Pyhän Yrjön maassa

Maanviljelimössä

Gruusiaa kutsutaan nykyään usein nimellä Georgia, mikä joidenkin yksinkertaisten sielujen mukaan kai onkin myös ns. poliittisesti korrektia ja pitäisi ottaa normiksi myös meillä.

Tämä tapa kuitenkin johtaa loputtomiin sekaannuksiin ja itse kartan sitä. Toki se on kreikkaa ja viittaa maanviljelyyn (ge= maa, ergon= työ). Jälkimmäinen osa ei siis viittaa sanaan orge, joka tarkoittaa myrskyä tai raivoa ja myös orgioita.

Itse asiassa nimi luultavasti ei juonnu kreikasta, vaan on persialais-arabialaista kantaa. Mutta välikö hällä. Joka tapauksessa pyhä Yrjö eli Georgios on maan suojeluspyhimys ja seisoo tänäkin päivänä keskellä vapauden aukiota valtavan pylvään nokassa.

Myös maan lippu on Pyhän Yrjön lippu eli punainen risti valkoisella pohjalla, joka on myös Englannin lippu. Kuviohan löytyy Britannian Union Jackistakin, kun osaa katsoa. Gruusian lipussa on myös neljä Yrjön ristiä.

Me suomalaisethan olemme tottuneet siihen, ettei maatamme nimitetä sen omakielisellä nimellä ja sama koskee gruusialaisiakin. Maan nimihän on gruusiaksi itse asiassa Sakartvelo (საქართველო). Kuten tavallista, on kussakin kielessä muille maille ja kansoille oma, tuossa maassa käytetty nimensä. Hyvin harvoinhan meillä puhutaan esimerkiksi deutscheista, svenskoista, eesteistä tai russkeista, ainakaan silloin, kun haluamme kunnioittaa omaa kieltämme.

Yhtä kaikki, Gruusia on maailman vanhimpia ja omaperäisimpiä maita. Matkaoppaat eivät lakkaa hehkuttamasta sitä, ettei sen kielellä tai kirjaimistolla ole mitään yhteistä edes naapurien kanssa. Miten sitten mahtaa olla kaukaisempien ihmisryhmien suhteen?

Neuvostoliitossa herostraattiseen kuuluisuuteen noussut akateemikko N.J. Marr kirjoitti aikoinaan tutkielman, jossa hän vertasi someh-kartlilaisia (Gruusiasta) ja suomalais-karjalaisia kieliä. Yritin sitä joskus lukea, mutta en päässyt sen tuloksista hullua hurskaammaksi. Ehkäpä noita yhteyksiä ei sitten löytynyt edes marrilaisilla metodeilla.

Gruusialaiset ovat kuuluisia vieraanvaraisuudestaan ja juhlimisen taidostaan. On väitetty, että Stalinin hovissakin maata itse asiassa paljolta johdettiin juhlapöydästä käsin.

Viini on gruusialaisille pyhä asia, sillä merkit maailman vanhimmasta viinistä ovat löytyneet sieltä jo 8000 vuoden takaa ja niinpä he uskovatkin keksineensä koko asian. Raamatun mukaan ukko Noa tosin rantautui nykyisen Turkin ja Armenian puolella olevalle Araratille, mutta vähänkö ihmiset rajoja siirtelevät.

Mukava pieni yksityiskohta maahan saapuessa oli, että rajavartija passin tarkastettuaan kysyi, onko oltu aiemmin maassa. Vaikka olin pari kertaa ollutkin, noudatettiin ns. reilua meininkiä ja tyttö lahjoitti tulijalle pienen puollon erinomaista Saperavi-viiniä. Siinä mallia kaikkien maiden rajavartijoille!

Gruusialaisen keittiön herkullisuus on legendaarista ja Pietaristakin löytyy parisataa gruusialaista ravintolaa. Yhtään huonoa en ole vielä huomannut.

Nyt paikan päällä ihastelin leivän paistamista pystyuunissa. Sen kyytipojaksi tarjottiin jo aamutuimaan chachaa eli tiukkaa pontikkaa ja erinomaista guda-juustoa (ei siis gouda) suoraan isosta kiekosta leikattuna. Yksinkertainen ja loistava yhdistelmä!

Maan suuren pojan eli Ioseb Besarionis dze Džughašvilin muistelu keskittyy Gorin kaupunkiin, jossa kävin takavuosina, silloin oli komea patsaskin.

Nyt ihailin vain Bessarionin (Vissarionin) pojan entistä opinahjoa keskellä toria sekä valtionpankkia, jonka veristä ryöstöä hän oli organisoimassa. Myös äidin hautaa kävin taas katsomassa Tbilisin pantheonissa korkealla rinteellä.

