Kenelle kuolla kuuluu?

Joukon maine

Minun sukupolveni muistaa hyvin Ateenalaisten laulun. Ainakin meillä sitä laulettiin kansakoulussa niin usein, että sanat jäivät muistiin. Ne kyllä ovat minusta aina kuulostaneet omituisilta.

Laulussahan sanotaan, että joukon maine mustuu, jos taistelussa saavat surmansa vanhat veteraanit, jotka muuten yleensä sijoitettiinkin takariveihin.

Tämä oli jotenkin ymmärrettävää, mutta kummallisempaa oli, kun sanottiin: nuorukaiselle kuolla kuuluu. Jokainenhan on jossakin elämänsä vaiheessa nuori ja niinpä nuo vanhukset siis olivat aikoinaan väistäneet tuota velvollisuuttaan kuolla eturivissä. Mikäli kaikki nuoret olisivat ainakaan velvollisuutensa mukaisesti kuolleet, eipä taitaisi olla nyt vanhuksiakaan.

Lauluhan on 1800-luvun lopulta Viktor Rydbergin kynästä, mutta palautunee spartalaisen Tyrtaioksen traditioon, jota sitten ateenalaisetkin tiukan paikan tulleen hyödynsivät.

Mahdollisesti voimme siis joka tapauksessa nähdä tässä heijastuksen ihan oikeasta muinaisesta arvojärjestyksestä, joka oli voimassa vielä viime sodissa. Rintamalla joutuivat suurimpaan vaaraan nuoret, vanhojen ja yleensäkin raihnaisten säästyessä niin sanotusti siemenpuiksi. Eugeniikan kannalta asiain tila ei välttämättä ollut paras mahdollinen.

Viime sodassa kuolemanvaaran epätasainen jakaantuminen ikäryhmittäin, sukupuolista puhumatta, liittyi sotilaalliseen tarkoituksenmukaisuuteen. Etulinjaan ei yksinkertaisesti kannattanut tuoda kovin raihnaista väkeä.

Mikäli olisi ollut mahdollista, olisi varmaankin myös silloin priorisoitu nuorten terveys ja eloonjääminen. Vanhukset olisivat kyllä paremmin joutaneet poiskin kyydistä, mikäli asia olisi voitu sillä tavalla hoitaa. Ikävä kyllä kuoleminen jouduttiin jättämään nuorille.

Kun katsotaan maamme demografisen kehityksen käyrää, tekevät sodat siihen ikäviä nystermiä, mutta eivät läheskään yhtä pahoja kuin muutamat nälän ja tautien vuodet. Vuosi 1918 on myös viime sotia pahempi kuolovuosi, taudeista johtuen.

Sotien pirullinen puoli on, että ne vievät nimenomaan nuoria miehiä. Muutamasta harvasta ikäluokasta miesten puolelta silloin leikattiin todella suuria paloja pois. Muualla ei sotaa juuri huomannutkaan.

Tämä muuten oli suomalainen erikoisuus. Yleensähän siviilien tappiot olivat hyvinkin suuria, mutta meillä vain murto-osa kaikista. Siellä oli nimittäin rintamalla miehiä eikä housuja, saati hameita.

Joka tapauksessa sodassa kuolleiden kokonaismäärä lähenteli sataatuhatta ja niiden osuus väestöstä oli siis melkein kolme prosenttia. Nykyisellä väestöllähän se merkitsisi noin 165 000. Hirmuinen määrä.

Mikäli koronavirukseen kuolee noin 500-3000 henkeä, on se jotakin aivan muuta kuin sodan aiheuttamat menetykset.

Itse asiassa meidän ei kannatakaan verrata tätä (arvioitua) menetystämme sotien ja nälänhätien menneisyyteen, jolloin menetykset olivat aivan toista luokkaa.

Se on pikemmin syytä rinnastaa normaaliin kuolleisuuteen, jonka helposti unohtaa olevan varsin korkea.

Päivittäin kuolee eri syistä noin 150 suomalaista eli vuodessa noin 50 000, pienen kaupungin verran. Se on kuitenkin etupäässä sitä luonnollista poistumaa, joka kohdistuu lähinnä vanhuksiin ja muuten heikkokuntoisiin. Lähes kaksi kolmesta on 75 vuotta täyttänyt ja joka kolmas yli 85 vuotias.

Vanhusten kuoleman suhteen kenelläkään ei oikeastaan pitäisi olla mitään valittamista. En tarkoita, etteikö olisi erinomainen asia ja kaunis tapa käydä itkemässä vanhempien kuolinvuoteella ja haudalla. Mutta mikäli elämä on sujunut kuten pitääkin, ei normaali, asiallinen kuolema ole mikään mörkö.

