Pitkät jäähyväiset

 

Jäähyväiset globalismille

 

Niin se maailma muuttuu. Vielä kymmenkunta vuotta sitten kaikki viisaus voitiin kiteyttää siihen periaatteeseen, ettei julkinen valta saa tehdä mitään: laissez faire, laissez passer, kuten se varmemmaksi vakuudeksi vielä voitiin ilmaista oppineesti, ellei muuten mennyt perille.

Ajat ovat nyt toiset. Tammi-helmikuun Foreign Affairs on täynnänsä kirjoituksia, jotka kertovat suunnan kääntyneen. Hillitsemätön globalisaatio vei monia maita ja siinä luvussa myös USA:n vaikeuksiin jo tuolloin, kymmenisen vuotta sitten, mutta silloin oli hyväksyttyä vain todeta, että ainahan niitä lastuja lentelee. Trumpin kolistelu posliinikaupassa oli vain ja ainoastaan typeryyden osoitus, sikäli kuin se ei ollut rikollista.

Venäjä, suuren, kunnioitetun ja rakastetun johtajansa johdolla päätti sitten viime vuonna lopulta toimia detonaattorina, joka laukaisee maailmantalouden latingit kerralla ja vie ihmiskunnan uuteen aikakauteen, jossa Venäjän kaltaiset maat ovat kukkoina tunkiolla. Aluksi siis tarvittiin tuo tunkio.

Siellä ne nyt rämpivät suossaan, mutta eipä sekään hölmöily vailla vaikutusta ole tässä maailmassa. Venäjä ei ole koskaan niin vahva kuin pelätään, mutta ei se myöskään ole koskaan niin heikko kuin toivotaan. Se on lähes autarkkinen maa, jolla on suuret sisämarkkinat ja suuri reaalitalous, toisin kuin varsin yleisesti kuvitellaan.

Todellisia suuria pelaajia ovat kuitenkin Kiina ja USA, joiden pelissä mannerlaatat tärisevät. Ja näistä Kiina on se, joka on vahvoilla, sillä sen rikkaus ei ole vain paperilla tai bitteinä. Nyt ne kyräilevät toisiaan pahaenteisesti. Se on pahempaa, kuin luulet, otsikoi The Economist pääkirjoituksensa.

USA:n on nyt pakko yrittää paluuta jonkinlaiseen protektionismiin, mikä Kiinalle on myrkkyä, vaikka se itse on rikkonut ns. vapaan kilpailun sääntöjä niin härskisti kuin on kehdannut. Pakotteita sovelletaan jo.

Näihin on pakko palata myöhemmin, mutta koska menneiden muisteleminen on aina kiinnostavaa, pistän tähän noin kahdeksan vuoden takaisen pätkän, joka oli silloin ajankohtainen ja on sitä tänäkin päivänä:

perjantai 9. tammikuuta 2015

Impivaara ja ekonomistit

Impivaara ja tieteellinen maailmankuva

 

Jeffrey Sachs on henkilö, johon todella sopii epiteetti huippuekonomisti. Sanahan on kärsinyt melkoisen inflaation, kun meilläkin on pilvin pimein kaikenlaisia ”huippuja”, joiden erikoislaadun huomaa lähinnä niiden tuhlaamien resurssien määrässä.

Joka tapauksessa Sachs on henkilö, jonka neuvot ovat kelvanneet myös huipulla, niin huipulla ettei ylemmäs pääse. Toinen asia on, miten niitä on noudatettu.

Kansantaloustiedehän muistuttaa kosmologiaa siinä, että sen suuret tuntijat usein joutuvat sanomaan, etteivät ymmärrä, mitä siinä tapahtuu, mutta ettei sitä kukaan muukaan ymmärrä.

Nescio, sed fieri

sentio et excrucior

Näinhän runoili jo aikoinaan Catullus, kun huomasi ettei ymmärrä sydämensä liikkeitä. Joka tapauksessa niin Sachs kuin Catullus ja me kaikki muut joudumme tässä matoisessa maailmassa elämään vähäpätöisen ajallisen taipaleemme ja sitten jättämään perinnöksi tuleville sen, mitä jäljelle jää käytön jälkeen. Vastuu painaa, eikä siitä selviä viittailemalla spekulatiivisiin teorioihin tai abstrakteihin periaatteisiin. Todellisuus on konkreettista, konstruoi sitä niin tai näin.