Pikku Stalin, oli myös etevä runoilija ja käytti taitelijanimeä Soselo (diminutiivi nimestä Soso; ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=soselo ). Hänet noteerattiin maan suurten kirjallisten toivojen joukossa, mutta kohtalo vei toisiin tehtäviin.

Se oli muistaakseni Montefiore, joka kertoo, Stalinin kysyneen joskus äidiltään, miksi hän löi poikaa niin kovaa. Vastausta ei tainnut tulla, mutta eiköhän sadismikin mahda periytyä, ellei nyt geneettisesti niin muuten. Jo Puškin viittasi ironisesti ruoskan ihanuuksiin (prelesti knuta) Venäjän historiassa. Soso oppi niitä jo varhain ymmärtämään.

Muuten, venäjä on yhä täysin luonteva kommunikaation kieli Gruusiassa. Joku vanhempi taksimies kiittikin venäjän puhumisesta ja manaili englannin vaikeutta.

Muutos lienee toki tulossa. Venäjä on myös Gruusiassa hoitanut leiviskänsä niin huonosti kuin se ylipäätään on mahdollista. Ei mikään maa, saati nyt Gruusian kaltainen ylpeä maa unohda koskaan sitä, että kokonaiset maakunnat riistetään siltä.

Aleksanteri III sanoi joskus, että Venäjällä on vain kaksi ystävää, Venäjän armeija ja Venäjän laivasto. Olen ollut havaitsevinani, että se joidenkin venäläisten mielestä kuulostaa komealta. Ennen kaikkea se kuitenkin kuulostaa tyhmältä.

Venäjän ja Gruusian välillä ei nimittäin ole ollut mitään syvää historiallista kuilua.

Gruusian eliitti sai upeat etenemismahdollisuudet Venäjän keisarikunnassa ja Venäjä tarjosi suojaa joka puolella vaanivia muhamettilaisia vastaan. Jo vuonna 1808 Turkuun saapuneen venäläisen armeijan johdossa oli ruhtinas Bagrationi (Bagration).

Sama mieshän sitten johti Venäjän armeijaa vuonna 1812 Borodinossa, jossa menehtyi keisarikunnan ja keisarin puolesta. Ja Gruusia oli sentään liitetty valtakuntaan vasta 11 vuotta aiemmin.

Venäläismiehityksestä Gruusiassa kyllä puhutaan nykyään, mutta sellaista ei tosiasiassa ollut. Päinvastoin, Gruusiasta tuli neuvostokaudella paljon enemmän gruusialainen kuin se oli ollut ennen sitä. Tämä merkitsi ennen kaikkea sitä, että armenialaisten määrä väheni olennaisesti.

 Nämähän olivat muodostaneet myös Tbilisin asukkaista jopa suurimman osan (1800-luvun alussa yli 70% ja vielä vuonna 1926 34%) ja pitäneet talouden nyörejä käsissään.

Venäläisiä tai venäjän kieltä vastaan ei gruusialaisilla näytä olevan kerrassaan mitään ja vanhempi polvi puhuu sitä yllättävän hyvin, vaikka venäläisillä onkin tapana vääntää vitsiä gruusialaisten ääntämyksestä.

 Isotteluun panostavaa Venäjää ja sen määräilyhalua vastaan närkästystä on sitäkin enemmän.

Melkoinen osa kansaa uskoo, että läntinen maailma on sen ainoa tuki ja turva Kremlin rosvojoukkoja vastaan ja sehän näkyy myös vaalituloksissa. Paljon on toki myös niitä, jotka ovat toista mieltä.

Hätkähdyttävä osoitus uudesta länsimielisyydestä on pronssinen Ronald Reaganin patsas, joka istuu puiston penkillä ja tuijottaa kohti uutta presidentin palatsia (https://www.dailysignal.com/2012/05/30/more-than-just-a-statue-ronald-reagans-legacy-in-georgia ).

Oliko Reagankin siis tbilisiläinen?

Eipä hän niin tainnut sanoa. Patsas on entisen presidentti Saakashvilin aikaansaannoksia. Se mieshän onnistui tekemään todella kummallisen uran parissakin maassa. Gruusian talous joka tapauksessa näyttää kehittyneen kapitalismille otolliseksi. Sen talouskasvu on melko nopeaa, kuten ns. kehittyville maille onkin tyypillistä.

Toivokaamme, että kehitys jatkuu eikä talouden maksimaalinen vapauttaminen tuota pettymystä.