lauantai 16. tammikuuta 2016

Bullshit ja valhe



Bullshit,  informaatiosota ja journalismi

Sodankäynnin näkökulmasta valhe, harhaannuttaminen on keskeinen keino. Jo antiikin auktorit tekevät tämän täysin selväksi. Totuus toki viime kädessä määrää kaikkien asioiden reunaehdot eikä tavoitteena olevaa voittoa voi saavuttaa luottamalla vääriin tietoihin tai julistamalla tappio voitoksi, mutta silti. Keinona yli muiden on valhe.
Sota elää valheesta, joka on sen ytimessä. Voitto esitetään aina ja tinkimättä oikeuden ja totuuden voittona, mutta sen saavuttamista valheella ei historiassa ole kainosteltu. Mannerheimin, poikkeusihmisen tunnus Candida pro causa ense candido oli tässä suhteessa aika erikoinen. Se sopi hyvin valkoisen armeijan ylipäällikölle (candidus=hohtavan valkoinen), mutta jotenkin siinäkin, vuonna 1922 omaksutussa tunnuksessa tuntuisi tuoksahtavan demonstraatio ja se vaikuttaa ennakkovastaukselta mahdollisiin kysymyksiin.
Toki kuninkaat ovat kautta aikojen, paitsi käyttäneet häpeilemättä alhaisia keinoja sodissa, myös joskus valehdelleet itse voitonkin ja laulattaneet Te Deumia myös suurten tappioiden kunniaksi, mutta ei se asiaa, eli voiton tai tappion merkitystä totuuden hetkenä muuksi muuta. Vihollisen menestystä ei voi pitkän päälle selittää pois eikä omia tappioita salata. Toki sodan onni, fortuna belli, on oikullinen ja epäreilukin jumalatar.
Ennen totuuden hetkeä voi asioita kuitenkin aina yrittää edistää myös valheen keinoin ja toivoa menestyvänsä mahdollisimman pitkään. Joskus onnenkantamoinen voi päästää pälkähästä uhkapelurin, kuten Pietari III:n tulo näyttämölle pelasti Preussin Fredrikin, jolle tämän ansiosta jäi kuolematon maine. Hitler odotti viimeiseen asti kokevansa tuon Hohenzollernien hallitsijahuoneen ihmeen toistuvan kohdallaan, mutta der brave Gefreiter joutui pettymään katkerasti.
Vastuuttomuudestakin saatetaan historiassa palkita, mikäli onni sattuu suosimaan rohkeaa, kuten hänellä sananparren mukaan on oikeus toivoa. Kleiohan on syystä tai syyttä rinnastettu ammattikuntaan, jonka olemassaolo yleensä tunnustetaan tarpeelliseksi, mutta jonka maine on siitä huolimatta ollut kyseenalainen. Onko historia sittenkään vain totuuden ja rehellisyyden koetinkivi, kuten Thomas Carlyle ja häntä seuraten Egon Friedell ovat otaksuneet?
Kysymys totuuden arvosta on kolmannella vuosituhannella tullut erityisen aktuelliksi siitä syystä, että postmoderni nihilismi on suhtautunut koko asiaan yhtä ivallisen alentuvasti kuin Lenin aikoinaan. Itse asiassa postmoderni näkökulma on vielä hävittävämpi ja hävyttömämpi, sillä Leninillä myös totuus oli periaatteellisella tasolla yhtä suuressa kunniassa kuin oikeus, vapaus ja muut perinteiset arvot. Käytännössä toki kaikkia niitä poljettiin täysin häikäilemättä, mutta se kuului dialektiikkaan. Postmodernistille jo itse totuus on vain absurdi flatus vocis, purkautuvan ilman ääni.
Joskus kauan sitten kuului hyviin tapoihin kauhistella englantilaista sanontaa, joka juontaa juurensa 1800-luvun alun maljapuheeseen: “Our Country! In her intercourse with foreign nations may she always be in the right; but right or wrong, our country!”
