keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Barbarian paluu. Ihanko totta?



Barbarian paluu. Pari huomiota asiasta

Moni on näköjään kummeksunut ja paheksunutkin kirjan nimeä Barbarian paluu. Kirja ei näet, vastoin vallitsevaa ortodoksiaa keskity kuvaamaan länsimaisen ihmisen kelvottomuutta sinänsä ja hänen aivan liian nuivaa suhtautumistaan maailman hätään vaan pikemminkin päin vastoin.
Barbariassa nimittäin on kysymys arvojen madaltumisesta ja turmeltumisesta eikä sen sijaan esimerkiksi sentimentalismin vähäisyydestä tai ylenpalttisuudesta, kohdistuipa se sitten hyviin tai huonoihin asioihin.
Kirja lähtee siitä olettamuksesta, että terve ja elinvoimainen kulttuuri, barbarian vastapainona, arvostaa hyviä asioita ja vastustaa huonoja. Tämä taas edellyttää kykyä jakaa asioita huonompiin ja parempiin eli hierarkioiden tunnustamista. Pyrkimys totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen on aina ollut sivistyksen tunnus, joka erottaa sen barbariasta.
Kulttuurin perusteet ovat sen sijaan pettäneet silloin, kun totuutta ei edes tunnusteta olemassa olevaksi, saati että siihen pyrittäisiin. Siitä on kysymys silloin, kun taide haaalii asiakkaita kuvaamalla pahuutta ja siinä piehtaroimalla ja kun rumuus julistetaan tasa-arvoiseksi kauneuden kanssa tai jopa sitä paremmaksi.
Määrätön ja suhteeton kyynelehtiminen vaikkapa yhden valokuvan edessä on osoitus sentimentalismista. Mikään hyvyyden ilmentymä se ei ole. Tässä tulee mieleen banaali esimerkki siitä, miten Auschwitzin komendantti Rudolf Höss aikoinaan työpaikallaan pohdiskeli ihmiselon dramatiikkaa: toisaalla kukkivat ruusut, toisaalla menevät kuolemaan lapset. Blühen und gedeihen, miten ihanaa olikaan katsella sitä ja tuntea liikutusta, myötätuntoa…
Kysymys barbarian tulosta kulttuuriin ja sen todennäköisestä muuttumisesta läpeensä barbaariseksi on kysymys rakenteista, ja niiden muuttumisesta, jota pienetkin seikat saattavat indikoida voimallisesti, vaikka ne itsessään eivät suuria merkitsisi.
Kysymys ei ole siitä, onko jokin drag show tai Tuska-festivaali sinänsä barbariaa. Toki kulttuuri on aina leikkiä ja sen piiriin mahtuu loputtomasti myös sellaista tarkoituksetonta tai vähämerkityksellistä ja jopa vähämielistä puuhaa, joka ei kokonaisuuden kannalta merkitse mitään.
Mutta kannattaa pysähtyä miettimään, mitä uutta kulttuurimme ytimiin on kertynyt vaikkapa viimeksi kuluneiden viidenkymmenen tai sadan vuoden aikana. Samalla voidaan muistella, mitä siitä on samaan aikaan poistunut. Tällöin kukaties ymmärrämme, mihin suuntaan olemme siirtyneet kulttuurisessa mielessä, eli arvostusten ja henkisten pyrintöjen kannalta.
Jotta asiat saataisiin oikeaan yhteyteensä, muistakaamme samaan aikaan, miten Euroopan suhteellinen kansainvälinen merkitys on muuttunut ja millaisen demografisen tulevaisuuden meidän sukupolvemme on valmistanut tälle kulttuurille.
En usko, että keneltäkään, joka tätä vertailua tekee, jää huomaamatta se suuri ja yhtenäinen trendi, joka kausivaiheluista puhdistettuna useimmissa merkittävissä asioissa osoittaa yhteen ja samaan suuntaan: alas.
Euroopan kannalta on oleellista paitsi se, että sen suhteellinen merkitys maailmassa on koko ajan alenemassa, myös se, että sama koskee sen kulttuurin nauttimaa arvostusta. Paluu entiseen lienee mahdotonta ja tämä koskee ainakin suhteellista taloudellista ja poliittista asemaa ja demografiaa, joka sen paljolti määrää.
Vielä sata ja jopa vain kahdeksankymmentä vuotta sitten Eurooppa oli ehdoton jäljittelyn ja kunnioituksen kohde kaikkialla maailmassa. Englannin pankki, Saksan pääesikunta ja Ranskan Akatemia eivät olleet vain keskikokoisia laitoksia muiden joukossa, vaan edustivat ihmiskunnan saavutusten huippua hyvässä ja pahassa.
Silloin jokainen halusi olla eurooppalainen ja omaksua länsimaisen sivistyksen. Eihän muutakaan todellista sivistystä ollut.
