Rutto
Albert Camus, Rutto.
Suom. Juha Mannerkorpi, Otava 1957, s. 391 s.
Nobelisti (1957)
Albert Camus’n kirjoja luettiin tietenkin myös Savonlinnan yhteiskoulun
äidinkielen tunneilla noin kuusikymmentä vuotta sitten ja ihan hyviähän ne olivatkin.
Rutto
(1947) on kuvitelma siitä, miten tuo vanha keskiaikainen paiserutto nousi
yllättäen haudastaan merentakaisen Ranskan (Algerian) Oranin kaupungissa, joka
eristettiin ja joutui elämään puolisen vuotta poikkeustilassa, jolloin ihmisiä
kuoli päivässä suorastaan satoja.
Oran oli sopivan
iso kaupunki (tuohon aikaan parisataa tuhatta), jotta ihmisiä riitti kuolemaan
tuollaisia määriä.
Sivumennen
sanoen, tuo vastapäätä aurinkorannikkoa sijaitseva kaupunki oli ollut väestöltään
aivan ylivoimaisesti eurooppalainen 1800-luvun alussa, jolloin Algeria valloitettiin.
Algerian itsenäistyessä vuonna 1962 miljoona ranskalaista sitten lähti maasta
ja myös tuolloin neljänsadan tuhannen asukkaan Oran menetti puolet
asukkaistaan.
Että olihan
siinäkin dramatiikkaa, mutta sitäpä ei vielä tiedetty, kun Rutto
kirjoitettiin, eikä edes silloin, kun Nobelin palkinto annettiin. Asia oli
kyllä enemmän tai vähemmän tiedossa silloin, kun Ruttoa Savonlinnan
yhteiskoulussa luettiin.
Rutto
-sana esiintyy meillä myös adjektiivissa rutosti, mikä tarkoittaa paljon
ja nopeasti. Viron ruttu tarkoittaa, että jokin tapahtuu nopeasti.
Ruttotaudin kohdalla nopeasti tulivat rajut oireet ja ainakin Camus’n kirjassa
kuolema seurasi noin kolmen päivän kuluttua.
Oireita olivat
ennen muuta imurauhasten turpoaminen ja tulehtuminen, paiseet sekä korkea kuume.
Myöhemmin tuli lisäksi keuhko-oireita aiheuttava variantti.
Ruttoon ei ollut
mitään valmista lääkettä eikä rokotetta ja niinpä ainoa keino oli kaupungin
eristäminen. Vasta kuukausien päästä onnistui paikan päällä kehittää sekä
toimiva rokote että seerumi.
Rutto alkoi
omituisilla ilmiöillä, joista ensimmäinen oli rottien nouseminen koloistaan
ihmisten ilmoille kuolemaan. Sen jälkeen miljoonia kirppuja jäi isännättömiksi,
mainitsee kirjailija ja ne ilmeisesti levittivät tautia.
Itse kuvaus
kyllä viittaa pikemmin siihen, että tauti levisi ensin rotista ihmisiin ja
sitten ihmisestä toiseen.
Alkuvaiheessa
kaikki tuntui uskomattomalta eikä sanaa rutto (la peste) uskaltanut
kukaan edes sanoa. Pelättiin tietenkin paniikkia.
Kun kuolleita
alkoi olla useita kymmeniä päivässä, oli pakko ottaa järeimmät aseet käyttöön.
Koko suurkaupunki eristettiin. Jopa laivaliikenne katkaistiin ja vartioketju
asetettiin estämään liikennettä kaupunkiin ja kaupungista.
Toki kaikkein
välttämättömimmät yhteydet toimivat, eikä varsinaista nälänhätää syntynyt.
Bensiini kuitenkin loppui aikanaan ja monien hyödykkeiden hinta kohosi hurjaksi.
Salakuljettajat onnistuivat jossakin määrin harjoittamaan hyvin tuottavaa
bisnestään.
Monista
kummallisuuksista mainittakoon kielto uida meressä, mikä kenties tarkoitti
ennen muuta suurten kokoontumisten estämistä uimarannoilla ja ehkä yleensä
rantojen valvonnan tehostamista. Joka tapauksessa se teki elämästä monin verroin
entistä viheliäisempää.
