maanantai 16. maaliskuuta 2020

Ruton näkökulma


Rutto

Albert Camus, Rutto. Suom. Juha Mannerkorpi, Otava 1957, s. 391 s.

Nobelisti (1957) Albert Camus’n kirjoja luettiin tietenkin myös Savonlinnan yhteiskoulun äidinkielen tunneilla noin kuusikymmentä vuotta sitten ja ihan hyviähän ne olivatkin.
Rutto (1947) on kuvitelma siitä, miten tuo vanha keskiaikainen paiserutto nousi yllättäen haudastaan merentakaisen Ranskan (Algerian) Oranin kaupungissa, joka eristettiin ja joutui elämään puolisen vuotta poikkeustilassa, jolloin ihmisiä kuoli päivässä suorastaan satoja.
Oran oli sopivan iso kaupunki (tuohon aikaan parisataa tuhatta), jotta ihmisiä riitti kuolemaan tuollaisia määriä.
Sivumennen sanoen, tuo vastapäätä aurinkorannikkoa sijaitseva kaupunki oli ollut väestöltään aivan ylivoimaisesti eurooppalainen 1800-luvun alussa, jolloin Algeria valloitettiin. Algerian itsenäistyessä vuonna 1962 miljoona ranskalaista sitten lähti maasta ja myös tuolloin neljänsadan tuhannen asukkaan Oran menetti puolet asukkaistaan.
Että olihan siinäkin dramatiikkaa, mutta sitäpä ei vielä tiedetty, kun Rutto kirjoitettiin, eikä edes silloin, kun Nobelin palkinto annettiin. Asia oli kyllä enemmän tai vähemmän tiedossa silloin, kun Ruttoa Savonlinnan yhteiskoulussa luettiin.
Rutto -sana esiintyy meillä myös adjektiivissa rutosti, mikä tarkoittaa paljon ja nopeasti. Viron ruttu tarkoittaa, että jokin tapahtuu nopeasti. Ruttotaudin kohdalla nopeasti tulivat rajut oireet ja ainakin Camus’n kirjassa kuolema seurasi noin kolmen päivän kuluttua.
Oireita olivat ennen muuta imurauhasten turpoaminen ja tulehtuminen, paiseet sekä korkea kuume. Myöhemmin tuli lisäksi keuhko-oireita aiheuttava variantti.
Ruttoon ei ollut mitään valmista lääkettä eikä rokotetta ja niinpä ainoa keino oli kaupungin eristäminen. Vasta kuukausien päästä onnistui paikan päällä kehittää sekä toimiva rokote että seerumi.
Rutto alkoi omituisilla ilmiöillä, joista ensimmäinen oli rottien nouseminen koloistaan ihmisten ilmoille kuolemaan. Sen jälkeen miljoonia kirppuja jäi isännättömiksi, mainitsee kirjailija ja ne ilmeisesti levittivät tautia.
Itse kuvaus kyllä viittaa pikemmin siihen, että tauti levisi ensin rotista ihmisiin ja sitten ihmisestä toiseen.
Alkuvaiheessa kaikki tuntui uskomattomalta eikä sanaa rutto (la peste) uskaltanut kukaan edes sanoa. Pelättiin tietenkin paniikkia.
Kun kuolleita alkoi olla useita kymmeniä päivässä, oli pakko ottaa järeimmät aseet käyttöön. Koko suurkaupunki eristettiin. Jopa laivaliikenne katkaistiin ja vartioketju asetettiin estämään liikennettä kaupunkiin ja kaupungista.
Toki kaikkein välttämättömimmät yhteydet toimivat, eikä varsinaista nälänhätää syntynyt. Bensiini kuitenkin loppui aikanaan ja monien hyödykkeiden hinta kohosi hurjaksi. Salakuljettajat onnistuivat jossakin määrin harjoittamaan hyvin tuottavaa bisnestään.
Monista kummallisuuksista mainittakoon kielto uida meressä, mikä kenties tarkoitti ennen muuta suurten kokoontumisten estämistä uimarannoilla ja ehkä yleensä rantojen valvonnan tehostamista. Joka tapauksessa se teki elämästä monin verroin entistä viheliäisempää.
