Byrokratian kauhistus

 

Insinööri ja byrokraatit

Esa Eranti, Oppeja uran varrelta ja ajatuksia Suomen tilasta. RIL henkilöhistoriikki 226. Eranti Engineering Oy 2025, 237 s.

 

Byrokratia on pahalta kuulostava sana. Sehän merkitsee vallan kuulumista toimistolle, kasvottomalle koneistolle, jolta puuttuvat ihmisen tunnusmerkit, järki, tahto ja omatunto. Kun siitä tulee tyranni, ei se tunne armoa.

Venäjällä byrokratia on aina ollut sekä vihattu että, pilkattu. Saltykov- Štšedrinin hahmot naurattavat yhä venäläisiä, vaikka hallintovallan sokeaa tolkuttomuutta on ollut yhä uudelleen syytä myös itkeä.

Byrokratia ei varsinaisesti pyri mihinkään päämääriin, mutta olisi liioittelua sanoa, että sen sijaan se vain on. Sillä on sitkeä, ameebamainen taipumus kasvattaa itseään yhä suuremmaksi ja työntyä kaikkialle, minne se voi.

Tunnetut Parkinsonin lait (ks. Vihavainen: Haun byrokratian suuri aika tulokset) kertovat byrokratian luonteen. Se ei ole luova tai tuottava, vaan nimenomaan niiden vastakohta. Lyhyesti tiivistäen voisi sanoa, että se syö rahaa ja erittää tahmeutta, joka vaikeuttaa rationaalista toimintaa tai estää sen kokonaan.

Tämän kirjan on tehnyt erityisesti vesirakennukseen jääoloissa erikoistunut insinööri, joka on soveltanut innovaatioitaan eri puolilla maailmaa, Suomesta Ohotan merelle satamien ja mereen perustettujen tornien rakentamisessa. Se on vaatinut riskinottoa ja kekseliäisyyttä.

Samalla on tutuksi tullut byrokratia, joka Suomessa näyttää olevan omaa luokkaansa. Suotta ei presidentti Stubb kirjassaan tainnut sanoa, että EU on ”sääntelyn suurvalta”. Mallioppilas Suomi on tässäkin suhteessa vienyt asiat muita pidemmälle, Se on silläkin alalla ”kaiken sen karikatyyri”, Eino Leinoa soveltaen.

Kirjassaan Eranti kertoo kehittämistään teräskuorirakenteista, joissa kuori täytetään kiviaineksella ja on osoittautunut yhtä toimivaksi, mutta paljon halvemmaksi, kuin vastaavat valusysteemit. Itse asiassa sitä tekniikkaa käyttäen olisi varsin edullisesti rakennettavissa Merenkurkun ylittävä silta.

Kirjoittajan vakuutuksen mukaan tuollainen silta olisi myös hyödyllinen laitos ja toimisi tavarankuljetuksenkin reittinä, jopa hyvinkin tehokkaasti. Siis aivan toisin kuin tuo surullisen kuuluisa tunnin juna, jolla ei ole mitään myönteistä merkitystä ja jonka kustannukset ovat suhteettomat.

Hyviä ideoita ei kukaan kiellä Suomessa esittämästä, mutta niiden toteuttaminen estetään kyllä yhä uudelleen kohtuuttomalla ja tolkuttomalla byrokratialla.

Tuollaisesta byrokratiasta kirjoittaja esittää pienen esimerkin erään romukauppiaan ajamisesta äärimmäiseen ahdinkoon aivan mitättömien ympäristöpykäliin nojaavien vaatimusten avulla. Tosiasiassa tällä toiminnalla saavutettu ”hyvä” itse asiassa puuttui kokonaan.

Sen sijaan pahaa saatiin aikaan byrokratian pitkällisellä ja sinnikkäällä työllä kukkuramitoin. Ysi yrittäjä tuhottiin ja suorastaan tapettiin.

Suuren luokan sabotointia byrokratia on saanut aikaan erityisesti satamien rakentamisessa. Aikoinaan laivojen antifouling-maaleissa käytettiin tributyylitinaa, joka aikanaan kyllä hajoaa luonnossa, mutta jota pieninä määrinä on yhä vanhojen telakoiden ja satamien alueella.

Vuosaaren satamaa suunniteltaessa koko projekti yritettiin kaataa siihen, että tuota aietta löytyi hiukan alueelta ja uskottiin, että se muka ruopatessa leviäisi ja saastuttaisi laajempaakin aluetta. Toinen, aivan absurdi hyökkäys työmaata vastaan tehtiin sillä perusteella, että alueen pusikoissa asui pikkulepinkäisiä.

Osoittautui, että niitä oli kolme pesuetta, jotka saattoivat ketterästi muuttaa mihin tahansa läheiseen pusikkoon, eivätkä olleet suinkaan vaarassa lajina hävitä sataman alle.

Toinen merkillisyys on ollut liito-oravan, Euraasiassa varsin elinvoimaisen lajin ”suojelu” kaikenkarvaisilla apulaitteilla, joita ne tuskin ovat koskaan edes köyttäneet. Kymmenien ja jopa satojen raakkujen onnettoman kohtalon metsäkoneen telaketjun alla taas selitettiin olevan ympäristökatastrofi, vaikka niitäkin on yksin Suomessa seitsennumeroinen määrä.

Kaiken kaikkiaan ihmetyttää ajatus siitä, että kasvi- ja eläinkunnan piirissä tapahtuvaa jatkuvaa muutosta voitaisiin pitää ”luontokatona”, joka olisi edes priaatteessa ihmisen hallittavissa ja tilanne pysäytettävissä nykyiseen, pyhäksi jukistettuun tai esimerkiksikuviteltuun sadan vuoden takaiseen) tilanteeseen. Lajeja ei pelkästään toisten kustannuksella vähene ja häviä, niitä syntyy myös koko ajan lisää.

Kyllä se luonto on mahtavampikuin edes byrokratia tai edes vihreä journalisti. Kaikki elollinen luomakunta on jatkuvassa kehityksen tilassa, jossa myös ihmiskunta muuttuu, ihan fyysisestikin (vrt. Vihavainen: Haun medawar tulokset ).

Byrokratialle ominaista on yhä uudelleen ilmenevä käsittämättömän täydellinen kyvyttömyys suhteuttaa asioita ja sama koskee sitä journalismia, joka on keskittynyt näistä asioista tiedottamiseen. Vihreästä uskonlahjkosta en tässä puhukaan.

Jopa kaikkien noiden tahojen intressit ovat muualla kuin edes luonnon kunnioittamisessa ja villin luonnon ja ihmisen harmonisen rinnakkaiselon edistämisessä.

 Oleellista näyttää olevan kenellä vallan käyttö, kenellä oman narsistisen egon pönkittäminen ja kenellä jonkinasteisen sensaation metsästäminen ja jonkun tahon syyllistäminen ja jopa demonisointi omien alhaisimpien vaistojen oikeuttamiseksi.

Huomautan, ettei tämä tule Erantin kirjasta, vaan on siihen vain osittain liittyvää reflektiota.

Byrokratian käsiin on kertynyt valtavasti valtaa, mutta ei mitään vastuuta. Kun ympäristöviranomaiset simputtavat yrittäjää panttaamalla lausuntojaan vuosikausia, ne estävät tehokkaasti innovaatioiden toteuttamista ja koko yritystoimintaa. Niiden lausunnot, kun ne lopulta tulevat ovat laskemattomia ja saattavat aiheuttaa yrittäjälle taloudellisen katastrofin.

Yhtälö on vaikea, mutta ongelma on varmasti todellinen. Monessa muussa maassa pystytään esimerkiksi juuri ympäristöviranomaisten lausunnot tuottamaan muutamassa kuukaudessa. Suomessa asiaan voi mennä monta vuotta, eikä määräaikoja ole.

Millä tavalla kohtuuttoman pitkiä aikoja voi perustella? Itse asiassa jo sana ”kohtuuton” kertoo, että aikaa käytetään enemmän kuin olisi perusteltua. Miksi näin tehdään juuri meillä, mutta ei sen sijaan monessa muussa maassa?

Nautimmeko me tämän lorvailun ansiosta joitakin erityisiä etuja? Onko yrittäjälle ja koko elinkeinoelämälle aiheutunut haitta arvioitava nollan arvoiseksi, kun ei sille mitään tehdä? Kuitenkin se on täysin todellinen. Miten asiaa voitaisin muuttaa?

Luulen, että tietty toimintakulttuuri, joka valtaa käyttäviin instansseihin on pesiytynyt, ei ole helposti muutettavissa- Ehkä se sentään voisi tapahtua käyttämällä korvausuhkaa itse käsittelijöiden suuntaan: ellei tulosta synnyt kohtuullisessa ajassa, menettää laitos valtion rahoitustaan tietyn määrän.

Julkisen vallan piittaamattomuus hallintoalamaisen eduista näkyy meillä liian räikeästi liian monessa asiassa. Meillä katujakin on tullut tavaksi pitää auki revittyinä vuosikausia, jopa pääkaupungin parhailla paikoilla. Siitä vahingosta ja epämukavuudesta, joka tästä aiheutuu, ei syyllisen tarvitse maksaa mitään, joten mikseipä jatkettaisi samalla linjalla?

Kuten Parkinsonin lait kertovat, byrokratialla on loputon taipumus laajentua. Sen takia sitä olisi aina välillä karsittava ja luotava samalla paineita tehokkaampaan työskentelyyn. Ellei tulosta synny, mennään ulos, vapaille markkinoille työtehoa opettelemaan.

Eranti näyttää uskovan, että koko Suomen nykyisen pysähtyneisyyden juurisyynä on ennen muuta byrokratian aikaansaama jarrutusmekanismi, jolla on tehokas pelotevaikutus yrittämiseen.

Olipa se pääsyy tai ei, on ainakin syytä uskoa, että se on asia, jonka muuttamiseksi pitäisi tehdä paljon ja todellista. Normien poistotalkoitahan täällä on kyllä yritetty, mutta mitään konkreettisia tuloksia tavallisen kansalaisen on mahdotonta havaita.

Toivotaan, että asia muuttuu ja mieluimmin pian.

Rauha saatiin aikaan silloinkin

 

Kun rauhaa ennen maailmassa hierottiin

 

Suuri Pohjan sota oli yksi noita aikakautensa suuria sotia, jonka lopputulos muutti Pohjois-Euroopan tilanteen perin juurin.

Ruotsin alue kutistui Uudenkaupungin rauhan jälkeen vuonna 1721 käsittämään lähinnä vain vanhan ydinalueen eli Ruotsi-Suomen. Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa, jotka olivat kuuluneet valtakuntaan vain noin sata vuotta, oli enimmäkseen palautettava takaisin Venäjälle ja lisäksi Ruotsi menetti myös balttilaiset alueensa ja suuren osan Saksan keisarikuntaan kuuluneita alueita.

Mutta huonomminkin olisi voinut mennä. Aivan hiljattain (1658) valloitetut Skoone, Blekinge Hallanti ja Bohuslän ja pohjoisempana (1645) Jämtlanti ja Härjedalen säilyivät yhä vain Ruotsilla, kuten suurin osa Suomeakin.

Ruotsia ei vielä sentään Puolan tapaan jaettu naapureiden kesken, mikä ratkaisu sittemmin oli jo jonkin aikaa naapurien puheenaiheena.

Maa oli metalleista hyvin rikas ja sen väki yritteliästä ja aikaansaapaa. Kun onnettomasta Vapauden ajan heikkoudesta päästiin, valtakunta voimistui. Imperiumin haamusäryt vaivasivat nuorta kuningasta ja Kustaa III uskalsi jopa hyökätä Venäjälle vuonna 1788, kuten tiedämme.

Mutta Kaarle XII:n kuolemasta (1719) lähtien ja itse asiassa jo vähän aiemminkin rauhaa oli alettu tunnustella ja siitä neuvoteltiin asianmukaisella arvokkuudella ja suurvaltojen edustajille soveliain muodoin.

Itse rauha saatiinkin aikaan ja sen ehtoihin kuului myös, että Venäjä maksoi Ruotsille vielä rahaakin saamistaan alueista. Vastaavaa korvausta ehdotti myös Suomen edustaja, muistaakseni Carl Enckell Molotoville vielä jatkosodan rauhaa solmittaessa ja viittasi siihen, että myös Pietari Suuri oli niin tehnyt.

Molotovin kalsean huumoriin mukainen oli vastaus, jossa hän kehotti kääntymään asiassa jälleen Pietarin Puoleen.