Eristyksen
aikaan sattui nimittäin vielä poikkeuksellisen kuuma kesä. Kuumat tuulet Saharan
suunnalta piiskasivat pölyistä kaupunkia, jonne sateita saatiin vasta
alkutalvesta. Tässä pirullisen tukahduttavassa vankilassa rutto sitten teki kaameaa
työtään. Sairastuneiden mahdollisuudet parantua olivat yksi kolmesta, joten Mustan
surman kaltainen lopputulos näytti todennäköiseltä.
Rutto merkitsi
eri ihmisille erilaisia asioita. Tavalliselle poroporvarille se oli tavaton,
koko elämäntunnelman muuttava riesa, johon yleensä ajan mittaan turruttiin,
vaikka osa yritti yhä uudelleen myös kapinoida ja murtautua ulos kaupungista.
Salakuljettajille
kyseessä oli bisnes ja eräälle miehelle, jota olivat juuri ennen ruttoa
kohdanneet suuret vastoinkäymiset, se oli suorastaan riemullinen,
tasa-arvoistava tekijä, joka nyt toi muutkin samalle viivalle.
Muuan
paikallinen kirkkoherra yritti virittäytyä kiittämään Herraa siitä
vastoinkäymisestä, joka auttoi ihmistä löytämään sen, mikä maailmassa oli
arvokasta. Kertoja, joka oli lääkäri, sen sijaan keskittyi tekemään voitavansa
eli työskentelemään ruton leviämisen rajoittamiseksi.
Työ oli
turhauttavaa ja tuskin palkitsi tekijäänsä näkyvillä saavutuksilla. Sitä paitsi
se oli vaarallista.
Siihen saatiin kuitenkin
mukaan niin tavallinen, hieman naurettava poroporvari, jolla oli kirjallista
kunnianhimoa, kuin jokunen idealisti, joka koki velvollisuudekseen taistella
maailman pahuutta vastaan. Myös onnettomuutta aluksi ylistänyt pappi liittyi
joukkoon ja vielä muitakin.
Kirjoittaja korostaa
sitä, miten vähän sankarillista taistelua tuo näännyttävä ja näennäisesti
tehoton Sisyfoksen työ itse asiassa oli. Rutto oli jotakin, joka yhä uudelleen
teki kaikki ponnistelut tyhjiksi. Siinä tuntui olevan sen koko olemus.
Silti oli
ihmisiä, jotka ymmärsivät, että heidän ainoa moraalinen mahdollisuutensa oli
tehdä velvollisuutensa, auttoipa se tai ei.
Jotkut, kuten
erityisesti se humanisti, joka oli koko tuon ruton vastaisen työn sieluna,
saivat palkakseen kuoleman. Ilmeisesti tässä halutaan alleviivata, ettei
hyveelle automaattisesti tule mitään immanenttia korvausta.
Joka tapauksessa
synneistä suurimmaksi kirjassa näyttää nousevan se asenne, joka hyväksyy ruton
ja sen kaameat työt. Tämähän kuului sen onnettomuuksista kärsivän henkilön
tapaukseen, joka ruton ansiosta sai tuntea olevansa muiden kanssa
tasa-arvoinen.
Kaiketi
tällainen asenne olisi hyvin sopinut myös itämaiseen ajatteluun ja stoalaiseen
viisauteen. Camus’n sankareiden näkemys on joka tapauksessa aivan erilainen.
Loppujen lopuksi
rutto voitettiin ja lukijalle jää se käsitys, että se oli mahdollista vain
niiden aktivistien työllä, jotka koko ajan sitä yrittivät asian näennäisestä
toivottomuudesta huolimatta.
Camus’n kirjat
kuuluvat siihen filosofiseen kirjallisuuteen, joka oli suosittua myös parin
sukupolven takaisessa Suomessa. Sodan järkytykset olivat panneet ihmiset
koetukselle ja luultavasti he kaipasivat pohdintaa perusarvoista.