Tähän asenteeseen on, varmaan syystäkin, liitetty moraalisesti epäilyttävää jesuitismia. Se on kuitenkin yhtä kaukana nykyaikaisesta nihilismistä kuin yö päivästä eikä edes sijaitse aamun ja illan harmaalla alueella. Toive siitä, että oman maan asia ja käytös olisi oikeudenmukaista todistaa ylevästä asenteesta. Maljapuheen jälkimmäinen osa saattaisi, tilanteesta riippuen, myös liittyä mielipahaan, joka syntyisi, mikäli isänmaa olisikin rikkonut oikeutta ja totuutta vastaan. Toki maljapuheiden retoriikka sijoittuu omaan genreensä ja kuuluu nauttia suolahippusen kera.
Nyt, kuin taas olemme saaneet tähän maailmaan informaatiosodan, olemme jälleen oppineet arvioimaan eri osapuolten sanomaa tietyllä varovaisuudella. Vanha kehotus nauttia sanoma suolahiukkasen kera, cum grano salis, ei enää vie mihinkään. On varauduttava totaaliseen, törkeään valheeseen, jossa ei ole totta kuin siteeksi, jos sitäkään.
Hämmästyimme säikähtäin, kun päivänä muutamana saimme lukea venäläisten lehtien, jopa hallitusta lähellä olevien, kirjoittavan mielettömyyksiä lasten kohtelusta Suomessa. Tällaista roskaa ei kukaan kuvitellut joutuvansa näkemään. Kaikelle on kuitenkin oma yleisönsä ja koska myös älykääpiöiden joukko on taaja ja säikkymätön, tarjotaan sillekin näissä kesteissä omat annoksensa. Se vain kuuluu asiaan.
Asia liittyi kampanjaan eli sotaretkeen tai sellaista simuloiviin manöövereihin ja sodissahan totuudella on aina ollut vain välinearvo. Kuten sanottu, valhe on se, mikä sodassa on arvokas ja aseista olennaisin. Asia ei rajoitu joihinkin puolihulluihin dosentteihin.
On asiaan kuuluvaa, että internetin pöhinää nimenomaan valtioiden välisten suhteiden kannalta on nyt meilläkin tarkasteltu myös sotanäkökulmasta, informaatiosotana, johon on soviteltu niitä vihollisen kukistamisen doktriineja, joita älykäs hyökkääjä voisi käyttää. Ongelmana on se, ettei suunnitelmallisuudesta, saati suuresta strategiasta ole kuin epäsuoria todisteita, lähinnä vihjeitä, jotka nekin liittyvät yksittäisiin asioihin, ei kokonaisuuteen. Toki voi yrittää tunkea kaiken samaan kaavaan Prokrusteen metodein, mutta siitä kärsii uskottavuus. Siinä menevät tosi ja valhe iloisesti sekaisin eikä niiden erottamiseen toisistaan ole keinoa.
Lisäksi herää liuta kysymyksiä. Jos, kuten muuankin opus julistaa, informaatiosota on käynnissä Venäjän suunnalta, ei sellainen koskaan voine olla yksipuolinen tilanne. Sodassa olisi äärimmäisen naiivia odottaa, että jompikumpi osapuoli kieltäytyisi käyttämästä keinoja, joita toinen käyttää, elleivät ne nyt sitten ole yhtä tökeröitä ja itseään vastaan toimivia kuin mainittu lapsikampanja. Talvisodassa toki tapahtui, että suomalaiset levittivät itse eteenpäin venäläisten tökeröä propagandaa, joka nostatti kansassa raivoa.
Eiköhän siis liene kohtuullista odottaa, että oma puoli, mikäli se todella on havainnut informaatiosodan olevan todellisuutta, järjestää esimerkiksi viime sodassa käytetyn SAT-VIA-järjestelmän tyyppistä toimintaa, jonka avulla sekä puolustus että hyökkäys ovat mahdollisia.