 

Mutta näin sitä reuhaa aikoinaan hierottiin:

tiistai 8. joulukuuta 2020

Kun meillä maailmanhistoriaa tehtiin

 

Kaikki loppuu aikanaan

 

Tomi Kangas, Uudenkaupungin ”siunattu” rauha 1721 -Suuren Pohjan sodan ja Isonvihan päätös. Uudenkaupungin merihistoriallinen yhdistys 1996, 199 s.

 

Kylläpä mahtoi rauha tuntua ”siunatulta” (väsignad) tai ”kultaiselta” (gylden), kun se Suuren Pohjan sodan pitkien vuosien jälkeen viimein saatiin.

Sankarikuningas oli säikytellyt puolta Eurooppaa ja ilmeisesti kuvitellut olevansa jonkinlainen maailman napa vielä silloinkin, kun oma maa oli riistetty putipuhtaaksi ja reaaliset mahdollisuudet vanhan mahtiaseman palauttamiseksi olivat inhimillisesti katsoen olemattomat.

Suomea tässä sodassa tunnetusti raadeltiin joka puolelta. Ennen sotaa kärsittiin Suuret kuolovuodet ja sodan aikana raivosi rutto. Yhä uudet sotaväenotot tyhjensivät maan miehistä ja hevosista ja vihollisen miehitys vaati lopulta ihmisveroakin jopa pienten lasten muodossa.

Kaiken kukkuraksi ruotsalaiset kehtasivat syyttää suomalaisia puutteellisesta patriotismista, vaikka eivät olleet paljoakaan saaneet aikaan Suomen puolustamiseksi, kun vihollinen sinne hyökkäsi. Daniel Jusleniuksella oli aihetta närkästykseen (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=juslenius ).

Aina silloin tällöin on huomautettu, että kuvamme Ison vihan kauhuista ovat pitkälti perustuneet niihin valituksiin, joita suomalaiset kärsimystensä johdosta sodan jälkeen esittivät ja niissä tietenkin oli veronmaksajan syytä kuvata tilanne mahdollisimman synkin värein. Onkin helppo havaita, että Ison vihan ajan kuvauksen painotukset ovat olleet alttiita muutoksille, etten sanoisi suhdanteille.

Sekin seikka kyllä tuppaa jäämään meillä vähälle huomiolle, että venäläiset usean vuoden aikana hävittivät kaleerilaivastoillaan myös varsinaisen Ruotsin rannikoita jopa ihan Tukholman lähellä. Nämä rysshärjningar taitavat vieläkin olla muistoina ruotsalaisten takaraivossa. Ainakin ne selvästi kypsyttivät ruotsalaisten halua solmia rauha myös suurin uhrauksin.

Tomi Kangas on käyttänyt kirjassaan melkoisesti alkuperäislähteitä, myös venäläisiä, joita on hänelle suomennettu. Tarina onkin aika dramaattinen.

Rauhan mahdollisuudesta oli vuonna 1721 puhuttu jo useamman vuoden aikana, mutta konkreettiset päätökset vain lykkääntyivät. Itse asiassa neuvottelujakin käytiin vielä Kaarle XII eläessä Ahvenanmaan Lövössä, jonne piti tarkoitusta varten jopa rakentaa uusi, asian arvolle sopiva talo.

Sitä varten tuotiin Suomen mantereen puolelta muun muassa 145 ikkunaa. Venäläisellä valtuuskunnalla oli käytössään 27 asuinhuonetta, joissa kaikissa oli tulisijat. Pelkästään Ruotsin valtuuskuntaan kuului yhteensä 600 henkilöä ja ns. terävää päätä varten tarvittiin runsaasti kaikenlaisia herkkuja, kuten viinejä. Loppuun ajetulla Ruotsilla oli tarve näyttää olevansa vielä voimissaan.

Tsaari Pietari itse kävi Turussa ollakseen lähellä neuvottelijoita ja hyväksyi jo paroni Görtzin laatiman sopimusluonnoksen, jonka mukaan Ruotsi luovuttaisi Venäjälle Baltian provinssinsa sekä Viipurin. Korvaukseksi se saisi ottaa Tanskalta Norjan, tarpeen tullen Venäjän avulla.

Kaarle XII ei moisia ehtoja kuitenkaan hyväksynyt ja Ruotsi saattoi vielä pari vuotta pelata Englannin ja Venäjän vastakohtaisuudella ja pitää yllä sotavalmiutta Ranskan toimittamilla apurahoilla.

Vuonna 1721 suurpolitiikka ei enää riittänyt Ruotsia elähdyttämään ja sitä paitsi Kaarle XII oli kuollut ja Norjan-retki kärsinyt fiaskon. Venäjän laivasto teki taas tuhojaan, vaikka se vuonna 1720 jättikin Ruotsin rauhaan. Ruotsalaiset selittävät asiaa Flisön (ven. Grengam) taistelulla, jota venäläiset taas pitävät voittonaan. Tosiasiassa molemmat osapuolet kärsivät siinä pahoja tappioita, joiden laajuus ainakin Venäjän puolelta on vielä kunnolla selvittämättä.

Mutta niin sitä sitten otettiin lusikka kauniiseen käteen ja istuttiin neuvottelupöytään Uudessakaupungissa. Neuvottelujen paikka on tiedossa, mutta ajan rakennuksia ei ole säilynyt.

Ruotsin pääneuvottelija oli suomalaissyntyinen Johan Paulinus Lillienstedt, Mouhijärven kirkkoherran poika, joka oli ylennyt vapaaherralliseen säätyyn. Hänen käsialaansa olivat muun muassa oppinut runoelma Suomen ylistykseksi ja arvostettu romanttinen runo Klagan af Iris afresa.  Lillienstedt kuoli sittemmin Ruotsin Pommerissa vuonna 1732. Ruotsin toinen neuvottelija oli vapaaherra Otto Reinhold Strömfelt, joka omisti kartanoita Liivinmaalla.

Erikoista on, että Lillienstedtin veli, vapaaherra Carl Lagerflycht toimi sodan aikana virassa vuoroin sekä Turussa, että Uumajassa. Jälkimmäisessä paikassa hän kuoli Länsipohjan maaherrana paetessaan venäläisten hävitystä vuonna 1720.

Uuteenkaupunkiin Ruotsin neuvottelijat läksivät jo maaliskuun lopulla, kun merellä vielä oli jääesteitä. Siellä oli jo Venäjän edustaja, skotlantilaista syntyperää oleva Jakob Bruce, mutta Heinrich Johann Osterman, Venäjän puolen saksalaissyntyinen neuvottelija ja Pietarin jälkeisen ajan suuri vaikuttaja saapui paikalle vasta kuukautta myöhemmin. Molemmat palkittiin sittemmin runsaskätisesti ansioistaan rauhan solmimisessa.

Myös Uudenkaupungin neuvottelutalo pystytettiin varta vasten suurta tapahtumaa varten ja sen vuoksi revittiin useita vanhoja rakennuksia ja tuotiin kamareita naapuripitäjistäkin. Neuvottelijat astuivat aina taloon kukin omasta päädystään.

Vähäväkiselle Uudellekaupungille, jonka bisnekset sodan vuoksi olivat lamassa, tuotti ravinnon hankkiminen neuvottelijoille runsaasti kuluja, joita ei vähennetty sen venäläisille maksamasta sotaverosta.

Enimmäkseen venäläisten tarpeisiin hankittiin muun muassa 311 härkää, 1785 lammasta, 24709 kananmunaa, 540 kannua (1413 l.) olutta ja 512 leiviskää (4353) kiloa voita.

Ruotsalaisten saamat ohjeet olivat aluksi tiukat, eikä edes Tallinnaa, saati Viipuria haluttu luovuttaa. Pietari taas suunnitteli rajan vetämistä Saimaalle.

Venäjä jatkoi kuitenkin painostustaan myös sotaisin keinoin ja Uumajakin poltettiin jo peräti kolmannen kerran. Aivan viime vaiheessa suuri laivasto valmistautui taas kerran hyökkäämään Gävlen kimppuun.

Viipurista yritettiin kuitenkin pitää kiinni viimeiseen saakka, mutta lopulta oli annettava periksi. Vaikuttivatko asiaan lahjukset, joita tsaari määräsi annettavaksi neuvotteluja varten, on epätietoista. Venäläiset joka tapauksessa selittivät Viipurin olevan ehdottoman välttämätön Pietarin turvallisuudelle ja sen alueesta neuvotteleminen taas oli kokonaan poissa laskuista. Halutessaanhan Venäjä olisi voinut pitää koko Suomen, huomautettiin aiheellisesti.

Viipurin takia ruotsalaiset uhkasivat toistuvasti jo katkaista neuvottelut, mutta venäläiset pysyivät kovina. Heillä näyttää olleen tiedot ruotsalaisten saamista ohjeista. Neuvottelujen edistymiseen oli Pietarin mukaan varattu 100 000 tukaattia, mutta vain 10000 oli tarvinnut käyttää. Sillä summalla oli kaiketi ostettu noita tärkeitä tietoja.

Viipuri siis menetettiin ja samoin koko Baltia. Myöskään kasakkapäällikkö Mazepan seuraajia venäläiset eivät suostuneet armahtamaan ruotsalaisten yrityksistä huolimatta. Vielä aivan viime vaiheessa Lillienstedt vetosi Ostermaniin, että raja sataisiin kulkemaan Viipurin itäpuolelta, mutta kaikki oli turhaa.

Sen sijaan Venäjä kyllä suostui maksamaan saamistaan alueista. Kun Ruotsi otti niiden hintana vastaan kaksi miljoonaa riikintaalaria, ei sillä sen jälkeen ollut niihin enää mitään oikeuksia. Entisten Ruotsin alamaisten oikeudet sen sijaan luvattiin pitää voimassa, mikä tapahtuikin.

Nälkää näkevä Ruotsi sai myös tuoda Baltiasta 50000 ruplan arvosta viljaa ilman mitään tulli- tai muita maksuja, mikä lienee hieman virkistänyt aluemenetysten takia masentuneita mieliä.

Kuultuaan rauhan solmimisesta Pietari matkusti Suomen alueelta nimikkokaupunkiinsa, jossa aloitettiin välittömästi huikea juhlinta, jota kuulutti kaikkialle satojen tykkien lakkaamaton jyrinä.

Venäjän uusi status eurooppalaisena imperiumina oli vahvistettu ja tsaari otti uudeksi arvonimekseen Imperator Vserossijski. Entinen Rus oli nyt nimeltään Rossija -Vserossijskaja imperija ja sen hallitsija imperator, jota suomeksi nimitetään keisariksi. Hänelle myönnettiin myös arvonimet Suuri ja Isänmaan isä.

Sodasta tavattomasti kärsinyt Venäjäkin pääsi nyt toipumaan rasituksistaan ja sen väestö sekä alue kasvoivat huimaa vauhtia, ohittaen ennen pitkää Ranskan, Euroopan todellisen suurvallan lukemat.

Meillä Suomessa ja eritoten Savossa rauha varmastikin otettiin vastaan helpottuneina, mutta uusi raja aiheutti sen, että Saimaan (muun muassa Sulkavan) alueen kukoistava kemian teollisuus (tervanpoltto) hiipui kokonaan. Venäläinen Viipuri ei enää sopinut tämän Ruotsin tärkeän strategisen tuotteen tapulikaupungiksi.

Joka tapauksessa maailmanhistorian lehti oli kääntynyt. Venäjä oli nyt Itämeren valtias ja piti tätä asemaa hallussaan aina bolševikkikaappaukseen ja Brest-Litovskin rauhaan saakka. Sen jälkeen sen asemaa on haastettu yhä uudelleen vaihtelevalla menestyksellä.

 

Borodkinin selitys

 

lauantai 17. heinäkuuta 2021

Hirmuinen aika

 

Voi voitettuja

 

Mihail Mihailovitš Borodkin, viime kerralla jo mainitussa kirjassaan, myöntää kyllä, että miehitysaika saattoi olla suomalaisille kovaa. Joka tapauksessa miehittäjän intresseissä oli turvata mahdollisimman pitkälle oman armeijansa huolto, eikä siihen sopinut alueen hävittäminen.

Pietari antoikin ohjeeksi, että edetessä on maata säästettävä, perääntyessä taas tuhottava. Tämähän tuo mieleen Harald Hirmuisen antaman ohjeen, että on ryöstettävä ensin ja poltettava vasta sitten. Jotkut ääliöt näet olivat erehtyneet toimimaan päinvastaisessa järjestyksessä ja saaneet sen mukaisia saaliita.

Varsinaista hävitystä eli maan autioittamista, joka muuten oli ikivanha sotimisen keino jo antiikin ajoilta, määrättiin sovellettavaksi vain Pohjanmaalla 10 peninkulman eli noin 100 kolometrin syvyisellä alueella.