On kiinnostavaa
antaako nykyinen epidemia aineksia kirjoille, jotka samassa määrin keskittyvät
ihmiselämän peruskysymyksiin sen sijaan, että märehtisivät esimerkiksi
nipistelytieteellisiä kysymyksenasetteluja ja/tai mielensä pahoittamisen ja piilonärkästymisen
yhteiskunnallista merkitystä.
Herran pelko on viisauden alku, enkä tarkoita näitä omatekoisia herroja ja rouvia!
VastaaPoistaAurinko paistaa niin pahoille kuin hyvillekin, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö elämän peruskysymykset olisi jotain suurempaa, kuin itsekkyydestä kumpuava hyvesignalointi.
Ei nyttenkään saa mennä Välimereen uimaan, eikä sekään riitä, emme pääse vuorillekaan patikoimaan. Nyt ollaan menossa rutosti metsään koko Euroopassa. Ulkonaliikkumiskielto on lähes totaalinen, Englannissa uhkaillaan jopa, että kaikki yli seitenkymppiset eristetään kuukausiksi. Maailma on tullut hulluksi. Jokaisessa meissä asuu, patsi viruksia, niin pieni fasisti, sillä ihmiset suorastaan tuntuvat vaativan rajoituksia. Siis siltä, että muutama raihnaisempi vuodepotilas saattaa kuolla pikkuisen aikaisemmin. Viranomaiset eivät sen sijaan neuvo, että menkää vuorille tai rannoille vahvistamaan elämänvoimaamme ja menkää ostamaan vessapaperin sijaan mustia valkosipuleita, c-vitamiinia, sinkkiä, propolista ja sen semmoista. Lopettakaan roskaruon syönti, jos haluatte pysyä terveinä jne. Ei mitään muuta kuin uhkakuvien maalailua, kuinka heikommat kuolevat. Tottakai heikommat kuolevat. Sehän on luonnon pehmeä valinta ollut aina ja iankaikkisesti. Sitten kun vahvimmat alkavat kuolla, meillä alkaisi olemaan ongelma.
VastaaPoistaNyt kotimme on linnamme. Linnatuomioomme ei onneksi kuulu työvelvollisuutta, joten jää hyvin aikaa kotijumpalle ja terveyssmoothien tekoon. Täytyy supeerfoodeilla käydä taistoon viruksia vastaan, kun ei pääse luontoon niitä pakoon.
No, ainakaan lääketieteen "asiantuntijat" mediassa eivät ymmärrä mitä tarkoittaa eksponentiaalinen kasvu, vaikka joka päivä sitä toistavat
VastaaPoistaRutto oli enseemisneä Euroopassaana 1700-luvulle saakka. Ja soin sitä edelleen mm. Kiinassa. Ja muistakseni (Rutto-kirjan, mukaan, ei sisiCamun mukaan) ruttoepidemia tosiaan oli Oranin kaupungissa
VastaaPoista1940-luvulla. - Samana kaupunkiin sijoittui Sivullinen.
Sorry typot
MafH
siis endeemisenä.
VastaaPoistaRunoudella oli alusta alkaen jalat allaan, ja kielen musikaaliset ominaisuudet, tavujen algoritmit ovat sama asia kuin matematiikka. Teatteri oli ideoiden realisaatio, rooli oli kreikkalaisille puhdas idea. Vasta keskiajan jälkeen alkoi se kehitys, jossa näytelmä voitiin kirjoittaa näytelmän sisään, ja kirjeromaani kasvoi narratiiviksi. Kuten Milan Kundera on sanonut, eurooppalainen individualismi syntyi romaanimuodon myötä -- romaanihenkilön psykologia, jossa saatoi tapahtua kasvua ja kehitystä, loi sen dynamiikan, joka mahdollisti "edustuksellisuuden" kognition -- joka sitten erotti uuden ajan demokratian kaikista historiallisista edeltäjistään. Ja myös hajoavista, rapautuvista seuraajistaan, jollainen EU:n tosiasiallinen demokratiavaje on.
