keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Suhteita on ollut

 

Kaksi hupaisaa naapurusta

 

Arvo Tuominen, Suomi & Venäjä. Koko tarina. Readme 2020, 279 s.

 

Ihmisaivot ovat konstikas värkki. Kaikesta potentiaalistaan huolimatta ne etsivät suuristakin asioista ja nimenomaan niistä mahdollisimman simppeleitä hahmottamistapoja (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=liskoaivot ). Asioita kerta kaikkiaan vaaditaan olemaan yksinkertaisia, vaikka hyvin tiedettäisiin, että eivät ne ole, ei sinne päinkään.

On sanottu, että juristeja tarvitaan, kun pitää tehdä monimutkaisista asioista yksinkertaisia ja yksinkertaisista monimutkaisia. Näinhän se taitaa olla ja tässä palvelutehtävässä historioitsijat ovat usein saaneet olla heidän kollegoitaan.

Moni näyttääkin pitävän historian nimenomaisena tehtävänä olevan kertoa kansalle yksinkertainen totuus. Vaikeaahan se olisikin elää alituisessa epätietoisuudessa ja ymmärtää, ettei edes suurimmista kysymyksistä ole usein löydettävissä yksinkertaista totuutta, mikäli nyt ei tyydytä triviaaleihin seikkoihin luokkaa ”Kuka ampui Mainilan laukaukset?” Mainittakoon vielä sivumennen, että jotkut obskurantit haluavat hämärtää tämänkin asian.

Vanhana pedagogina tiedän, että tuo yksinkertaistaminen todella on työ, joka on tehtävä. Sitä paitsi se on vaativampaa kuin arvaisikaan, ellei halua tyytyä sekundaan, mikä näinkin merkittävän aiheen kohdalla olisi kovin moitittavaa.

Arvo Tuominen on lyhyen ajan sisällä julkaissut useitakin kirjoja, joissa samat elementit jossakin määrin toistuvat (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tuominen ). Niille on yhteistä sujuva tarinointi, joka ei liiemmin pysähtele yksityiskohtien moninaisuudessa tai selvittämättömissä ongelmissa. Kaikissa kirjoissa on myös kuvia joistakin keskeisistä paikoista tai henkilöistä.

Konkreettiset yksityiskohdat todella auttavat lukijaa hahmottamaan asioita, mikä on vanha tuttu pedagoginen keino ja ulkonaisesti kirja muistuttaakin koulun oppikirjoja. Pidän ratkaisua onnistuneena.

Kirja koostuu palasista, elementeistä, joissa usein pienikin detalji saa palvella laajemman kokonaisuuden kuvaamista. Osan esittäminen kokonaisuuden sijasta eli pars pro toto voi olla sekä hyvä että huono asia. Pidän tämän kirjan lähestymistapaa yleisesti ottaen onnistuneena.

Jatkosotaan jouduttiin esitetyn tosipohjaisen anekdootin mukaan paskasakin kanssa, eikä sitä paljoa sen enempää tarvitsekaan luonnehtia. Asiasta on tietenkin kirjallisuutta hyllymetreittäin ja joku saattaa loukkaantuakin moisesta nonchaleerauksesta. Mutta tällä kirjalla on oma tarkoituksensa ja noilla toisilla omansa.

Ei ole mahdollista tislata esimerkiksi juuri jatkosodan historiaa yhdeksi tymäkäksi, tieteelliseksi lauseeksi, joka esittää tyhjentävästi sen, mistä siinä oli kysymys. Tuomisen esitys asiasta, joka toki on tuota yhtä mainittua lausetta laajempi, on tietenkin monessa suhteessa vajaa ja mielivaltainenkin. Silti katson hänen onnistuneen tässäkin mahdottomassa tehtävässään varsin hyvin.

Niin sanotun suuren yleisön edustajien näkee yhä uudelleen valittavan sitä, mistä kaikesta heille jätettiin koulussa kertomatta. Valitusvirsiä voi tietenkin jatkaa myös tämän ”koko tarinan” luettuaan.

Vaikka kyseessä on aika paljon laajempi esitys, kuin koulukurssin puitteissa mitenkään olisi mahdollista, on aihepiiri tietenkin niin rannaton, ettei edes suhteellisen ”kattavaa” tarinaa kannata yrittäkään. Ei koulussakaan ole mitään mahdollisuutta pumpata lapsia täyteen historiatietoa. Se on sitä paitsi ainesta, joka pitäisi vielä sulattaakin ja ymmärtää laajemmissa yhteyksissään.