Kuten tunnettua, asukkaiden anomukset ja heidän keräämänsä polttovero, joka jossakin tapauksessa käsitti suuren määrän viinaa ja tupakkaa, sai kuitenkin ruhtinas Golitsynin suuresti lieventämään raakaa määräystä. Muutenkin epäilemättä raakuuksia tapahtui, mutta ne eivät olleet ylhäältä käsin määrättyä politiikkaa, vakuuttaa Borodkin.

Tätä kyllä tekee mieli epäillä jo sen vuoksi, että venäläiset universaaleissaan yleensä julistivat väestölle, että ne, jotka jäivät paikalleen ja täyttivät luovutusvelvollisuutensa, saivat elää rauhassa, mutta ne, jotka pakenivat metsiin ja saariin, saati Ruotsiin, olivat vihollisia ja heitä kohdeltiin myös sellaisina.

Tällaisilla julistuksilla tuskin oli mitään tehoa, ellei niitä myös käytännössä sovellettu. Kirjoittaja mainitsee myös Kaarlen omille joukoilleen antamista käskyistä, joissa korostettiin, että pelotevaikutus oli saatava aikaan. Kärsimään joutuneiden syyllisyys tai syyttömyys ei ollut niin tärkeä asia.

Molemmat sotaherrat olivat epäilemättä täysin kovia kanssaihmisten kärsimyksiin nähden. Heitä ohjasi asian etu sellaisena kuin he sen ymmärsivät.

Suomen hallinnosta vastaavat herrat olivat sen sijaan erilaisia. Periaatteessa siitä vastasi yliamiraali Apraksin, jota kirjoittaja kuvaa humaaniksi mieheksi ja tämän mainesanan ansaitsee vieläkin suuremmassa määrin ruhtinas Golitsyn, jota mainitaan nimitetyn suomalaisten jumalaksi. Hänhän rankaisi väärinkäytöksiin syyllistyneitä omia miehiään, jopa upseereita teloituksillakin. Kansalle hän pyrki jakamaan oikeutta ja tietysti ennen muuta saamaan maan tuottavaksi.

Hankalampi tyyppi oli Otto Douglas, vihollisen puolelle siirtynyt, tunnetun skottilaisen suvun edustaja. Myös hän valitteli välillä kansan suurta köyhyyttä ja siis tarvetta armahtaa sitä, mutta hänessä oli myös sadistinen piirre, joka myöhemmässä vaiheessa saattoikin hänet epäsuosioon.

Taannoin Kustaa H.J. Vilkuna esitti kirjassaan, miten Apraksinin laivasto oli Hailuodossa tappanut erotuksetta ja armotta muistaakseni 800 pakolaista, mikä tuntuisi jo olevan kansanmurhaan rinnastettava asia. Siitä Borodkin ei tiedä mitään, eikä kyllä myöskään K.J. Lindeqvist.

Joka tapauksessa siinä on asia, josta kannattaisi keskustella suomalais-venäläisessä historioitsijasymposiumissa. Keksittyhän tarina ei ole, vaan perustuu muistaakseni oikeudenkäyntipöytäkirjoihin, kuten muutkin Vilkunan kauhutarinat, joita on siis syytä pitää totena, ellei toisin todisteta.

Mitä suomalaisiin itseensä tulee, näyttävät he olleen yleensä taistelussa urhoollisia, mutta haluttomia alistumaan kuriin ja palvelemaan isänmaataan armeijassa. Poikkeuksia oli, muun muassa De la Barren ratsuväki, joka jätti paikkansa Napuen taistelussa, puhumattakaan eräästä herra Tuurista, joka näytti venäläisille reitin suomalaisten selustaan.

Mätämuniahan (urod) on joka perheessä, kuten Borodkinin siteeraama venäläinen sananlasku kertoo. Uskomattomia raakuuksia tapahtui joka tapauksessa miehitetyssä maassa, kun kasakat ja muutkin sotilaat etsivät täytettä saalispusseihinsa. Pohjanmaalta löytyi huomattavaa tahtoa vastarintaan, mutta muualta yleensä juuri ei.

Ja suomalaisten olot olivat tosiaankin hyvin ankeat, vaikka pari kertaa saatiin hyvä satokin. Väki oli vähentynyt, oman armeijan väenotot ja hankinnat tekivät tehtävänsä ja lisäksi tuli vielä vuoden 1710 rutto, joka tosin keskittyi etelän kaupunkeihin.

Yllättävää kyllä, kirjoittaja nimittää ruttoa suuriksi kuolovuosiksi, eikä itse asiassa huomaa lainkaan sillä nimellä tunnettua 1600-luvun lopun suurta nälänhätää, joka liittyi ilmastonmuutokseen, kuten nyt ymmärrämme.

Väen väheneminen Suomesta ei kyllä välttämättä pahentanut maan ravintotilannetta, kun syöjiä oli nyt vähemmän. Armeijoiden ylläpitämistä se ei kuitenkaan helpottanut ja sehän se oli sota-ajan suurin onnettomuus talonpojille, olipa armeija oma tai vieras.

Vihollisarmeijaan liittyi myös jonkin verran suomalaisia sotilaita, näin esimerkiksi Savonlinnan antautumisen jälkeen. Luultavasti se oli usein ainoa realistinen keino pysytellä hengissä. Myös väkisin armeijaan otettiin pari tuhatta miestä.

Pakolla väkeä vietiin Venäjälle ja jopa kauemmaskin, aina Persian orjamarkkinoille saakka. Myös Borodkin mainitsee tiedon, että Buharan emiiri olisi halunnut ostaa suomalaisia (”ruotsalaisia”) naisia, koska ruotsalaiset olivat maailman kovimman soturikansan maineessa. Kyseessä oli siis ajatus rodunjalostuksesta. Kauppoja ei kuitenkaan tehty.

Borodkinin mielestä ruotsalaisia sotavankeja kohdeltiin hyvin, kun taas Ruotsissa oltiin tiukempia ja Pietari näkikin joskus aihetta maksaa potut pottuina ja tiukentaa vankiensa oloja. Joku määrä sotavangeista myös palveli ns. mustissa rykmenteissä, jotka hoitivat poliisitehtäviä, mikä tuo mieleen ulkomaalaiset, suomalaiset ja kiinalaiset tšeka (tšon) joukot ns. lokakuun vallankumouksen jälkeen ja myöhemminkin.

Hirmuista aikaahan ne isonvihan vuodet olivat. Missä määrin onnettomuudet olivat jopa itse aiheutettuja ja juontuivat siis Kaarle-kuninkaan luonteesta ja käskyistä ja missä määrin syynä oli venäläisten erityinen julmuus ja raakuus, on tärkeä kysymys.

Miehitys, okkupaatio, on alistetulle kansalle ollut lähes poikkeuksetta ankea kokemus, jonka kuluessa sen omat arvot ja pyrkimykset ovat saaneet väistyä raa’an sotilaallisen tarkoituksenmukaisuuden tieltä. Näin on tapahtunut meidän päivinämmekin, eikä asia liene sodan sattuessa vältettävissä. Alistettu kansa ei koskaan ole aidosti uskollista, vaan vilkuilee oman esivaltansa suuntaan ja toivoo pahaa miehittäjälle.

Kuitenkin miehitystä on monenlaista ja viisas miehittäjä saattaa jopa kyetä herättämään alistamassaan kansassa sympatioita, mikä suuresti helpottaa myös miehittäjän asemaa.

Borodkin ei tee ainakaan mainittavia yrityksiä osoittaakseen, että tällaista tapahtui Suomessa, osaa Karjalaa lukuun ottamatta. Venäläisestä näkökulmasta miehittäjä joka tapauksessa hänen mielestään toimi yleensä kohtuullisuuden rajoissa, yhdistäen ankaruuden oikeudenmukaisuuteen. Ruotsalaisten omaan toimintaan verrattuna se näyttää jopa humaanimmalta.

Toki kirjoittajan kuvaamina raakalaisiksi epäiltyjen venäläisten tavat ovat muutenkin inhimillisempiä. Kun muualla armeijoissa vallitsi keppikuri, ei Pietari dresseerannut joukkojaan vaan kasvatti niitä, mikä teki niistä henkisesti vahvoja, nostaen sotilaassa esille ihmisen, kansalaisen ja isänmaan palvelijan…

Tämän olisi kukaties voinut sanoa Suvorovin aikana, mutta tässä kohtaa tuntuu arvon kenraalin runoratsu villiintyneen. Toki mustasotnialainen käsitys kansalaisen roolista lienee ollut toinen kuin se, joka Ranskan vallankumouksen perillisten piirissä vallitsi.

Tulkoon tässä ohimennen mainituksi, että kujanjuoksuakin (špitsruten), joka sittemmin Venäjän armeijassa nousi niin surullisenkuuluisaksi instituutioksi, pidettiin ja pidetään kai yhäkin Venäjällä ruotsalaisena tuontitavarana.

Olipa Isoviha miten ankeaa aikaa tahansa, suomalaisuuden kannalta sillä oli se suuri merkitys, että se nosti esille maamme merkityksen Ruotsista erillisenä kokonaisuutena. Sodan jälkeen suomalaisten käytöksestä kiisteltiin Ruotsissa ja esiintyi myös taipumusta esittää meidät petollisena aineksena, joka suorastaan auttoi vihollista.

Tähän meidän puoleltamme vastattiin asianmukaisesti ja korostettiin niitä kauhuja, joilta itse emämaa oli säästynyt. Daniel Jusleniuksen Suomalaisten onnettomuuksista (De miseriis fennorum, ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=de+miseriis+fennorum) ovat tunnettuja tämän lajin teoksia.

Historian kenraaliluutnantti

 

Isonvihan venäläinen tulkinta

 

1900-luvun alussa, kun Suomi alkoi käydä Pietarin silmissä hankalaksi (vrt. ” Cet animal est très méchant ; quand on l’attaque il se défend”), siellä hoksattiin, että mokomasakin suuriruhtinaanmaassa oli kirjoitettu ihan oma historiakin, joka oli tietenkin pelkkää roskaa keisarin näkökulmasta ja jopa pahempaa: se esitti suomalaiset omana kansakuntanaan, jolla oli omat, yleisvaltakunnallisista poikkeavat kohtalot ja intressit.

Keisari antoi tehtäväksi kirjoittaa uuden, ja totuudenmukaisen historian tuolle valtakunnanosalle ja sen sai tehtäväkseen sotilashenkilö, Mihail Mihailovitš Borodkin, joka tunsikin maatamme, jonne hänellä oli Ahvenanmaan kautta sukusiteitäkin.

Borodkin kirjoitti samaan aikaan häijyjä pamfletteja suomalaisista ja rienasi suomalaista ja suomenmaalaista vastarintaliikettä myös bobrikovilaisessa ”Suomen sanomat” -lehdessään, joka ilmestyi sekä suomeksi, että venäjäksi.

Borodkin oli kyllä ahkera mies eikä mikään uuno Suomen historian lähteiden suhteen, mitä ei vi sanoa esim. V.V. Pohljobkinista. Kun hän tunsi hyvin myös venäläisiä lähteitä, on hänen laaja, moniosainen teoksensa varsin kiinnostava ja tänäkin päivänä se on ainoa laaja Suomen historia venäjäksi.

Mahtaisikohan olla pian aika julkaista jo sille niin sanoakseni kilpailija, kunhan tämä vähämielinen sota saadaan päättymään? Ainakin tämä Venäjällä hyvin merkittävä kirja olisi syytä saada suomeksikin kriittisten lukijoiden käyttöön.

Joka tapauksessa olen lukenut kirjasta erityisesti sen Pietari Suuren ja Katariina II:n aikoja koskevat osat, joita on kiinostavaa käyttää rinnan suomalaisten esitysten kanssa.

 

Kirjoitin Pietari I:n ajoista pari blogiakin ja tässä niistä ensimmäinen:

 

perjantai 16. heinäkuuta 2021

Imperiumin syntykertomus

 

Imperiumin vastaisku

 

M. M. Borodkin, Istorija Finljandii v trjoh tomah. Tom I Vremja Petra Velikogo. (+Tom II Vremja Jelizavety Petrovny) Sankt-Peterburg, ”Nauka” 2016, 260 s. (490 s.)

(М. М. Бородкин, История Финляндии, том I Время Петра Великого (СПб 1910)

 

M.M. Borodkin (1852-1919), kenraaliluutnantiksi noussut historioitsija oli itse asiassa koulutukseltaan juristi. Venäläisen isän ja ahvenanmaalaisen äidin poikana hän osasi ruotsia ja suomeakin.