VastaaPoistaRomaanimuoto on ihmeellinen juttu. Siitä, kun Shakespeare sanoi "maailman olevan näyttämö ja ihmiset sen näyttelijöitä", on pitkä matka Joycen "Odysseukseen" ja "Winnegans Wake"iin. Kirjeitse -- kirjallisesti -- tapahtunut vuoropuhelu on siirtynyt romaanihenkilöiden kannettavaksi, ja kirjoittaja kuvaa romaanin maailman tapahtumat omista aika-asemistaan, monista kulmista ja monilla tasoilla. Kundera pitää Diderot'n "Jacques fatalistia" uuden ajan ensimmäisenä tai tärkeimpänä romaanina, siinä kun suuri filosofinen teema, henkilöt ja tapahtumat, ja lopulta kirjailijan oma rooli kaikki asetetaan osoittelevasti näytteille.
"Ruttokin" on sellainen nerontuote, mahtimittainen metafora.
Kun Salman Rushdie sai Iranin ajatollah Khomeinilta fatwan, islamilaisen tappotuomion, oma fundeeraajapresidenttimme Mauno Koivisto kuittasi asian tuhahtamalla halveksuvasti: "No, onhan se sellainen... eräänlainen mediatapaus." Muistelen että omat kirjalliset piirimme eivät juuri inahtaneetkaan sanavapauden puolesta tuolloin. Muitelen niinkin, että joku sanoi ääneen: "Mitä siitä jos maailma menettää yhden keskinkertaisen kirjailijan." Douglas Murray käy läpi noita aikoja teoksesaan "The Strange Death of Europe -- Immigration, Identity, Islam", ja yhteenvetona voisin todeta, että kun tosipaikka tulee, kirjalliset intellektuellit ovat aikamoisia narreja ja pelkureita. Myös suomalaiset kulttuuri-intellektuellit, jotka toki uskaltavat paistata tv:n viihdeojelmassa raamatun lattialle, mutta joista ei sitten olekaan muuhun kui loputtomaan persuvitsien kertomiseen.
Olen viime päivinä lukenut "Saatanallisia säkeitä" Arto Häilän suomennoksena, ja kirjan suunnaton metaforisuus suorastaan häikäisee. Sehän alkaa tilanteesta jossa yläilmoissa liitelevä lentokone räjähtää ja keskenään kiukkuisesti kinastelevat ideologisen verbaalisodan tappelupukerit putoavat korkeuksistaan käsitteiden mereen, joka myllertää reilut puolen tuhatta sivua. -- "Keskinkertainen kirjailija"? Ehkä muutaman sadan vuoden päästä, jos elää saamme, joku suomalaiskirjailijakin osaa kirjoittaa tällaista tekstiä.
Aika paljon pahoja typoja. Ikä tekee tepposet, ehkä huono näppiskin. Ajatukset rientävät jo seuraavaan sanaan, kuulomielle ei pysähdy kirjaimen kuvan kohdalla. Tuosta "Finnegans Wake"sta olen kirjoittanut yrityksellä nähdä kirjallisuus olemuksellisena osana eurooppalaista ajattelua. Juttuun pääsee nimeäni klikkaamalla.
VastaaPoistaimminent -(tapahtumasta, ajassa) vääjäämätön, uhkaava
VastaaPoistaimmanent - läsnä oleva, immanentti
Tässä tapauksessa voimme ajatella immanenttia eli tämänpuolisessa elämässä saatavaa korvausta. Vrt. transsendentti.
PoistaYksi mielenkiintoinen kirja näinä aikoina on Daniel Defoen - paremmin tunnettu Robinson Crusoestaan - Ruttovuosi, joka kuvaa Lontoon viimeistä suurta ruttoepidemiaa 1600-luvun lopussa.
VastaaPoistaMainio dokumentti on myös Samuel Pepysin päiväkirja, joka on julkasitu myös suomeksi. Se on muutenkin aivan fantastinen dokumentti sen ajan arkipäivästä erään virkamiehen näkemänä.
PoistaEhdottomasti! Nostin esiin Defoen kirjan, koska se käsittelee vain ruttoepidemiaa. Pepys on aikakauden fresco ja loistava aikakautensa lähde.
