lauantai 28. maaliskuuta 2020

Epitafiton aika


Epitafit

Mantua me genuit,
Calabri rapuere, tenet
nunc Parthenope, cecini,
pascua, rura, duces.

Vergilius

Kun kävelee nykyisillä suomalaisilla hautausmailla, tuppaa oikein harmittamaan. Ei riitä, että itse hautausmaa on kuin mikäkin asema-aukiolle unohdettujen matkalaukkujen kokoelma. Myös tekstit hautakivissä rajoittuvat vain nimeen ja vainajan syntymä- ja kuolinpäivään. Ei vahingossakaan titteliä, ei ammattia, ei mainesanoja. Syntyi ja kuoli, siinä teille.
Ennen sentään saattoi epitafissa olla pähkinänkuoreen puristettuna koko vainajan elämäntarina, kuten Vergiliuksella. Näin, vaikka jokainen roomalainen ja vielä kymmenet sukupolvet sen jälkeen tiesivät erinomaisesti, mitä Vergilius oli aikaan saanut, osasivatpa ulkoakin ainakin jotain.
Suotta ei Dante vuosituhannen vierähdettyä halunnut nimenomaan Vergiliusta oppaakseen tuonpuoleisiin. Jalo vainaja oli aikanaan lähtenyt ja hyävstellyt yksinkertaisesti ja ilman falskia paisuttelua. Häneen saattoi luottaa.
Kyllä toivoisi, että taas palaisi vanha tapa kirjoittaa edes jotakin nasevaa siitä, mikä tai kuka vainaja oli ollut miehiään. Jo pelkkä titteli tai ammatti kertoo joskus jo jotakin, mutta miten paljon kiinnostavampaa olisikaan vainajan oma tai hänen läheistensä kirjoittama tiivis kuvaus tai tiivistys elämän sisällöstä ja merkityksestä. Pari riviä riittäisi hyvin.
Sakari Topelius väittää jonkun suolakauppiaan lesken joskus kirjoittaneen miehensä hautakiveen: ”Han lefvde, sålde salt. Det var allt”. Mielestäni siinäkin on jotenkin kaunis kuvaus työlleen kokonaan omistautuneen ihmisen kohtalosta. Siinä metafysiikka kurkistaa ankarana vaatimattomien säkeiden välistä.
Entäpä jos seurakunnat houkuttelisivat itse kutakin jo hyvissä ajoin ennen kuolemaansa kertomaan yhdellä lauseella, kuka haudassa lepää? Siinähän tulisi samalla kokeiltua vakavamielistä oman elämänsä hahmottamista. Epitafi voi kaikin mokomin olla myös sukkela, mutta ennen kaikkea sen tulee olla tosi, sen yhden henkilön kokemus elämästä.
Tietenkin myös omaiset voivat ihan omasta päästään kirjoituttaa jotakin hautakiveen, mutta sellaisessa on vaarana falskius. Sitä paitsi rivit ovat kalliita, eikä nykyihmisellä usein liikene varoja sijoittaa moiseen. Ehkä se selittääkin tämän nykytilanteen?
Muistan Petroniuksen kuvaaman pöyhkeän nousukkaan, Trimalkion suunnitelleen oman epitafinsa, jossa mainittiin, ettei vainaja koskaan kuunnellut filosofia.
Vastaavasti joku voisi kirjoittaa palvelleensa valtiota, kuntaa tai seurakuntaa, toinen koulua, kolmas musiikkia ja neljäs tiedettä. Bacchuksen ja Venuksen palvelijoiden ei ehkä ole sopivaa ottaa sitä ykkösasiaksi kristillisellä hautausmaalla.
Lisäksi voisi panna vaikkapa jonkin adjektiivin, jossa kuvattaisiin, mitä emootioita tuohon uraan liittyi: soitti mielellään, viihtyi luonnossa, nautti opettamisesta.
Itse asiassa hesarin nekrologien otsikot olisivat jo sellaisinaan kelvollisia epitafeja. ”Raittiusmies menestyi palloilussa”, ”Opettaja innosti oppilaansa”, ”Purjehtija tunsi viinit” ja niin edelleen. Ne ovat kaikki aika yksivakaisen kiittäviä, mutta de mortuis nil, nisi bene, kuten sanotaan.
Voisihan siellä olla myös sukkeluuksia ja kompia, itse kunkin huumorintajun mukaisesti: ”Yrittänyttä ei laiteta”, ”Kolmas kerta toden sanoi”, ”Sitkeä sissi”, ”Tein joka tapauksessa parhaani”, ”Kiersin muutakin kuin tahkoa” ja niin edelleen.
Itse kullekin oli annettu leiviskänsä ja jotakinhan siitä oli syntynyt. Vasta kaikki yhdessä ovat tehneet kunkin aikakauden. Kaikki eivät voi olla suuria johtajia tai edes voittajia, eikä ole tarpeenkaan. Mies se on hävinnytkin, sanotaan meillä päin.
Viikatemiehelle me tietysti häviämme kaikki ja jokseenkin kaikista voinee myös sanoa, että jälkimaailma rakastaa ja kaipaa häntä. Eipähän nyt ainakaan ole enää vastuksina, mikäli oli hankala ihminen.
Mutta hautausmailla kyllä olisi hienoa saada pohtia sitä, miten eri ihmiset kiteyttivät elämänsä sisällön.
Moni saanee tässä maailmassa turhautua, mutta harva taitaa jäädä tälle maailmalle tykkänään välinpitämättömäksi. Elämähän saattaa ulkoisesti usein olla aivan huomaamatonta, mutta ei sekään merkitse, että se olisi tyhjää.
Usein elämä on varmasti saattanut olla suuri saavutuskin, vaikka ulkoisia menestyksen merkkejä ei olisi minkäänlaisia. Kaisaniemessä sijaitsevalla vapaamuurarin haudalla sanotaan suunnilleen niin, ettei tämän ihmisen nimi ole tärkeä. Köyhät ja kärsivät joka tapauksessa siunaavat hänen muistoaan.
Olisihan se aika komea sellainenkin epitafi. Miten moni sen kehtaisi itsestään kirjoittaa?
Mutta toki vähäisemmätkin olisivat kiinnostavia. Edes nyt pari riviä uteliaille jälkipolville aikakaudesta ja omasta itsestään.