Kun hän oli katsomuksiltaan aito imperialisti ja panslavisti, hän sopi hyvin sellaisen Suomen historian kirjoittajaksi, joka esitti asiat keisarivallan näkökulmasta, vastapainona svekomaanien ja fennomaanienkin harjoittamalle vääristelylle. Tämän toimeksiannon hän saikin itseltään keisarilta.

Borodkin tunnettiin sortokaudella kiivaista pamfleteista ja artikkeleista, joissa suomalaiset tulkinnat suuriruhtinaskunnan asemasta ja ajan politiikasta saivat tuta mitä kuuluu ja kuka käski.

Historioitsijana Borodkin ei kuitenkaan ole mikään pelkkä propagandisti, vaan tukeutui kriittisesti käytettävissä olleisiin tutkimuksiin ja alkuperäsilähteisiin. Selvää tietenkin on, että tällainen laaja yleisteos perustuu ennen muuta tutkimuskirjallisuuteen.

Itse asiassa Borodkinin teos on tänäkin päivänä käytännössä paras ja ainoa laaja Suomen historia venäjäksi. Vastaavaa yritettiin saada aikaan neuvostokaudella, mutta se ei onnistunut. Nyttemmin tällaisen teoksen kirjoittamiseen vaadittavaa kielitaitoakaan, perusteelliseen historialliseen lukeneisuuteen yhdistyneenä, on vain kovin harvassa koko laajalla Venäjällä. Kaiken muun ohella kirjoittajan pitäisi olla aidosti kiinnostunut Suomesta.

No, ehkä tämä vuosisata näkee vielä modernin venäläisen Suomen historian synnyn. Edellytyksiä sen kirjoittamiseen on lähinnä Petroskoin yliopistossa, jossa historioitsijat jo opiskeluaikana oppivat vielä suomea ja ruotsia ja tutkivat pohjoisten naapuriensa historiaa.

Venäläinen Suomen historia, myös Borodkinin kirjoittama, on kiinnostava ennen muuta siksi, että sen näkökulma asioihin on pakostakin toinen kuin suomalaisten. Toki tässä maailmassa on aina myös jokunen omaa maataan vastaan nurjaa kilpeä kantava takinkääntäjä, mutta sellaisten laatimat sepustukset ovat yleensä epäkiinnostavia ja älyllisesti ja moraalisesti yhtä ala-arvoisia.

Borodkinia voi sen sijaan pitää aidosti venäläisenä, ellei nyt oikeistomonarkismia ja mustasotnialaisuutta sitten haluta erottaa todellisesta, kunniallisesta patriotismista. Aikansa lapsi hän joka tapauksessa oli ja sai nähdä kannattamansa politiikan tuhoisuuden, kun hänen ihailemansa monarkia sortui.

Itse asiassa hän joutui maksamaan asemastaan hengellään. Bolševikit teloittivat hänet luokkansa edustajana, panttivankina, kuten heidän tapoihinsa kuului.

Kun nyt on pian kulunut 300 vuotta Uudenkaupungin rauhasta, on meilläkin, kuten myös Venäjällä, aihetta muistella Suurta Pohjan sotaa, joka muutti pysyvästi koko Euroopan voimasuhteet. Meillähän siihen liittyi myös Isoviha eli venäläinen miehityskausi, joka on muuan kansallisen muistimme keskeisiä elementtejä ja yksi kulmakivi suhtautumisessamme Venäjään.

Heti kirjan alussa Borodkin polemisoi suomalaisia tämän aihepiirin tutkijoita, etenkin M.G. Schybergsonia vastaan. Tämän synteihin kuului tsaari Pietarin esittäminen pelkurina, kun tämä ennen Narvan taistelua lähtikin pois taistelualueelta.

Tässä kohtaa kirjoittajan närkästys ei ole erityisen perusteltua, sillä saman tulkinnan ovat tehneet monet muutkin, hieman myöhemmistä kirjoittajista mieleen tulee kaunokirjallisen esityksen laatinut Aleksei Tolstoi. Ehkäpä se oli niin, ettei Pietari nuorena ollut mikään rohkeuden perikuva, mutta karaistui vähitellen tässäkin suhteessa.

Yrjö-Koskiselle kirjoittaja sen sijaan antaa paljon pisteitä. Kuvasihan tämä sitäkin, miten Ruotsi yhä uudelleen jätti Suomen oman onnensa nojaan. Toki tämä historioitsija saikin silloin svekomaanien vihat niskoilleen myös siksi, että pyrki säilyttämään yhteistyön venäläisten kanssa sortokaudella.

Venäläinen näkökulma Borodkinin esittämänä on selvästi antiruotsalainen ja pyrkii samalla nostamaan esille sen, miten pääsyylliset suomalaisten kärsimyksiin löytyivät Pohjanlahden takaa.

Verratessaan toisiinsa kahta taistelevaa monarkkia, Kaarlea ja Pietaria, Borodkin nostaa Pietarin likipitäen kaikkien hyveiden ruumiillistumaksi, kun taas Kaarle oli katastrofi niin omalle kansalleen kuin naapureilleen. Kaarlen itsepäisyys, julmuus ja narsismi tekivät hänen loputtomasta taistelunhalustaan hedelmätöntä ja hävittävää.

Pietari sen sijaan taisteli tietoisesti sekä historiallisen oikeudenmukaisuuden että geopoliittisen välttämättömyyden puolesta ja siis kansansa onnellisen tulevaisuuden takia. Sen hän turvasi kalliilla hinnalla.

Kuitenkaan myöskään Pietari ei käyttäytynyt aina nuhteettomasti, mikäli mittapuuksi otetaan yksilömoraali. Suurta Pohjan sotaa valmisteltiin salassa ja sen alettua sille esitettiin naurettavia tekosyitä. Mutta sodassahan juonet ovat tunnetusti kiitettävä asia.

Joka tapauksessa ruotsalaiset olivat kovin loukkaantuneita naapureidensa petollisuudesta. Juuri ennen sodan puhkeamista oli sentään vakuuteltu ystävyyttä ja Ruotsikin oli lahjoittanut Venäjälle peräti kolmesataa pronssikanuunaa käytettäväksi sotaan Turkkia vastaan. Muutakin sotamateriaalia oli myönnetty.

Kyllä Pietari osasi myös syödä sanansa, minkä kirjoittaja esittää ilman kommentteja. Hyvin urhoollisesti puolustautunut Viipuri suostui antautumaan kunniallisin ehdoin. Puolustajien vaatimaa vapaata poispääsyä kaupungista lippujen ja aseiden kera ja musiikin soidessa ei suostuttu musiikin ja rummutuksen osalta myöntämään, mutta joka tapauksessa luvattiin poispääsy aseiden kera.

Käytännössä keksittiin pian verukkeita ruotsalaisten muualla muka tekemistä vääryyksistä ja vesitettiin koko sopimus. Samaan tapaan kävi esimerkiksi Kajaanissa, mutta Viipurissa asialla oli itse tsaari.

Viipurin jälkeen taistelu Suomesta saattoi alkaa ja johti pian miehitykseen eli isoonvihaan. Venäjäksi tätä yleensä kutsutaan nimellä Velikoje liholetije, mutta Borodkin käyttää termiä Velikaja razruha eli suuri hävitys/rappio.

Siitä Borodkinilla onkin kerrottavana yhtä ja toista kiinnostavaa. Siitä enemmin toiste, mutta tulkoon mainituksi, että hän panee melkoisen merkityksen kivekkäiden (kivikes) toiminnalle. Näitä kutsuttiin hänen mukaansa myös nimellä sissit (sissary) eikä siis vanhalla venäläisellä sissejä tarkoittavalla nimellä šiši.

Pakosta tai vapaaehtoisesti suomalaiset olivat usein yhteistyössä sissien kanssa, mikä johti venäläisten kostotoimiin. Niinpä kirjoittaja tekee sen ilmeisen johtopäätöksen, että suomalaiset itse olivat suuressa määrin syyllisiä onnettomuuksiinsa, omilla toimillaan he aiheuttivat venäläisten vastatoimet.

Tämä on ihan hyvää logiikkaa, mutta se toimii aivan samalla tavalla myös Venäjällä. Kaarlen ja sittemmin Napoleonin ja vielä Hitlerinkin joukkojen siviiliväestöä vastaan kohdistama terrori oli tietysti myös tuon väestön oman toiminnan aiheuttamaa, ainakin suurelta osin.

Kaiken kaikkiaan siviiliväestön kohtelu ei tuon ajan sodissa ollut kovinkaan paljon parempaa kuin omalla aikakaudellamme. Vertailuja toki voi ja kannattaakin tehdä ja tehtäneen seuraavassa blogissa.

Joka tapauksessa Suomen valloittaminen oli venäläisille hyvin tärkeä askel Ruotsin painostamisessa rauhaan. Ilman sitä olisivat iskut Ruotsin ydinalueelle olleet mahdottomia. Kuitenkin venäläiset etenivät vain vastahakoisesti syvälle Suomeen, väittää kirjoittaja. Maahan ei edes kyennyt elättämään merkittävää miehitysarmeijaa kuin hyvinä satovuosina. Sen ryöstäminen ei ollut mikään kultakaivos.

 

JATKUU HUOMENNA…

 

 

Naapurisuhteita

 

Isonvihan iso kuva

 

Isonvihan ajoilta tunnetaan paljon pöyristyttäviä tarinoita: kasakat kiduttivat talonpoikia ja tappoivat ja polttivat kaiken. ”Ryssänrengit” harjoittivat sadistista ryöstelyä ja murhaamista rankaisematta ja jopa Venäjän kaleerilaivasto syyllistyi Hailuodossa joukkomurhaan, jossa tapettiin jopa kahdeksansataa rauhallista kansalaista molempia (vaiko kaikkia?) sukupuolia ja kaikkia ikäryhmiä.

Kaarle XII oli käskenyt alamaistensa käymään sissisotaa ja avustamaan kaikin tavoin sissejä (ven. šiši, ruots. partigängare) samaan tapaan kuin jo aikoinaan Pietari Suuri ja Aleksanteri I ja sittemmin Stalin muutettavat muuttaen.

Joka tapauksessa sissisota ja siinä etenkin huollon vaarantuminen oli vaarallisinta, mitä vihollinen voi miehitysarmeijalle tehdä ja siksi sitä rankaistiin ja torjuttiin terrorilla: mikäli nähtiin tai epäiltiin sissien käyttäneen jotakin kylää hyväksi, se tuhottiin kokonaan, edes sylilasta armahtamatta, kuten myös Kaarle XII määräsi.

Silti sama kuningas määräsi myös, että Suomessa talonpoikien oli annettava apua ja suojaa ”jalkarakuunoille” eli sisseille, jotka onnistuivatkin haittamaan vihollista, joskaan eivät millään tavalla vaikuttaneet sodan ratkaisuihin isossa kuvassa. Ehkä heidän toimintansa sentään oli miehittäjälle tarpeellinen muistutus kuolevaisuudesta.

Sattuu niin erikoisesti, että historiansa aikana ei ainoastaan Suomi joutunut suuren naapurinsa miehittämäksi, vaan myös itse miehitti sen alueita. Tätähän tapahtui jo 1600-luvulla, kun Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa valloitettiin ja sittemmin taas jatkosodan aikana.

Sotaisina aikoina ihmiset yleensä henkisesti taantuvat ja on ollut surkuhupaisaa seurata, miten Venäjän puolella on ryhdytty jopa korkeimmalla tasolla infantiilisti ruikuttamaan niistä vääryyksistä, joita suomalaiset ovat tehneet Venäjälle ja venäläisille.

Kun lähtökohta on tällainen, johtaa se helposti vastaavanlaiseen reaktioon toisella puolella ja meilläkin on alettu muistella vanhoja vääryyksiä, Isoviha ylittämättömänä esimerkkinä.

Tästä Zaharovan esimerkistä tulee mieleen Molotovin maansa hallituksen nimissä talvisodan jälkeen pitämä puhe, jossa hän muun muassa valitteli puna-armeijan Suomessa osakseen saamaa huonoa kohtelua. Luultavasti esimerkit olivat tekaistuja, mutta kaiketi niiden tarkoituksena oli osaltaan oikeuttaa sellaiset aluevalloitukset, joita ennen sotaa ei ollut edes vaadittu. Kieltämättä ainakin asetelma oli koominen (ks. Доклад Председателя Совета Народных Комиссаров СССР и Народного Комиссара Иностранных дел тов. В. М. Молотова о внешней политике Правительства. 31 октября 1939 года // Внеочередная пятая сессия Верховного Совета СССР 31 октября—2 ноября 1939 г. : стенографический отчёт. — М.: изд. Верховного Совета СССР, 1939. — С. 7—24.)