Tietyt anekdootinomaiset välähdykset ja dokumentinpätkät sopivista historian kohdista puhuvat paljon enemmästäkin kuin käsittelemästään asiasta. Suomen sodan venäläisen sotilaan havainnot, Pietarissa vierailevien suomalaisten kommentit, venäläisen Helsingin ja suomalaisen Pietarin kuvaukset antavat tärkeän näkökulmansa maiden ja kansojen välisiin suhteisiin.

Jotta oikeudenmukaisuus toteutuisi, on aivan keskisen tärkeää todeta, että venäläisten suhtautuminen suomalaisiin on jopa kautta vuosisatojen ollut yleensä arvostavaa ja ystävällistä ja on sitä yhä. Dokumentit osoittavat tämän yhä uudelleen.

Sodat ovat sitten asia erikseen ja niiden aikana syntyvät tietenkin myös verivelat ja ns. viholliskuvat. Kuitenkaan suomalaisen hahmo ei muodostunut erityisen pahaksi. Itse asiassa suomalaisten ällistyttävä sotilaallinen suorituskyky sai tunnustusta paitsi Stalinilta, myös rivisotilailta. Sekin on perintö, josta kannattaa huolehtia.

Sitäkin enemmän on kannettava huolta siitä, ettei suomalaisten ja venäläisten suhteita kautta vuosisatojen tarpeettomasti mustata. Olisi suurta typeryyttä jäädä vaikkapa viime sotien juoksuhautoihin ja suhtautua niiden takia koko venäläisyyteen kyräillen. Siinä maassa on meillä aina ollut myös sympatisoijia ja jopa aivan erityisesti niitä. Venäläisillä on tästä asiasta viehättävä termi blagoželateli -hyvää toivovat.

Mitä perivihollisuuteen tulee, meidän kannattaa katsella ruotsalaisten ja tanskalaisten välejä, jotka ovat jo kauan olleet mallikelpoiset huolimatta historian taakasta, joka aivan ilmeisesti on ollut pahempi kuin Suomen ja Venäjän välinen.

Onnemme ja suuri erikoisuutemme on kautta historian ollut, että venäläiset ovat vain aivan mitättömässä määrin muuttaneet Suomen alueelle eikä myöskään suomalaisia ole jäänyt rauhanteoissa naapurin alueelle sitten Turun rauhan. Autonomian aikana venäläisiä oli täällä vielä paljon vähemmän kuin nyt.

Suhtaudun itse hyvin skeptisesti ns. multikulturalismiin ja katson, että tämä kansojen erillisyys on ollut meille onnenpotku. Kun kansojen välit eivät muodostu liian tiiviiksi, syntyy myös vähemmän kitkaa. Mikäli maassamme asuisi vaikkapa 1-2 miljoonaa vierasheimoista, merkitsisi se jokseenkin varmasti suuria ja pysyviä ongelmia.

Sillä ei ole paljonkaan väliä, olisivatko nuo vieraat ranskalaisia, saksalaisia, virolaisia tai vaikkapa ghanalaisia. Noin suuri vieras populaatio aiheuttaisi ilmiön, jonka tapaamme esimerkiksi Belgiasta, jossa asioiden rationaalinen hoitaminen näyttää mahdottomalta muuallakin kuin EU:n piirissä. Latvia ja Viro tosin näyttävät kestäneen tilanteensa paremmin kuin Belgia.

Venäläiset eivät kenties ole oikein sisäistäneet tätä asiaa toisten kannalta, mutta saattavat joutua ajattelemaan sitä uudelleen, mikäli heidän valtionsa alueelle muuttaa vaikkapa 100-200 miljoonaa kiinalaista. Nämä toki ovat yleisesti ottaen kaikin puolin mainiota ja aikaansaapaa väkeä. Mutta silti.

Tämän asian merkityksestä olisin odottanut Tuomisen kenties puhuvan enemmänkin. Se on nimittäin myös sikäli kiinnostava teema, että aivan viime vuosina venäläisten määrä Suomessa on kasvanut sekä absoluuttisesti että suhteellisesti aivan uudelle tasolle. Myös autonomian aikana se oli paljon vähäisempi kuin 20-luvun alussa, jonka tekijä ottaa vertauskohdaksi.

