Muuttuva maailma

 

Uusi maailmanjärjestys on syntymässä

 

Neuvostoliiton romahdettua puhuttiin paljon yksinapaisesta maailmasta ja siihen myös uskottiin.

Yhdysvallat oli ainoa supervalta. Kiina oli paikallinen mahti ja Venäjä tuskin sitäkään. Sen bruttokansantuotekin oli Ruotsin luokkaa kansainvälisellä vaihtosuhteella mitaten, vaikka se toki ostovoimakorjattuna olisi ollut moninkertainen.

Eurooppa taas oli sekava kokoelma erilaisia valtioita, jotka eivät yhdessä muodostaneet mitään vakavasti otettavaa mahtia. Ei ollut puhelinnumeroa, josta Euroopan olisi voinut tavoittaa, kuten asia joskus kiteytettiin. Toki Eurooppa sentään kelpasi julistamaan koko maailmalle niiden liberaalien arvojen erinomaisuutta, joita se edusti.

Tämä vain noin 25-35 vuoden takainen asetelma on nyt taakse jäänyttä elämää. Kiinan talous on monella mittarilla maailmassa ylivertainen ja se on myös vankasti reaalista, toisin kuin länsimaiden talous, jossa tuotanto näyttelee yhä vähäisempää osaa.

Ukrainan sota on paljastanut, paitsi Venäjän sotilaallista kyvyttömyyttä, myös lännen sotilaallisen kyvyttömyyden ja taloudellisen heikkouden.

Vaikka Venäjä ei ole kyennyt Ukrainassa voittamaan, ei siihen ole kyennyt länsikään ja Venäjän kuristaminen pakotteilla on jo pakko tunnustaa harhakuvitelmaksi.

 Samaa voi tosin sanoa myös venäläisistä kuvitelmista, jotka koskivat lännen riippuvuutta sen raaka-aineista. Pahin virhelaskelma koski keskinäisen kaupankäynnin roolia rauhanomaisten suhteiden takeena.

Länsimaiden kyvyttömyys taloudellisena ja poliittisena surkimuksena jo pidetyn Venäjän edessä osoittaa räikeästi sen heikkouden muullekin maailmalle ja sitä mukaa on myös kärsinyt niiden tärkeänä vientituotteena pitämän ihmisoikeuksiin ja demokratiaan perustuvan järjestelmän arvostus.

Edes henkisesti keskiaikaa elävät afgaanit tai huthit eivät ole olleet supervallan kukistettavissa eivätkä ole osoittaneet kiinnostusta demokratian tai liberalismin omaksumiseen. Prestiisi seuraa sotaista menestystä ja hupenee sen loppuessa.

Elämme muutosten aikaa ja aina tämän kuullessani muistan venäläisen aforismin, joka oli Neuvostoliiton romahdettua kaikkien huulilla: säästäköön luoja ihmistä elämästä muutosten aikaa: Дай Бог не жить в эпоху перемен. Itse asiassa sen kuuluu sanoneen jo Konfutse/Kungfutse (Kǒngfūzǐ (孔夫子, Suuri mestari Kong).

Meidän sukupolvemme osaa yleensä kiinaa vielä huonosti, mutta lapsemme ja lastenlapsemme joutuvat kyllä sitä opettelemaan ja sehän kyllä onkin hyvin kaunis ja kiinnostava kieli, kuten kyllä venäjäkin.

Mutta se on toki sivuseikka. Tiedän kyllä, että on paljon argumentteja sitä vastaan, että Kiinan talous ja sen myötä sen mahti tulisivat vain kasvamaan. Erinomaisia argumentteja on ollut ja on senkin puolesta, että Venäjä romahtaa omaan mahdottomuuteensa.

Vuosien varrella tähän on laskettu aikaa kuluvan milloin kaksi vuotta, milloin kaksi kuukautta. Kuten Akilleen ja kilpikonnan kilpajuoksussa, totuuden hetki näyttää kuitenkin tulevan vasta äärettömän ajanjakson kuluttua.