Nyt on toisin. Niin sanottu kiinniottava kehitys on tuonut yhä uusia maita Euroopan maiden rinnalle ja ohikin. Samaan aikaan niiden itsetunto on kasvanut ja eurooppalainen kulttuuri on alkanut niille merkitä yhä useammin vain rappiota, jota ne eivät millään muotoa halua jakaa. Muut vanhan mantereen annit kyllä kelpaavat.
Samaan aikaan kun postmoderni barbaria on Euroopassa korvannut sen perinteisen itsetietoisen kulttuurisen mission ja entinen korskeus on saanut antaa tilaa itseinholle, on maanosaan marssivien siirtolaisten oma itsetunto noussut aivan uusiin korkeuksiin. Tämä merkitsee sitä, että barbaria lisääntyy maanosassamme kahta tietä: sekä kotitekoisesti että tuontitavarana.
Kun keskiaikaiselle totalitarismille ei nykyään enää pystytä sanomaan ei, eikä edes löydetä argumentteja sen barbaarisuuden osoittamiseksi, joudutaan väistämättä sen edistäjiksi. Eurooppa onkin nyt täynnä käskyjä ja kieltoja, joiden tarkoituksena on estää barbarian erään lajin arvosteleminen.
Mitään vastaavaa ei olisi voitu kuvitella edes viisikymmentä vuotta sitten, eipä edes 1970-luvulla. Sen jälkeen on koko ilmapiiri muuttunut.
Kulttuurin kuoleminen ei ole historiassa ollut poikkeus vaan sääntö. Asiaa paljon tutkinut Arnold Toynbee on sanonut mielipiteenään, etteivät kulttuurit kuole, vaan ne tekevät itsemurhan.
Ei tarvitse olla profeetta ymmärtääkseen, millä tavoin tällaista prosessia ollaan parhaillaan edesauttamassa esimerkiksi maahanmuuttopolitiikan tasolla. Sitä lienee siis turha selostaa. Asian joko ymmärtää tai sitten ei.
Kulttuurin rappion oireita voidaan tietenkin erottaa kaikilla sen sektoreilla. Taiteen muotokieli ja aihepiirit, pop-kulttuuri, TV:n massaviihde ja puhdasta tyhjää esittävät ”reality showt”, helppohintainen bestsellerkirjallisuus ja jopa nobel-palkittujen kirjojen aihepiirin ja tason muuttuminen. Nämä ja vaikkapa ruumiinkulttuurin palvonta megalomaanisine lavasteineen ja näytöksineen, pride-marssit ja muut vastaavat ilmiöt ovat lopultakin vain pintaa, mutta silti ne samaan aikaan heijastavat itse kulttuurin ytimen muuttumista.
Minusta se tarkoittaa sen tyhjentymistä tai mätänemistä. Noiden mainittujen kulttuurin sektoreiden nykytila on jotakin uutta ja ennen kokematonta.
Edistys, johon sinänsä ei enää uskota, on tavallaan yhä olemassa ja vaikuttaa siten, että kaikkea tai lähes kaikkea voi ja myös halutaan viedä yhä uusiin äärimmäisyyksiin. Kuvaamataide tarjoaa ääriesimerkkejä, jotka hajuineen, äänineen ja vastenmielisine näkymineen eivät enää kutsu luokseen katsojia, jotka todella välttelevätkin noita teoksia. Kotiinsa niitä voisi haluta vain hullu.
Mikäli ajatellaan sellaisia hyvin tärkeisiin asioihin liittyviä laajempia ilmiöitä, kuin feminismi, on siitä sattuvasti sanottu, että se on kuin myrkky, joka kyllä jätti nauttijansa henkiin, mutta rampautti hänet.
Kulttuurin aikoinaan jalostamasta ja ihannoimasta rakkauselämän kukkatarhasta syntyi kehityksen myötä haiseva suo, jonka asukkaita liikuttaa enää vain karkea vallankäyttö ja taistelu aistillisesta tyydytyksestä.
Sota on epäilemättä aina kuulunut olennaiselta osaltaan barbarian piiriin. Toki tämä asia näköjään kirkkaasti ymmärrettiinkin jo toisen maailmansodan tuoreen kokemuksen jälkeen. Silloin sankarikultteja ja muuta onttoa sodan glorifiointiin käytettyä ainesta alettiin pilkata ja alentaa. Samalla vedettiin lokaan aito patriotismikin.
Kummallista kyllä, myös tämä on nyt taakse jäänyttä elämää. Vaikka isänmaallisuus sanan vanhassa ja usein teennäisessä muodossa on julistettu haudatuksi, kiehtovat kunnian kenttien extreme-kokemukset taas kerran yhä useampia.
Juuri tuo extreme näyttääkin monesta olevan kehityksen looginen päätepiste ja siis kulttuurin korkein muoto. Extreme ei kaipaa sen kummempia perusteita: se on syy omalle itselleen. Siinä suorituksen perustelu syntyy ikään kuin neitseellisesti asiasta itsestään. ”Halusin kiivetä noille vuorille”. ”Miksi”? ”No kun ne olivat siellä…”