Mitä tulee nimenomaan sotiin, ei varmastikaan ole mahdollista esittää kahden kansan suhteiden historiaa tasapuolisesti, jos sen näkee vain toiselta puolelta. Pitäisikö edes yrittää?

Viime aikoina näyttää kansan syvissä riveissä ja jopa eliitinkin piirissä yhä vahvistuneen sen kaltainen viisaus, joka arvelee Suomen aina olleen kaikessa oikeassa ja Venäjän taas vastaavasti väärässä. Miksi ihmeessä kannattaisi esimerkiksi kysellä, miten asiat nähtiin sellaisessa valtiossa, joka oli väärin kehittynyt, kun voi myös rajoittua esittämään, miten ne nähtiin siinä valtiossa, joka oli oikein kehittynyt?

En viitsi jatkaa tuota pohdiskelua pitemmälle, totean vain, että asenteet sekä nykyistä Venäjää että sen historiaa kohtaan hipovat meillä usein jo vähämielisyyden rajoja tai vähintäänkin vajoavat moukkamaisuuden tasolle.

Metsä taas aina vastaa niin kuin sinne huudetaan eikä kannata erityisesti ihmetellä, että myös naapurissa on alettu kyhäillä yhä kummallisempia tulkintoja ja tarinoita Suomesta ja suomalaisista nimenomaan sotavuosina.

Tämä on huolestuttava ilmiö ja kontakteja sinne päin kannattaa mahdollisimman paljo elvyttää, kaikista sanktioista ja vastasanktioista huolimatta.

Yksinkertainen totuus on, että jokaisella valtiolla ja kansakunnalla on oma näkökulmansa historiaan. Kun kyseessä on totaalisen sodan aika ja sodan aikaiset viholliset, keskinäisenä suhteena on normaalisti nollasummapeli: toisen tappio on toisen voitto.

Tältäkin kannalta on hyvin merkittävää, että Suomen ja Neuvostoliiton rintamalla ei luisuttu kokonaan totaalisen sodan logiikan piiriin. Suomi ei sotinut joka suhteessa sillä tavalla, kuin clausewitzilainen doktriini olisi edellyttänyt. Tämä oli järkevää politiikkaa ja yksi maidemme keskinäisten suhteiden erikoisuuksista, joita kyllä riittää.

Mikäli haluamme ymmärtää historiaa syvemmälti kuin vain oman, ikuisen oikeassa olomme perspektiivistä, meidän on tutustuttava myös siihen, miten asiat nähtiin naapurissa.

Tuominen ei erityisesti panosta tähän puoleen, vaikka tuokin toistuvasti esille sen ns. geopoliittisen tekijän, joka on ollut Suomen ja Venäjän suhteiden kannalta ratkaiseva.

Ja tosiaan, eihän Venäjä Suomea ryövännyt sen vuonna 1808 valloitettuaan, vaan päinvastoin teki erittäin paljon pitääkseen sen väestön tyytyväisenä ja uskollisena. Toki kansat ovat harvoin tällaisesta kiitollisia ja yleensä pikemmin epäilevät ystävällisen suhtautumisen motiiveja.

 Joka tapauksessa Suomen onnellinen symbioosi Venäjän kanssa 1800-luvulla on myös yksi historiamme suuria erikoisuuksia ja ainutlaatuinen tapaus myös Venäjän historiassa.

Tämä kirja ei ole lainkaan poleeminen, mikä saattaa olla hyvä ratkaisu sen perussanoman perille menon kannalta. Joku Paavo Haavikko esitti aikoinaan teesinsä räikeästi ja lienee saanut aikaan sen, että niitä tuskin kukaan otti vakavasti.

Tässä kirjassa esitetään lyhyesti ja nasevasti Suomen ja Venäjän suhteiden useimmat suuret solmukohdat. Tulkinnoissa ei ole mitään suuria uutuuksia, kuten voi odottaakin, kun myös sen kirjallisuusluettelo on aika vaatimaton eikä tarkoituksena tietenkään ole tutkimus, vaan yleisesitys.

Luulen joka tapauksessa, että keskivertolukija löytää taas tästäkin kirjasta paljon uutta ja valaisevaa tietoa. Sen pohjalta on sitten hyvä erikseen perehtyä syvemmin kunkin erityiskysymyksen historiaan, niihin kuuluisiin kysymyksiin, joista koulussa ei puhuttu. Kirjallisuusluettelo on hyväksi avuksi.