Jatkosodassa, kun taistelimme yksin, jouduimme puolustautumaan sekä Moskovan-Leningradin-Petroskoin varsin avutonta propagandaa vastaan että myös Lontoon taitavaa manipulaatiota vastaan, joka ei suinkaan ollut vailla tehoa. Siinä tohinassa opittiin ymmärtämään, ettei Suomella ole kuin yksi luotettava ystävä, joka on Suomen armeija. Ruotsi hötkyili peloissaan ja USA tuki Lontoon kavalaa maanittelua. Mutta asemamme oli selvä ja johtopäätökset sen mukaisia. Informaatiorintama piti ja rauha voitiin solmia rivit tiiviinä.
Mutta miten mahtaakaan olla nyt? Olemmeko me tuossa mahdollisessa sodassa omalla puolellamme vaiko sittenkin vaarassa lipsahtaa palvelemaan vieraita intressejä ja nielemään tahallista valhetta, jota varmasti käytetään niin paljon kuin katsotaan tarpeelliseksi meiltä kysymättä? Vai ovatko meidän etumme automaattisesti yhtenevät jonkin epämääräisen lännen kanssa, kuten sosialistisen ystävyysliiton maiden intressit kerran sopivat aina yhteen Neuvostoliiton intressien kanssa? Mitä tästä seuraa nyt?
Tuntuu aika säälittävältä, että valtionhallinnon sadalle virkamiehelle kustannetaan amerikkalaisten järjestämät kurssit informaatiosodassa. Eikö omalla maallamme ole tähän kapasiteettia vai eikö sillä ole omaa agendaa? Miten on mahdollista, että jokin ulkomainen taho otetaan tällaiseen rooliin?
Jotta sellaisilla kursseilla olisi jotakin merkitystä, ne olisi syytä tarjota mieluummin journalisteille, jotka tulisi velvoittaa tutustumaan myös kilpaileviin näkemyksiin. Näyttää pahasti siltä, että tämän ammattikunnan suhde totuuteen on vakavasti vahingoittunut näinä postmoderneina aikoinamme ja tästä kärsii heidän oma uskottavuutensa. Erityiseksi ongelmaksi on noussut BS eli bullshit.
Siitä ei ole kovinkaan kauan, kun ajatusta totuudesta ja sen saavuttamisesta vielä pidettiin normaalina ja vakavasti otettavana asiana. Totuuden, kuten myös hyvyyden ja kauneuden palveleminen olivat kulttuurin keskeisiä tehtäviä. Journalistien kannalta tehtävä oli yksinkertainen: heidän tehtävänään oli kertoa se totuus, jonka saivat tietoonsa ja jota oli syytä sellaisena pitää. Sen sijaan journalismin tehtävänä ei ollut opettaa kansalle, mitä totuudesta piti ajatella eikä siihen missään tapauksessa kuulunut epämukavien tosiasioiden piilottelu. Uutiset ja kommentit oli selkeästi erotettava toisistaan ja tämä oli se tärkeä asia, joka erotti vapaan tiedonvälityksen totalitaarisesta.
Nyt on toisin. Journalistit kokevat ilmeisesti tehtäväkseen maailman pelastamisen ja heidän kunnianhimonaan on tuottaa sellaista sisältöä, joka edistää kaikkia hyvä asioita ja vahingoittaa huonoja.
On syntynyt tilanne, jossa journalisteja syytetään suoraan valehtelemisesta. Erityisesti esille on nostettu YLE ja Helsingin Sanomat. Yleisesti ottaen tämä lienee liioittelua. Varsinaisia tietoisia valheita nämä orgaanit tuskin ovat paljoakaan harrastaneet. Sen sijaan niille kyllä on ollut leimallista  salailu ja niin sanottu bullshit.
Jälkimmäinen karttaa suoranaista valehtelemista ja huijaa muilla keinoin, puhumalla aidasta aidanseipäiden sijasta, johdattamalla keskustelun johonkin muuhun kuin itse hankalaan aiheeseen, assosioimalla käsiteltävä asia johonkin tabuun ja niin edelleen ja niin edelleen. Keskeinen idea on luoda kuuman kysymyksen ympärille emotionaalisesti ladatuista meemeistä valheellisuuden muuri, jonka puolustuslinjoja vain omista eduistaan piittaamattomat desperadot haluavat avoimesti uhmata.