Onhan noissa kansamme kärsimyksissä toki muistelemista ja ilman niiden tuntemista kansakunnan muistissa olisi suuri aukko.

Asiat olisi kuitenkin kyettävä suhteuttamaan ja on yllättävää havaita, että yhä uudelleen esimerkiksi Isonvihan hävityksiä selitetään tunkemalla sinne mitä tahansa aivan asiaankuulumatonta, vaikkapa ”etnisiä puhdistuksia” ja joku näyttää arvelevan jopa venäläistämisen jollakin tavalla ehkä liittyneen asiaan.

Kun yksikään venäläinen talonpoika ei asettunut taloksi Suomeen eikä siellä edes ennestään asunut, voi ajatukset etnisestä puhdistuksesta tietenkin jättää omaan arvoonsa.

Sellaisia tehtiin kyllä venäläisten toimesta paljonkin Karjalassa ja Inkerissä 1930-luvulla, kun raja-alueet tyhjennettiin ja Inkerin suomalaisalueiden venäläistämistä edistettiin nopeasti ja suunnitelmallisesti. Vuosina 1937-1938 lopetettiin sitten peräti suomenkieliset alueet ja koko suomen kieli koko Neuvostoliiton alueella.

Kun nyt emme sentään ole sodassa Venäjän kanssa, voisimme ainakin unohtaa infantiilin kilpaa ruikuttamisen kansamme ja sukuluiskansojemme kärsimistä epäoikeudenmukaisuuksista niin täällä kuin Venäjällä.

Mikäli jollakin osapuolella on valittamista kohtelustaan, on asiat syytä tutkia kylmän objektiivisesti käytettävissä olevien todisteiden valossa ja selvittää, tapahtuiko kussakin tapauksessa rikosta ja kuka oli syypää.

Tapahtuihan niitä toki sodan aikana ja sitä ennen siviiliväestön pommittamisesta ja kansallisuuden perusteella suoritetuista joukkomurhista väestön pakkosiirtoihin ja tarkoitukselliseen denationalisaatioon. Kaikki ne tarjoaisivat aineksia myös demagogialle sellaisen väestön keskuudessa, joka ei historiaa lainkaan tunne eikä sitä haluakaan ymmärtää.

Vihan tunteita sen piirissä kyllä voi herätellä, mutta normaalissa länsimaisessa kulttuurissa sellainen ei kuulu ainakaan valtion tehtäviin. Historiallisen totuuden selvittäminen noissa asioissa sen sijaan on meillä ollut nimenomaan valtioneuvoston alaisena toimineiden projektien työnä ja tuo työ on löytänyt paljon myös maamme kannalta ikäviä asioita, joita ei suinkaan ole yritetty kätkeä.

Totean, että meidän puolellamme on itse asiassa kaikki kohtuudella kyseeseen tulevat suuremmat teemat jo tutkittu perusteellisesti ja suomalainen osapuoli on siinä suhteessa valmis keskusteluun venäläisten kollegoiden kanssa. Heidän joukossaan on intelligenttejä ja asioita tuntevia tutkijoita.

Toinen asia on, mikäli taannutaan infantiilin ruikutuksen tasolle ja aletaan järjestelmällisesti levittää propagandaa, joka ei kestä tieteellistä tarkastelua.

Venäjän puolella tähän suuntaan on menty jo valitettavan pitkälle ja olisi vahinko, jos suomalaiset menisivät lankaan ja alkaisivat vastavuoroisesti samantasoisen kampanjan. Totean taa kerran, ettei tällainen ole valtiojohdon arvon mukaista ja että asianmukaista tuon tason propagandaan vastaamista voidaan tuskin sälyttää edes bloggarien harteille.

Tarvitaan yhteinen kirja, jossa osapuolet esittävät omat perustellut tulkintansa asioista alkuperäislähteisiin tehdyin viittein varustettuna ja antavat myös mahdollisuuden tarkistaa nuo viitteet. Talvisodan osaltahan sellainen on tehtykin ja on yhä netissäkin saatavissa (ks. Электронная библиотека исторических документов (ЭБИД) | Зимняя война 1939-1940 гг. в рассекреченных документах Центрального архива ФСБ России и архивов Финляндии ).

Tuota kirjaa ei valitettavasti taida Venäjän kirjastoista saati kaupoista löytää, kun se heti vedettiin pois iikenteestä, mutta netti on yhä olemassa. Pätevä kirja talvisodasta on myös tämä suomalais-venäläisen yhteistyön tulos: Talvisota (1939–1940). Poliittinen historia — Kirja 1 — KARELMEDIA.

 

 

Ennen "siunattua rauhaa".

Isoviha

 

Christer Kuvaja, Försörjning an en ockupationsarmé. Den ryska arméns underhållsystem i Finlad 1713-1721.  Åbo Akademis förlag 1999, 348 s.

 

Isoviha on aika erikoinen sana ja sen verran epämääräinen, että sen piiriin luontevasti luetaan miltei mitä tahansa 1700-luvun alkuun kuuluvaa. Jos tehtäisiin kyselytutkimus, luulen, että voitaisiin havaita ehkä jopa suurimman osan suomalaisia uskovan, että Isoviha on sama asia kuin Suuri Pohjan sota tai ainakin Suuren Pohjan sodan aika Suomessa.

Itse asiassahan termillä tarkoitetaan venäläistä miehitysaikaa, joka kesti ”vain” seitsemän vuotta. Viipurin valtauksesta lähtien toki joku osa Suomea oli aina jo miehitettynä, mutta sen ajan rasitukset Suomelle johtuivat sentään suurimmaksi osaksi Ruotsin valtiovallan ponnisteluista.

Myös suuret kuolovuodet 1695-1697 on tietenkin syytä jättää pois Isonvihan piiristä. Se oli historiamme pahin väestökatastrofi, joka tappoi lähes kolmanneksen asukkaista, mutta ei siitä venäläismiehitystä voi syyttää. Niin ikään vuoden 1710 rutto, niin kurjat kuin sen seuraukset etenkin etelässä olivat, tuskin oli venäläisten syytä eikä ainakaan tapahtunut miehityksen aikana.

Koska Suomea joka tapauksessa kohtasivat aivan tavattoman suuret kärsimykset Suuren Pohjan sodan tienoilla, tuntuu psykologisesti luontevalta ymmärtää koko tuo kärsimysten malja yhdeksi ja samaksi kokonaisuudeksi.

Sama sukupolvi sai kestää liki mahdottomia: tuskin oli nälästä heikentyneinä saatu elämä jatkumaan, kun oli luovutettava erittäin suuri määrä miehiä ja hevosia armeijaan, jopa merten taa. Sitten tulivat rutto ja pakko-otot, mielivalta ja hävitys. Suoranaisia roistontöitä ja sadismia hyökkääjien taholta esiintyi laajalti. Tämä kuurin jälkeen saattoi jo ihmetellä, ettei koko kansa ollut hävinnyt kartalta.

Sanassa isoviha on kaksi komponettia: viha on se pääasia ja sen suuruus erottaa asian muusta historiasta. Toki sanalla ”viha” tarkoitettiin vanhastaan myös sotaa yleensä (vrt. Vanha viha, Pitkä viha).

On kiinnostavaa, miten eri tavoin sana kuitenkin on käännetty. Ruotsiksi se on den Stora Ofreden, joka tosiaan tarkoittaa vain sotaa tai oikeammin rauhan puutetta, ikään kuin jonkinlaista välitilaa. Venäjäksi vanha termi on Velikoje liholetije, jossa sana lihoi tässä yhteydessä viitannee erityisesti kipeään aikaan tai epänormaalin suureen levottomuuteen (vrt. lihoradka, kuume).

Itseasiassa sanalla lihoi on myös myönteisiksi koettuja merkityksiä, hieman samaan tapaan kuin suomen kielen sanalla hurja tai saksan sanalla toll.

Mainittakoon, että tälläkin palstalla silloin mainittu M.M. Borodkin käytti termiä Velikaja razruha -suuri hävitys, joka ei kuitenkaan tainnut saada seuraajia kirjansa suuresta merkityksestä huolimatta. Nykyinen wikipedia tuntee myös sanat большая ненависть, большой гнев, большая злоба- siis vihaa, suuttumusta ja katkeruutta/pahantahtoisuutta/vihaisuutta.

Joka tapauksessa koko termi on myöhemmin syntynyt, aikoinaan puhuttiin venäläisen ylivallan ajasta.

Kuten Antti Kujalan kirjaa kommentoidessani totesin, Suuri Pohjan sota oli toki Suomelle hirvittävä kokemus, mikä korostuu, kun sitä vielä edelsi historiamme suurin väestökatastrofi Suuret kuolovuodet. Kaikkia asioita ei kukaties kuitenkaan ole hedelmällistä niputtaa yhteen. Sitä tuskin aikalaisetkaan tekivät.

Kuten Kujala toteaa, eivät suomalaisten väestömenetykset itse sodassa kuitenkaan olleet poikkeuksellisen suuret. Miehitystä hän ei käsittele, mutta sen on tehnyt Christer Kuvaja, joka on käyttänyt myös venäläisiä, lähinnä amiraali Apraksinin arkiston asiakirjoja, jotka on Suomeenkin kopioitu.

Venäläinen miehitysarmeija Isonvihan aikaisessa Suomessa oli ajan oloihin nähden kooltaan hirmuinen:  20-30000 miestä ja 8000-10000 hevosta. Vähän yli 300 000 asukkaan harvaanasutussa ja niukasti tuottavassa maassa se oli musertava taakka.

Itse asiassa määrä oli niin suuri, ettei Suomi olisi mitenkään jaksanut sitä ylläpitää. Suurin osa miehistön tarpeista oli tuotava Venäjältä ja vieläpä enimmäkseen laivoilla. Kaleerilaivasto oli Venäjän armeijan elämänlanka. Hevosten rehu sentään saatiin miehitetystä maasta ja sen hankkiminen oli suomalaisille suurempi taakka kuin miehistön ruokkiminen.

Poltetun maan taktiikkaa Suomessa käytettiin etupäässä Pohjanmaalla ja pariin otteeseen myös etelässä (Helsinki ja Porvoo). Pohjanmaalta tunnetaan tarinoita eläimellisistä raakuuksista, kidutuksista ja ryöstöistä, joita myöhemminkin sekä siellä että muualla tapahtui reaktiona sissitoimintaan, samaan tapaan kuin saksalaiset tekivät toisen maailmansodan aikana.

Pohjanmaan kärsimykset kuulunevat myös Kuvajan mielestä tasolle, jota voisi pitää Euroopassa äärimmäisenä. Paikallisia hirmutöitä onkin sekä selostettu jo aikanaan propagandistisessa tarkoituksessa, että myös sittemmin tutkittu oikeudessa ja selvitetty varsin uskottavasti. Kustaa H.J. Vilkunan teokset ovat viime aikoina nostaneet ne esille.

Miten kuitenkin olisi arvioitava venäläismiehitystä kokonaisuutena, on asia, jota kannattaa kysyä sen alan asiantuntijoilta. Kuvaja näkee miehityspolitiikan yleensä rationaalisena ja loppukaudella olot muistuttivat jo rauhanaikaisia. Miehittäjän intresseissä oli saada paikalliselta väestöltä edes se tietty määrä provianttia, jonka se pystyi antamaan, jotta Suomessa olisi kyetty ylläpitämään niin suurta armeijaa, että ruotsalaisten oli sitä pakko pelätä.

Toimiva hallinto ja siedettävä veronkanto olivat järkeviä tavoitteita. Isonvihan leimaaminen yhtenäiseksi helvetiksi, jonka aiheuttajana oli erään tietyn kansan pahuus, on yksinkertaisesti virhe ja tyhmyys. Eurooppalaiseen systeemiin ainakin pyrittiin.

Se onnettomuuksien malja, jonka suomalaiset saivat nauttia, oli monesta osasta sekoitettu cocktail, jossa suuri osuutensa oli sekä ilmastonmuutoksella että bakteereilla kuin myös geopolitiikalla ja aikakauden käsityksillä etiikasta ja moraalista.

Sana Isoviha on ymmärtääkseni tullut suomalaisten mielessä merkitsemään jotakin yleistä saatanallisuutta, jonka kohteeksi valikoitui nimenomaan Suomen katajainen kansa ja jolla ei itse asiassa ole vertaa muiden kansojen historiassa. Sana kansanmurha tulee tässä yhteydessä yllättävän luontevasti myös suomalaisen toimittajan kynästä tänäkin päivänä.