Mutta barbarialla voidaan ymmärtää myös tapojen raaistumista ja hienostuksen häviämistä. Barbariaan siirryttäessä aletaan kulttuurin korkeimmillakin tasoilla puhua karkein sanoin ja tylsin käsittein, liikkeet käyvät rumiksi ja äänikin muuttuu raa’aksi. Ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä lakataan olettamasta erilaisten tasojen mahdollisuutta ja kieltäydytään osoittamasta kunnioitusta tai pieteettiä. Kieli köyhtyy, tavat käyvät karkeiksi ja typeriksi.
Samalla käsitykset esimerkiksi kunniasta ja sen vaatimuksista käyvät ristiriitaisiksi. Toisaalla hyväksytään primitiivisten kunniakäsitysten olemassaolo joidenkin väestön sektoreiden piirissä ja toisaalla sanoudutaan ylimielisesti koko asiasta irti. Toisaalla kumarrellaan alkeellisia tabuja ja toisaalla kilpaillaan toisten samankaltaisten tabujen loukkaamisessa.
Vaikka yhteiskunta vannoo tasa-arvon nimiin, itse periaate vesitetään monikulttuurisessa käytännössä ja asetetaan ihmisiä ja asioita mielivaltaiseen, primitiivisen tasa-arvoideologian kannalta ”oikeaan” järjestykseen. Sananvapauden sijasta vedotaan ja uskotaan yhä enemmän salailun, sensuurin ja mielipideterrorin siunauksiin.
Vanhan oikeakielisyyden ja kielenhuollon sijasta sallitaan kaikenlainen kielen turmelu ja muutetaan sitä aktiivisesti yhä primitiivisemmäksi, muun muassa tekemällä yhä uusista sanoista ja käsitteistä tabuja. Orwellilainen uuskieli ja kivapuhe muodostuvat uudeksi, kaikille pakolliseksi normiksi. Kieli menettää ilmaisuvoimansa ja finessinsä.
Primitivisaatioon liittyy vielä se, että yhä harvempia hyödykkeitä kyetään enää valmistamaan vanhan sivilisaation piirissä. Niiden vaatimaa teknologiaa ei yksinkertaisesti enää osata ja sen sijaan tyydytään ostamaan tuotteita niiltä, jotka niitä tekevät halvalla. Eurooppaan kehittyy yhä suurempi tarpeettomien ihmisen joukko, joka Rooman proletaarien tavoin elää ilmaisen leivän ja sirkushuvien maailmassa.
Koska tämän liikaväestön henkistä kasvua eikä oikeastaan edes minkäänlaista sivistämistä ei pidetä tarpeellisena tai edes mahdollisena, sitä tyydytään ruokkimaan kaikkein alkeellisimmilla slapstick-komedioilla, raakuuksilla, pornolla ja muulla vastaavalla, mikäli erilaiset pelit ja leikit eivät jaksa kiinnostaa. Mahdolliset elämän tarkoitukseen eli siis tarkoituksettomuuteen liittyvät henkiset oireilut sammutetaan alkoholilla ja huumeilla.
Luonnollista on, että tällaisessa historian vaiheessa syntyy myös alttius synkretistisille uskonnoille ja niitähän tänä päivänä nähdään meilläkin jo kymmenittäin, niin sanotuista muinaissuomalaisista kulteista itämaisiin ja jopa amerikkalaisiin uususkontoihin, mormonilaisuudesta dianetiikkaan.
Toisaalta, hyvin monilla mittareilla mitaten ihmisten elämä on nyt paljon parempaa kuin se oli sata tai edes viisikymmentä vuotta sitten. Niinpä varmaankin voi aiheellisesti kysyä, onko ajatuksessa kulttuurin rappiosta oikeastaan mitään mieltä. Ehkäpä kehitys päinvastoin jatkuu yhä myönteisempänä ja kulkee kohti ihmisen yhä suurempaa vapautta ja itsetoteutusta eli siis edistystä, kuten vielä hiljattain totuttiin ajattelemaan?
Tätä sopii tietenkin toivoa. Euroopan kulttuurisen mahdin kutistuminen merkitseekin ehkä vain sen palautumista luonnolliseen kokoonsa. Ehkäpä sen on väistämättä tapahduttava samaan tahtiin poliittisen ja taloudellisen merkityksen muuttumisen kanssa?
Ja kukapa tietää, ehkä kulttuuri jopa kykenee nousemaan uudelleen jaloilleen ja rupeaa jälleen luomaan sellaisia muotoja ja arvoja, joita koko maailma ihmetellen kunnioittaa ja ottaa esikuvikseen. Ehkäpä piankin näemme asioita, jotka kertovat jostakin tuollaisesta uudesta kehityksestä. Voisiko tapahtua vaikkapa uudelleen syntyminen, renessanssi…?
Koska asia toistaiseksi näyttää kuuluvan puhtaan mielikuvituksen piiriin, ei sitä ole käsitelty kirjassa, jonka nimenä on Paluu barbariaan. Mutta ehkäpä joku ottaa tehdäkseen sellaisen kirjan? Lukisin sen mielelläni.