Raamatussa kerrotaan monien patriarkkojen kuolleen elämästä kyllänsä saaneena. Jobista sanotaan: Job eli näiden tapahtumien jälkeen vielä sataneljäkymmentä vuotta. Hän sai nähdä lapsiaan ja lastensa lapsia aina neljänteen polveen saakka, ja hän kuoli korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena.

Jobia saattoi siis lopultakin sanoa onnelliseksi, vaikka hänen ikänsä oli kovin korkea, mikä viittaa siihen, että paljon suruakin siihen vielä liittyi. Niin aina.

Kerrotaan, että astrologi toi kerran Persian suurkuninkaalle horoskoopin, jossa sanottiin, että kuningas tulisi näkemään kaikkien lastensa ja ystäviensä kuoleman ja pääsisi tästä maailmasta pois vasta pitkän ja tuskallisen kamppailun jälkeen.

Vihastunut suurkuningas käski mestauttaa astrologin ja tilasi uuden horoskoopin. Se taas oli niin mainio ja miellyttävä, että tietäjä sai lahjaksi kultakäädyt ja pisidialaisen orin.

Kuitenkin horoskooppi oli aivan samansisältöinen. Tähdet kertoivat, että kuningas eläisi paljon vanhemmaksi kuin kukaan muu hänen suvussaan tai tuttavapiirissään. Sen sijaan ne eivät luvanneet terveyden jatkuvan epänormaalin kauan. Se mitä tästä kaikesta väistämättä seurasi, jätettiin sanomatta.

Koronaviruksen on arveltu niittävän nimenomaan vanhoja ja huonokuntoisia. On luultavaa, että tappaessaan se tekee suurelta osalta saman työn, kuin nykyään kausi-influenssat ja keuhkokuumeet. Muuan tutkimus kertoo, ettei Kiinassa onnistuttu pelastamaan paljoakaan ihmisiä tehohoidon avulla. Siihen luottaminen, saati valtava panostaminen kaiken muun riskeeraamalla, ei siis vaikuta erityisen rationaaliselta.

Totta tietenkin on, että kulkutauti niittää myös nuoria, niitä, joita kaikin mokomin juuri aivan erityisesti haluaisimme säästää. Vanhuksillehan se kuolla kuuluu. Tiettävästi nuorten osuus kaikista uhreista on kuitenkin myös tässä varsin pieni, kuten se on myös kausi-influenssassa.

Mikäli kuitenkin lähdemme siitä, että koronaviruksen uhrien kokonaismäärä Suomessa tulisi olemaan noin kolme tuhatta henkeä ja niistä noin kaksi kolmasosaa kuuluisi tuohon yli 75-vuotiaiden ryhmään, jäisi epidemian vaikutus maamme demografiseen käyrään aivan huomaamattomaksi.

Olisi kohtuutonta nimittää sellaista millään mittarilla mitaten katastrofiksi.

Vajaat sata vuotta sitten ei epäröity lähettää nuorisoa sankoin joukoin jopa hyökkäämään vieraalle alueelle, vaikka tuhansien tiedettiin kaatuvan. Silloin toki pelattiin niin sanottua korkeata peliä, jossa panoksena oli koko valtion ja kansakunnan tulevaisuus. Voidaan toki sanoa, että myös vapausasteet olivat vähissä.

Nyt sen sijaan puhutaan vain siitä, että epidemian saapumista pyritään hidastamaan, jotta mahdollisimman monia (käytännössä vanhuksia) voitaisiin saada tehohoidon piiriin (mikä siis Kiinassa osoittautui tehottomaksi). Sairastuvuuden hidastamisella voitaisiin estää yhteiskunnan halvaantuminen, ellei sitä halvautettaisi niillä keinoilla, joilla tuohon hidastamiseen pyritään.

Onpa tässä nyt sitten ainakin kova meno päällä ja suuri nuija käytössä vaikka jahdattava ötökkä on kovin pieni.

Suomen talous on historiansa aikana joutunut todella kovaan höykytykseen pari kertaa: ensin maan itsenäistyessä ja sitten sota-aikana. Nyt on samanlainen hevoskuuri pantu päälle torjuttaessa tautia, joka uhkaa lähinnä niitä vanhuksia, jotka muutenkin alkavat olla jo elämänsä eläneitä ja lähtöä tekemässä.

Mutta eihän tässä nyt sentään Tyrtaioksen tapaan ainakaan panna nuorisoa eturintamaan vai kuinka?

Itse asiassa pelkään pahoin että tekeillä olevasta taloudellisesta katastrofista saa kärsiä ennen muuta nuoriso. Mutta seurassahan on hyvä olla, vai mitenkä ne sanovat.

Vaan kenenkäs seurassa me nyt oikein olemmekaan? Ei ainakaan Ruotsin…