Yhden asian haluaisin ihan ohimennen oikaista. Eivät puheet Suur-Suomesta lisääntyneet 30-luvun loppua kohti, vaan hyytyivät kerrassaan jopa AKS:n piirissä, kuten Nygårdin väitöskirja osoittaa. Suur-Suomi tuli yllättäen uudelleen tapeetille vasta sitten, kun Neuvostoliitto sen perusti 2.12.1939 solmimallaan sopimuksella.

Olennaista on, että tässä kirjassa kokonaisuus on mielestäni tasapainoinen eikä sorru siihen lähes maaniseen mustamaalaukseen, joka Venäjän kuvaamisessa näyttää meillä tulleen ns. hyväksi tavaksi.

Suomen ja Venäjän naapuruutta ei voi pitää enempää tragediana kuin komedianakaan. Kaikkeahan elämään liittyy tuhannen vuoden mittaan. Siitä on hyvä ottaa oppia.

Tekijä varmaankin voisi allekirjoittaa sen, mitä Manu aikoinaan sanoi: Ei se Venäjä niin huono naapuri ole ollut. Olisi se voinut olla huonompikin.

 

What do you want to do ?
New mail

42 kommenttia:

  1. Jos kysyy p.korealaiselta tai suomalaiselta miksi ette kritisoi valtion johtoa, saa vastakysymyksen, miksi pitäisi? hehän edustavat meitä, jos kritisoisin, arvostelisin itseäni. Eihän se sovi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan järkevä asenne - varsinkin pohjoiskorealaiselta.

      Poista
    2. Kaksi kansaa sotakuplan alla

      Poista
  2. "Mikäli haluamme ymmärtää historiaa syvemmälti kuin vain oman, ikuisen oikeassa olomme perspektiivistä, meidän on tutustuttava myös siihen, miten asiat nähtiin naapurissa."

    Meillä historia ensimmäisestä maailmansodasta eteenpäin esiteltiin vuosikymmenet Neuvostoliiton näkökulmasta. Niin ja kyllä - jätettiin opettamatta suomalaisten näkökulmasta. Ja siinä ohessa tehtiin kaikenlaisia kansallisia katumusharjoituksia venäläisten hyvittämiseksi.

    Taasko ollaan siinä pisteessä, että venäläisiä on hyvitettävä katselemalla historiaa heidän silmillään?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jospa voitaisiin ymmärtää edes se, ettei kyseessä ole joko-tai vaan sekä-että.

      Poista
    2. Eikös kaikkia asioita ole aina hyvä katsella monesta näkökulmasta? Se olisi viisautta.

      Poista
    3. Juuripa niinkin. Meidän näkökulmastamme kuistenkin esimerkiksi anglosaksinen näkökulma historiaan on lähtökohtraisesti niin vieras, että se on syytä jättää vain harjoitukseksi. Oma, suomalainen näkökulmamme ja toisen osapuolen näkökulma sen sijaan ovat aivan ratkaisevan tärkeitä.

      Poista
    4. "Meillä historia ensimmäisestä maailmansodasta eteenpäin esiteltiin vuosikymmenet Neuvostoliiton näkökulmasta. Niin ja kyllä - jätettiin opettamatta suomalaisten näkökulmasta."

      Perätön väite. Omakohtaisesti tiedän, että kouluissa, mediassa ja kirjaston kirjoissa esitettiin NL:n kannasta poikkeava historia: Molotov-Rippentrop-sopimus, NL:n ampumat Mainilan laukakaukset, NL talvisodan hyökkääjänä, NL:n vankileirit, Viron valtaus (eikä vapaaehtoinen liittyminen), Katynin massateloitus, yms.