29 kommenttia:

  1. Katsojan silmissähän se on, siis maailman huonous tai hyvyys. Muutamilla faktoilla voi muuttaa pikkuisen näkökohtiaan ja kas, maailma näyttää heti toisenlaiselta.
    Meillä ei koskaan ole ollut kummoistakaan prosentuaalista määrää ihmisiä, jotka oikeasti harrastavat kulttuurin hienostuneempia muotoja. Tästä on kysymys. Luulenpa, että meillä on edelleenkin suurinpiirtein sman verran ihmisiä, jotka lukevat runoutta, kuuntelevat klassista musiikkia ja lukevat kirjallisuutta joiden lauseissa on enemmän merkitystä kuin sanoja.

    Se, että kulttuurin alemmista kerroksista kuuluu sellainen helvetillinen möykkä kyllä häiritsee, mutta se on sitä uutta maailman menoa. Ennen alemmat kerrokset oli alistettu hiljaiseksi, nyt ne uskovat itsensä olevansa tasavertaisempia kuin siat siinä yhdessä tarinassa, jota möykkääjät eivät ole itse lukeneet, joten ei heiltä voi vaatiakaan sikamaisuutensa tieodastamista.

    VastaaPoista
  2. Olen tuota lohdullista skenaariota pohtinut. Mutta ongelma on, ettei parempaa edes kuvitella. Ja älymystö johtaa joukkoa, jos niin voi sanoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älymystö ja lukeneisto eivät ole synonyymeja sivistyneistölle. Meidän nuoruudessamme saattoi tavata vielä koulunkäymättömän sivistyneen, mutta niin kuin kuvasta näemme koulunkäynti ei ole tie sivistykseen, mutta kun nykyään kaikki käyvät kouluja, niin sivistynyt voi löytyä mistä vain. Kylläkin harvakseen niin kuin aina.

      Poista
    2. # Affu

      Akkurat!
      Paremmistolla on koko ajan kisa
      lukeneiston kanssa sivistyksestä.

      Sivistys on kokenet niin sairaan
      inflaation että hylkäsin mokoman
      jo aikaa sitten ja palasin takaisin
      Kulttuuriin - eikä ole kaduttanut -
      näkeekin paremmin.

      Runouden harrastaminen on kulttuurin korkein muoto,
      ilman sitä ei ole olemassa muuta kuin tuota tavallista
      pelkkää nyhtösivistystä.

      Nyhtösivistystä tukee kuolematon miete:
      "Mitä pienemmät on pallit mölyapinalla,
      sitä isompaa ääntä se pitää itsestään."

      Poista
  3. ”Kulttuurin rappion oireita voidaan tietenkin erottaa kaikilla sen sektoreilla. Taiteen muotokieli ja aihepiirit, pop-kulttuuri, TV:n massaviihde ja puhdasta tyhjää esittävät ”reality showt”, helppohintainen bestsellerkirjallisuus ja jopa nobel-palkittujen kirjojen aihepiirin ja tason muuttuminen. Nämä ja vaikkapa ruumiinkulttuurin palvonta megalomaanisine lavasteineen ja näytöksineen, pride-marssit ja muut vastaavat ilmiöt ovat lopultakin vain pintaa, mutta silti ne samaan aikaan heijastavat itse kulttuurin ytimen muuttumista.
    Minusta se tarkoittaa sen tyhjentymistä tai mätänemistä.”

    Ei tässä varmaan muu auta kuin katsoa Joutsenlampea ja Patarouvaa joka toinen päivä. Mutta siihen pystyvätkin ainoastaan professorit ja akateemikot.

    VastaaPoista
  4. ”Barbariaan siirryttäessä aletaan kulttuurin korkeimmillakin tasoilla puhua karkein sanoin ja tylsin käsittein, liikkeet käyvät rumiksi ja äänikin muuttuu raa’aksi.”

    Ei tässä varmaan muu auta kuin katsoa Joutsenlampea ja Patarouvaa joka toinen päivä. Mutta siihen pystyvätkin ainoastaan professorit ja akateemikot.

    VastaaPoista
  5. Niin, siitä nykykuvataiteesta (pro "kuvaama-") pieni välähdys:

    Kävin "maalaismiehenä" vastikään Helsingissä ja tuli poikettua myös Kiasmaan. Vaikuttava tilakokemus, mutta se taide... Kaikkialla lähes tyhjiä pintoja ja vähät näyttelyobjektit täysin käsittämättömiä ainakin itselleni. Vastenmielisimpänä jäi mieleen suurikokoinen mahdollisesti akryylityö, jossa valkea jänönen niinsanotusti rytkytti takaapäin valtavaa maassa makaavaa sikaa. Tapailin mielessäni jonkinlaista arvausta: näin taiteilija ehkä koki kääntävänsä nurinpäin "alistavan patriarkaatin" tms. En tiedä; inhottavan jälkikuvan se mieleen jätti. Taidanpa ensi käynnillä tyytyä "impivaaralaisiin" von Wrigt -veljeksiin.

    VastaaPoista
  6. siis: von Wright

    Idem

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuoltakin kannalta lienee aivan loogista, että Helsinkiin halutaan Guggenheim, mutta kukaan ei esitä edes ajatusta Eremitaasin tai jonkin muun oikean taidemuseon filiaalin perustamisesta pääkaupunkiimme. No, onhan siellä sentään Ateneum (ja jonka yhteyteen myös tuollaisen filiaalin perustaminen ei liene olisi mitenkään ylivoimainen juttu).

      Poista
    2. Luulenpa vain, että Eremitaasi ei jaa aarteitaan mihinkään filiaaliin edes lainaksi. Minulle riittäisi kun vuoden ajaksi myönnettäisiin yksipuolinen viisumivapaus niille suomalaisille, jotka hankkivat lipun sinne. Siinäpä olisi Putinilta erinomainen syntymäpäivälahja Suomen 100-vuotisjuhliin.

