Naapurin vesipedot

Hurjien laivojen tarina

Mati Õun, Merike Jürjo, Hanno Ojalo, ”Lennuki” ja ”Wambola” lugu. Aeg, sündemuset, inimesed 1915-1954. Eesti akadeemiline Sõjaajaloo Selts 2012, 158 s.

Tsušiman katastrofin jälkeen oli Venäjän ruvettava rakentamaan laivastoaan alusta. Sehän jäi lopulta keskeneräiseksi, eikä Saksan päävoimia uskallettu koskaan uhmata, mutta joka tapauksessa saatiin nyt käyttöön kaikkein uusinta tekniikkaa edustavia laivoja.

Uusista malleista kuuluisin oli hävittäjä Novik, josta on jo kirjoitettukin (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=graf ). Sellaisia laivoja nimitettiin joskus miinaristeilijöiksi ja nimitys on kulkeutunut myös suomalaiseen kirjallisuuteen.

Asian selittää se, että kyseessä oli torpedoilla aseistettu alus ja venäjäksi myös torpedoja kutsuttiin miinoiksi. Alun perinhän he olivat pitkän tangon päähän sijoitettuja panoksia, jotka työnnettiin vihollisen kylkeen.

Uutta mallia edustava hävittäjää alettiin siis kehitellä pian Tsušiman jälkeen ja sen nimeksi annettiin tuossa taistelussa tuhoutuneen risteilijän mukaan Novik. Prototyyppi tehtiin yhteistyössä stettiniläisen eli siis saksaslaisen telakan kanssa ja vuonna 1912 se oli valmis.

1260 tonnin laivassa piti olla pääaseistuksena torpedoputkia ja kaksi 102 mm. tykkiä. Olennainen uutuus oli, että kolmen höyryturbiinin piti antaa laivalle 36 solmun nopeus, joka oli ennen kuulumaton. Siihen tarvittiinkin lähes 40 000 hevosvoimaa. Laivan pituus oli vähän yli sata metriä ja syväys kolme metriä.

Naftaa laivan tankkeihin mahtui noin 400 tonnia ja sillä se saattoi kulkea 21 solmun nopeudella 1800 mailia eli 3335 kilometriä.

Sotalaivan pitää aina sovittaa yhteen monta asiaa, niin nopeus ja merikelpoisuus kuin toisaalta myös aseistuksen tehokkuus. Lopputulos on aina kompromissi.

Kun ”Novikiin” innostuttiinkin asentamaan neljä 102 mmm tykkiä ja lisäksi yksi 40 mm tykki, 2 konekivääriä ja kolme 3-putkista torpedonheitintä sekä 80 miinaa, nousi aluksen paino jo sadalla tonnilla, mutta olihan se hirmuinen aselavetti.

Kaikesta huolimatta mitattiin uuden aluksen huippunopeudeksi lyhyellä matkalla 37 solmua, mikä oli laivojen maailmanennätys.

Niinpä keisarikunta pisti tilauksia sisään ja uusia malleja alettiin valmistaa sekä Tallinnan, että Pietarin telakoilla. Niiden mallit vaihtelivat hieman. Joissakin oli kolme savupiippua, joissakin neljä, joissakin neljä 102 mm tykkiä ja joissakin viisi ja pituuskin vaihteli muutaman metrin verran.

Yhteistyö saksalaisten ja itävaltalaisten yritysten kanssa katkesi ymmärrettävästi sodan sytyttyä ja eri syistä laivojen valmistuminen hidastui.

Vasta vuoden 1917 lopulla valmistui Pietarin metallitehtaalta Spartak, myöhempi Viron laivaston Wambola. Tallinnassa Koplin niemen telakalta valmistui saman vuoden kesällä Avtroil eli myöhempi Lennuk.

Kuten Harald Graf on Novikin osalta kertonut, olivat hävittäjät sodassa hyvin aktiivisia, toisin kuin laivaston päävoimat eli Kruunuvuoren selällä makaavat taistelulaivat. Etenkin hyökkäyksellisiä miinoituksia vihollisen alueelle tehtiin ahkerasti.

 Wambola ja Lennuk olivat kuitenkin enimmän aikaa vielä telakalla ja palvelivat vasta ”demokraattista” ja sittemmin bolševistista Venäjää. Novikit, joita oli enimmillään vedessä 17 kappaletta, osallistuivat kuitenkin aktiivisesti kaikkiin merkittävimpiin taisteluihin, mukaan lukien saksalaisten suurten hyökkäysten torjumiseen Riianlahdella.