      Poista
    5. Sitä arvostan paljon, että Vihavainen katselee nimenomaan sekä-että tulokulmasta Venäjän asioita, mikä on erittäin harvinaista Suomessa. Siihen lienee syynä myös se, että uutisointi ylipäätään Venäjältä on täysin marginaalista Suomessa. Haetaan jopa vastakkainasettelua suurvaltojen välillä? Yhdysvaltojen sisäpolitiikkaankin keskitytään jopa päivittäistasolla kuten nyt korkeimman oikeuden tuomarin valintaan esimerkiksi. Venäjä tuntunu olevan medialle ja toimittajille sellainen mörkö, että siitä halutaan vaieta hiljaisena. Toinen syy on suomalaisten vähäinen venäjän kielen taito. Mielestäni tämä on valitettavaa jo ihan syystä, että olemme rajanaapureita ja olisi hyvä tietää itänaapurista enemmän. Ikuisuuskysymys suomalaisille tämä, joka ei tunnut menevän eteenpäin. Onneksi blogi on tuomassa relevanttia ja ajankohtaista näkokulmaa Venäjään.

      Poista
  3. TV: "Yhden asian haluaisin ihan ohimennen oikaista. Eivät puheet Suur-Suomesta lisääntyneet 30-luvun loppua kohti, vaan hyytyivät kerrassaan jopa AKS:n piirissä ..."

    Yleensäkin moni historiaa ymmärtämätön nostaa Suur-Suomen sotien selittäjänä käsittämättömiin mittasuhteisiin. Se kai tulee jotenkin takautuvasta ajattelusta. Eli kun armeija ei pysähtynyt talvisotaa edeltäneelle vanhalle rajalle vaan jatkoi hyviin puolustusasemiin Laatokan ja Äänisen väliselle kannakselle Syvärille, jonne Suur-Suomenkin käsitettiin ulottuvan, niin tärkeimmäksi ja ainoaksi motiiviksi vanhan rajan ylitykselle keksitään pyrkimys rakentaa Suur-Suomi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaa että jatkoi "hyviin puolustusasemiin"... Neuvostoliittohan piti tuhota kerta kaikkiaan. Hitlerhän puhui muutamasta viikosta, ja siihen luottaen myös Suomi, sen johtoeliitti, lähti mukaan panemalla kaiken yhden kortin varaan. Esim. Erfurthin päiväkirjan mukaan Ryti kyseli jo syyskuussa 1941 hieman huolissaan, kuinkahan kauan sota vielä mahtaa kestää.

      Niin että mihin niitä "hyviä puolustusasemia" oikein mahdettiinkaan tarvita?

      Poista
    2. Lisään vielä, että iskun suuntaaminen Syvärille "Hiitolan offensiivin" sijaan johtui kokonaan siitä, että Erfurth toi muassaan sitä koskevan käskyn, jotta saksalais-suomalainen Leningradin ulompi piiritysrengas olisi saatu suljetuksi. Tihvinän liejuun se "suuren aseveljen" eteneminen kuitenkin juuttui - pysyvästi.

      Poista
    3. Kyllähän sitä ajateltiin, että tulevaisuuskin vielä on edessä.

      Poista
    4. No eihän se Erfurth eikä hänen isäntänsä Suomen armeijaa käskenyt. Mutta jokainen kai ymmärsi, että Leningradin, erään Neuvostoliiton suurimman sotilaallisen keskuksen pikainen kukistuminen oli myös Suomen intresseissä enemmän kuin mikään muu.
      Sen aikaisella mobilisaation tasolla oli tosiaan syytä olla huolisaan siitä, että sota saattaisi jämähtää pitkäaikaiseksi.

      Poista
    5. Puhutaan asiaa: 1930-luvulla juuri kukaan ei enää kuvitellut, että Suomea olisi voitu laajentaa NL:n suuntaan. Talvisodan jälkeen NL yritti saada Ribbentrop sopimuksen lopulliseen täytäntöön, joten oli pakko joko alistua kuten Baltia taikka turvautua Saksan apuun, koska länsi ei sitä olisi voinut antaa. Kun sotaan 1941 lähdettiin, haluttiin varmistaa hyvä pysähtymislinja, mutta varmasti olisi kiitollisena vastaan ne lisäalueet, jotka Hitler - ehkä - olisi meille antanut. Tämä ei perustunut Suureen suunnitelmaan 30-luvulta vaan tilanteen kehittymiseen 1939-41.

      Poista
    6. Saksan voitto olisi varmaankin johtanut Suomen merkittäviin aluelaajennuksiin. Mutta mitään juhlimista siinä asiassa ei suomalaisilla olisi ollut, koska Hitlerhän oli kesällä -41 ilmoittanut, että sodan jälkeen Suomi liitetään uutena osavaltiona Saksan liittovaltioon.

