Setä ei viihdy

Nihilismi ja pissis

Vuosi sitten kirjoitinkin omat kommenttini Houellebecqin uudesta romaanista Serotoniini (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=houellebecq ).

Lukijalla on oikeus löytää jokaisesta kirjasta ne asiat, jotka hänelle siellä avautuvat. Minkähänlainen kirja tarvittaisiinkaan, jotta kaikki sen lukeneet löytäisivät sieltä aivan samat asiat ja kirjoittaisivat myös samanlaisen arvostelun? Mahtaisikohan se opus olla kiinnostava?

Joka tapauksessa tuntuu siltä, että lukijan olisi aina syytä kunnioittaa kirjoittajan pyrkimyksiä ja hänen tulisi sen mukaisesti hänen onnistumistaan arvioida.

Emme toki voi olla varmoja siitä, mitä kirjoittaja haluaa sanoa, mutta kyllä tuota tarkoitusta pitäisi yrittää kirjasta ainakin etsiä.

Itse näkisin Houellebecqin kulttuurimme armottomana kriitikkona, joka käyttää kirjallisia keinoja paljastaakseen, mitä kulissien takana itse asiassa on.

Serotoniinin rooli uudessa kirjassa on juuri se, että se pelkistää asioita, mutta ei niitä muuta. Se tavallaan muuttaa koetun maailman karikatyyrikseen: Pillerin rooli on erikoinen: se ei luo, eikä muuta, vaan tulkitsee.

Selkeät asiat se päästää läpi, muut jättää seulaansa. Se luo uuden tulkinnan elämästä, vähemmän rikkaan, vähemmän keinotekoisen ja tietyssä mielessä jäykän. Se ei anna mitään onnentunnetta eikä edes todellista lohtua. Sen sijaan se tekee elämästä muodollisuuksien jatkumon. Näin se auttaa ihmistä -joka muutoin kärsisi masennuksesta- jäämään henkiin ainakin joksikin aikaa.

Niinpä maailman absurdius alkaa näyttää vain luonnolliselta. Mikään eläimellinen ei ole päähenkilölle vierasta. Itse asiassa hänestä tuntuun ihan luonnolliselta ajatus, että kuten jääkarhu-urokset tappavat edellisten urosten pennut, myös hänen olisi tapettava entisen rakastajattarensa pieni poika.

Normaalista sivistyneestä maailmasta katsoen moinen on tietenkin uskomaton kauhistus, mutta mitä muuta on sekään, että epätoivoiset maanviljelijät ampuvat tappaakseen poliiseja, jotka yrittävät avata tietä sille globalisaatiolle, joka hävittää juurineen vanhan elämänmuodon kaikkine arvoineen.

Entä miten arvioisimme sitä, että kertojan entinen tyttöystävä harrasti seksiä mahdollisimman monirotuisten ihmisten ja suurten koirien kanssa…

Kenen ongelmia ne oikein olivat? Mitä vikaa oli kulttuurissa, joka piti tällaisia asioita täysin normaaleina? Mitä kertoi kulttuurista se, että suurimpien laatulehtien kulttuuriosastot noteerasivat suurtapahtumana sen, kun muuan tyttö masturboi yleisön edessä, toisen lukiessa ääneen Jacques Bataillen tekstejä?

Kaipa nyt ainakin sen, että ei pelkästään suvaitseminen, vaan myös kaiken mahdillisimman bisarrin ja häpeämättömän tekeminen arvoksi sinänsä oli kulttuurissa viety niin pitkälle kuin ylipäätään on mahdollista edes kuvitella.

Kyseessä on täydellinen nihilismi, maailma, jossa ei ole arvoja, paitsi ne primitiivisimmät nautinnot, jotka ovat muillakin eläimillä.

Hesarin arvostelija (21.3.) kieltäytyy näkemästä kirjoittajan ongelmia todellisina eikä edes viitsi mainita itse kirjalle nimen antanutta lääkettä ja sen vaikutuksia.

