keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Hurskaan miehen Siperia


Hurskaan miehen Siperia

Henrik Wrede, Siperiassa 30 vuotta sitten. WSOY 1923, 217 s.

Henrik Wrede oli ”vankien ystävän”, Mathilda Wreden veli. Hän oli vapaaherra ja Vaasan kuvernöörin poika, mikä takasi hänelle tietyn selkänojan aina Siperiassa asti, jossa kuvernööri saattoi tunnistaa saapuneen vieraan kaukaisen kollegansa pojaksi.
Tuon ajan, eli 1880-luvun Suomella oli muutenkin linkkejä Venäjän Kaukoitään saakka. Saattoi osoittautua, että joku kenraali oli aikoinaan käynyt Helsingin junkkarikoulun tai oli kotoisin Suomesta, jonne ei ollut aikeissa palata.
Moni kyllä halusi palata, mutta ei voinut. Wreden kohtaamat suomalaiset olivat laidastaan rikosvankeja, jotka oli lähetetty Siperiaan kärsimään rangaistustaan, kun kuolemantuomio oli suuriruhtinaskunnassa alettu korvata karkotuksella ja pakkotyöllä (katorga).
Pelätty pakkotyö kahleissa jossakin Siperian kaivosten uumenissa oli tietenkin yhtä helvettiä, mutta kesti vain aikansa. Sen jälkeen henkiin jääneet karkotetut saivat liikkua tietyllä alueella vapaasti ja hankkia elatuksensa.
Hämmästyttävän usein, ainakin tämän kirjan mukaan, tuo elannon hankkiminen tapahtui ryöstömurhaamalla. Dostojevskin kuvaama täysin eläimellistynyt Fedja katoržnik oli todellisuudesta revitty hahmo.
Sivumennen sanoen, Wreden kuvauksen mukaan näistä parantumattomista rikollistyypeistä suorastaan pahimmat olivat suomalaisia.
Suomalaisia löytyi toisaalta myös Siperian lahkolaisten piiristä, jopa skoptseista eli itsensäkuohijoista, joita kirjoittaja kuvaa hyvin sympaattisesti. Skoptsien kylän starostana oli muuan August Lindström Turusta.
Wrede itse säästyi murhatuksi tulemiselta kuin ihmeen kautta eli Herran varjeluksesta useita kymmeniä kertoja. Näin hän ainakin uskoi. Hän kieltäytyi ottamasta turvakseen edes revolveria ja luotti sen sijaan rukoukseen ja Herran armoon.
Wreden varsinainen tehtävä Siperiassa ja Kaukoidässä oli Englannin ja ulkomaiden raamattuseuran tuotteiden jakelu tai itse asiassa myynti halpaan hintaan.
Tämän seuran ansiostahan raamatut 1800-luvun alkupuolella levisivät myös suomalaisiin koteihin ja myös Siperiassa ne kaikesta päätellen mullistivat ihmisten mahdollisuuden henkilökohtaisesti tutustua pyhään sanaan.
Vaikka elettiin Aleksanteri III:n aikoja, jolloin pahamaineinen Pobedonostsev järjesti monille oikean uskon kannalta epäilyttäville henkilöille tukalat olot ja usein Siperian matkan, ei asia koskenut raamattujen myyntiä, vaikka viranomaiset ja kateelliset papit tätä aina aluksi kuvittelivatkin.
Paroni, kuten häntä kaikkialla kutsuttiin, oli haluttu vieras Siperian harvalukuisissa seurapiireissä, mutta herätti myös pelkoa. Moni luuli, että kyseessä oli jonkinlainen salainen tarkastaja, Gogolin Reviisorin tapaan.
He eivät olleetkaan ihan väärässä. Wrede kertoi sittemmin Pietarissa havaitsemistaan mielivaltaisuuksista ja muista epäkohdista, jotka eivät olleet vähäisiä.
Matkanteko tuohon aikaan oli luku sinänsä. Höyrylaivoilla ja junalla voitiin matkustaa etupäässä Euroopan puoleisella Venäjällä. Jekaterinburgin jälkeen matka jatkui rattailla eli tarantasseilla, jotka aluksi tekivät matkamiehen sairaaksi.
Myöhemmin matkattiin muun muassa proomulla, johon jopa laitettiin viljelyksiä, koska siinä asuttiinkin useampi kuukausi. Purjehtimisen ja virran mukana ajelehtimisen ohella proomua myös hinattiin ihmisvoimin vastavirtaan, pitkin tuhansien kilometrien pituisia rantoja.
Mutta löytyipä vauhdin hurmaakin. Aito siperialaista vauhtia ravaava/laukkaava troikka (sivuhevoset laukkasivat, keskihevonen ravasi) taittoi 308 virstan (suunnilleen yhtä monta kilometriä) 24 tunnissa. Hevosia vaihdettiin tuolloin neljätoista kertaa.
Hurja meno oli normaalia ja usein troikan jalkoihin jäi talojen hanhia ja kanoja ja jopa ihmisiä, joita ei jääty suremaan. Kuolemia liikenneonnettomuuksissa eli lähinnä kärryjen kaatuessa sattui paljon ja vielä vaarallisempia olivat rosvot, joita tietyillä seuduilla oli vilisemällä.
Toki tsaari-Venäjän kriminaalipolitiikka oli kansainvälisestikin pahamaineista. George Kennan, samannimisen kuuluisan sovjetologin isoisän serkku julkaisi kirjan Siberia and the Exile System (1891), jossa teki tilannetta kansainvälisesti tunnetuksi.
Se mustasi modernisoitumaan pyrkivän Venäjän mainetta. Itse asiassa maa panosti paljonkin nykyaikaiseen vankienhoitoon, mutta siinäkin taisi käydä kuten Viktor Tšerdomyrdinin siivekkäät sanat kuuluvat: kak vsegda -kuten aina.
Kaikesta päätellen huolenpitoa vaille jätetyt entiset vangit olivat usein toivottomassa tilanteessa, minkä tuloksena syntyi ja säily todellinen ryöstömurhaajien alakulttuuri. Wreden palvelijoikseen ottamat suomalaisetkin olivat epäilyttäviä ja todella suunnittelivat hänen murhaamistaan, joka sitten jäi vain täpärästi tekemättä.
Itse Henrik perusti sittemmin Mathilda-sisarensa kanssa vapautetuille vangeille Toivola-nimisen turvakodin, mikä edusti sangen modernia ajattelua näin jälkeenpäin arvioiden.
Idea tuskin syntyi kriminologian teorian pohjalta ja perustui sisarusten elävään kristilliseen vakaumukseen, jollainen tuhonkaan aikaan ei ollut kaikissa piireissä suosittua.
Suomalaisia Siperia-kuvauksia suunnilleen sadan vuoden takaa on paljon. Tämä kirja, joka kuvaa hieman vanhempaa aikaa, poikkeaa muista sikäli, että sen kuvaama seutu on paljon villimpää ja erityisesti rikollisempaa.
Asiaan saattavat vaikuttaa monetkin seikat, mutta luultavaa on, että Siperian radan valmistuminen muutti asioita paljon.
Rikosvankien ohella Siperiassa oli jo varhain suomalaisia valaanpyytäjiä, jopa se kaikkein kaukaisimmissa kolkissa ja Vladivostokin vanhin historiakin on osittain suomalaista, mikäli pieni kotiin päin vetäminen sallitaan.
Ennen radan valmistumista matka tuonne, maailman ääreen, oli joka tapauksessa hyvin pitkä ja kuluttava. Se tehtiin usein laivalla, kuten kuuluisa kapteeni Höök (Гек) ja sinne, kuten myös Venäjän Amerikkaan lähteminen merkitsi todellista uutta elämänvaihetta.
Radan valmistumisen jälkeen tuo jättiläismatka alkoi muuttua rutiiniasiaksi ja suomalaisia insinöörejä ja kauppamiehiä alkoi ilmestyä Kaukoitään. Jopa savonlinnalainen konepaja saattoi mainostaa tuotteitaan Vladivostokin ja Habarovskin asukkaille paikallisessa kalenterissa.