Viime aikoina meillä päin on näkynyt taipumusta sekoittaa toisiinsa talous ja politiikka. Sen sijaan, että määriteltäisiin ensin poliittisesti ratkaistavat haluttavat asiat ja niiden prioriteetit, on menty ilman muuta julistamaan, että meidän täytyy tehdä sitä tai tätä, koska talous näin vaatii. Niinpä meidän on otettava kaksi miljoonaa maahanmuuttajaa, avattava rajat ja hyväksyttävä globaalisten voimien esteetön mellastus omien rajojemme sisällä, koska korkein viisaus vaatii näin.

Koska jokainen normaali ihminen tuntee tällaista ideaa ja sen nähtävissä olevia seurauksia kohtaan luontaista vastenmielisyyttä, seuraa siitä että tämän ajatuksen hyväksyminen on sekä intellektuaalinen että moraalinen urotyö, varmaankin sukua sille, mistä Nietzsche käytti nimitystä amor fati. Koko tämä evankeliumi tuntuu arkijärjellä ajatellen myös absurdilta, mutta niinhän oikeakin hyvä sanoma on raamatun mukaan hullutusta maailman viisaille. Credo quia absurdum!

Niinpä ne, jotka haluavat erottautua tämän maan impivaaralaisista junteista, voivat tuntea moraalisen urotyön tyydytystä saattaessaan itsensä uskomaan, että rajat on avattava kaikille; että globaalien markkinavoimien on tehtävä jumalallinen tehtävänsä suomalaisten surkeiden yrittäjien tappamiseksi jos niin vaaditaan ja että on hyväksyttävä niin suuret liikevoitot ja korvaukset johtajille ja osakkeenomistajille kuin ikinä kehdataan vastaanottaa. Lääke voi olla kitkerä, mutta sen nauttiminen tuottaa suloisen ja ylentyneen olon.

Ja nyt sitten on tullut joku Sachs, joka haluaa kiistää kaiken tämän. Helsingin Sanomien mukaan tolkuttomat palkkiot ovat sairas ilmiö, jonka juuret ovat Yhdysvaltain korruptoituneessa poliittisessa järjestelmässä. Niillä näet hoidetaan siellä vaalirahoitus eikä noilla taulukaupoilla, joita meillä on, kiitos valveutuneen mediamme, niin ankarasti arvosteltu. ”Ja sitä sitten kutsutaan demokratiaksi” Sachs arvostelee…USA:ta!

Mutta ei siinä kyllin. Sachsin mukaan meillä pohjoismaissa on maailman parhaiten toimiva yhteiskunta, jota ei pitäisi hävittää. Tuota, tuota. Niinhän monet tutkimuksetkin sanovat, mutta eikös se taloustiede vaadi juuri sen hävittämistä? Juntithan ne vaativat etujensa säilyttämistä ja veroja valtion maksettavaksi.

Mutta se kaikkein kauhein asia on vielä kertomatta. Hyvinvointivaltion säilyttäminen ei ole mahdollista, ellei siihen pääsyä rajoiteta. Ja tämän sanoo huippuekonomisti. Eikös sen pitänyt olla juuri päinvastoin? Eikö meillä todellakaan sitten tarvita niitä kahta miljoonaa maahanmuuttajaa, vai onko kysymys siitä, että holtittoman maahanmuuton oloissa saamme vääriä ihmisiä?

Oli miten oli, tämä on märkä rätti vasten niiden kasvoja, jotka uskovat spekulaatioon ilman evidenssiä ja toiveajatteluun vastoin kokemusta. Se on kauhea väite siksi, että se osuu suoraan vasten sitä moraalista ylemmyyttä ja sofistikoitunutta erottautumista, joka tämän yhteisen maailmamme rajattomuuden suvaitsemisessa on ollut niin palkitsevaa.

Olivatko juntit sittenkin oikeassa? Eivätkö he joka tapauksessa halua vääriä asioita? Kun Neuvostoliitto romahti, menetti koko läntinen älymystö tukijalkansa ja typerykset alkoivat vahingoniloisina riekkua ja rehvastella sillä, että olivatkin olleet oikeassa. Tilanne oli kiusallinen ja siihen oli pakko vastata klassisella repliikillä You were wrong to be right!

Tämä on paradoksi, josta ehkä voidaan löytää järjen hiven, mutta tässä ei ole paikka sen etsimiselle.