Eristyksen aikaan sattui nimittäin vielä poikkeuksellisen kuuma kesä. Kuumat tuulet Saharan suunnalta piiskasivat pölyistä kaupunkia, jonne sateita saatiin vasta alkutalvesta. Tässä pirullisen tukahduttavassa vankilassa rutto sitten teki kaameaa työtään. Sairastuneiden mahdollisuudet parantua olivat yksi kolmesta, joten Mustan surman kaltainen lopputulos näytti todennäköiseltä.
Rutto merkitsi eri ihmisille erilaisia asioita. Tavalliselle poroporvarille se oli tavaton, koko elämäntunnelman muuttava riesa, johon yleensä ajan mittaan turruttiin, vaikka osa yritti yhä uudelleen myös kapinoida ja murtautua ulos kaupungista.
Salakuljettajille kyseessä oli bisnes ja eräälle miehelle, jota olivat juuri ennen ruttoa kohdanneet suuret vastoinkäymiset, se oli suorastaan riemullinen, tasa-arvoistava tekijä, joka nyt toi muutkin samalle viivalle.
Muuan paikallinen kirkkoherra yritti virittäytyä kiittämään Herraa siitä vastoinkäymisestä, joka auttoi ihmistä löytämään sen, mikä maailmassa oli arvokasta. Kertoja, joka oli lääkäri, sen sijaan keskittyi tekemään voitavansa eli työskentelemään ruton leviämisen rajoittamiseksi.
Työ oli turhauttavaa ja tuskin palkitsi tekijäänsä näkyvillä saavutuksilla. Sitä paitsi se oli vaarallista.
Siihen saatiin kuitenkin mukaan niin tavallinen, hieman naurettava poroporvari, jolla oli kirjallista kunnianhimoa, kuin jokunen idealisti, joka koki velvollisuudekseen taistella maailman pahuutta vastaan. Myös onnettomuutta aluksi ylistänyt pappi liittyi joukkoon ja vielä muitakin.
Kirjoittaja korostaa sitä, miten vähän sankarillista taistelua tuo näännyttävä ja näennäisesti tehoton Sisyfoksen työ itse asiassa oli. Rutto oli jotakin, joka yhä uudelleen teki kaikki ponnistelut tyhjiksi. Siinä tuntui olevan sen koko olemus.
Silti oli ihmisiä, jotka ymmärsivät, että heidän ainoa moraalinen mahdollisuutensa oli tehdä velvollisuutensa, auttoipa se tai ei.
Jotkut, kuten erityisesti se humanisti, joka oli koko tuon ruton vastaisen työn sieluna, saivat palkakseen kuoleman. Ilmeisesti tässä halutaan alleviivata, ettei hyveelle automaattisesti tule mitään immanenttia korvausta.
Joka tapauksessa synneistä suurimmaksi kirjassa näyttää nousevan se asenne, joka hyväksyy ruton ja sen kaameat työt. Tämähän kuului sen onnettomuuksista kärsivän henkilön tapaukseen, joka ruton ansiosta sai tuntea olevansa muiden kanssa tasa-arvoinen.
Kaiketi tällainen asenne olisi hyvin sopinut myös itämaiseen ajatteluun ja stoalaiseen viisauteen. Camus’n sankareiden näkemys on joka tapauksessa aivan erilainen.
Loppujen lopuksi rutto voitettiin ja lukijalle jää se käsitys, että se oli mahdollista vain niiden aktivistien työllä, jotka koko ajan sitä yrittivät asian näennäisestä toivottomuudesta huolimatta.
Camus’n kirjat kuuluvat siihen filosofiseen kirjallisuuteen, joka oli suosittua myös parin sukupolven takaisessa Suomessa. Sodan järkytykset olivat panneet ihmiset koetukselle ja luultavasti he kaipasivat pohdintaa perusarvoista.
On kiinnostavaa antaako nykyinen epidemia aineksia kirjoille, jotka samassa määrin keskittyvät ihmiselämän peruskysymyksiin sen sijaan, että märehtisivät esimerkiksi nipistelytieteellisiä kysymyksenasetteluja ja/tai mielensä pahoittamisen ja piilonärkästymisen yhteiskunnallista merkitystä.