      Poista
    7. Mehän _olemme_ Saksan vähäpätöinen osavaltio.

      Poista
    8. "Niin että mihin niitä "hyviä puolustusasemia" oikein mahdettiinkaan tarvita?"

      Niitä tarvittiin puolustukseen. Hyökkäys päätetään aina puolustusryhmitykseen. Ajatuksena on, että vihollinen on niin katala, että saattaa yrittää vastahyökkäystä.

      Poista
    9. "Ilmittanut missä ja kenelle?"

      16.7.1941 Hitlerin päämajaansa kutsumassa kokouksessa, jossa paikalla Göring, Keitel, Rosenberg, Bormann ja Lammers.

      Bormannin laatimassa muistikirjassa Shirerin mukaan (osa II, s 354): " Suomen liittämistä Saksaan liittovaltiona on valmisteltava varovaisesti...Johtaja pyyhkäisee Leningradin maan tasalle ja ojentaa sen sitten suomalaisille."

      Poista
    10. Pieni korjaus: Ei muistikirjassa vaan (salaisessa) muistiossa.

      Poista
    11. "Suomi liitetään uutena osavaltiona Saksan liittovaltioon."

      Piste tarkistettavan lähteen ilmoittamisesta! Tuo on oikeaa keskustelua.

      Selvää on, että Hitlerin voittaessa muiden kansojen asema olisi ollut kurja, parhaimpienkin osa olisi ollut vasallivaltion.

      Paha vaan, että vuosien 1940-41 valtiojohdon valinta oli olla Saksan tai Neuvostoliiton osavaltio, kolmattava vaihtoehtoa ei ollut (ks blogistin kirja arkistolähteistä Molotovin marraskuun 1940 Berliinin käynnistä, en valitettavasti pysty antamaan sivunumeroa). Itse olisin noista tehnyt täsmälleen saman valinnan - ja maksanut itsenäisyydestä saman hinnan.

      Poista
    12. Puolustukseenpa hyvinkin ryhmityttiin. Olihan koko sota todistetusti puolustussota ja erillissota. Sanoihan niin itse Ryti - ja Suomen sinivalkoinen kirja. (Mitä nyt Kuolan niemimaankin anastaminen hetkittäin hieman kangasteleiksen.) Mot.

      Poista
    13. Hitlerillä nyt noita monologeja riitti ja saattoihan se tarkoittaakin ihan sitä,mitä sanoi. Siitä vielä ja varsinkin tuossa muodossa sanottuna toki on pitkä matka toteutukseen. Uudesta Euroopastahan sitä paljon puhuttiin, eikä ole ihan uskottavaa, että Saksaa olisi yritetty ulottaa Suomen alueelle. "liittovaltio" on tässä yhteydessä aivan ilmeisesti väärä käännös ja kannattaisi esittää originaali.

      Poista
    14. Henkilökohtaisesti ja saksaa osaamattomana en osaa ottaa kantaa mikä käsite olisi sopivampi korvaamaan liittovaltion, mutta onkohan asialla mitään olennaista merkitystäkään. Joka tapauksessa Saksa muodostui osavaltioista jollaiseksi (ainakin kesäkuussa -41) Hitler ilmoitti haluavansa Suomenkin.

      Toteutukseen olisi tietysti tarvittu maailmansodan voitto, joten matkaa oli. Mutta muuten mielestäni tavoite ei mitenkään ole epäuskottava. Ei-arjalaisina olisimme silti varmasti joutuneet rankkojen rotuhygieenisten puhdistusten kohteiksi. Mutta toisaalta, niin olisivat joutuneet saksalaisetkin, mikäli tosiaan olisivat voittaneet sodan.

      Poista
    15. No löytyipä verkosta kyseinen Bormannin kirjoittaman muistion englanninkielinen käännös, joka siis on ilmeisesti ollut Shirerin käytössä, ja samalla alkuperäinen saksankielinen esitys. Kieltä voi siis vaihtaa ja kielitaitoiset vertailla käännöstä. Näköjään Shirerin ilmoittama päivämäärä kokoukselle heittää päivällä, oikea onkin 16.7.

      http://ghdi.ghi-dc.org/sub_document.cfm?document_id=1549&language=english

      Poista
    16. No, originaalin teksti ja koneen käännös ovat ero asioita. Joka tapauksessa tämän tason dokumenteille ei voi rakentaa oikeastaan mitään. Kyseessälienee ollut lähinnä Aatun tapa sanoa, että kyllä ne suomalaiset on aika poikia ja ansaitsisivatnihan sen kaikkein korkeimman palkinnon eli pääsemisen kunniasaksalaisiksi.
      No, nythän olemme das Reichin osa kaikkine oikeuksinemme.