Bullshit saattaa pohjimmiltaan olla Amerikan lahja kulttuurillemme. Kuten small talk, se on ollut laji, jota kansamme osaa heikosti. Tänäkin päivänä sen todelliset taitajat löytyvät etupäässä ns. hyvin koulutetuista kansankerroksista. Itse asiassa on olemassa melko tuore amerikkalainen akateeminen traditio, joka rakentuu nimenomaan bullshitin ympärille (ks. https://en.wikipedia.org/wiki/Cultural_studies). Näyttää jopa siltä, ettei asiaa sen piirissä tyydytä pelkästään tutkimaan, vaan sitä myös aktiivisesti harjoitetaan.
Yhtä kaikki, kansan syvät rivit ovat ymmärrettävästi olleet melko immuuneja tällaiselle tarjonnalle, mikä ei liity niiden elämänpiireihin, vaan viihtyy yliopistojen ohuessa ansari-ilmastossa. Kova todellisuus ja konkreettinen askarointi sen ongelmien kanssa ei jätä BS:lle samanlaista tilaa eikä tilausta.
Ei sille toki missään immuunejakaan olla. Niin sanotun taistolaisuuden kova ydin muodostui kerran akateemisista kiliasteista, jotka olivat kehittäneet kommunismista itselleen kvasiuskonnollisen version. Tämä ryhmä oli selvästi erillään työssä käyvistä duunareista, joista niistäkin osa myös oli hyvin taipuvaista vastaanottamaan Moskovan hyvää sanomaa, vaikka ei Marxin teoksia opiskellut, vaan keskittyi mieluummin oman työpaikan ja liiton asioihin.
 Koska duunari tunsi sentään elämää hieman paremmin ja lähempää, ei häntä kuitenkaan voinut hoidella ja ruokkia samalla evankeliumilla kuin keltanokkaisia opiskelijanulkkeja. Niinpä oli kehitettävä paksu ja tahmea bullshitin kerrostuma suojaamaan ideologian jokapäiväistä turvallisuutta.
Ihmisen valmius ja halu uskoa sellaista, mitä hän pitää totena, on suuri voimavara. Tarvittaessa on kovin helppoa rationalisoida oman maan tai esikuvalliseksi ajatellun etujoukkomaan kaikkia toimia, mikäli tuo tarve on kyllin vahva. On tarpeetonta jaaritella toivovansa, että oma maa tai ideologia olisi oikeassa, kun se kerran ilman muuta on. Edellä siteeratun maljapuheen ensimmäistä osaa ei kukaan ole aikoihin edes muistanut. Sellainen ei enää kuulu tapoihin.
Mikään rationaalinen argumentti ei läpäise paksua BS-kerrosta silloin, kun se suojaa pyhimpiä arvoja, eivät edes arkistojen vastaansanomattomat paljastukset. Vanhanaikaiset järkiargumentit tupsahtavat pehmeään BS:ään kuin peruna puuroon. Ainoastaan jokin hyvin suunniteltu visuaalinen lavastus, joka julistetaan maailman merkkitapahtumaksi, saattaisi ehkä mennä suojauksen läpi, mutta näitä projektiileja on toistaiseksi testattu vain PC:n taholta menestyksellisissä hyökkäysoperaatioissa vanhanaikaista toisinajattelua vastaan.
Sellaista on nykyinen virallinen ideologiamme, PC ja sellainen on sen voittamaton suojapanssari, BS. Jossakin mielessä se on vanhaa ja jo antiikin aikana käytettyä ainesta, jolla aina on ollut tehonsa. Muinaisen Kreikan sofistit osasivat sen ainakin yhtä hyvin kuin Kreikan nykyiset vallanpitäjät. Mutta joidenkin merkkien perusteella voi arvioida, että 2000-luvusta on tullut BS:n uusi suuruudenaika, kun se on tasa-arvoisesti korotettu valtaistuimelle uutena totuutena tai ainakin erittäin varteenotettavana kruunutavoittelijana tai regenttinä, mikäli totuudelta jäänyt valtaistuin on lopullisesti jätettävä tyhjäksi. Mihin me totuutta tarvitsemme, jos BS toimii paremmin?