18 kommenttia:

  1. "Olen tässä, kun ei kaatopaikalle päästetty".

    VastaaPoista
  2. Hautakivessä luki että tässä lepää NN tuomari ja hyvä ihminen.

    Pani jotkut ihmettelemään onkohan siihen haudattu kaksi.

    VastaaPoista
  3. Eläinlääkäri,joka sai potilaansa terveiksi kuin pukit.

    VastaaPoista
  4. Varhaislapsuuteni tuttavapiirin ulkokehällä hääräsi kaksi värikästä yrittäjäpersoonaa, Omena Ossi ja Banaani Pate. Näistä Pate kuitenkin kuukahti kesken kaiken ja muistan hyvin kuinka Omena Ossin muistosanat jäivät kiertämään kaveriporukassa. - Paljon tinasit, paljon pilasit, viimein kolvisi kylmeni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jostain hedelmäkauppiaistako Affu sieltä Espanjan lämmöstä kirjoittaa? Tuo muistokirjoitus on varattu työmiehen ja rautakouran, eli hitsaajan hautakiveen muistosanoiksi.

      Poista
    2. Anonyymi tarkoittaa varmaankin tinuria? Hitsaaja kun ei operoi kolvilla eikä tinalla, vaan kovemmilla lämpötiloilla ja materiaaleilla.

      Poista
  5. "Rakas olit eläissäsi. Rakkaampi vielä kuollessasi."

    VastaaPoista
  6. Vapaamuurarien symboli on kyllä komea hautakivessäkin. Tietää rasvanahkainenrahvas siinä olevan yhteiskunnan parempiin piireihin kuuluneen viimeinen maallinen maja ja ottavat hatun päästä.

    VastaaPoista
  7. Mastersointia
    Spoon Riverin tapaan epitaphium voisi elävöittää ? kiveen kaiverrettua esim.
    Tässä lepää Etustaja Virkki, viimeinen enomieheni parkki.

    Läpeen(sä) hyvä mies. Kaikki häntä(änsä) kiittivät,elleivät pyörtyneet.