      Poista
    3. Kyllä Eremitaasilla on filiaaleja jo olemassakin, mm. Amsterdamissa sekä Italiassa.

      https://fi.wikipedia.org/wiki/Eremitaa%C5%A1i

      (kohta Näyttelykeskukset)

      Sitä en sitten tiedä, miten ja millaisilla ehdoilla sieltä olisi kenties mahdollista saada jotakin näytteille myös ulkomaille. Tosin luulisin kyllä esim. Ateneumin olevan jo sen verran arvovaltainen taho, että jotakin pientä saattaisi ainakin toisinaan liietä sinnekin näytteille asetettavaksi. Eiväthän ne kokoelmat sentään pelkistä da Vinceistä, Raffaelloista ja Rembrandteista koostu.

      Poista
    4. Miksi kaivata barbaaria Eremitaasin muodossa? Eikö Viipurin taidemuseo riitä?
      Eremitaasi tulisi Helsinkiin ilmaiseksi, koska se tuo mukanaan myös lahjoittajan vaikutusvallan.
      Malaga taisi olla viimeinen Eremitaasin kohde.

      Poista
  7. Tämä blogi oli erinomainen tiivistys Barbarian paluusta. Kyllähän blogi ja kirja pistävät mielen matalaksi. Toisaalta on niinkuin Waltari sanoi "sinä palaat, mutta kansasi ei koskaan palaa kun sille mitattu aika on lopussa". Spenglerin ajatuksen mukaan jokaisella kultuurilla on alkunsa ja loppunsa ja historia on valitettavasti todistanut hänen käsityksensä oikeaksi.

    Ehkäpä Euroopan aika on mennä, jokin sen kulttuurin palossa ja etoksessa on vain sammumassa. Haluaisimpa kuitenkin ajatella kuin jutun Ivan joka pääsi Pariisiin katsomaan kapitalismin loppua jaa totesi, että kadehdittava kuolema.

    Haluaisin uskoa Euroopan kulttuurin renesanssiin, mutta usko ei riitä.

    VastaaPoista
  8. "taide haaalii asiakkaita kuvaamalla pahuutta ja siinä piehtaroimalla"

    Tässä ainoassa asiassa on pakko olla eri mieltä: kyllä usein suuri taide syntyy juuri pahuudesta. Ainakin itse pidän Shakespierin Richard III:ta suurena taiteena - ja erinomaisena tudor-propakandana. Pahuus toimii taiteessa usein ns. kielteisenä esimerkkinä ja saa yleisössä aikaa vastareaaktion: ei noin. Hyvyydestä taas ei vain tahdo syntyä hyvää tai ainakaan kiinnostavaa taidetta, ainoana poikkeuksena tulee mieleen Tolstoin Pierre Bezuhov.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Hyvyydestä taas ei vain tahdo syntyä hyvää tai ainakaan kiinnostavaa taidetta, ainoana poikkeuksena tulee mieleen Tolstoin Pierre Bezuhov."

      Maailman kaunokirjallisuudessa sankarien/hahmojen/egojen, ja samoin vastasankarien/vastahahmojen/vastaegojen nimillä on aina merkityksensä. Leo Tolstoin Sodan ja Rauhan yksi päähahmoista Pierre Bezuhov joi pullon samppanjaa tyhjäksi pullon suusta kertaheitolla seisoen palatsin yläkerroksen avoimen ikkunan ikkunalaudalla selin kohti yön pimeyttä. Kreivi/upseeri Bezuhov oli näin sankari nuoressa seurapiirissään.

      Tolstoi antoi pääsankarilleen nimeksi Bezuhov/Korvaton. Korvaton eli älä kuuntele sitä mitä muut puhuvat, älä ymmärrä sitä mistä muut puhuvat, äläkä ota sitä kaikkea sydämeesi. Tolstoi neuvoi myös filosofisesti, että jos sinua lyödään poskelle, niin tarjoa toinenkin poski lyötäväksi.

      Venäjällä kuohui vallankumouksellisten aatelisdekabristien liike päämääränään tuhota Venäjän keisarijärjestelmä. Leo Tolstoi taisikin olla ns. sosialistisen realismin perustanlaskija.

      Korvattomat/silmättömät/aivottomat eivät vieläkään taida olla enemmistönä Nyky-Venäjällä.

      Poista
  9. Taide voi kaikin mokomin kuvata pahuutta, mutta kysymyshän onkin siitä, miten sitä kuvataan. Olen aikoja sitten nähnyt Joseh Loseyn elokuvan Palvelija, mikä on jäänyt mieleen, koska katsoin sitä yhteiskunnan kuvauksena - näin yläluokkaisen miehen, joka otti miespalvelijan, joka veti vähitellen isäntänsä alaluokan arvottomaan nautiskelevaan elämään. Elokuva kuvasi pahuutta hyvin, kuinka koukuttavaa turmelus on. Mutta mikäli pahuus esitetään arkipäiväistettynä, ihailtuna ja tulosta tekijälleen tuottavana, on se vain osa yleistä henkistä rappiota.

    Nykyäänhän taiteessa esitetään sitä mikä uusvasemistolaisella agendalla milloinkin on trendikästä. Siinä esitellään suvaitsevaisuutta ja ennakkoluulottomuutta, näyttäydytään hyvinä, eikä tietenkään tällainen ns. hyvyys jaksa kannatella kiinnostusta pitkään. Puuttuu syvyys ja omaperäisyys, kaikki tekevät samaa, jokaisella on pakolainen uhrina, homo rakastuneena ja uskovainen syntisenä.