7 kommenttia:

  1. Pistäkää tuo jakoon. Olisi hienoa jos maamme saskasaarikosket lukisivat tuon ajatuksella.

    Ja mitä infosotaan tulee niin minullakin on käsitys, että me käymme sitä nyt ikään kuin itseämme vastaan.
    Omia etujamme vastaan. Todellisuuden tuottamia ihan selviä havaintoja vastaan.
    Terrorismi, miljoonien pakolaistulva ja sen tuottamat ongelmat... miten meillä saadaankin näkökulma väännettyä niin että ihmisen aivan luonnollinen ja terve biologinen/psykologinen huoli jälkeläistensä ja omastakin turvallisuudesta onkin jokin patologinen fobia, tai jopa rasismia? Kansansairaus, ikävä kulttuurinen geenivirhe joka pitäisi kitkeä juurta jaksaen.

    Mutta jos me käymme tiedostaen tai tiedostamattamme infosotaa omia etujamme vastaan niin kenen puolesta me sitä sitten käymme?
    Kylmän sodan aikana toimijoilla oli sentään joko itä tai länsi motivaattorina. Nyt sen sijaan vaikuttaa siltä että monella ääriliberaalilla infosoturilla ei ole muuta kuin viha jotakin omassa päässään kuvittelemaansa ei-toivottua kohtaan, jotakin joka ei saa toteutua.
    Jos pelkistää: onko meidän "kylmä (sisällis)sotamme" typistettävissä siihen onko rajat pidettävä auki vaiko onko ne enemmän tai vähemmän suljettava?
    Ensimmäisestä vaihtoehdosta on nyt ensimmäisiä seurauksia nähty. Lisää on tulossa. Kipukynnystä ei ilmeisesti ole saavutettu lähimmaillekaan. Niin ideologiassaan varmoja vielä monet ovat.

    Milloin sitten tämän ajan "Berliinin muuri" murtuu - eli Eurooppa saa, eli haluaa päättää saada, takaisin rajansa ja oman itsestään tietoisen identiteettinsä? Muutamassa entisessä Itä-Euroopan maassa se prosessi on jo aloitettu. EU onkin siitä hyvin huolissaan ja valmistautuu jo toimiin kurittomia kapinallisia vastaan. Valpas toimittajakunta on samoilla paheksuvilla linjoilla. He eivät jaksa käyttää enää edes rivien välejä viestittäessään inhostaan noita desperadoja kohtaan. Tilannehan on hassulla tavalla jollakin tapaa sama kuin vuonna 1956 Unkarissa tai vuonna 1968 Tsekkoslovakiassa.
    Niin ne ajat heittävät ympäri, lännestä tuli itä, erehtymätön federaatio.

    jk

    VastaaPoista
  2. Niin, bullshitin erikloispiirre on, ettei sillä ole totuuteen edes varsinaista suhdetta, paitsi että se ei hyväksy sen mainitsemista. Hauska ja osuva "lyhenteen" selitys on: Biased Unverifiable Lax Logical Substantiation of Hegemonic Ideological Truths

    VastaaPoista
  3. "Jälkimmäinen karttaa suoranaista valehtelemista ja huijaa muilla keinoin, puhumalla aidasta aidanseipäiden sijasta, johdattamalla keskustelun johonkin muuhun kuin itse hankalaan aiheeseen, assosioimalla käsiteltävä asia johonkin tabuun ja niin edelleen ja niin edelleen.

    Näinhän tämä on. Vallan mainio esimerkki bullshit-tsurnalismista oli pari iltaa sitten ylemme sankian A-studio keskustelu Kölnin tapahtumista ja "pakolais"tulvan aiheuttamista turvallisuusuhkista Suomessa.

    Kovin olivat huolestuneet ilmeet punavihertävällä toimittajalla ja ennen kaikkea unionin naisasianaisella, kun piti (!) puhua turvapaikanhakijoiden harrastamasta joukkokähminnästä ja raiskaustapausten yleistymisestä maassamme.

    Naisasianainen aloitti osuutensa muistelemalla nuoruudensa kamalia kokemuksia ja sitä kuinka joku humalainen äijä oli puristanut häntä pakaroista naisen ollessa 14-vuotias. Toinen samantapainen muisto tuli sitten mieleen naisasianaiselle ja sitten ylen toimittaja johdattikin luontevasti puheen naisten alistettuun historiaan ja siihen kuinka Suomen miehet ovat tähän paremman sukupuolen häpäisyyn osallistuneet.

    Tietenkään se tosiasia, että tällainen joukkokäpälöinti ja joukkoraiskaukset ovat täysin ja totaalisesti arabielvisten ja heidän kulttuurinsa/uskonsa/arvojensa mukaista TUONTItavaraa, ei mitenkään häirinnyt A-studion analyyttisia ja valveutuneita naisihmisiä.

    Mielenkiintoista on seurata, miten ja millä argumentoinnilla mediassa naapurikunnan eli Haukiputaan uimahalliahdistelu selitetään pois ja laajennetaan koskemaan myös suomalaisia miehiä. Ehkäpä nuori turvapaikanhakija onkin uhri, joka meni huomaamatta tai ihan intuitiivisesti naisten puolelle, koska hän on kokenut henkistä stressiä yhteiskuntamme syrjäyttävien ja rasististen rakenteiden vuoksi.

