Ruumiinryöstäjien saari
Juhani Aho, Omatunto. WSOY (1914) 1991. 169 s.
Juhani Aho on aikalaiskuvausten mestari ja hänen skaalansa ulottuu Iisalmen perukoilta Pariisiin ja Italiaan, Pietaria ja Helsinkiä unohtamatta. Tässä kirjassa ollaan saaristossa, jossakin kuvitteellisessa paikassa Sipoon ja Pellingin suunnalla.
Pikku saarelle on saatu kehitettyä aidon tuntuinen psykologinen draama, jonka keskeisiä jännitteitä on köyhän, mutta rehellisen kalastajaperheen rinnakkaiselo lakia kiertelevän naapurin kanssa. Jälkimmäinen touhuaa virolaisen salakuljettajan porukoissa ja evakuoi muitta mutkitta vaikka rantaan ajautuneen vainajan saappaatkin.
Koetukselle kunniallisuus joutuu, kun rantaan ajautuu tuhansien markkojen arvoinen erä pellavapaaleja. Niiden lisäksi löytyy vielä haaksirikkoutuneen laivan kapteenin asiakirjakotelo, jossa on myös selvää rahaa.
Rannikon väki on kautta aikojen katsonut meren lahjojen kuuluvan itselleen ja saarten mökitkin on rakennettu haaksirikkoutuneiden laivojen puuosista. Nyt on kuitenkin kyseessä monimutkaisempi juttu.
Tavarat pitäisi ilmoittaa tullille, joka jättää löytäjille oman palkkionsa ja palauttaa omaisuuden pääosan omistajilleen. Mutta entä rahalöytö? Onko se otettu vainajalta, joka on lykätty takaisin mereen, siunaamatta?
Aho kuvaa mainion konkreettisesti aikansa sosiaalisia tilanteita ja rakenteita, kuten tässäkin kirjassa saaristolaisten kirkossakäyntiä ja yhteiskunnan hierarkioita. Kalastajan perhe on köyhä ja rahan pitäminen itsellä toteuttaisi itse asiassa kaikki sen tärkeimmät, maalliseen hyvinvointiin liittyvät toiveet.
Mutta asiaan liittyy monenlaisia jännitteitä. Sosiaalinen palkinto rehellisyydestä ei ole vähäinen arvo sekään, ja perheen sisäiset suhteet kiristyvät erilaisten tavoitteiden ristipaineessa.
Tämän psykologinen thrillerin maailma taitaa kuulua jo menneisyyteen. Uskonnolliset tekijät vaikuttavat vielä taustalla, vaikka tuskin voi sanoa niiden olevan juuri missään ensi sijalla. Sosiaaliset paineet, maine ja halu olla naapuria parempi ovat tarvehierarkioissa vahvoilla.
Historiassa on monen mielestä voitu havaita kehitystä kohti suurempaa vapautta ja tasa-arvoisuutta ja tämän kirjan kuvaama maailma kuuluu osittain vielä esimoderniin maailmaan, jossa monet päähenkilöt yhä osittain elävät.
Omatunto saattaa joissakin tilanteissa olla hankala ja moniselitteinen asia, mikä ymmärrettiin jo antiikin aikana. Nykyihmiselle se näyttää usein olevan ennen muuta kiusallinen yliminä, jota vastaan taisteleminen on ihmisen ilmiselvä oikeus ja velvollisuuskin.
Sadan vuoden takaisessa maailmassa asia ei ollut yhtä selvä, mutta jo silloin saattoi jopa kansanihmisille syntyä ongelmia tuon teoriassa niin kauniin kategorisen imperatiivinsa kanssa. Ei se maailma silloinkaan nollatoleranssin varassa pyörinyt.
Monimutkaisissa elämänkuvioissa parkkiintunut Aho ymmärsi nämä asiat mainiosti.
Yhä etsitään yliminää harjaamalla yläpuolelta "Yks voima sydämehen kätketty on, se voima on puhdas ja pyhä"
VastaaPoista"Nykyihmiselle se näyttää usein olevan ennen muuta kiusallinen yliminä, jota vastaan taisteleminen on ihmisen ilmiselvä oikeus ja velvollisuuskin."
VastaaPoistaOnhan tuohon pyritty ennen sotia niin Saksassa kuin Neuvostoliitossakin. Lopputulos ei minusta ollut erityisen tavoiteltava.
Ei niin. Eikä unohdeta joukosta feminismiä.
PoistaKyllähän telaketjumuodossaan se on varsin rasittavaa. Onko kuitenkin niin, että ihmisluontoon kuuluu vallitseva hullutus tai muu kotkotus, johon ei auta kuin alistua ja hymyillä hiljaa sisäänpäin. Ainakin itse pärjää paremmin kuin pöyristymällä, katkeroitumista puhumattakaan päivittää.
PoistaMuistaakseeni NL:ssä omaksuttiin tuollainen "sisäinen pakolaisuus" pieneen elämään, kun ulkoisille olosuhteille ei mitään voinut ja yrityksetkin johtivat varsin ikäviin olosuhteisiin.
Ei naiivi kunnollisuuskaan ole hyve. Äärimmillään se on jo pelkuruutta ja tyhmyyttä.
VastaaPoistaEntäs realistinen kunnollisuus, ainakin epärealistiseen kunnottomuuten verrattuna?
Poista"Kunnia ei elätä miestä" Robert Denard, ranskalainen palkkasoturi jonka työmaat olivat 60-70 lukujen Afrikassa.
PoistaOmatunto on varsin venyvä käsite. Sitä voi manipuloida omilla ja muiden perusteluilla. Rantarosvous on tietysti yleismaailmallinen ilmiö kautta aikojen ollut olemassa. Tuli mieleen tarina saksalaisesta sairaalakoneesta, joka teki pakkolaskun ollessaan menossa pohjoista kohden Keski-Suomessa olevalle pikkujärven jäälle. Huhumylly tietysti pyöri täysillä. Sikäli todisteita on, että velipoika näki suuren matalalla lentävän koneen, jonka moottorit kävi vaivaisesti yskien ja sitten ääni katosi. No, sitten ne huhut: Lähiseudun kylässä oli kuulemma valkoisia kangapakkoja, konjakkia, ruostumattomasta teräksestä olevia veitsiä ym. Ja kaikenhuippuna loukkaantuneita lentäjiä olisi hiukan avustettu pysymään koneessa, kun se upotettiin järveen hakaamaalla jäähän avanto.
VastaaPoistaPaikallisella väestöllä on kyllä perintönä ominaisuus säilynyt, että järveen sopii tavaraa ja vähän muutakin. Nuijasodan lähtölaukauksena pidetään kapinan alkamista alueen silloin kuuluessa Rautalammin suurpitäjään. Jouluna n. 1594 ruotsalaisten huovien ollessa seudulle majoittuneena, asukkaat juottivat huoveilta jalat alta ja hakkasivat jäähän avantoja ja työnsivät huovit sukeltamaan jään alle. Klaus Flemingin miehet kävivät sittemmin kostoretkellä Rautalammilla. Saksalaiset eivät sen sijaan voineet. Suomi oli jo silloin talvella sotatilassa Saksan kanssa ja takuumiehistä ei juuri laskua pidetty.
Ihan noin uteliaisuuttani tiedustelen, että mistähän paikkakunnasta on kysymys?
PoistaLuulisi tuota asiaa myöhemmin kaivellun vähän tarkemmin.