    Bruce Charton ottaa esimerkiksi näkökulman muuttumisesta Othellon:
    "...todellakin roisto näyttää olevan vetovoimaisempi henkilöhahmo, ainakin dramaattisesti, kuin se henkilö, jonka oletetaan olevan sankari – esimerkiksi älykäs ja hauska, mutta paha antisankarillinen lago on (useimmissa tuotannoissa) nautittavampaa katsottavaa kuin paksu, paasaava 'hyvä' sankari Othello.

    Mutta lago on nyt korvannut Othellon ja hänestä on tullut moderni päähenkilö; joten sensijaan, että meillä olisi traaginen sankari puutteineen meillä on ivallinen, ei-täydellisen-paha antisankari; sensijaan että meillä olisi hyvä (vaan ei täysin hyvä) pääosan esittäjä, meillä on paha (vaan ei täysin paha) päähenkilö.

    Tämä median 'muutos' on peitetysti osoitettu maailmalle, missä pääasiallinen moraaliongelma on erittäin hyvä käyttäytyminen, ja missä hyvät ihmiset ovat erittäin anteeksiantamattomia ja suvaitsemattomia toisten syntejä kohtaan.

    Kun otetaan huomioon se, että media sisältää ajatuksen, että se opettaa meitä – empaattisesti – ja että pahimmissakin ihmisissä on hyvyyttä, löytyy siltä julistavaa kyynisyyttä siinä, kuinka meidät johdatellaan tuntemaan empatiaa erittäin valikoivasti esiteltyjä ihmisiä kohtaan.

    Empatia on rutiinia tietynlaisia pahoja ihmisiä kohtaan, mutta toisia kohtaan taas ei – hyväksyttyjä ovat murhaajat, terroristit, varkaat ja valehtelijat, pelkurit ja huumeiden käyttäjät, mutta eivät valkoisten rasistien kaltaiset henkilöt. Kuitenkin – mille tahansa historian yhteiskunnalle ja useimmille nykyajan yhteiskunnillekin, murha on paljon, todella paljon pahempi synti kuin 'kiihkoilu'.

    Tällä valikoivuudellaan media peitetysti paljastaa kätketyn (mutta oikean) uskonsa siihen, että empatia johtaa suvaitsemaan ja jopa hyväksymään."

    VastaaPoista
  10. "Kävin "maalaismiehenä" vastikään Helsingissä ja tuli poikettua myös Kiasmaan. Vaikuttava tilakokemus, mutta se taide... Kaikkialla lähes tyhjiä pintoja ja vähät näyttelyobjektit täysin käsittämättömiä ainakin itselleni. Vastenmielisimpänä jäi mieleen suurikokoinen mahdollisesti akryylityö, jossa valkea jänönen niinsanotusti rytkytti takaapäin valtavaa maassa makaavaa sikaa. Tapailin mielessäni jonkinlaista arvausta: näin taiteilija ehkä koki kääntävänsä nurinpäin "alistavan patriarkaatin" tms. En tiedä; inhottavan jälkikuvan se mieleen jätti. Taidanpa ensi käynnillä tyytyä "impivaaralaisiin" von Wrigt -veljeksiin."

    "tuli poikettua myös Kiasmaan. Vaikuttava tilakokemus, mutta se taide..."

    Kiasman taidekokoelmaa ovat inhonneet myös neekerit. Afrikassahan taide ei ole ainoastaan värikäs, konstruktiivinen, ekspressionistinen, vetoava, valloittava ja vaikka mitä edespäin on jo vuosisatoja ollut. Toisin sanoen, taide kuuluu kansalle.

    Kiasmassa taas taide kuuluu taidebyrokraateille. Byrokratia taas on niin monimeduusainen ilmiö. Ei muuta kuin taistoon byrokratiameduusaa vastaan! Taidekoulukunnat näytille! Sama koskee myös Ylen ohjelmia Kiurusta lähtien: totuus kuuluville ja näytille!

    VastaaPoista
  11. Jotkut arvioijat ovat kiinnittäneet huomionsa kirjan ilmaisuihin, joita he nimittävät rasistisiksi. Niin ikään huomioidaan "Vihavaisen huonosti tuntema" populaarikulttuuri. Monet arviot vaikuttavat hyvin pintapuolisilta. Varsinainen asia saa hämmentävän vähän huomiota.

    Aamulehden arviossa sentään paljastetaan nykyisen korrektin kulttuurimme tuhoisuus:

    "Tällainen kirjoittelu tuntuu itsetuhoiselta ja hullunrohkealta, tai sitten Vihavainen ei yksinkertaisesti välitä siitä, mitä hänestä sanotaan.

    Toisaalta voidaan pohtia, mitä sananvapaudesta ja ympäröivästä kulttuurista kertoo se, jos kriitikko joutuu pohtimaan, mitä kirjailija voi ja saa sanoa?"

    En ole tuota kirjaa lukenut mutta arvelen, että se on "Länsimaiden tuhon" provokatiivisempi versio. Onko totuudet esitetty provokatiivisessa muodossa, jota ei saisi sanoa?