    VastaaPoista
  4. Bullshit

    Suomen ehkä pisimpiä sisäisiä infosotia eli bullshit on ns. Tiitisen Lista. Salamyhkäisyyttä on kestänyt jo vuosikymmeniä. "Vuotojakin" on tapahtunut. Timo Vihavainen oli kerran olettanut, että jos Lista tulee julkisuuteen, niin sitä saattaisi seurata sarja itsemurhia. Onko inhimillisempää odottaa mananmajalan väliintuloa? Kyseessähän linee varmasti Suomen suomettumiseen/sovjetisoimiseen/kgb-soimiseen liittyviä värikkäitä asioita jasitäkin värikkäämpiä henkilöitä. Finlandiseerungin alalla on tapahtunut jo niin paljon, että Tiitisen Listan paljastuminen voisi kaataa/paljastaa ainoastaan tietyn Suomea vastaan suunnatun infosodan. Tällä infosodalla lienee jotain sisäpoliittisia ulottuvuuksia, kerran asia on niin arka, herkkä ja meneties poliittisesti intiimi. Kenen pitäisi kuolla Isänmaan puolesta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta onko Tiitisen Listan jäsenillä Isänmaata ollenkaan?

      Poista
    2. Milloinkas minä moista olisin sanonut? On todennäköistä, että listalle on kerätty maksimaalinen määrä mahdollisimman edustavaa porukkaa, jotta agentti voisi loistaa muka suurella vaikutusvallallaan. Asioiden kontrollointi ei ollut mahdollista silloin eikä ole vieläkään. Toki yrittää pitää.

      Poista
  5. Ehkä ihmiskunta kehittyy vain yrityksen ja erehdyksen kautta, niin paljon vääriä käsityksiä on esiintynyt. Vasta jälkeenpäin harhat tai osa niistä on paljastunut. Miksi aloitettiin järjettömät maailmansodat? No, silloin ei edes tiedetty mihin ne johtavat, mutta propaganda kaikissa maissa oli yliampuvaa: tuhatvuotinen valtakunta, Suur-Suomi, sosialistinen vallankumous jne. Juutalaisten vainoon keksittiin mielikuvituksellisia syitä, joilla ei ollut mitään tekemistä totuuden kanssa. Vieläkin muslimit syyttävät Israelia epäkohdistaan, kun eivät halua tunnustaa itse olevansa syyllisiä. Mitä suurempi valhe, sitä mieluummin se uskotaan. Valhe on hyvä selitys, hyvä tekosyy. Ehkä ihmiset ovat henkisesti laiskoja, ts. tyhmiä.

    Kuvillakin valehdellaan. Jokin aika sitten arabimedia esitti kuvaa, jossa syyrialainen poika nukkui hautausmaalla isänsä ja äitinsä haudan välissä. Siitä nousi vilkas keskustelu. Kävi kuitenkin ilmi (niille harvoille jotka tutkivat asiaa), että kuva oli manipuloitu, eikä kyseessä ollut edes hautausmaa ja saudipoikakin iloisesti vilkutti toisessa kuvassa. Ihmiset haluavat uskoa mielikuviinsa.

    Tunnen ihmisiä, jotka lujasti uskovat, että Putin on yhtä paha kuin Stalin ja Hitler. He ovat lukeneet sen amerikkalaisesta mediasta. Sitten on taas niitä, joiden mielestä USA on kaiken pahan alku ja syy. He ovat lukeneet sen venäläisestä tai arabimediasta, eivätkä epäile.

    Kun tietää median juonen, ei hirveästi häiriinny väärästäkään infosta. Mutta ongelma on siinä, että jotkut ottavat sen tosissaan, esim. terroristit, ja seurauksena on väkivaltaa ja mahdollisesti sota. Suomessakin osa vainoharhaisista vaatii liittymistä Natoon, kun he ovat varmoja siitä, että Venäjä hyökkää lähitulevaisuudessa. Media vahvistaa tätä käsitystä, mikä sitten syy lieneekin. Jokin taho hyötyy, olisiko esim. aseteollisuus.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.