Aivan viime aikoina on esiintynyt sellaisiakin skenaarioita, että nyt alkanut uusi aikakausi kuuluisi ennen muuta Venäjälle, jolla on hallussaan loputtomat raaka-ainevarat ja jonka maataloustuotanto tulee vain hyötymään ilmastonmuutoksesta samaan aikaan, kun entiset suuret tuottaja- ja kuluttajamaat nääntyvät kuivuuteen ja väestönkasvuunsa.

Todettakoon tässä ainakin se, ettei ennuste Venäjän ylivertaisesta maataloustuotannosta koko maailman ruokkijana oli uusi. Nikita Hruštšovin kaudella se esitettiin jo ennusteena koko puolueen äärettömällä arvovallalla vuonna 1961: Neuvostoliitto mullistaisi elintarvikkeiden maailmanmarkkinat.

Jo parin vuoden kuluttua siitä tulikin noiden markkinoiden suurin ostaja eikä kollektiivinen maatalous koskaan kyennyt ruokkimaan tyydyttävästi edes maan omaa väestöä.

Nyt tilanne on toki paljon parempi, vaikka Venäjältä puuttuu myös suurtuottaja, Ukraina. Tulevaisuuden ennustaminen on kuitenkin myös tässä tapauksessa vaikeaa ja siihen liittyy muuan aivan arvaamaton tekijä: sateiden kehittyminen ja ajoitus.

Stalinin aikana yritettiin ilmavirtauksiakin säädellä muun muassa suuntaamalla metsävyöhykkeiden istutuksia (Stalinin suunnitelma luonnon muuttamiseksi), mutta niin vain loppui diktaattorin valta vahvempansa edessä.

Sekä Venäjältä että Kiinalta puuttuu nykykäsityksen mukaan ihmisiä , mutta kuka tietää, miten paljon heitä oikeastaan tulevaisuuden tekoälyn ja robottien maailmassa tarvitaan?

Moni tuntee vielä termin kolmas maailma, jota itse asiassa yhäkin käytetään. Sillä tarkoitettiin sitä osaa maailmasta, joka ei kuulunut enempää idän kuin lännen kehittyneisiin pohjoisiin pallonpuoliskoihin. Se koostui ns. takapajuisista maista eli alikehittyneistä maista eli kehitysmaista, kuten sittemmin ruvettiin sanomaan.

Niiden väestönkasvu ja ruoan tuotanto ovat tulevaisuuden kohtalonkysymyksiä. Niin sanottua elintilaa niiltä ei puutu ja vaikka maapallon lämpeneminen luultavasti autioittaa toisia seutuja, se myös tekee toisia hedelmällisiksi. Kiistat alueista ja etenkin vedestä saattavat silti tulevaisuudessa olla monelle valtiolle elinkysymyksiä ja sodan syitä.

Kiina on panostanut voimakkaasti kehitysmaihin ja Venäjäkin yrittelee siellä parhaansa mukaan. Ne maat eivät ole viemässä sinne liberalismia tai ihmisoikeusideologiaa eivätkä edes feminismiä, joka saattaisi olla siellä hyvinkin paikallaan kuristaessaan syntyvyyttä.

Länsimaiset arvot ovat siellä jo kauan nauttineet suurta suosiota silloin kun esiinnytään kansainvälisillä forumeilla. Käytäntö on sitten ollut usein ihan muuta.

Kun Kiina nyt on yhdessä Venäjän ja Intian kanssa liittoutunut kehitysmaiden kanssa, on se lännelle vakava haaste, jonka merkitys saattaa olla historiallinen, kuten Putin ja hänen hengenheimolaisensa ovatkin julistaneet.

Elämme muutosten aikaa ja olemme sitä eläneet jo ainakin pari vuosikymmentä. Muutokset maailman voimatasapainossa ja sitä mukaa myös kansojen ja valtioiden noudattamassa ideologioissa saattavat olla perusteellisia.