Kysymys on kuitenkin problemaattinen. Mikäli mukana, jossakin taustalla oli peräti ajatus suomalaisten kansanmurhasta, se on ilmeisesti onnistuttu taitavasti kätkemään ja asia olisi kyettävä rekonstruoimaan. Aihe ansaitsisi kansainvälisen tason käsittelyn.

Asian tutkimiseksi venäläisten ja ruotsalaisten tutkijoiden ponnistukset olisivat myös tervetulleita. Jälkimmäisethän eivät ole tainneetkaan aihetta tutkia oikeastaan lainkaan.

 

 .

Sitten, kun tämä epänormaali Suomen ja Venäjän välinen tila päättyy, ehdotan taas kerran mahdollisimman pian pidettäväksi tieteellistä konferenssia, jossa aiheena ovat ne vääryydet, joista venäläisillä on sumalaisille huomautettavaa/valittamista ja vastaavasti suomalaisilla venäläisille.

Kuten sanottu, Isoviha kuuluu niihin aiheisiin, jotka on jo kohtuullisen hyvin tutkittu. Se merkitsi suunnatonta väkivaltaa ja vääryyttä Suomea ja suomalaisia kohtaan, mutta ei se samalla merkinnyt mitä tahansa vääryyttä. Koska meillä on tietoa, on myös syytä pitäytyä tutkimuksen tuloksissa eikä runoilla omasta päästä asiattomia tulkintoja.

 

 

Kauhujen aikaa

 

Isonvihan aikaan ja ennen sitä

 

Kun Suurta Pohjan sotaa käsitellään, menevät suomalaisten ajatukset ilman muta heti Isonvihan aikaan, kuten luonnollista onkin.

Maamme on aikojen saatossa säilynyt varsin hyvin miehityksiltä ja vainolainen on hyvin harvoin tunkeutunut ihan sydänalueille saati jäänyt niitä miehittämään. Toki juutit (tanskalaiset) pitivät ikimuistoisen Kalmarin unionin purkautumisen aikana eteläistä Suomea jonkin aikaa hallussaan, mutta lähtöhän se sitten tuli.

Saksalaiset kyllä toteuttivat Lapissa vuonna 1944 poltetun maan taktiikkaa ja samoin tekivät suomalaiset itsekin talvisodassa omalla maallaan. Kuitenkin näissä tapauksessa ei väestöä kohdeltu teuraskarjana, kuten tapahtui monella muulla suunnalla, kun vieraat armeijat tunkeutuivat toisten kansojen alueille.

Tällainenhan oli normina Vanhan Testamentin aikoina ja myös klassisen antiikin aikana. Vastaavaa, eli siis väestön tuottamuksellista tai jopa tarkoituksellista tuhoamista tapahtui myös eurooppalaisissa sodissa jokaisella vuosisadalla ja olihan sitä Amerikassakin (vrt. Scorched earth - Wikipedia ).

Euroopassa venäläiset ovat Epäilemättä olleet tällä alalla niin sanoakseni johtava valta ja harjoittivat sitä hyvin laajasti myös omalla maallaan. Saksalaisten hyökättyä vuonna 1941 käski Stalin kuuluisassa puheessaan hävittämään ehdottomasti kaiken, mikä voisi hyödyttää vihollista. Tämän sai myös alueella jäänyt väestö tuntea nahoissaan (ks. Vihavainen: Haun tuhoojapataljoonat tulokset).

Sotiemme veteraaneja saamme kiittää siitä, että meillä siviiliuhrien määrä jäin toisessa maailmansodassa aivan vähäiseksi. Jo lahden takana, siis eteläpuolella se oli suhteellisesti aivan eri luokkaa.

Harvoin tulee ajatelleeksi, että tuollainen miehityksen ja poltetun maan yhdistelmä, lähinnä kansanmurhaksi luonnehdittava onnettomuus kohtasi esimerkiksi virolaisia paljon useammin ja perusteellisemmin kuin suomalaisia. Jo Liivinmaan valloittamisessa 1200-luvulla oli vahvoja hävityssodan piirteitä (ks. Vihavainen: Haun henrikin kronikka tulokset).

Liivinmaan sota Iivana Julman aikana ja jopa Suuren Pohjan sodan kauhut kohdistuivat nekin paljon ankarammin Viroon  (vanhaan Liivinmaahan) kuin Suomeen.

Yleensä nuo 1400-1600-luvun sodat aiheuttivat Suomen kamaralla varsin vähän tuhoa ja käytetyt joukot olivat pieniä. Sen määräsi jo vaikea maasto ja harva asutus.

Tätä taustaa vasten vuosien 1713-1721 miehityskausi piirtyy sitäkin hirmuisempana silmiemme eteen. Siihen sattuvat vielä liittymään kaikki mahdolliset muutkin onnettomuudet: nälänhätä, rutto ja valtion kova verotus sekä veroparselien että miesten ja hevosten suhteen.

Tilanne muodostui kaiken kaikkiaan sietämättömäksi ja siihen lisättiin päälle päätteeksi vielä Pohjanlahden takana syyttely siitä, ettei maata ollut kunnolla puolustettu.

Tämä siis maalle, joka maksoi tavattoman veriveron Pälkäneen ja Napuen taisteluissa (ks. Vihavainen: Haun yksilö edellä tulokset ). Ei ihme, että tämä sai Daniel Jusleniuksen kirjoittamaan Suomalaisten puoustuksen (ks. Vihavainen: Haun suomalaisten puolustus tulokset ) ja Suomalaisten onnettomuuksista (ks. Vihavainen: Haun de miseriis fennorum tulokset ).

Mutta millaista tuo isonvihan aika kokonaisuudessaan oikein oli? Lindeqvistin jälkeen siitä ei ole tehty ajanmukaista kokonaisesitystä lukuunottamatta Teemu Keskisarjan ansiokasta teosta Murhanenkeli (ks. Vihavainen: Haun murhanenkeli tulokset). Kuitenkin esimerkiksi venäläistä hallintoa ja sen käytäntöjä ja  tavoitteita kuten myös saavutuksia kannattaisi tutkia tarkemminkin, jotta saataisiin mahdollisimman tarkka selko siitä, mikä oli homman nimi.

Uutta tutkimusta tällä alalla edustavat ennen muuta Antti Kujalan (ks. Vihavainen: Haun ajoist' ankarin tulokset ) ja Christer Kuvajan (ks. Vihavainen: Haun kuvaja tulokset ) teokset sekä tietenkin Kustaa H. Vilkunan kirjat, jotka ovat nnen muuta tapaustutkimuksia (ks.  ja kieltämättä tuovat jotain ajan hengestä varsin vaikuttavasti esille.

Mutta tässä nyt esimerkiksi blogini Antti Kujalan kirjasta:

 

tiistai 31. elokuuta 2021

Itkun aika varmaan

Ajoist’ ankarin

 

Antti Kujala, Miekka ei laske leikkiä. Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700-1714. SKS 2001, 367 s.

 

No, jokainenhan muistaa, että Kaarlo Kramsun jyhkeä runo sijoittui Klaus Flemingin kauteen, jolloin talonpoikaisto myös joutui elättämään armeijaa eli ylläpitämään ns. linnaleiriä. Antti Kujalan teoksen otsikko sen sijaan tulee eräästä Kaarle XII:n lausahduksesta.

Ankaraa oli elo myös Suuren Pohjan sodan aikana, sekä ennen venäläismiehitystä eli Isovihaa että sen aikana. Aivan viime aikoinakin on, näitä aikoja muistellessa, puhuttu Suomen kansan kautta aikojen suurimmasta onnettomuudesta ja jopa kansanmurhasta.

Yhteen syssyyn sattuivat sekä nälänhätä eli suuret kuolovuodet pari vuotta ennen sotaa, sodanaikaiset katovuodet ja etelän kaupunkeja vainonnut rutto.

Kun tähän lisättiin tavattomasti kasvanut sotilasrasitus, joka vei nuoret miehet ja aiheutti työvoimapulan, sekä armeijoiden vaatimat kestitykset ja palvelut ja miehittäjän omavaltaisuudet, alkaa jo muodostua kuva varsinaisesta helvetistä, josta hengissä selviytyminen oli vähintäänkin pieni ihme, ehkäpä suurikin.

Isonvihan aikana miehittäjä ei tyytynyt vain takavarikoimaan talonpoikien elintarvikkeita itselleen, vaan myös hävitti tulella ja miekalla alueita ja vei ihmisiä orjuuteen, josta harva palasi. Sodan lopulla vielä pakkovärvättiin pari tuhatta miestä Venäjän armeijaan.

Kaikki nämä tekijät yhdessä riittävät luomaan kuvan äärimmäisestä kurjuudesta, joka oli sitä paitsi itsestään selvästi vihollisen aiheuttamaa. Tiettyinä aikoina tällaisella kuvalla oli tilausta ja näyttää siltä, että se taas on saavuttamassa suosiota.

Jo viime sotien jälkeen kyllä lievennettiin näkemyksiä ja suhteutettiin asioita. Ei Suuri Pohjan sota eikä Isoviha ollut mikään ainutlaatuinen suomalainen helvetti, jollaista ei muualla tunnettu. Miehitetyissä maissa tapahtui vastaavaa myös omien joukkojemme valtaamilla alueilla, orjakauppaa lukuun ottamatta.

Poltetun maan taktiikkaa eivät suomalaiset sentään kovin laajasti omassa maassaan käyttäneet, vaikka sitäkin kyllä tapahtui. Venäläisten suorittama systemaattinen hävitys koski pääasiassa vain Pohjanmaalla sijaitsevaa kymmenen peninkulman eli noin sadan kilometrin levyistä vyöhykettä. Miehittäjän suurin intressi oli kyetä elättämään omat joukkonsa Suomessa, eikä siihen sopinut paikallisen väestön ja/tai sen talouden hävittäminen.

Vanhan käsityksen mukaan maassamme vallitsi myös laiton tila virkamiesten ja papiston suuren osan poistuttua maasta. Tämäkin jäi lyhyeksi ajanjaksoksi ja etenkin etelässä miehityshallinto toimi suhteellisen hyvin. Toki omavaltaista rosvousta ja väkivaltaa aina saattoi tapahtua, mutta siitä myös rangaistiin.

Antti Kujalan kirja kertoo kuitenkin ajasta ennen Isoa vihaa. Periodi on hyvin perusteltu, sillä hänen tarkoituksensa on tutkia talonpoikaiston ja ruotsalaisen mahtivaltion suhteita. Valtio perustui itsevaltaan, mutta ei voinut tehdä mitä tahansa, sillä talonpoikaiston kanssa sitä sitoi sopimus, joka liittyi ennen muuta verotukseen ja muihin ulostekoihin eli sotaväen asettamiseen ruotulaitoksen puitteissa, kyyditykseen ja vastaavaan.

Vastineeksi tästä valtion oli suojeltava talonpoikia ulkoista uhkaa vastaan. Sopimuksella oli kaksi osapuolta.

Käytännössä osoittautui, ettei valtio lainkaan kyennyt osaansa hoitamaan. Suomesta pystyttiin asettamaan vain pieni armeija, jota ei ollut mahdollista ylläpitää kuin muutaman kuukauden ajan vuodessa.

Toki valtio vaati yhä uusia rekryyttejä, kaksinnus- ja kolmikasmiehiä. Kaiken kaikkiaan otettiin noin 50000 miestä, mikä noin 400 000:n väestöstä oli huikea määrä. Puolet tästä määrästä joutui lähtemään jo ensimmäisenä sotavuonna.

Joka tapauksessa talonpoikien vastauksena heikkoon sotasuoritukseen Suomen alueella oli niskoittelu. Miehet piilottelivat armeijan värvääjiä. Määrättyjen verojen maksaminen kyllä pyrittiin hoitamaan, ettei menetetty perintöoikeutta tilaan.

Karkureita ja piilottelijoita ei yleensä uskallettu rangaista ankarimman mukaan, koska vallan legitimiteetistä oli tullut heiveröistä. Käytännössä alistuttiinkin venäläisille monilla seuduilla mukisematta. Sieltähän luvattiin rauhaa ja sopua ulostekojensa maksajille. Niskottelijoille sen sijaan oli luvassa tulta ja miekkaa.

Suomi oli niin köyhä, ettei se kyennyt ylläpitämään edes omaa sotaväkeään, ainakaan laillisten verojen avulla. Lisää rahaa saatiinkin Tukholmasta ja venäläisellä miehityskaudella jouduttiin sen aikaisen, paljon suuremman armeijan muonitusta hoitamaan osaksi Venäjältä käsin.