      Poista
    17. Tavoitteitahan Saksalla oli, mutta ne olivat ristiriitaisia ja matka konkreettiseen toteuttamiseen oli pitkä. Tulee mieleen Kivimäen lausahdus saksalaisille: me olemme kovaa kansaa eikä meidän lanssamme kannata yrittää mitään temppuja.
      Luulenpa, että pohjoisella rintamalla olleet saksalaiset ymmärsivät täysin, mitä tämä merkitsee.

      Poista
    18. Koneen käännös 1950-luvulla!

      Mitähän tuo "tämän tason dokumentit" tarkoittaa?

      Saksan ulkoministeriön 485 tonnia painanut arkisto siirrettiin sodan jälkeen Yhdysvaltoihin Virginiaan. Ennen ilmeisesti 1950-luvun loppupuolella tapahtunutta palauttamistaan sitä kuvattiin, monistettiin ja käännettiin. Näihin kuuluivat myös Bormannin arkistosta löytyneet Hitlerin komentopaikassa pidettyjen puhuttelujen ja kokouksien pöytäkirjat.

      Poista
    19. No olkoon sitten muu käännös, sen olisi voinut oheistaa. Tämän tason dokumentit ovat nimenomaan tämän tason dokumentteja eikä sen enempää. Ellei asia ajattelemalla mitenköän valkene, ei voi auttaa.

      Poista
    20. Loppuhuomautus: näettekö viime kädessä suurta eroa siinä olisimmeko olleet koko Manner-Euroopaa hallitsevan Suur-Saksan osavaltio vai "ainoastaan" vasalli-/sateliittivaltio?

      Tämän tyyppinen käsitemagiikka ei koskaan ole minua liiemmen viehättänyt. Lopputulos olisi ollut, että alistettu kansa olisimme olleet, jokaaan emme tuhottu (juutalaiset) tai orjankaltaisia (puolalaiset, venäläiset). Mainittu Shirerin kirja antaa hyvän käsityksen Hitlerin Uuden Euroopan tavoitteista eikä siellä muilla kuin arjalaisiksi katsotuilla ollut rapeat olot. On vaikeat uskoa, että voitettuaan hän olisi luopunut noista haaveistaan ja ryhtynyt "kansakuntien isäksi".

      Poista
    21. Mietittäköön nyt, mikä tämä tällainen dokumentti on, mihin asiaan se liittyy ja mitä ja miten se todistaa siitä asiasta, joka meitä nyt tässä kiinnostaa eli Suomen sodanpäämääristä. Shirer sellaisenaan ei ole kovin kummallinen opus, eikä suinkaan edes keskity käsittelemään näitä meidän asioitammme vaan ihan muuta ja tekee sen välittömästi asiaan tarttuneen lehtimiehen otteella, mikä on sallittua, mutta jää kauas todella vakaista pohdinnoista koko kertyneen aineiston pohjalta.

      Poista
    22. Kyllähän tuosta on vuodesta 1944 tähän hetkeen tehty subjektiivisia muistelmia ja pätevää tieteellistä tutkimusta. Lukemani - en toki kaikkea - perusteella olen päätynyt edellä komentista 28.10. Klo 12.56 mukaiseen synteesiin. Lisäys siihen: NL itse sulki pois kolmannen vaihtoehdon eli Suomen puolueettomuuden vastustaessaan puolustusliittoa Ruotsin kanssa.

      Synteesin synteesi: pakkotilassa sotaan lähdettiin, mutta varmasti oltaisiin otettu osamme saaliin rippeistä.