11 kommenttia:

  1. Taustoitatko Viktor Tšerdomyrdinin kak vsegda -lausahdusta? Arvelen kuulleeni siitä vain vääristyneitä sekundääriversioita ja kertoneeni niitä itsekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Хотели как лучше, но получилось как всегда... Parastamme yritettiin, mutta kävi kuten aina...

      Poista
  2. Tässäpä myös muuan tunnettu Siperian matkaaja. Eikös, ainakin väittämän mukaan, tullut sieltä peräti jalkapatikassa takaisin silloiseen Suuriruhtinaanmaahan? Jos juttu pitää paikkansa, niin sitä voi jo pitää aikamoisena karpaasintemppuna, nuo sikäläiset välimatkat ja luonnonesteet tuntien...
    https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Matti_Haapoja

    J.Edgar

    VastaaPoista
  3. Haapoja figureeraa tässäkin kirjassa, hänhän oli Mathildan asiakkaita.

    VastaaPoista
  4. Siperiassa matkustamisesta vähän aikaisemmin kertoo myös M. A. Castrén, mutta pahimmat hänen kohtaamansa rosvota taisivat olla ortodoksipappeja, jotka yrittivät saada sairaan Castrénin testamenttamaan varansa heille.

    Vladivostokin perustajaksi mainitaan suomalainen Venäjän laivastossa palvellut kapteeniluutnantti Gustaf Magnus Leonard Jägerskiöld. Kaupungissa on edelleen Egersheld-niminen alue hänen mukaansa nimettynä. Jägerskiöldin (tai Jägerschjöldin) myöhemmästä toiminnasta kerrotaan Hermann Kaufmannin kirjassa Mieluisia muistoja Keski-Hämeestä. Höyrylaiva Ilmarinen kuljetettiin maitse ja vesitse Näsijärveltä Hämeenlinnaan, jossa se luovutettiin Venäjän laivastolle, jota J. edusti. Lempäälässä ei ollut vielä kanavaa, joten laiva nousi Kuokkalankosken kiveltä kivelle pomppien.

