Kieliasiaa ja tekotaiteellisuutta

Kirjailijan pohdintoja

Volter Kilpi, Kansallista itsetutkistelua. Suomalaisia kultuuri-ääriviivoja. Otava 1917, 242 s.

Parhaan suomalaisen romaanin kirjoittajalta (Alastalon salissa on valittu sellaiseksi 1992) on lupa odottaa, ellei nyt painavaa, niin ainakin kiinnostavaa analyysiä maamme kulttuurielämästä. Kun kirja vielä ilmestyy hulluna vuonna 1917, virittyvät lukijan odotukset korkealle.

Täytyy kyllä heti sanoa, että kirja oli jonkinlainen pettymys, mikä ennen muuta johtuu sen tavattomasta abstraktisuudesta. Siinä puhutaan vaikka millä mitalla ja toistoa karttamatta ilmiöistä ja yleiskäsitteistä, mutta konkreettisia tapauksia ei tuoda esille.

Asia on sikäli odottamaton, että kirjailijana Kilpi tunnetaan juuri siitä, lähes pysähtyneen, konkreettisen pienen miljöön kuvauksesta, jonka pikkutarkkuus on omiaan karkottamaan malttamattoman lukijan.

Kirja on joka tapauksessa tyylilajiltaan pamfletti, ellei peräti invektiivi tai filippiikki. Kirjoittajan närkästys, joka on etupäässä moraalista, ei jää lukijalle epäselväksi.

Sävyn kiivaus on siis aika samanlaista kuin nuoren Olavi Paavolaisen kirjassa Suursiivous kirjallisessa lastenkamarissa. Muuan selkeä ero on se, ettei Kilpi edes mainitse niiden henkilöiden nimiä, joita vastaan hän hyökkää. Joskus kohde kyllä tulee asiayhteydestä selväksi ja Juhani Aho ”vienalaisromaaneineen” on sellainen.

Suomalaisessa kulttuurissa on moni asia perusteellisesti vialla, on kirjailijan johtopäätös tai pikemmin lähtökohta. Kaikkein olennaisimmaksi nostettu ongelma on kiinnostava. Kyseessä on ruotsinkielisen väestönosan erottautuminen suomenkielisestä kansasta ”itäruotsalaisuuden” tunnusten alla.

Tämän asian turmiollisuutta kirjoittaja jaksaa kauhistella enemmän kuin puolet koko kirjan volyymistä. Hänelle, joka on kasvanut kieliryhmien kohtaamisalueella, ei kielikysymys koskaan ole ollut se todellinen kansaa jakava asia.

Hänen mielestään ruotsinkielisen eliitin samastuminen rannikon hajanaisten paikkakuntien asujamiston kanssa on perin juurin falskia. Mikäli kuitenkin käy -tai on jo käynyt niin- että eliitti kieltäytyy tunnustamasta olevansa osa yhteistä kansaa sen kielestä riippumatta eikä halua olla sen palvelija, sen rooli on tuomittu surkastumaan kaikkien osapuolten suureksi vahingoksi.

Suomenkielinen sivistyneistö oli tuohon aikaan vielä nuorta ja monessa suhteessa kömpelöä. Itse asiassa kirjan ilmestyessä ei ollut kulunut kovinkaan montaa vuotta siitä, kun suomenkieliset olivat tulleet enemmistöksi Helsingissä.

Suomalainen sivistyneistö tarvitsisi nimenomaan ”sparrausta” vanhalta sivistyneistöltä, mutta toki se vastasi itse vioistaan, jotka olivat monet.

Kilpi oli sangen loukkaantunut niistä asenteista, joita ruotsinkielisten piirissä oli alettu osoittaa kaikkea suomenkielistä kohtaan. Samaan aikaan pyrittiin myös linnoittamaan ruotsinkielinen eristyneisyys rahastoilla, joilla turvattaisiin ikuisiksi ajoiksi vähemmistön valta-asema kulttuurissa.

Kilpi katsoo, että juutalaiset, joilla myöskään ei ole juuria ympäröivässä yhteiskunnassa, olivat paljolta samassa asemassa kuin Suomen ruotsinkieliset.