PoistaTulinpa itsekin lukeneeksi uudestaan Ruton kaipa noin vuosi sitten. Aikanaan lukiolaisena sen alkujaan luin, tosin omaehtoisesti. Mutta eihän näistä lukiolainen paljoa saa irti.
VastaaPoistaToisella lukukerralla tulikin yhtäkkinen olo, että Camus kirjoittaakin miehitysajasta ja vastarintaliikkeestä. Ainakin muutama outous tuntuisi liittyvän paremminkin miehytykseen eikä eristykseen, kuten vaikkapa se, että elokuvateatterit pyörittävät samoja vanhoja Hollywood-leffoja, kun uusia ei saada. (Jos ruokaa voidaan toimittaa, niin miksei myös muutamaa filmikelaa?) Ehkä uintikieltokin meren rannalla liittyy ennemmin miehityksen todellisuuteen?
Selvää mielestäni on, että Camus on vähintään hyödyntänyt omia kokemuksiaan miehityksen ja vastarintaliikkeen ajoilta tässä romaanissa. Mutta ajattelisin, että ehkäpä Camus on halunnut kirjoittaa nimenomaan näistä kokemuksistaan, mutta tavalla, jolla kertomus ei heti tipahda sodan ja vihollisuuden valmiiseen muottiin. Vaikkapa fasismiin taipuvaisesta konservatiivipoliitikosta taikka miehittäjän lehtiin kirjoittavasta senttarista olisi ainakin tuolloin ollut mahdotonta kirjoittaa ilman että se olisi ollut välittömästi osa sodan suurta kertomusta. Mutta ruttoa ylistävä kirkonmies tai sen tasoittavasta vaikutuksesta innostuneesta vastoinkäymisistä kärsineestä miehestä voikin jo kirjoittaa niin, että lukija näkee itse nämä ihmiset sellaisenaan.
Kirjastahan puuttuu lähes tyystin ihmisten keskinäinen taistelu, vaan vastakkain ovat eri elämänasenteet ja ihmisten valinnat. Lähtökohtaisesti vaikkapa lääkäri vapaaehtoisineen tekee yhteistyötä esivallan kanssa, vaikka vapaaehtoiset toimivat ikään kuin vastarintaliike, esivalta taas on toimenpiteineen ja leireineen uhka ihmisille, mutta toimii periaatteessa täysin kunniallisin motiivein.
Camus kirjoittaa ilman muuta ihmisyhteisön suhteesta mihin tahansa yhtäkkiseen uhkaan, johon kukaan ei ole voinut täysin varautua: miehityksestä, rutosta, kolerasta...
VastaaPoistaSilti tulee mieleen tosiasioita nimenomaan tästä esimerkiksi otetusta taudista.
Vielä vuonna 1947 ei olisi Algeriassa ollut yleisessä käytössä lääke, jolla musta surma olisi talttunut, mutta vuonna 1957 se olisi jo ollut.
Camus'n elinaikana ei kuitenkaan vielä ollut varmuutta siitä, että kyseessä on Yersinia pestis, johon antibiootit tehoavat.
Camus'n tapaisen kirjailijan teos ei tietenkään typisty vain jonkinlaiseksi avainromaaniksi. Siinä on paljon tasoja ja aloitus taitaa mukailla keskiaikaisia ruttokronikoita. Camus'ta luultavasti luetaan vielä sadan vuoden päästäkin, ja tuolloin toinen maailmansota on samaan tapaan historiaa kuin meille musta surma. Kirjan pitää silloin pärjätä omillaan. Kaunokirjallisuus aina jotenkin kulkee henkilökohtaisesti koetusta/kuvitellusta kohti yleisinhimillistä.
VastaaPoistaMonesta kirjan kohdasta vain aistii niin vahvasti itse eletyn tunteen, mikä saa ajattelemaan juuri sitä ilmapiiriä ja moraalisia valintoja, joita vastarintaliikkeeseen kuulumisen on täytynyt liittyä.
Ei kirja tähän tietenkään jäännöksettä tyhjene, mutta minä ajattelen, että Camus halusi tässä kirjassaan myös olla epäsuorasti miehityksen ajan kronikoitsija.