15 kommenttia:

  1. Herran pelko on viisauden alku, enkä tarkoita näitä omatekoisia herroja ja rouvia!
    Aurinko paistaa niin pahoille kuin hyvillekin, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö elämän peruskysymykset olisi jotain suurempaa, kuin itsekkyydestä kumpuava hyvesignalointi.

    VastaaPoista
  2. Ei nyttenkään saa mennä Välimereen uimaan, eikä sekään riitä, emme pääse vuorillekaan patikoimaan. Nyt ollaan menossa rutosti metsään koko Euroopassa. Ulkonaliikkumiskielto on lähes totaalinen, Englannissa uhkaillaan jopa, että kaikki yli seitenkymppiset eristetään kuukausiksi. Maailma on tullut hulluksi. Jokaisessa meissä asuu, patsi viruksia, niin pieni fasisti, sillä ihmiset suorastaan tuntuvat vaativan rajoituksia. Siis siltä, että muutama raihnaisempi vuodepotilas saattaa kuolla pikkuisen aikaisemmin. Viranomaiset eivät sen sijaan neuvo, että menkää vuorille tai rannoille vahvistamaan elämänvoimaamme ja menkää ostamaan vessapaperin sijaan mustia valkosipuleita, c-vitamiinia, sinkkiä, propolista ja sen semmoista. Lopettakaan roskaruon syönti, jos haluatte pysyä terveinä jne. Ei mitään muuta kuin uhkakuvien maalailua, kuinka heikommat kuolevat. Tottakai heikommat kuolevat. Sehän on luonnon pehmeä valinta ollut aina ja iankaikkisesti. Sitten kun vahvimmat alkavat kuolla, meillä alkaisi olemaan ongelma.

    Nyt kotimme on linnamme. Linnatuomioomme ei onneksi kuulu työvelvollisuutta, joten jää hyvin aikaa kotijumpalle ja terveyssmoothien tekoon. Täytyy supeerfoodeilla käydä taistoon viruksia vastaan, kun ei pääse luontoon niitä pakoon.

    VastaaPoista
  3. No, ainakaan lääketieteen "asiantuntijat" mediassa eivät ymmärrä mitä tarkoittaa eksponentiaalinen kasvu, vaikka joka päivä sitä toistavat

    VastaaPoista
  4. Rutto oli enseemisneä Euroopassaana 1700-luvulle saakka. Ja soin sitä edelleen mm. Kiinassa. Ja muistakseni (Rutto-kirjan, mukaan, ei sisiCamun mukaan) ruttoepidemia tosiaan oli Oranin kaupungissa
    1940-luvulla. - Samana kaupunkiin sijoittui Sivullinen.

    Sorry typot

    MafH

    VastaaPoista
  5. Runoudella oli alusta alkaen jalat allaan, ja kielen musikaaliset ominaisuudet, tavujen algoritmit ovat sama asia kuin matematiikka. Teatteri oli ideoiden realisaatio, rooli oli kreikkalaisille puhdas idea. Vasta keskiajan jälkeen alkoi se kehitys, jossa näytelmä voitiin kirjoittaa näytelmän sisään, ja kirjeromaani kasvoi narratiiviksi. Kuten Milan Kundera on sanonut, eurooppalainen individualismi syntyi romaanimuodon myötä -- romaanihenkilön psykologia, jossa saatoi tapahtua kasvua ja kehitystä, loi sen dynamiikan, joka mahdollisti "edustuksellisuuden" kognition -- joka sitten erotti uuden ajan demokratian kaikista historiallisista edeltäjistään. Ja myös hajoavista, rapautuvista seuraajistaan, jollainen EU:n tosiasiallinen demokratiavaje on.