    Mitä rasistista on siinä, että toteaa joidenkin kulttuurien olevan vähemmän kehittyneitä? Tarvitseeko nykyajan populaariskaupallista kulttuuria paljoa tuntea todetakseen, että se on pääasiassa massoittain tuotettua kopioitua viihdettä, josta kukaan ei parin vuoden kuluttua muista enää mitään?

    Itse olen sitä mieltä, että nk. eurooppalainen kulttuuri on jo hävinnyt ja korvautunut amerikkalaisella. Amerikkalainen kulttuuri on kyllä kestämätön ja kärsii tappion sellaiselle, joka kykenee kokoamaan kansan voimavarat yhteen.

    VastaaPoista
  12. Vuorille kiipeäminen on vaikeampaa kuin laaksoon laskeutuminen. Kehittyvässä yhteiskunnassa piti ylittää aikaisempi saavutus, mutta taantuvassa alittaa. Kuinka alas päästään, jää nähtäväksi. Barbaria palaa riippumatta yrityksistä estää sitä, koska humanismi tuhoaa humanismin. Ovatko Isisin ihmisen tappovideot tai ihmisen kuoleman näyttäminen teatterissa (nauhalta)vain taiteen uusi normaali? Vuoren huipulla on vähemmän (toisaalta enemmän, koska sinne on vaikeampi päästä) tilaa kuin laakson pohjalla. Eriarvoisuus on kannatettavaa myös kulttuurissa.

    VastaaPoista
  13. "En usko, että keneltäkään, joka tätä vertailua tekee, jää huomaamatta se suuri ja yhtenäinen trendi, joka kausivaiheluista puhdistettuna useimmissa merkittävissä asioissa osoittaa yhteen ja samaan suuntaan: alas."

    Arvelen olevan paljonkin niitä joiden mielestä suunta on ollut johdonmukaisesti ylös, koska taiteesta on tullut "tasa-arvoisempaa" ja sellaisena jumalille otollista. Laadun kriteerinä ei tällöin enää toimi laatu vaan se, että mahdollisimman monenlaiset ihmiset saavat äänensä ja visionsa esille taiteen markkinoilla. Taidetta ei tavallaan enää ole, on vain puheenvuoroja.

    VastaaPoista
  14. Takaisin barbariaan. Kysymys on hyvä. Suomi 100 vuotta sitten, väestöstä noin 75% eli maaseudulla, he eivät saaneet tukea ja tuottivat kaiken itse. Tänä päivänä meidän väestöstä noin 75% elää verorahoilla. Iso julkinen sektori ja ilmaiseksi ihmisille välillä melkein koko elämä. Monien taiteilijoiden ja kirjailijoiden ei tarvitse olla asiakkaiden arvostamia, apurahat ovat tärkeimpiä. Uusia kummallisempia ratkaisuja meillä on valtava vuokratuki, yli 600.000 asuntoa. Kaikki on liian kallista, mutta hyvin tasa-arvoista.
    Timo Vihavainen on käsitellyt tätä asiaa jo aikaisemmin, Daron Acemogun kirjaa miksi jotkut maat eivät toimi. Kun valtio pakkokerää rahaa liikaa pois, niin se kuristaa maan talouden. Onko tämä osa syvenevää Barbariaa, sekä Suomessa että Euroopassa?
    M

    VastaaPoista
  15. Jos kerran kaikki ovat tasa-arvoisia ja kaikki työ on yhtä arvokasta, niin mistä ne palkkaerot sitten oikein johtuvat?

    Tämä taitaa olla tasa-arvopoliittisesti täysin sopimaton kysymys - ehkä eräänlainen vihakysymys ja jopa rasismia. Kohta ovat poliisit ovellani, kunhan ovat ensin selvittäneet IP-osoitteeni. Apua.

    VastaaPoista
  16. Kun taas meinaa lipua kohti lahjattomien yötä tämä kommenttiosio, eli aletaan tosissaan hourimaan epäsuorasti tällaisia kuin että nykyinen Suomi toimisi huonosti vaikka sadan vuoden takaiseen verrattuna, taikka ihan vain piehtaroimaan harhoissa, että ihmisten tuloerot heijastaisivat lineaarisesti kognitiivista tai muuta kapasiteettia, on hyvin tärkeää suorittaa niin kutsuttu reality check. Amerikka on tietysti erikseen, mutta meillä on kokemuksen mukaan suunnilleen sama aina 20 vuoden viiveellä. Lisäksi globalisaation ja informaatiotalouden myötä kaikki, mikä tapahtuu jossain, tapahtuu vähän myös täällä, mikä on sinällään aika kristuksellista, vaikka barbariaa tuottaakin. /KK/

    VastaaPoista
  17. Viemäristähän länsimainen kulttuuri (joka tosiasiassa on jo alentunut siviilisaatioksi) on aivan selvästi menossa. Itse lähinnä miten missä vaiheessa peruuttamaton vaihe alkoi. Ehkä pikkukaupungeissa 1970-luvun puolivälissä jolloin ei saanut kutsua susiapareja susipareiksi. Nyt siitä varmaan saisi jo linnarangaistuksen.

    1960-luvun puoliväliin asti kaikki oli vielä hallussa. Mutta jo 1970-luvun lopulla nähtiin että peli aletaan menettää. 1980-luvulta lähtien alamäki on vain kiihtynyt.