Kujala tekee muutamia aika rohkeita yleistyksiä ja sanoo muun muassa, että venäläinen valta perustui alusta alkaen suurempaan legitimiteettiin kuin laillinen valta viime aikoinaan. Tämä on tietenkin paradoksi, mutta kuvannee asianmukaisesti tapahtunutta. Tutkija on lähteensä lukenut.

Miten kurjaa elämä Suomessa sitten oli? Kujala toteaa, että hyvät satovuodet johtivat nopeasti talouden elpymiseen vuosina 1710-1713. Itse asiassa talonpojilla olisi ollut varoja, joita kruunu ei kyennyt ulosmittaamaan jäykän hallintosysteeminsä takia.

Kujala ei kirjassaan tarkastele Isonvihan kautta, mutta mainitsee sen kyllä romahduttaneen Suomen talouden. Isonvihan siviiliuhrien määrän hän joka tapauksessa arvioi ”vähäiseksi” eli noin 10 000 hengeksi: Isonvihan ihmismenetykset eivät olleet mitään siihen verrattuna, mitä virolaiset joutuivat 1700-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, erityisesti vuoden 1710 ruton johdosta kärsimään. Vain Suomen suuret kuolovuodet 1690-luvun lopussa olivat Viron vuoteen 1710 verrattavissa oleva väestökatastrofi.

Kun muistamme, että maassamme oli vain suunnilleen tuo 400 000 henkeä, eli kymmenes osa siitä, mitä viime sotien aikana, voimme todeta, että satatuhatta siviiliuhria olisi kyllä muuttanut viime sotien tasetta aika lailla.

Mutta kaikki on suhteellista. Suomalaiset pitävät helposti omaa kohtaloaan surkeana ja aikoja ankarina suhteuttamatta asioita muuhun maailmaan. Mikäli Suomi olisi sijainnut suursodan keskeisellä tappotantereella, niin vähintään tuo mainittu siviiliuhrien määrä olisi luultavasti toteutunut vielä 1900-luvullakin.

Suuri Pohjan sota oli pitkästä aikaa Suomen kamaralla käyty sota, jota ihmiset eivät kyenneet suhteuttamaan muihin vastaaviin ja jonka hahmo siksi lienee paisunut vielä todellisuuttakin pirullisemmaksi.

Isovihahan jää varsinaisesti Kujalalta käsittelemättä, vaikka hän onkin venäjän taitoinen ja viittaa muun muassa Moskovan Vanhojen asiakirjojen arkiston (RGADA) ja Pietarin Laivastoarkiston (RGAVMF) kokoelmiin.

Kun nykyään taas näyttää olevan liikkeellä varsin raflaavia käsityksiä Isosta vihasta, olisi varmaankin aika tutkia se perin pohjin ja nimenomaan myös venäläisiä lähteitä käyttäen. Selvittämättömiä kysymyksiä ja toisistaan poikkeavia näkemyksiä riittää yllin kyllin.

Tässä olisi varmaankin suomalais-venäläisen yhteisprojektin paikka. Ehkäpä Suomen Akatemiasta löytyisi ymmärrystä myös näin epämuodikkaalle aiheelle, vai pitäisikö näkökulmaksi ottaa vaikkapa ”Naisten rooli Suuren Pohjan sodan ratkaisutaisteluissa ruotsalaisessa ja venäläisessä diskurssissa”?

 

Kansojen historiat ja niiden vuoropuhelu

 

Zaharovan historia

 

Kremlin puhuva pää Maria Zaharova kuuluu taas päästelleen viisauksiaan Suomen historiasta ja tietenkin asiaankuuluvalla paatoksella, jollainen on aina ollut diktatuurimaiden tavaramerkki.

En mene tässä arvioimaan, onko hänen kohdallaan kyseessä ihan vilpitön usko siihen, että nuo, muka arvovaltaisten tutkijoiden tuloksiin perustuvat syytökset olisivat totta. Zaharovan psyyken ongelmat ovat sitä paitsi varsin mitätön teema, jolle ei kannata monta ajatusta uhrata.

Todennäköisimmin hän kyllä itsekin ymmärtää, että kyseessä on teatteri, Venäjän puolesta tehtävä propaganda, jolta nykyään kutsutaan melko huvittavalla nimellä ”Piar” (PR). Siinä annetaan totuudelle täsmälleen yhtä vähän arvoa, kuin aikoinaan siinä valheskenaariossa, jolla selitettiin Venäjän hyökkäystä talvisodassa.

Meillä oli vielähiljattain venäläisten kanssa varsin hyvä yhteistyö historiantukijoiden kesken ja myös Suomen historian tosiasiat tunnustettiin Venäjälläkin, jossa tosin ihmeteltiin, miksi suomalaiset kaivelivat omasta menneisyydestään kaiken maailman ikäviä asioita, joita kukaan ei ole heiltä pyytänyt.

Tämä ikävien asioiden kaivaminen perustui sellaiseen yksinkertaiseen asiaan, kuin pyrkimys totuuteen. Osmo Jussilan sanontaa lainatakseni meillä ymmärrettiin, ettei totuus ole mikään mahtava sankari, joka astuu näyttämölle ja rumpujen päristessä.

Sen sijaan se on pieni ja sitkeä mies, joka jossakin vaiheessa aina kaivautuu esille sen vuorenkorkuisen hevonpaskan alta, jonne se on onnistuttu tunkemaan. Näinhän kävi bolševikkien historiassakin, joka oli onnistuttu totaalisesti väärentämään.

Nykyiselläkin Venäjällä monet tutkijat tuntevat yhä erinomaisesti totuuden Suomen historiasta. He ovat yleensä niitä, jotka osaavat suomen kieltä ja ovat kyenneet lukemaan  suomalaisia lähteitä. Kun tyrannian ote tutkimuksesta hellittää, voimme jatkaa hedelmällistä vuoropuhelua heidän kanssaan.

 Toistaiseksi venäläisten käsitykset maamme historiasta ovat suurelta osalta sen varassa, mitä heille ylhäältä kerrotaan ja mitä saa julkaista. Vanhoja teoksia ei kuitenkaan ole voitu neuvostoaikojen tapaan kokonaan hävittää ja vetää pois yleisön ulottuvilta ja paljon tietoa on myös netissä jokaisen saatavissa.

Asia erikseen on, osataanko sitä käyttää. Onhan siellä netissä likipitäen koko ihmiskunnan tietovarasto, mutta ei se ole tehnyt tavallisesta tallaajasta suurta historian ymmärtäjää. Demagogia on yhä se tärkein taso, jolla kansojen välisten suhteiden historiaa esitetään ja ymmärretään kriisiaikoina.

Täytyy tässä todeta, että havaitsin huolestuttavia merkkejä uudenlaisesta historiallisen demagogian synnystä Venäjällä jo 2000-luvun ensi vuosikymmenellä, jolloin samaan aikaan oli toki aivan toisenlaistakin toimintaa olemassa

Kreml on nyt pannut uuden vaihteen päälle ja haluaa tällä kertaa häpäistä itsensä ” Mujstalla kirjalla” Suomen politiikasta.

On sanomattakin selvää, että Venäjän politiikkaan verrattuna Suomen politiikka on ollut saman verran humaanimpaa ja totuudellisempaa kuin demokratia on bolševistista diktatuuria parempi noissa suhteissa. Tämähän ei tarkoita sitä, että se olisi aina ollut moitteetonta ja parasta mahdollista. Eihän se sitä ole nytkään.

En tiedä, kannattaako provosoitua, kun provosoidaan. Ajatus suomalais-venäläisestä historiantutkijoiden symposiumista, jollaisia aikoinaan pidettiin jopa parikymmentä, on tällä hetkellä tietenkin mahdoton.

Joka tapauksessa suomalaisilla ei ole syytä lähteä mukaan sen tasoiseen demagogiseen kilpalaulantaan, johon Zaharova meitä haluaisi yllyttää. Historiantulkintojen erimielisyydet on ratkaistava tieteellisten periaatteiden mukaan.

Toki niissä on mukana myös poliittinen aspekti, jossa osapuolilla on oikeus katsoa asioita omasta näkökulmastaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita mielivaltaa. Pyrkimys objektiivisuuteen ja toisenkin osapuolen näkökulman ymmärtämiseen on tällöin erityisen tärkeä.

Tässä nyt joka tapauksessa kymmenen vuoden takainen kommentti silloiseen tilanteeseen:

 

Perjantai 17. heinäkuuta 2015

Kun kansat pahastuvat

 

Kun kansat pahastuvat

 

Maailma on täynnä vääryyttä kärsineitä kansoja. Itse asiassa taitaa olla mahdotonta löytää kansakuntaa, jota aina olisi kohdeltu oikeudenmukaisesti tai edes ansionsa mukaan. Niinpä tarvetta historiallisten vääryyksien sovittamiseen ja korvaamiseen on kaikkialla.

 Räikeä esimerkki kaltoin kohtelusta on Puola, jonka naapurit hävittivät kokonaan vastoin sen pontevasti ilmaisemaa tahtoa. Törkeän väkivallan kohteeksi joutuivat Baltian maat, jotka pyrittiin denationalisoimaan ja onnistuttiinkin jo suureksi osaksi asuttamaan vieraalla kansalla ilman alkuperäisten asukkaiden lupaa tai kutsua.

Myös nykyisen eteläisen Ruotsin entiset tanskalaiset maakunnat ruotsalaistettiin armotta eikä siinä auttanut vastarintaliikekään. Tornionjokilaaksossahan sellaista ei edes syntynyt.

On turha sanoakaan, että kansoilla on kalavelkoja, jollaiset on helppo muistaa ja vaikea unohtaa. Paljon yksinkertaisempaa on unohtaa maan ja kansan toiselta maalta ja kansalta saama apu. Sehän voidaan aina tulkita auttajan moraaliseksi velvollisuudeksi ja sitä paitsi sen toteuttaminen vajavaiseksi ja liian vähäpätöiseksi.

Ruotsin apu oli meille aikoinaan kultaakin kalliimpi, mutta harvoin sitä taidetaan ainakaan julkisesti muistella. Gruusiasta (Sakartvelo) tuli neuvostovallan vuosina entistä gruusialaisempi, Tiflis (nyk Tbilisi) oli aiemmin armenialaisvaltainen, nyt ei. Lieneekö tästä kukaan paikallinen nationalisti kiittänyt?

Ja onhan niitä historiassa aina myönteisiäkin asioita. Jotkut ikävät asiat saattoivat paradoksaalisesti jäädä tapahtumatta. Myöskään Armenia ei joutunut russifikaation kohteeksi Venäjän yhteydessä ollessaan eikä Suomi liioin. Asemamme Venäjän imperiumin yhteydessä oli vapaampi kuin Ahvenanmaalla Suomen yhteydessä.

Venäjän valta pelasti meidät ruotsalaistumiselta, mikä olisi saattanut olla ikäväkin kohtalo. Meillä venäläistämistä ei myöskään tapahtunut. Toki meilläkin tällä alalla jotain yriteltiin, mutta imperiumin hampaat eivät purreet. Toista se oli Elsass-Lothringenissa ja Irlannissa, esimerkiksi. Englanti ja Ranska eivät siekailleet lähialueillaan.

No, Karjalan riistäminen oli kyllä ilman muuta suuri historiallinen vääryys. Sitä mielestäni jollakin tavalla pehmentää, että se myös palautettiin kansallisesti lähes koskemattomana vuonna 1812. Tällainenhan on kansojen suhteissa harvinaista ja niinpä se kuriositeettina yleensä unohdetaan ja muistellaan sen sijaan vuosia 1940 ja 1944.

Tällaista on historia. Joskus nostetaan esille myönteisiä asioita, kuten Suonen itsenäisyyden tunnustaminen Venäjän taholta vuonna 1917, sitten taas kielteisiä, ainakin virallisen Suomen kannalta, kuten se, että Virallinen Venäjä lakkasi sitä tunnustamasta niin vuonna 1918 kuin vuonna 1939. Toki se sitten aina pian tuli taas muuttaneeksi näkemystään.

Lienee väistämätöntä, että oman maan historiassa kohtaamia kärsimyksiä nostetaan esille ja sen suorittamia konnuuksia puolestaan vähätellään samaan aikaan kuin muiden maiden kohdalla menetellään aivan päinvastoin.

 Jokainen valtio on toki luotu huolehtimaan omasta kansastaan eikä naapureistaan, saati vielä kaukaisemmista vieraista. Se, että asia on ymmärrettävä, ei vielä tee siitä erityisen kannatettavaa, saati kiitettävää.

 Kansainvälinen yhteistyö kärsii, mikäli kansakuntien kuva itsestään eli niiden kansallinen historiankirjoitus muodostuu lähtökohtaisesti voimakkaan asenteelliseksi. Uhriutuminen ei tässä ole juuri tyhmänylpeyttä hedelmällisempi lähtökohta ja usein nämä molemmat yhdistyvät muodostaen myrkyllisen seoksen.