Kilpi näki suurena ongelmana sen, että kulttuurista puuttuu rohkeutta ja suuria persoonallisuuksia. Sen sijaan siinä vallitsi konformismi, teennäisyys ja tyytyminen keskinkertaisuuteen. Taiteellisten ankkalampien siipirikoille liitäjille ja liihottajattarille on eettisenä elämänihanteena makeus, sivaltaa Kilpi.

Mitä häikäilemättömämmin teennäinen jokin teos on, sitä kiitollisemmin sen ottaa vastaan yleisö. Aidon tunteen sijasta vaalitaan sentimentaalista tunteilua, arvostelijat kirjoittavat arvionsa ulkokohtaisesti ja kohteestaan mitään ymmärtämättä ja yleisö nyökyttelee mukana. Eriävä mielipidehän on kauhistuksien kauhistus.

Kiinnostava on kirjoittajan aatteelliseen harrasteluun kohdistama kritiikki. Hän erottaa sen henkisestä harrastuksesta, joka pyrkii löytämään sitä, mikä elämässä on syvää ja aitoa.

 ”Aatteellinen harrastelu” sen sijaan on helppohintaisesti pedagogista. Sen sijaan, että siinä mentäisiin itse ilmiöiden äärelle, tyydytään saarnaamaan oppeja muille tavalla, jonka uskotaan olevan hyödyllistä. Tähän voi vielä lisätä kirjoittajan murskaavan arvion lehdistön tasosta, havaitakseen menneisyydestä löytyvän yhä vieläkin tuttuja piirteitä.

Mutta se tilanne, jossa Kilpi kirjoitti invektiivinsä, oli lopultakin nopeasti ohimenevä kehitysvaihe. Jo seuraavana vuonna pääsivät irralleen mielettömät hävityksen voimat, joita tässä kirjassa ei vielä lainkaan osattu ennakoida. Vuonna 1918 Kilpi kirjoittikin kirjalleen jatko-osan.

Kilven kirjassa näkyy ennen muuta suomalaisen ja nimenomaan suomenkielisen kulttuurin tavaton nuoruus mutta myös sen uskomattoman nopea kehitys.

Volter Kilpi syntyi vain neljä vuotta Seitsemän veljeksen ilmestymisen jälkeen. Silti hänen aikanaan suomen kieli ja suomenkielisen kulttuurin maailma olivat jo aivan toisella tasolla kuin vajaat viisikymmentä vuotta aikaisemmin. Snellmanin tavoitteena oli ollut luoda suomenkielinen kulttuuri, nostaa yhteinen kansa alennustilastaan, mikä tarkoitti sekä henkistä että aineellista kehitystä.

Vuonna 1917 tässä oli päästy jo hämmästyttävän pitkälle, eikä Kilven kauhistelema itäruotsalaisuus loppujen lopuksi ollut muuta kuin akanvirta, jonka merkitys kehitykselle oli vähäinen.

Vaurastuminen, teollistuminen ja urbanisoituminen lienevät tässä kehityksessä olleen avaintekijöitä. Aleksanteri II:n kaudella alkanut nopea talouskehitys muutti maata niin, että myös sivistyneistön kieliryhmien voimasuhteet muuttuivat nopeasti.

Kieliriidat jatkuivat ja saattoivat olla katkeriakin, mutta nykyään ei olisi enää mahdollista kuvitella niin totaalista suomen- ja ruotsinkielisen kulttuurin vastakkainasettelua, jollaisesta Kilpi puhuu.

Talvisota oli suuri yhdistäjä tässäkin asiassa, vaikka yhäkin löytyy niitä, jotka jurnuttavat siitä, että siirtolaisten asuttamista ”ruotsalaiselle maalle” vältettiin.

Luulenpa kuitenkin, että taito tehdä juuri tällaisia kompromisseja on ollut Suomen menestyksen salaisuus. Ainahan ne jotakuta harmittavat, mutta myös vähemmistöillä on oikeus odottaa etujensa huomioon ottamista siltä kansakunnalta, johon he haluavat kuulua. Kaikella on hintansa.