      Poista
  4. Opettajan tehtävä lienee tehtävistä niitä vaikeimpia, ja arvostan sitä työtä suunnattomasti. Tapasin vanhan historian lukio-opettajani sattumalta viitisen vuotta sitten (asuinpaikkojen välimatka 300 km), ihanan rouvan, ja hän pahoitteli (sivulauseessa), että häntä kiinnosti silloin aivan liikaa Latinalainen Amerikka ja kehitysyhteistyö. En mitään sellaista muistanut. Opettaja oli pidetty. Mielestäni kaikki oppisisällöt käytiin tasapuolisesti läpi. Olisiko se opettajan itsessään havaitsema "kiinnostus" tapahtunut sitten jonkin muun aiheen kustannuksella, mietin tapaamisen jälkeen. Ja oliko tuo "kiinnostus" ajan henkenä valmiiksi syötetty meihin oppilaisiin koulun ulkopuolella niin, että emme sitä itsessämme tunnistaneet. Pilapiirtäjä Karin pariskunnan äijällä kuitenkin roikkui se Viipurin linnan kuva seinällään harva se aamu. Ristiriitaisista aineksista sitä on saanut loppujen lopuksi itsensä rakentaa. Suoritin sentään yhden tutkintoon vaaditun appron yleisen historian oppiaineesta Jyväskylässä. Siitä harrastus lähti jatkumaan. Rannaton meri, sanoisin.

    VastaaPoista
  5. "En viitsi jatkaa tuota pohdiskelua pitemmälle, totean vain, että asenteet sekä nykyistä Venäjää että sen historiaa kohtaan hipovat meillä usein jo vähämielisyyden rajoja tai vähintäänkin vajoavat moukkamaisuuden tasolle...Tämä on huolestuttava ilmiö ja kontakteja sinne päin kannattaa mahdollisimman paljo elvyttää, kaikista sanktioista ja vastasanktioista huolimatta."

    Kyllä tuohon on syytä yhtyä. Venäläisen kulttuurin saavutuksia on syytä arvostaa ja tavallista venäläistä ei pidä demonisoida. Venäjän valtiojohtoa - ja armeijaa - kohtaan on syytä osoittaa kunnioitusta, mutta ei matelevaisuutta, ja varovaisuutta. Venäjän heikkouden kausilla ei pidä keinotella. Suomen aluetta ei pidä antaa Venäjää vastaan kohdistuvan uhan tukialueeksi eikä synnyttää sellaista harhakuvaakaan.

    Sanalla sanoen kaipaan paasikiveläistä, mutten kekkoslaista suhtautumista.

    VastaaPoista
  6. "Viime aikoina näyttää kansan syvissä riveissä ja jopa eliitinkin piirissä yhä vahvistuneen sen kaltainen viisaus, joka arvelee Suomen aina olleen kaikessa oikeassa ja Venäjän taas vastaavasti väärässä."

    Olisikohan politiikoilla ja lehdistöllä, jotka niin kovasti ovat kallellaan Ruotsiin päin, jotain asian kanssa tekemistä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ovatkohan Ruotsiin päin kallellaan olevat merkittävä ryhmä? Itse hakisin suuntaa kauempaa, ellei suorastaan valtameren takaa. Viholliset kannattaisi hakea kaukaa ja ystävät - tai edes niiden korvikkeet - läheltä.

      Ruotsiin suuntautuneiden kannattaisi lukea Wahlbäckin uusi kirja. Siinä väännetään rautalangasta Ruotsin Suomen suhde.

      Poista
  7. Sotakuplassa ajatellaan heidän kauttansa ja heidän tavoin elävien saavuttavan elämässään kuolemattomuuden ja taivaan. Ajatellaan kaiken toiminnan takana olevan Jumalan tahdon, rakkauden ja ihmisen parhaaksi toimimisen. Manun sanan kuuloon tulemisesta ei ole mitään hyötyä, jos ei ota sitä vastaan.

    VastaaPoista
  8. ”Manu aikoinaan sanoi: Ei se Venäjä niin huono naapuri ole ollut. Olisi se voinut olla huonompikin.”

    Tämähän onkin erittäin diplomaattinen ja erittäin valkoinen ns. valhe. Kyseessähän on itse asiassa Suomi, joka olisi voinut olla heikompikin ilman Mannerheimia.

    Ilmankos Mannerheim on aina ollut KGB:n ja suomalaisten kommunistien hampaissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Diplomaatithan ovat tunnetusti rehellisiä miehiä, jotka heidän maansa lähettää valehtelemaan. Pienen maan presidentillä tuo velvollisuus on potenssiin kaksi. Parempi silti, että valehdellaan kuin päästetään sotilaat tositoimiin.

      Poista

Kirjoita nimellä.