    Romaanimuoto on ihmeellinen juttu. Siitä, kun Shakespeare sanoi "maailman olevan näyttämö ja ihmiset sen näyttelijöitä", on pitkä matka Joycen "Odysseukseen" ja "Winnegans Wake"iin. Kirjeitse -- kirjallisesti -- tapahtunut vuoropuhelu on siirtynyt romaanihenkilöiden kannettavaksi, ja kirjoittaja kuvaa romaanin maailman tapahtumat omista aika-asemistaan, monista kulmista ja monilla tasoilla. Kundera pitää Diderot'n "Jacques fatalistia" uuden ajan ensimmäisenä tai tärkeimpänä romaanina, siinä kun suuri filosofinen teema, henkilöt ja tapahtumat, ja lopulta kirjailijan oma rooli kaikki asetetaan osoittelevasti näytteille.

    "Ruttokin" on sellainen nerontuote, mahtimittainen metafora.

    Kun Salman Rushdie sai Iranin ajatollah Khomeinilta fatwan, islamilaisen tappotuomion, oma fundeeraajapresidenttimme Mauno Koivisto kuittasi asian tuhahtamalla halveksuvasti: "No, onhan se sellainen... eräänlainen mediatapaus." Muistelen että omat kirjalliset piirimme eivät juuri inahtaneetkaan sanavapauden puolesta tuolloin. Muitelen niinkin, että joku sanoi ääneen: "Mitä siitä jos maailma menettää yhden keskinkertaisen kirjailijan." Douglas Murray käy läpi noita aikoja teoksesaan "The Strange Death of Europe -- Immigration, Identity, Islam", ja yhteenvetona voisin todeta, että kun tosipaikka tulee, kirjalliset intellektuellit ovat aikamoisia narreja ja pelkureita. Myös suomalaiset kulttuuri-intellektuellit, jotka toki uskaltavat paistata tv:n viihdeojelmassa raamatun lattialle, mutta joista ei sitten olekaan muuhun kui loputtomaan persuvitsien kertomiseen.

    Olen viime päivinä lukenut "Saatanallisia säkeitä" Arto Häilän suomennoksena, ja kirjan suunnaton metaforisuus suorastaan häikäisee. Sehän alkaa tilanteesta jossa yläilmoissa liitelevä lentokone räjähtää ja keskenään kiukkuisesti kinastelevat ideologisen verbaalisodan tappelupukerit putoavat korkeuksistaan käsitteiden mereen, joka myllertää reilut puolen tuhatta sivua. -- "Keskinkertainen kirjailija"? Ehkä muutaman sadan vuoden päästä, jos elää saamme, joku suomalaiskirjailijakin osaa kirjoittaa tällaista tekstiä.


    VastaaPoista
  6. Aika paljon pahoja typoja. Ikä tekee tepposet, ehkä huono näppiskin. Ajatukset rientävät jo seuraavaan sanaan, kuulomielle ei pysähdy kirjaimen kuvan kohdalla. Tuosta "Finnegans Wake"sta olen kirjoittanut yrityksellä nähdä kirjallisuus olemuksellisena osana eurooppalaista ajattelua. Juttuun pääsee nimeäni klikkaamalla.

    VastaaPoista
  7. imminent -(tapahtumasta, ajassa) vääjäämätön, uhkaava
    immanent - läsnä oleva, immanentti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä tapauksessa voimme ajatella immanenttia eli tämänpuolisessa elämässä saatavaa korvausta. Vrt. transsendentti.

      Poista
  8. Yksi mielenkiintoinen kirja näinä aikoina on Daniel Defoen - paremmin tunnettu Robinson Crusoestaan - Ruttovuosi, joka kuvaa Lontoon viimeistä suurta ruttoepidemiaa 1600-luvun lopussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mainio dokumentti on myös Samuel Pepysin päiväkirja, joka on julkasitu myös suomeksi. Se on muutenkin aivan fantastinen dokumentti sen ajan arkipäivästä erään virkamiehen näkemänä.

      Poista
    2. Ehdottomasti! Nostin esiin Defoen kirjan, koska se käsittelee vain ruttoepidemiaa. Pepys on aikakauden fresco ja loistava aikakautensa lähde.

