Apologia

Apologia pro vita sua

Keisari Wilhelm II. Tapauksia ja henkilöitä vuosilta 1878-1918. WSOY 1922, 346 s.

Saksan keisari Wilhelmi oli suuri tappelusankari/ ei luottanut ryssän muiskuhun, vaan tykkiin ja kuularuiskuhun, laulettiin Suomessa joskus sata vuotta sitten.

Kaiserin jälkimaine on ollut aika ankea, kuten historian häviäjillä yleensä. Ympärysvalloissa hänet leimattiin sotaansyylliseksi ja hunniksi, mutta ei myöskään Hitler suostunut osoittamaan huomiota Hollannissa asuvalle maanpakolaiselle tuon maan valloitettuaan. Keisari kuoli vuonna1941.

Muistelmat ovat hyvin mielenkiintoinen kirja ja antavat lisää sävyjä siihen kuvaan, joka keisarista on historiassa muodostunut.

Epäilemättä sotalaitos oli Wilhelmin silmäterä, kuten preussilaisen Hohenzollern-suvun edustajalle sopikin. muistelmistaan päätellen hän ei kuitenkaan halunnut olla pelkkä paraatikenraali, vaan pikemminkin jotakin Fredrik Suuren kaltaista. Asevelvollisuusarmeija oli tärkeä myös kouluna.

Wilhelm oli myös uskonnollisesti suvaitsevainen ja korjasi Bismarckin aikana tulehtuneet suhteet paaviin. Koululaitoksessa hän kannatti modernisoimista ja klassisten kielten vähentämistä englantilaiseen malliin. Pariinkin otteeseen hän toteaa aina kannattaneensa sukunsa tunnuslausetta: Suum cuique -jokaiselle omansa.

Laivasto oli Wilhelmin todellinen silmäterä ja hän harrasti myös purjehdusta. Laivaston rakennusohjelma ärsytti tunnetusti englantilaisia, mutta Wilhelm todistelee, ettei Saksa koskaan pyrkinyt laajentamaan laivastoaan Englannin laivaston tasolle. Valtakunta nyt vain tarvitsi ajanmukaisen laivaston itseään suojellakseen. Kyseessä oli suojelulaivasto.

Englantiin Wilhelmillä oli läheiset suhteet myös sikäli, että kuningatar Viktoria oli hänen isoäitinsä, joka muuten pyrki aluksi jopa määräilemään nuorta keisaria tämän oman valtakunnan hallintoasioissa…

Englannissa Wilhelm vieraili useasti ja myös puhui niin hyvää englantia, että joutui itse kääntäjäksi, kun oli formuloitava tärkeä nootti Englannille.

Muuten kansainvälinen kommunikaatio sujui tietenkin lähes aina ranskaksi, kuten lukuisat ranskankieliset sitaatit muun muassa keskusteluista venäläisten kanssa osoittavat.

Poliittisesti Venäjä oli Wilhelmille ja Saksalle keskeinen tekijä ja mieliharmi. Bismarck oli pyrkinyt aina vaalimaan Venäjä-suhteita, mutta Wilhelmin mielestä hän oli tehnyt yhden virheen, joka osoittautui korjaamattomaksi.

Kysymys oli Berliinin kongressista vuonna 1878, jossa Saksa toimi ”rehellisenä meklarina” Turkin ja Venäjän välillä.

Seurauksena nimittäin joka tapauksessa oli, että Venäjä menetti Turkin salmet, jotka se oli jo saavuttanut. Tämä miellytti suuresti Englantia, mutta ärsytti venäläisiä.

Mikäli Venäjän olisi annettu mennä Välimerelle, olisi syntynyt pysyvä Venäjän ja Englannin vastakohtaisuus, joka olisi ollut Saksan mitä suurimmissa intresseissä, toteaa Wilhelm oikeutetusti.

Wilhelm ylistää sanoissa Bismarckin jättiläishahmoa, mutta toteaa, että tämä teki muutamia pahoja virheitä, joista hän oli eri mieltä. Yksi niistä koski työväenkysymystä. Wilhelm halusi riittäviä reformeja ja työmiehen kasvattamista saksalaiseksi patriootiksi, kun taas Bismarck halusi jopa turvautua väkivaltaan työläisiä vastaan, vaikka toki oli myös reformien kannalla.

Wilhelmin kontolle on sälytetty paljon ulkopoliittisia syntejä, joista Agadirin selkkaus vuonna 1911 antoi suorastaan nimen moukkamaiselle tykkivenediplomatialle.

Wilhelm osoittaa olleensa syytön sekä tähän selkkaukseen että myös esimerkiksi niin sanottuun Krüger-sähkeeseen eli kannanottoon buurien puolesta Buurisodan aikana, joka raivostutti englantilaiset.

Asia nyt vain oli niin, että perustuslaillisen hallitsijan oli alistuttava kanslerin tahtoon ja sitä paitsi kansleri ilmoitti aina ottavansa asioista vastuun, mitä käytännössä ei tapahtunut. Allekirjoittaja eli keisari sai myös allekirjoituksestaan vastata.

Tähän perustuslaillisen keisarin voimattomuuteen oli tultu siksi, että kanslerin johtama byrokratia oli paisunut valtavaksi ja pelkällä painollaan esti keisaria saamasta ratkaisevaa ääntä valtakunnan asioissa.

Mutta paljon ja hyvää sai keisari toki aikaan, ainakin omien muistelmiensa mukaan. Yksi niistä oli Tšingtaon tukikohdan perustaminen, josta kasvoi vilkas kaupan keskus, jossa sivumennen sanoen yhä tehdään Kiinan parasta olutta.

Wilhelm katsoo itse olleensa aina rauhan kannalla silloinkin, kun hänelle esimerkiksi Venäjän ja Ranskan taholta tehtiin kyynisiä ehdotuksia Euroopan poliittisesta uudelleenjaosta. Vanhaa ystävyyttä Venäjän kanssa varjeltiin kaikin tavoin, eikä sillä ollut mitään syytä pelätä Saksaa.

Vasaran ja alasimen eli Venäjän ja Ranskan väliin jääneellä Saksalla sen sijaan oli paljonkin syytä pelkoon. Wilhelmhän yritti vaikuttaa asiaan muun muassa saksalais-venäläisellä Koiviston sopimuksella vuonna 1905, mutta turhaan.

Muistelmissaan Wilhelm ei käsittele Koiviston sopimusta, vaan ainoastaan mainitsee sen esimerkkinä sopimusten toimimattomuudesta. Muitakin kiinnostavia asioita jää muistelmissa käsittelemättä ja yksi niistä on vuosisadan vaihteessa tapahtunut Boksarikapinan tukahduttaminen.

Sitä suorittanut kansainvälinen retkikuntahan oli saksalaisen kenraali Walderseen johdossa ja tämän lähtiessä matkaan, Wilhelm piti kuuluisan hunni-puheensa. Tätä hän ei kirjassaan muistele.

Sodan syttyminen ja itse sota olivatkin sitten se kaikkein kohtalokkain tapahtuma niin Saksalle, Wilhelmille itselleen kuin koko Euroopalle. Siitä toiste.