Pari vuotta sitten, ennen Ukrainan sotaa, kirjoitin tähän tapaan:

 

keskiviikko 17. helmikuuta 2021

Pitkän nenän syndrooma

 

What do you want to do ?

New mailCopy

Nenän edessä

 

Jukka Valtasaari, Lännen jälkeen. Docendo 2019,  263 s.

 

Jukka Valtasaari on kokenut diplomaatti ja sellaisten ajatuksenjuoksuja kannattaa silloin tällöin kuunnella. Ovathan he työkseen seuranneet sitä muurahaispesää, jota politiikaksi nimitetään ja omalta osaltaan jopa siinä puuhanneetkin, jopa kukkulan laen tuntumassa.

Valtasaaren kirja alkaa ja loppuu Atlantin julistukseen (Atlantic Charter), jonka 14.8.1941 allekirjoittivat Franklin Roosevelt ja Winston Churchill.

Se on ylevä paperi, jonka periaatteille läntinen, ns. vapaa maailma on kumartanut jo muutaman sukupolven ajan. Sen näkemykset oikeudenmukaisesta rauhasta, puuttumattomuudesta toisten kansakuntien asioihin, kansainvälisestä yhteistyöstä ja valloitusten ja väkivallan hylkäämisestä ovat innoittaneet niin Eurooppaa kuin Amerikkaa ja joitakin muidenkin maanosien kansoja.

Atlantin julistus, sellaisena kuin se kirjassa esitetään, on kuitenkin hieman puutteellinen. Syyskuussa sen allekirjoitti erinäisten muiden valtioiden ohella myös Neuvostoliitto.

Itse asiassa tietenkin nuo Atlantin julistuksen taakse ryhmittyneet tahot pyrkivät ennen muuta lyömään Saksan ja propagandatasolla sen Uusi Eurooppa-suunnitelman. Julistus oli lähinnä eräänlainen etiketti paketin päällä.

Sen sijaan, etteivät allekirjoittajavallat olisi tehneet mitään alueellisia valloituksia, ne muokkasivat perusteellisesti Euroopan rajat ja panivat samalla toimeen historian suurimman etnisen puhdistuksen, jossa miljoonia saksalaisia ajettiin kodeistaan ja kotiseuduiltaan, jotka luovutettiin valloittajille.

Saatetaan tietenkin sanoa, että saksalaiset tai ainakin Saksa valtiona ansaitsivat erinomaisesti tämän käsittelyn ja että se oli tulevalle rauhalle välttämätön ehto. Ei se kuitenkaan miksikään muuta sitä asiaa, että sodan voittajat rikkoivat aivan törkeästi allekirjoittamaansa ideologista julistusta sen kaikissa pääkohdissa.

Tällaistahan se reaalipolitiikka tuppaa olemaan ja sen etuna yleensä on, että sen avulla saavutetaan tuloksia. Toki länsivallat sitten heti sodan jälkeen oli kyllä ajettu varsin ahtaalle Euroopan läntiseen kolkkaan, mutta siellä he kyllä sitten pysyivät ja saattoivat rajatulla alueellaan toteuttaa jopa noita poliittisia julistuksiaan. Aika aikaa kutakin.

Valtasaari tarkastelee kirjassaan niin Eurooppaa ja Yhdysvaltoja kuin Venäjää ja Kiinaa. Viimeksi mainittu on tärkein. Muut ovat itse asiassa taantuvia, mutta ei niihin silti sovi yliolkaisesti suhtautua. EU:llakin on oma mielekkyytensä ja paikkansa tässä maailmanjärjestyksessä, vaikka siitä ei tullutkaan sitä, mitä kerran toivottiin.

Uutta tässä maailmanajassa on kehitysvahdin tavaton nopeus. Ennen kuin ehditään tajutakaan, on nenän edessä aivan tuntematon tilanne. Maailma taitaa tuottaa yhä enemmän niin sanottuja mustia joutsenia, jotka sekoittavat pasmat poliitikoilta.