Venäjällä paljon hehkutettu Muhunsalamen (Moonsund) taistelu oli toki Venäjälle tappiollinen, mutta osoitti sentään, että myös bolševisoitunut laivasto pystyi ainakin jonkinlaiseen vastarintaan. Avtroil sai myös osuutensa saksalaisten kranaateista, mutta selvisi pois matalalta Väinämereltä, jossa moni laiva sai vaurioita pohjakosketuksissa.

Joulukuussa 1918 lähti melkoinen eskaaderi bolševikkien laivoja kohti Tallinnaa. Tarkoitus oli tiedustella, oliko satamassa tosiaan englantilaisia laivoja ja mahdollisuuksien mukaan tuhota vihollinen.

Tallinnan satamaan saakka etenivät Spartak ja Avtroil, joiden ylivoimainen nopeus mahdollistaisi tarvittaessa perääntymisen vihollisen saavuttamattomiin. Taustalla odottivat risteilijä Oleg ja taistelulaiva Andrei Pervozvannyi, jotka tulisivat tekemään selvää vihollisesta, mikäli voimasuhteet olisivat sen mukaiset.

Mikäli Tallinnassa ei olisi ollut Englannin laivastoa, olisi se luultavasti valloitettu saman tein ja Viron taru olisi päättynyt lyhyeen.

Englantilaiset olivat kuitenkin paikalla ja hävittäjät joutuivat perääntymään. Pahaksi onneksi Spartak osui kaikille Tallinnan kävijöille tutulle Kuradimuna karille, josta englantilaiset sen sitten kaappasivat.

Avtroil puolestaan joutui piiritetyksi Mohnin saaren vieressä eli lähellä Viinistun satamaa, jossa nykyään on mainio taidemuseo, jota voi lämpimästi suositella muillekin kuin purjehtijoille.

Laivat luovutettiin nyt Viron tasavallalle ja miehistö värvättiin osittain niiden entisestä väestä. Hävittäjässähän tarvittiin lähes 200 miestä, joiden oli oltava tehtäväänsä enemmän tai vähemmän koulutettuja.

Uusilla nimillään Wambola ja Lennuk osallistuivat nyt hyvin aktiivisesti Viron vapaussotaan ja kävivät Riiassa saakka antamassa tykistötukea.

Niiden roolina oli ennen muuta jalkaväen tukeminen ja pienten maihinnousujen tekeminen. Laivat kylvivätkin tuhansia kranaatteja vihollisen niskaan, mikä ajan oloissa oli hyvin merkittävä sotilaallinen tekijä. Ne laskivat myös useita miinoituksia.

Rauhan tultua nuori Viron tasavalta huomasi kuitenkin, että laivaston ylläpitäminen on kallista lystiä. Jokainen ajotunti Wambolan ja Lennukin kaltaisilla vesipedoille teki hirvittävän laskun valtiolle.

Hävittäjien sijasta Viro suunnittelikin laivastonsa varustamista parilla sukellusveneellä ja moottoritorpedoveneellä, mikä myös tapahtui.

Wambola ja Lennuk myytiin. Suomella ei ollut varaa maksaa, mutta ostaja löytyi Perusta ja niinpä laivat päätyivät aivan uusiin maisemiin, toinen Amazonasille ja toinen Tyynen meren rannalle.

Kun Peru ja Equador joutuivat sotaan, löytyi töitä myös novikeille, joiden nimenä oli nyt Almirante Guise ja Almirante Villar. Jälkimmäinen joutui jopa meritaisteluun ja edellinen kävi tulittamassa vihollisen satamaa.

Vuonna 1954 käytettiin suolaisessa vedessä ryytyneet veteraanit viimein romuraudaksi.

Virossa laivojen myynnistä nostettiin hirmuinen prosessi, koska siihen epäiltiin liittyvän korruptiota ja hintaa pidettiin kovin matalana. Itse asiassa nopeasti vanhenevien sotalaivojen arvo aleni nopeasti ja markkinoilla oli sitä tavaraa muutenkin, joten kauppa tuskin välttämättä oli huono.

Tekijät selostavat vielä novikien edesottamuksia toisessa maailmansodassa. Syksyllä 1939 niitä oli punalippuisen Itämeren laivaston kirjoissa palveluksessa vielä seitsemän kappaletta ja ne palvelivat talvisodassakin. Lisäksi oli kolme pohjoisessa laivastossa ja vielä kaksi Tyynenmeren laivastossakin.

Itämerellä novikit tuhoutuivat eri syistä. Useimpien kohtaloksi tulivat miinat Tallinnaa tyhjennettäessä. Viimeisenä katosi syvyyteen Artjom Mohnin saaren tasalla 28.8, 1941.