    VastaaPoista
  18. Tekstistä tulee mieleen Burgundin herttuakunnan viimeisiä kulttuurisia kuolinkorahduksia esittävä Huizingan (Keskiajan syksy) kuvaus ontoksi kovertuneen, ylevän ritariaatteen elämän pitkittäminen pompööseillä juhlilla, jossa orkesteri soitti piirakan sisällä, takiloidun laivan työntäminen vieraiden ruokapöytien editse jne.
    Kirkossa traditiota kantoi liturgia, maallisessa elämässä käteen jäi vain yritys elähdyttää aikansa eläneen ritariaatteen tyhjyyttä tolkuttomalla "yhteisellä juhlalla", johon satsattiin mielettömästi varoja, kutsuttiin korkea-arvoisia vieraita esityksiä katsomaan.
    - Ja tämän kaiken ylimystöhuvin maksoi Ranskan köyhä kansa.

    VastaaPoista
  19. " Luonnollista on, että tällaisessa historian vaiheessa syntyy myös alttius synkretistisille uskonnoille ja niitähän tänä päivänä nähdään meilläkin jo kymmenittäin, niin sanotuista muinaissuomalaisista kulteista itämaisiin ja jopa amerikkalaisiin uususkontoihin, mormonilaisuudesta dianetiikkaan."
    ---
    Viitataanko tässä siihen, että uususkonnot ja muinaisten uskontojen marginaalisessa uudelleenherättämisessä on jokin ongelma? Näen termin "synkreteistinen" ongelmallisena, sillä ymmärtääkseni kaikki nykypäivän uskonnot ovat ottaneet enemmän tai vähemmän vaikutteita toisistaan, korkeintaan aninismi ja shamanismi ovat alkuperäisimpiä. - Gekko

    VastaaPoista
  20. Onpahan vain tapa sanoa, hieman arvottavakin. En osaa ottaa kaiken maailman wiccalaisuuttan ihan vakavasti, en myöskään sitä muodikasta suuntausta, että kannatetaan eri uskontoja eri päivinä. Kyllähän niissä rappio haisee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No wiccalaisuudet ja eri-uskonto-eri-päivinä kertoo enemmän pinnallisten ihmisten muoti-ilmiöstä, ei varsinaisesti niistä, jotka vakavissaan pyrkivät herättämään muinaisuskontoja henkiin jälleen kerran. -Gekko

      Poista
  21. Hyvä blogi kaikkinensa, kiitos ylläpitäjälle siitä. Ja aiheeseen hieman liittyen on ihan pakko mainostaa Foreign Affairs-nettijulkaisussa tällä hetkellä olevaa artikkelia "miksi Puolan laki ja oikeus puolue pysyy niin suosittuna?" Sivistykseni ei riitä tietämään mitä kaikkea Puolassa on tällä hetkellä menossa ja missä asioissa hallitus mahdollisesti liikkuu demokratian kannalta harmailla alueilla. Mutta jos olen edes jotain oikein ymmärtänyt, niin ainakin terveen nationalistisissa ja kansakunnan itsensä mielestä vitaaleissa asioissa se tekee juuri niin kuin suuri enemmistö Puolalaisista haluaa. Ja tälle rationaalisuudelle (siis sekä kansan tahdolle että sitä toteuttamaan uskaltautuville poliitikoille) nostan hattua.

    Puolalaisten sielunmaisemaa en siis hyvin tunne mutta olen käsittänyt että he olivat kommunisminkin aikana ensisijaisesti katollisia ja vasta toissijaisesti kommunisteja, jos silloinkaan. Heidän tahtoaan pitää maa "omanaan ja puhtaasti Puolalaisena" eivät politbyroot tai Brysselit ole ennenkään määräilleet eivätkä tule määräilemään. Kuten FA:n artikkeli (viitaten kyselytutkimukseen) sanoo, mieluimmin lähtevät EU:sta kuin "sotkevat" oman maansa ja sen asiat, vaikka nyt genotyypiltään ja fenotyypiltään täysin poikkeavilla maahanmuuttajilla. Tosin Brexitin jälkeinen EU ei uskaltane erottaa tai haukkua enää yhtäkään jäsenmaata liian voimakkaasti. Toisen, isohkon jäsenmaan lähtö kun tietäisi nykyiselle EU:lle (nopeampaa) lopun alkua ja eurointoilijoille ja ääriliberaaleille siinä samassa katastrofia. Eipä nuo EU:n ja Angela Merkelinkään "keinot" Puolaa ja muita Visegrád-maita kohtaan ole tähänkään asti olleet mitään perin rakentavia (kiristys, lahjonta, uhkaus linjalla näytetään menevän). Ehkä Itävallankin ottaessa vaalituloksen vaikutuksesta "järjen käteensä" em. asioissa alkaa EU:ssa olemaan jo niin monta jäsenvaltiota ja niissä niin monta kymmentä miljoonaa asukasta että eurooppalainen kulttuuriperimä ja rationaalinen lähestymistapa maanosan isoihin asioihin on vielä mahdollista saavuttaa. Ja ehkäpä Suomen hallituksellakin on kanttia hypätä tällaista kehitystä ajamaan, mutta tämä onkin jo toinen tarina.

    -J

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.