Mutta eihän tämä sinänsä uutta ole. En oikein keksi, missä vaiheessa läntiset poliitikot olisivat yleisemmin edes kyenneet ymmärtämään, mitä heidän kaikkein tärkeimmistä toimistaan seuraa eli millaista tulevaisuutta he tosiasiassa ovat valmistamassa -tarkoittaen siis toiminnan tosiasiallisia seurauksia eikä sitä, olivatko tarkoitukset hyviä tai huonoja. Asian voisi lyhyesti kiteyttää sanomalla, etteivät he ole tienneet, mitä tekevät.

Muuan tunnettu auktoriteetti on kehottanut antamaan anteeksi niille, jotka eivät tiedä mitä tekevät, mutta enemmän kyllä kiinnostaisi välttyminen niiltä seurauksilta, joita hyvät aikomukset ovat yhä uudelleen  tuottaneet.

Molemmat maailmasodat ovat malliesimerkkejä siitä, että on saatu aikaan jotakin aivan muuta, kuin mihin on kuviteltu päästävän. Ei kenenkään tarkoituksena ole ollut niitäkään katastrofeja aikaan saada.

Voimme olla melko varmoja siitä, että aivan nenämme edessä kypsyvät taas aivan uusien suurten muutosten ainekset, jotka saattavat mullistaa maailman perusteellisesti.

Veikkaan, että ne löytyvät ennen muuta talouden piiristä. Tekoäly ja vastaavat tekniset innovaatiot vain lisäävät tapahtumisen nopeutta ja laajuutta.

Myös Valtasaari näyttää erityisesti imponoituneen Kiinasta. Hänen, kuten minunkin nuoruudessani kyseessä oli takapajuinen valtio, joka tunnettiin hirvittävistä nälänhädistään. Kiinan kansantalous oli vain vähän Suomea suurempi, vaikka siellä oli asukkaita kuusisataa miljoonaa.

Nyt Kiina on taloudeltaan USA:ta suurempi, mikäli asiaa mitataan ostovoimapariteetilla. Se, joka ensi kertaa menee Kiinaan, saa valmistautua suureen kulttuurishokkiin.

Muistan hyvin, kun pääsin pitkälle kiertomatkalle Mannerheimin jäljille Sinkiangiin (Xinjiang). En osannut odottaa matkalta mitään merkillisempää, mutta se, mitä näin, teki niin tyrmäävän vaikutuksen, etten ole siitä vieläkään toipunut.

Takla-Makanin autiomaan reunat kukoistivat sellaisina yrttitarhoina, joita olisi voinut kuvitella näkevänsä vain jossakin Pohjois-Italiassa. Jokaisella keitaalla oli uutuuttaan hohtava ja kauniisti rakennettu kaupunki, jossa luksushotellit olivat täynnä hyvinvoivia kotimaisia turisteja. Kulinarismin saavutuksia en pysty edes kuvailemaan enkä paljon muutakaan.

Toki tuolla Silkkitien pohjoisen haaran varrella oli myös joitakin alkeellisia ja savuisia uiguurikyliä, joiden suhteellista hyvinvointia kuitenkin osoittivat juuri nuo loputtomat grillien savut. Asunnot olivat usein nuhjuisia ja muistuttivat vastaavia amerikkalaisia joissakin tienvarsikaupungeissa kuten myös rajan takana Kirgisiassa, mutta sielläkin tunnelma vaikutti vireältä ja valistuneelta. Moskeijat olivat museoina.

Xinjiag teki kyllä paljon suuremman vaikutuksen kuin Peking tai Shanghai, vaikka toki nekin olivat omiaan panemaan pienen ihmisen paikalleen. Han-kansa on kauneinta, viisainta ja kunnianarvoisinta maailmassa kuuluvat vanhat ajattelijat todenneen.

Tätä alkoi ruveta jo uskomaan omien havaintojensa perusteella. Tilastot, jotka muun muassa kertovat kiinalaisten olevan myös Pisa-testeissä eurooppalaisia parempia huolimatta kirjoitustavastaan, lisäävät asian uskottavuutta.