    Kaivaten Entinen Sylvi
    topor

    VastaaPoista
  8. Varsinaisen aiheen ulkopuolelta rohkenen esittää muisteluksen tykötarpeista, joita erinäisissä kulttuureissa on tapana jättää evääksi edesmenneille. Kertovathan nekin parhaimmillaan sanattomasti jotakin vainajan elämästä. Kymmenisen vuotta sitten Kreikassa Tolon kalmistossa Peloponnesoksella kohtasin hautakiviin liitettyinä siellä yleisiä tarvikevitriinejä, joissa oli tavanomaisesti mm. viiniä ja oliiviöljyä mukaan matkalle tuonpuoleiseen. Mutta eiköhän yhdessä vitriinissä ollut myös tupakka-aski, mikä riemastutti minua suuresti. Paikallisia nortin tapaisia pöllejä himertyneessä, vuoroin kostuneessa ja vuoroin kuivahtaneessa rasiassa. En harrasta valokuvausta eikä kännykässäni ole kameraa vieläkään, mutta muistikuva on haalistumaton. Kaipa sitä on joku ihmeellisempiäkin virityksiä tällä ihmistoiminnan alueella nähnyt matkoillaan eri uskontopiireissä, mutta tuo näky on yliveto ainakin omassa hautuumaahistoriassani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "En harrasta valokuvausta eikä kännykässäni ole kameraa vieläkään, mutta muistikuva on haalistumaton."

      Tuon soisi yleistyvän: kokemisen, ei tallentamisen. Ja mikä parasta, ulkopuolisille arvottoman kuvagallerian hävittäminen ei tuota ongelmia, vaan luonto hoitaa sen.

      Poista
    2. Näitä näin Seidenissä. Siellä oli jätetty leluja ja kaikkea somaa pikku krääsää. Seiden on pikku kylä Tanassa, jota ei näköjään edes Google Maps löydä. Nimi tarkoittaakin seitaa.

      Poista
  9. Riemastuttavia ovat venäläiset hautausmaat, villiintymisessään kodikkaita, ja läheiset istuksimassa penkeillä kohottamassa votukkamaljoja vainajalle. Niin elämänläheistä!

    VastaaPoista
  10. "Myös tekstit hautakivissä rajoittuvat vain nimeen ja vainajan syntymä- ja kuolinpäivään. Ei vahingossakaan titteliä, ei ammattia, ei mainesanoja."

    Omalla kohdallani ajattelin tuon hausmääräyksellä korjata.

    VastaaPoista
  11. Nyt kun tuli asiaa ajatelleeksi, niin seuraavat vaihtoehdot antaisivat ainakin itsestäni jonkinlaisen muiston hautakivessä.

    1. Tässä lepään enkä muuta voi.

    2. Sydämellisesti suomalainen. Tursaan sydän ja oma nimi.
    Kivi jaettu viistoon miekanhiontauralla jonka vasemmalla puolella syntymäaika ja munasta kuoriutuva sotkanpoikanen ja oikealla puolella kuolinaika ja tuonen joutsen lentämässä täältä ikuisuuteen.
    Alle vielä teksti: Ikuisesti uskollinen.

    Eiköhän näistä löytyisi tarvittava symboliikka.

    Noin muutoin vanhat rauta-ajan kalmistot ja myös pronssikauden röykkiöt ovat hienoja tutustumiskohteita. Varsinkin rauta-ajan kalmistot ovat usein todellisia kulttuurimaisemia, joissa silmä ja sielu lepää, niissä on sitä kemiaa, niin sanoakseni.

    Toki suosittelen tutustumaan myös erityisesti varhaiskeskiaikaisiin ja keskiaikaisiin kirkkoihin ja niiden kulttuuriympäristöön. Niissäkin on sitä aistittavaa kemiaa, sanoisinko pyhyyttä.

    Noin muutoin, aika moni varhaiskeskiaikainen ja keskiaikainen kirkko on perustettu suomalaisen kansanuskon ja yhteisöjen pyhille maille, eikä aina niinkään vapaaehtoisesti, joten jos niihin haudataan ilman kristillisiä tunnuksia kansallisin tunnuksin, niin se on ihan hyvä vain ja tapa palata juurille pyhään maaperään.

    Se on sitten eri asia näiden uuden ajan kirkon hautuumaiden kanssa.

    VastaaPoista
  12. Haluaisin tulla muistetuksi (jos on pakko) kilttinä.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.