    VastaaPoista
  5. Siperian suomalaisista kannattaa lukea Max Engmanin toimittama kirja Suureen itään.

    VastaaPoista
  6. ”Humpuukia”

    Leninin konseptio venäläisestä vallankumouksesta: “Alussa olivat aateliset ja tilanomistajat, dekabristit ja Herzen...”, Herzenin vallankumouksellista agitaatiota “jatkoivat raznotshintsy-vallankumoukselliset laajentamalla, vahvistamalla ja kehittämällä sitä”, ja kolmantena sukupolvena/luokkana oli “ainut loppuun asti vallankumouksellinen luokka, proletariaatti, joka nostatti miljoonat talonpojat avoimeen vallankumoukselliseen taisteluun”. [Lenin V.I. (1912) “Pamjati Gerzena” (Herzenin muistolle).] Raznotshintsy olivat kaiketi pääosin niitä puille paljaille jääneitä aristokraatteja, venäläisen perinnönjakosysteemin myötä. Miljoonat talonpojat joutuivat avoimeen vallankumoukselliseen taisteluun, koska maailmansodan myötä heillä kiväärit oli jo valmiina käsissä.

    Lenin määritteli konseption venäläisestä vallankumouksesta siis vuonna 1912. Pikkiriikkisen bolshevikkipuolueen jäseneksi hyväksyttiin ainoastaan ne, jotka hyväksyivät puolueen erittäin tiukat säännöt ja ohjelman varauksettomasti ja olivat sopivia vallankumoukselliseen toimintaan. Puolueen ovet avattiin ammolleen vasta elokuussa 1917, ennen Lokakuun ”vallankumousta”, kaikki halukkaat pääsivät. Keväällä 1917 bolshevikkien arkisto tuhoutui tulipalossa, josta bolshevikit syyttivät kadettipuoluetta. Mikä intressi on polttaa toisen puolueen arkisto?!

    Mutta palossa tulen kitaan menivät sekä puolueen jäsenluettelot että tiedot puolueen rahoituksesta. Tehtailija ja suurpohatta Savva Morozov oli bolshevikkien yksi rahoittajista. Tulen kitaan menivät myös tositteet Stalinin koplan ryöväämistä rahoista, pankkien rahakuljetuksista, jne. Tietenkin bolshevikit itse polttivat arkistonsa.

    Nyt on helppo väittää humpuukiksi mitä tahansa, koska lähteitä ei ole olemassa. Joka tapauksessa Puna-Armeijan alkutaipaleella sen upseeristo koostui ainoastaan keisariarmeijan aatelisupseereista. Se on yleistä tietoa. Bolshevikeillä oli myös upseerivakoojia Valkoisessa armeijassa, ja tiesivät näin paljon voittaakseen Kansalaissodan. Stalin puhdisti neuvostoarmeijan näistä luokkavieraista elementeistä vuosina 1937-1938. Bolshevikkipuolueen vanhat jäsenetkin tuhottiin luokkavieraina elementteinä: Buharin, Trotski ja tuhannet muut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Stalin puhdisti neuvostoarmeijan näistä luokkavieraista elementeistä vuosina 1937-1938." 

      Eiköhän aatelisupseerit oltu puhdistettu tai vapautettu muutoin tehtävistäkään jo aiemman. Olen ymmärtänyt, että nuo puhdistukset kohdistuivat huonosti sotilaskoulutettuihin, mutta uskollisiin boshevikkeihin, jotka olivat voittaneet sisällissodan, mutta jääneet sitten lepääämään laakereillaan. Heidät korvattiin Neuvostosotakoulutetuilla hiukan nuoremilla upseereilla, joista tuli itärintaman voittajia. Sen vuoksi sotilaspuhdistus ei ollut niin suuri katastrofi kuin yleisesti uskotaan. Tätä mieltä on ainakin kirjailijanimimerkki Viktor Suvorov (Vladimir Bogdanovits Rezun) teoksessaan "Puhdistus" (2014 suomeksi).

      Poista
  7. Upseerit olivat ns. asiatuntijoita, jotka pakotettiin työhönsä.Perhe oli panttivankina.

    VastaaPoista
  8. Tämän blogin hienoimpia piirteitä on se, että tässä nostetaan kumpujen yöstä monia hienoja ennen sotia julkaistuja kirjoja, joista muisto on kadonnut. Niitä pystyy sitten hahankkimaan antikvariaateista tai lainaamaan kirjastoista, joissa ne on sijoitettu ns kuolleeseen varastoon; mahti ei jouda maan rakoon.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.