Kiina on julistanut tulevansa suurvallaksi vuonna 2049, jolloin on kulunut sata vuotta kommunistien vallanotosta. Itse asiassa se on kehittynyt paljon arvioitua nopeammin ja on nyt jo suurvalta ja jopa ylivoimainen supervalta lähes kaikilla mittareilla. Vain merien hallintaan tarvittavaa laivastoa ollaan vasta luomassa.

Mutta kiinalaiset eivät ole hätäilijöitä. Keskuksen valtakunta on nyt pari sataa vuotta ollut alamaissa, mutta sen paluu maailman keskukseksi näyttää taas väistämättömältä. Odotellaan nyt vaikkapa vain sata vuotta.

Mitä tämä merkitsee muulle maailmalle, on vielä epäselvää.

Kiinan ideana on harmonia. Se tuskin on sellaisenaan vientitavaraa, mutta tietenkin tarkoittaa myös sitä, ettei kenenkään sovi tulla keromaan Kiinalle, mitä sen olisi tehtävä. Tämä on Kiinan taholta selvästi julistettu ja aisan yli potkijat on pantu nopeasti ruotuun. Näin tehtiin jopa Norjalle katkaisemalla kertaheitolla sen lohentuonti sen jälkeen, kun Nobelin rauhanpalkinto oli annettu eräälle kiinalaiselle oppositiohahmolle.

Kiinakaan ei ole -ainakaan vielä- autarkkinen. Itse asiassa se on hyvinkin riippuvainen ulkomaankaupastaan, mutta riippuvuus ei suinkaan ole yksipuolista. Amerikkalaisten yritykset iskeä Kiinan heikkoihin kohtiin tuskin kantavat hedelmää pitkällä tähtäimellä.

Hymyilystään huolimatta kiinalaisilla on taipumusta tiettyyn chauvinismiin. Ulkomaalaispaholaiset -yangguizi eli pitkänenät gaobizi eivät ole tervetulleita esittämään vaatimuksiaan siitä, miten kiinalaisten olisi elettävä. Ei siinä auta edes vetoaminen Atlantin julistukseen. Ymmärretäänkö tämä lännessä?

Valtasaari näyttääkin kammoksuvan sitä ajatusta, että amerikkalaiset ryhtyisivät kumoamaan kiinalaista harmonian ideaa tyrkyttämällä sinne demokratiaansa.

Kiinallakin taitaa olla oma akilleenkantapäänsä -väestön ikärakenne on todennäköisesti sellainen. Kiina suoritti myös perhepolitiikassaan hämmästyttävän teon rajoittamalla hallitsematonta väestönkasvua, mikä todennäköisesti myös siivitti sen talousihmettä.

Väestöpyramidin kuoppa on kuitenkin myös myrkkyä taloudelle -ainakin nykyarvioiden mukaan. Katkaiseeko se Kiinan valtavan nousun, jää nähtäväksi.

Valtasaari kirjoittaa paljon monenmoisista poliittisista teemoista. Venäjän nousu ärhenteleväksi sapelinkalistelijaksi on merkittävä vaaratekijä maailmassa, jossa liennytyksen aikaiset sopimukset ovat umpeutumassa.

Sekin antaa syytä huoleen. Itse asiassa ydinaseiden heristely luo kuvan viidakossa kasvaneesta Tarzanista, joka ei osaa kommunikoida muuten kuin mölähtelemällä ja rummuttamalla rintakehäänsä. Tämä ei ole ihan se Valtasaaren käyttämä kuva, mutta kyllä hänen inspiroimansa.

Elämme epävakaassa maailmassa, jossa on syytä varautua nopeihin muutoksiin. Sen sijaan, että lyötäisiin hallitusohjelmissa lukkoon tiukkoja periaatteita, joista sitten vuosien ja vuosikymmenien mittaan saivarrellaan, olisi katsottava nenäänsä pitemmälle. Se uusi, joka maaliman mullistaa, saattaa olla ihan nenän edessä ja se, joka menettää tarkkaavaisuutensa on vaarassa saada ns. pitkän nenän.