Meillä Suomessa on akateeminen historiankirjoitus noussut mielestäni varsin kiitettävälle tasolle penkoessaan viileästi myös historiamme roskatynnyreitä.

Kansalaissodan terrori, ensimmäisen maailmansodan ja sen jälkeisen ajan venäläissurmat, sota- ja siviilivankien kohtelu, ihmisluovutukset ja yhteistyö Saksan kanssa on selvitetty asiallisesti, monien mielestä jopa tarpeettoman masokistisesti.

Mutta terveelle kansalliselle itsetunnolle tämä työ on välttämätöntä. Kansakunta, joka vain keskittyy muistelemaan tähtihetkiään ja unohtaa ja jopa kieltää pahuutensa, on henkisesti keskenkasvuinen.

Epäilemättä tilanne muodostuu epäsymmetriseksi, mikäli historialliseen rehellisyyteen panostaa vain yksi maa samaan aikaan kun sen naapurit kirjoittavat omaa historiaansa apologisista ja panegyyrisistä lähtökohdista, mutta onhan totuudenpuhujan osa ainakin kunniakas.

Itse asiassa niin sanottu tieteellinen historiankirjoitus ei nykymaailmassa ole juuri missään tuntemassani maassa kovin pahasti vääristynyt. Sen tasostahan pitää huolta tiedeyhteisö, jonka rooli aktualisoituu etenkin kansainvälisissä symposiumeissa, joiden säännöllistä järjestämistä ei pitäisi unohtaa.

Toisenlainen ongelma ovat ne maallikkoveljet, joiden toimintaa usein näyttää ohjaavan jonkinlainen hurmio heidän eläessään yhä uudelleen kunnian päiviä ja surressaan maansa kohtaamaa historiallista vääryyttä.

Tällä joukolla en tarkoita yksinkertaisesti sotahistorian harrastajia, joiden panos historian elävöittämiseen ansaitsee kaiken kiitoksen. Tarkoitan sitä Korkeajännityssarjan psykologiaa, jossa sodasta tulee extreme-kokemus vailla vertaa, moraalisesti ylivertainen tila, jossa tappamisen oikeus ja velvollisuus liittyy adrenaliinia nostattavaan hengenvaaraan ja molemmat palkitaan ylenpalttisella kiitoksella ja ihailulla. Juuri sellaista vastaan suuntasi Väinö Linna aikoinaan kirjallisen konekiväärinsä.

Tämä atavistinen psykologia näyttää väistämättä nousevan pinnalle kaikissa sodissa eikä rauhan aika taida sitä mihinkään hävittää.

Niinpä sotalelujen kieltäminen, poikien opettaminen itkuherkiksi ja muut vastaavat yritykset lienevät turhia. Ihmisen psykologiasta löytyvät valmiudet äärimmäisiin tekoihin äärimmäisissä tilanteissa saattavat olla ongelma, mutta se on tuskin poistettavissa.

Luultavasti sillä on myös myönteinen potentiaalinsa tietyissä poikkeustilanteissa. Normaalioloissa se tietysti olisi syytä pitää poissa ainakin lasten ja lapsenmielisten ulottuvilta, mutta silloin koko viihdeteollisuus romahtaisi.

 Sen sijaan lienee paljonkin mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, ettei kansakuntien kuva itsestään ja naapureistaan muodostu primitiivisen omahyväiseksi ja kaunaiseksi. Jokaisella kansalla on oikeus sankareihinsa, joille on syytä antaa kaikki kunnia siitä, mitä he ovat tehneet kansansa hyväksi, olipa kyseessä sitten vaikka mahdollisimman monen sotilaan tappaminen salaa pensaan takaa ampuen.

Mutta oikeudenmukaisuus vaatii toki myös, että jokainen kansakunta tunnustaa julkisesti ne synnit, joita sen lurjukset ovat tehneet. Ei ole mahdollista omia itselleen vain kaikkea myönteistä ja kieltää samaan aikaan kaikki paha. Itse asiassa tarvitsisimme erilaisten kansallista kunniaa juhlistavien päivien lisäksi myös kansallisen katumuspäivän. Me kaikki kansat, ilman poikkeusta.

Mikäli historiaa aletaan kirjoittaa ja ymmärtää kansallisen erinomaisuuden ja katkeruuden hengessä, ollaan liukkaalla tiellä.

Naapurien demonisointi kuuluu jo sodan psykologiaan, mutta hämmästyksellä voi havaita, että sen ilmaantuminen keskellä syvintä rauhan aikaa ainakin iltapäivälehtien sivuille on täysin mahdollista. Osittain asiaan saattaa vaikuttaa lehdistön kriisi, joka on edistänyt nimenomaan roskajournalismin kasvua, kun uutisvälitys ja analyysi ovat siirtyneet internetiin.

Venäjällä historiantutkimuksen vaiheet ovat lähihistoriassa olleen erityisen dramaattisia. Harva taitaa enää edes ymmärtää, miten totaalisesti neuvostoideologia piti Kleioa otteessaan.

Muuan esimerkki tästä on vanhan Venäjän upseeristo, jossa vallankumouksen aikana ruumiillistui luokkavihollinen. Niinpä minkäänlaista objektiivisuuteen pyrkivää historiakirjoitusta tuollaisesta kohteesta ei voinut olla olemassa. Käytännössä aihetta ei tutkittu lainkaan, vaan tyydyttiin leimaamaan koko porukka vastenmieliseksi ja kyvyttömäksi sortajan käsikassaraksi.

Asiaan kuului, että ”tsarismi” määriteltiin sortovallaksi, joka oli aina väärällä asialla ja sen vastustajat taas oikeassa.

Ennen pitkää tulkintaa jouduttiin pehmentämään ja alettiin puhua ”pienemmästä pahasta”, jonka Venäjän valta oli tuonut sortamilleen kansoille: ne näet olivat tuon sorron ansiosta päässeet liittymään yhteisöön, joka muita aiemmin pääsi sosialismin ihanuuteen.

Kuitenkin myös sorrettujen kansojen vapaustaistelua arvostettiin ja ymmärrettiin sen oikeutus. Olihan tsarismi myös Venäjän kansan vihollinen. Sosialistinen Neuvostoliitto taas oli synnitön organismi, joka ei voinut tehdä mitään epäoikeudenmukaista.

Kun aikaa vierähti, alkoi neuvostoliitolaisen historiantulkinnan sisäinen ristiriita käydä yhä ilmeisemmäksi. Tsarismi saattoi olla paha asia, mutta ei sillä perusteella voinut kieltää virolaisia kertomasta, miten he olivat aikanaan venäläisestä väkivallasta kärsineet esimerkiksi Liivinmaan sodan tai Suuren Pohjan sodan aikana. Patoutumia syntyi.

Mutta patoutumia oli myös Venäjällä ja paljon olikin. Yksi koski juuri noiden tsaarin kultakaluunaisten palvelijoiden mainetta. Sehän oli itsestään selvästi huono ja sitä huonompi mitä lähemmäs Suurta Lokakuun Sosialistista Vallankulusta tultiin.

Kun Neuvostoliitto sitten romahti, alkoi Venäjän vanahan historian voitokas esiinmarssi. Vanhat kansalliset ikonit Karamzinista lähtien nousivat arvoon arvaamattomaan ja esimerkiksi Venäjän upseeristosta kirjoitettiin nyt kymmenittäin ellei sadoittain kirjoja, joiden sävy oli peittelemättömän panegyyrinen.

On esimerkiksi kirjoja Venäjän ritarikuntien kavaljeereista ja muista sotasankareista, pelottomista ja nuhteettomista. Mieleen tulee Bulat Okudzhavan laulu, jonka mukaan kaikki he olivat loistavia lahjakkuuksia, uljaita sankareita ja runoilijoita:

Сумерки. Природа.
Флейты голос нервный.
Позднее катанье.
На передней лошади едет император в голубом кафтане.
Белая кобыла с карими глазами, с челкой вороною.
Красная попона.
Крылья за спиною, как перед войною.

Вслед за императором едут генералы, генералы свиты,
славою увиты, шрамами покрыты, только не убиты.
Следом -- дуэлянты, флигель-адъютанты. Блещут эполеты.
Все они красавцы, все они таланты, все они поэты.

Все слабее звуки прежних клавесинов, голоса былые.
Только топот мерный, флейты голос нервный да надежды злые.
Все слабее запах очага и дыма, молока и хлеба.
Где-то под ногами и над головами -- лишь земля и небо.

No, kaikkea oli, se tunnustakaamme. Mutta todellisuus on aina ankeampaa kuin se glooria, jonka löydämme ritarikuntien ohjesäännöistä ja historiikeista.

Jos sota aletaan esittää kovin yksipuolisesti kiinnostavana kunnian kenttänä ja unohdetaan, mistä siinä oikeastaan on kyse, päädytään hyvin nopeasti absurdiin tilanteeseen, jossa kansakunnat alkavat muistuttaa kollektiivisia apinoita, jotka raivoavat toisilleen ja pitävät vielä käytöstään kunniakkaana.

Helsingissä on taannoin perustettu yhdistys nimeltä Historioitsijat ilman rajoja. Toistaiseksi sillä ei taida olla vielä toimintaa, mutta idea on mitä kannatettavin.

 Kuten lääkärit ilman rajoja –yhdistys toimii Hippokrateen valan hengessä toteuttaen kaikkialla ilman erotusta lääkärin velvollisuutta käyttää taitojaan ihmisten auttamiseen, niin myös historioitsijan velvollisuutena on pyrkiä saavuttamaan objektiivinen totuus niin pitkälle kuin se on mahdollista.

Se triviaali seikka, ettei historiankirjoitus voi sanan varsinaisessa merkityksessä olla objektiivista, vaan on sidoksissa tarkastelijaansa ja hänen lähtökohtiinsa, ei tässä suinkaan tee pyrkimystä turhaksi, päinvastoin. Kyseessä on toki haaste, mutta tämän, kuten monen muunkin ihanteen kohdalla epätäydellisyys kuuluu normaaliin ihmiselämään.

Ei ihanteen tavoittelu ole mieletöntä vaikka tulos aina jäisikin epätäydelliseksi. Siitä luopuminen sen sijaan on törkeää ja jopa anteeksiantamatonta, mikäli se tehdään tietoisen kyynisesti ja julistetaan totuudeksi sellainen sepustus, jonka uskotaan parhaiten imartelevan yleisöä ja palvelevan hallitusta.

Tiedämme kaikki, että virallinen historiankirjoitus Venäjällä koki täydellisen mullistuksen Neuvostoliiton romahtaessa. Tähän liittyy myös se, että maassa on juuri nyt aivan uskomaton määrä villiä historiografista kasvustoa, joka on usein äärinationalistista ja uhoaa kansallista pahastumista ja loukattua ylpeyttä.

Mutta samaan aikaan valtaosa akateemisista tutkijoista on sielläkin vakavia ja periaatteellisia Kleion palvelijoita, joille tärkeintä on totuus. Meillä on kaikki syyt tehdä heidän kanssaan yhteistyötä.

Kansallista loukkaantumista ei voi parantaa kehittelemällä menneisyydestä myönteisiä myyttejä, jotka muka toimivat balsamina haavoille. Sellainen rohto on vain palliatiivi, joka estää havaitsemasta organismia uhkaavaa vaaraa.

Kuten tuntoaisti on ihmisen ehkä tärkein itsesuojelun väline, vaikka se kipua tuottaakin, samoin on totuudellinen historia ainoa tie kansakunnan psyykkisten haavojen tervehtymiseen.

 Mutta haavojen paljastaminen on vaikeaa, mikäli ne muut, joita asia koskee, samaan aikaan kätkevät omansa ja julistavat olevansa ja aina olleensa kaikessa hyviä ja syyttömiä, kun taas historian konnaksi valittu alkaa tuollaisessa ympäristössä saada suorastaan demonisia piirteitä.

Kohtuuden mukaan jokaisen kansakunnan olisi kyettävä löytämään kylliksi arvokkuutta ja omanarvon tuntoa, jotta se voisi tunnustaa myös historiallisen sortajansa ansiot ja omat vikansa. Niitä kaikkia toki löytyy, aivan varmasti.

Omassa pahuudessa piehtarointi olisi pelkästään typerää, mutta vielä pahempaa on sen vastakohta, historiallinen uhriutuminen ja katteeton tyhmänylpeys. Se on tie, jonka kohdalla aita on matalin ja se on tarjolla niin suurille kuin pienille. Sitä tietä karttakaamme.