Arvostelijalle kysymys on vain kirjoittajan henkilökohtaisista ongelmista. Onko tässä maailmassa edes muita ongelmia? Jos yliviriili (!) kynofiilinen tyttöystävä on valinnut tietyn tavan itseään tyydyttääkseen, niin entäs sitten? Kuka voisi tuomita? Kuka yleensä voisi esittää arvoarvosteluja mistään?

Entäpä kauan kypsyvä suunnitelma murhata lapsi? Miksi edes mainita sellaisesta, kun se ei edes toteutunut? Mihin se liittyy, vai eikö mihinkään? No miksei lapsiakin muka murhata?

Ongelma näyttääkin olevan vain päähenkilössä itsessään. Äärikonservatiivi änkyrä ja setämies ajaa maasturilla ja pelkää, kertoo arvostelija, mutta ei kerro, mitä hän mahtaa pelätä. Infantiilin pissiskielen sanat kertovat olennaisen: päähenkilö nyt on vain luuseri, joka ei kestä aikakauden realiteetteja.

Todellinen ongelma, jota kirjoittaja kuvaa, on tietenkin kulttuurin nihilismi. On ilmeistä, ettei se ole arvostelijalle mikään ongelma. Globalisaatio nyt vain on ja tapahtuu, hedonismi on arvostelun yläpuolella, koska sekin on realiteetti, uskonto on jo ammoin kuopattu ja niin edelleen.

Provokaatioita taitaa kirjoittaja yrittää, mutta arvostelija kun nyt vain ei provosoidu. Yritys on niin ennalta arvattava ja turruttava. Ikään kuin poliittisessa korrektiudessa ei olisi jo valmis vastaus kaikkeen.

Houellebecq viittaa jopa ajankohtaiseen keltaliivi-ilmiöön, mainitsee arvostelija. Paitsi ettei hän viittaa, vaan ennakoi, sillä koko ilmiö tuli maailmaan vasta sitten, kun käsikirjoitus oli jo jätetty.

Koko kirja nyt pelaa vain tällaisilla mikrokosmoksen jutuilla, arvelee arvostelija, mutta arvelee ihan väärin.

Moista arvostelua voinee julkaisijan eli lehden kannalta pitää yksinkertaisesti kieltäytymisenä sen näkemisestä, mistä ideologisesti vastenmielinen kirjailija kirjoittaa.

Nihilismiä pidetään tuossa arvostelussa lähtökohtaisesti täydellisenä ideologiana, jota Houellebecqin kaltaiset provokaattorit yrittävät turhaan häiritä. Mutta loppujen lopuksi kysymys onkin vain heidän omasta pätemättömyydestään. He eivät ole uuden, uljaan maailman arvoisia, nämä änkyrät.

Samalla aukeamalla onkin myös komea juttu siitä, miten muuan nuori nainen on palkittu Sontaa- nimisestä albumistaan.

Kirjasta on ilmestynyt jo koko joukko kritiikkejä, myös suomeksi. Kun niitä katsoo, näyttää siltä, että nimenomaan suomalaiset kritiikit rajoittuvat usein päähenkilön tarkasteluun, kun taas ranskalaiset ja englantilaiset keskittävät huomionsa siihen, mitä kirja haluaa sanoa sivilisaatiomme tilasta.

Vedän tästä sen hätäisen johtopäätöksen, ettei meikäläinen arvostelijakunta ylipäätään rohkene muodostaa kriittistä näkemystä koko siitä eurokulttuurista, joka sen mielestä edustaa historian korkeinta saavutusta ja kai myös sen loppua.

Houellebecqiä on nimitetty näkijäksi ja siinä on mielestäni asian ydin. Ei Serotoniinikaan merkitse tuijottamista yhden masentuneen entisen irstailijan napakuoppaan, jossa kaikki on vialla. Kyllä ne suurimmat ongelmat ovat ympäröivässä maailmassa.