      Poista
  9. Tulinpa itsekin lukeneeksi uudestaan Ruton kaipa noin vuosi sitten. Aikanaan lukiolaisena sen alkujaan luin, tosin omaehtoisesti. Mutta eihän näistä lukiolainen paljoa saa irti.

    Toisella lukukerralla tulikin yhtäkkinen olo, että Camus kirjoittaakin miehitysajasta ja vastarintaliikkeestä. Ainakin muutama outous tuntuisi liittyvän paremminkin miehytykseen eikä eristykseen, kuten vaikkapa se, että elokuvateatterit pyörittävät samoja vanhoja Hollywood-leffoja, kun uusia ei saada. (Jos ruokaa voidaan toimittaa, niin miksei myös muutamaa filmikelaa?) Ehkä uintikieltokin meren rannalla liittyy ennemmin miehityksen todellisuuteen?

    Selvää mielestäni on, että Camus on vähintään hyödyntänyt omia kokemuksiaan miehityksen ja vastarintaliikkeen ajoilta tässä romaanissa. Mutta ajattelisin, että ehkäpä Camus on halunnut kirjoittaa nimenomaan näistä kokemuksistaan, mutta tavalla, jolla kertomus ei heti tipahda sodan ja vihollisuuden valmiiseen muottiin. Vaikkapa fasismiin taipuvaisesta konservatiivipoliitikosta taikka miehittäjän lehtiin kirjoittavasta senttarista olisi ainakin tuolloin ollut mahdotonta kirjoittaa ilman että se olisi ollut välittömästi osa sodan suurta kertomusta. Mutta ruttoa ylistävä kirkonmies tai sen tasoittavasta vaikutuksesta innostuneesta vastoinkäymisistä kärsineestä miehestä voikin jo kirjoittaa niin, että lukija näkee itse nämä ihmiset sellaisenaan.

    Kirjastahan puuttuu lähes tyystin ihmisten keskinäinen taistelu, vaan vastakkain ovat eri elämänasenteet ja ihmisten valinnat. Lähtökohtaisesti vaikkapa lääkäri vapaaehtoisineen tekee yhteistyötä esivallan kanssa, vaikka vapaaehtoiset toimivat ikään kuin vastarintaliike, esivalta taas on toimenpiteineen ja leireineen uhka ihmisille, mutta toimii periaatteessa täysin kunniallisin motiivein.

    VastaaPoista
  10. Camus kirjoittaa ilman muuta ihmisyhteisön suhteesta mihin tahansa yhtäkkiseen uhkaan, johon kukaan ei ole voinut täysin varautua: miehityksestä, rutosta, kolerasta...

    Silti tulee mieleen tosiasioita nimenomaan tästä esimerkiksi otetusta taudista.

    Vielä vuonna 1947 ei olisi Algeriassa ollut yleisessä käytössä lääke, jolla musta surma olisi talttunut, mutta vuonna 1957 se olisi jo ollut.

    Camus'n elinaikana ei kuitenkaan vielä ollut varmuutta siitä, että kyseessä on Yersinia pestis, johon antibiootit tehoavat.

    VastaaPoista
  11. Camus'n tapaisen kirjailijan teos ei tietenkään typisty vain jonkinlaiseksi avainromaaniksi. Siinä on paljon tasoja ja aloitus taitaa mukailla keskiaikaisia ruttokronikoita. Camus'ta luultavasti luetaan vielä sadan vuoden päästäkin, ja tuolloin toinen maailmansota on samaan tapaan historiaa kuin meille musta surma. Kirjan pitää silloin pärjätä omillaan. Kaunokirjallisuus aina jotenkin kulkee henkilökohtaisesti koetusta/kuvitellusta kohti yleisinhimillistä.

    Monesta kirjan kohdasta vain aistii niin vahvasti itse eletyn tunteen, mikä saa ajattelemaan juuri sitä ilmapiiriä ja moraalisia valintoja, joita vastarintaliikkeeseen kuulumisen on täytynyt liittyä.

    Ei kirja tähän tietenkään jäännöksettä tyhjene, mutta minä ajattelen, että Camus halusi tässä kirjassaan myös olla epäsuorasti miehityksen ajan kronikoitsija.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.