Murrosajan näkymiä

 

Venäjä ja maailma

 

Вячеслав Никонов, Код цивилизации. Что ждет Россию в мире будущего? «Э», Москва 2015, 669 с. (Sivilisaation koodi. Mikä odottaa Venäjää tulevaisuuden maailmassa?)

 

Löysin ilokseni hyllystä kirjan, joka oli aikoinaan jäänyt lukematta. Se oli päivätty painoon menneeksi syyskuussa 2015, joten siitä voi odottaa ilman jälkiviisautta saavansa lukea arvion siitä, miltä Venäjän tulevaisuus näytti pian sen jälkeen, kun Putin aloitti seikkailupolitiikkansa Ukrainassa ja länsimaat julistivat pakotteensa.

Sotaa ei tuolloin kuitenkaan vielä Venäjän ja Ukrainan välillä käyty, vaikka venäjän aseellinen toiminta Ukrainaa vastaan oli paikallisella tasolla jo tosiasia. Aleksandr Duginin tapaiset ekstremistit riemuitsivat silloin, sillä heidän toivomansa sota näytti jo väistämättömältä. Venäjä ei enää voisi perääntyä ja jättää sijaissotilaitaan Donetskin ja Luhanskin alueilla yksin.

Venäjän länsisuuntauksen katkeaminen ja sen korvaaminen BRICS-kytköksellä oli silloin jo ajankohtainen. Mielipidetutkimukset osoittivat myös yleisen mielipiteen jyrkkää muuttumista lännenvastaiseksi ja etenkin Kiina nousi nyt suureksi ystäväksi.

Suuri murros oli tapahtumassa, mutta millainen olisi Venäjän ja koko maailman huomispäivä? Tilausta tällaiselle Nikonovin kirjoittamalle kirjalle oli olemassa.

Vjatšeslav Nikonov on Vjatšeslav Molotovin tyttärenpoika. Hän aloitti uransa jo neuvostoaikana keskuskomitean koneistossa, toimi myös KGB:ssä, kannatti perestroikan aikana Jeltsiniä, matkusteli urallaan paljon myös ulkomailla, istui edustajana duumassa ja on tällä hetkellä Russki-mir -säätiön johdossa.

Tuo tunnus on joskus samaistettu koko Venäjän ekspansiiviseen ulkopoliittiseen ohjelmaan, mutta itse säätiö näyttää sentään toimivan vain kulttuurin alalla, toki levittäen maailmalle venäläisen kulttuurin hyvää sanomaa ja siinä samalla venäläistä ns. pehmeää valtaa, kuten asia sotilaspiireissä ymmärretään.

Nikonovin kirja ei paljasta mitään suurta suunnitelmaa venäläisen maailman kokoamiseksi saman lipun alle ja kirjoittaja jopa väittää, ettei Venäjällä ylipäätään ole mitään yhtenäistä toimintaohjelmaa, se vain reagoi siihen, mitä maailmalla tapahtuu.

Näinhän asia on saattanut ollakin ja saattaa olla vieläkin. Mikäli tuollainen suuri suunnitelma on ollut ja ehkä vieläkin on, ei sitä välttämättä paljasteta laajemmalti Nikonovin tasoisillekaan henkilöille. Mitään Hitlerin ”Uuden Euroopan” tapaista utopiaa Venäjä ei ole esittänyt.

Ikävä kyllä, kirja ei myöskään vastaa siihen kysymykseen, joka sen kannessa esitetään. Sen sijaan se keskittyy pohdiskelemaan USA:n, EU:n, Aasian, Latinalaisen Amerikan, Afrikan ja islamilaisen maailman tulevaisuudennäkymiä, suuria trendejä ja tiettyjen maiden erikoispiirteitä.

Kirjan lähtökohtaa on, että Kiina on jo taloutensa koon suhteen, ostovoimapariteetilla korjattuna, ohittanut USA:n vuonna 2014. Myös lännen ”suuren seitsikon” eli USA:n, Japanin, Saksan, Britannian, Ranskan, Italian ja Kanadan yhteenlaskettu BKT oli jo pienempi kuin Kiinan, Intian, Venäjän, Brasilian, Meksikon, Indonesian ja Turkin.

Panin kyllä asian jo aikoinaan merkille, enkä voi olla ihmettelemättä niitä, jotka yhä vielä jahkailevat, tuleeko Kiinasta suurempi talousmahti kuin USA:sta ja milloin se mahtaa tapahtua, jos tapahtuu…

Toki käyvän kurssin mukaan lasketut summat ovat maailman taloudessa ja etenkin kaupassa olennaisen tärkeitä, mutta niin ovat myös sellaiset seikat, kuin velkaantuminen ja reaalitalous. Lännen talous on pitkälti kupla, jota pitää koossa vain luottamus ja se taas on kovin heiveröinen tukipylväs, kun maailmassa alkaa myrskytä.

Venäjän valtteja ovat suuri pinta-ala, luonnonvarat, maailman koulutetuin väestö ja kirjoittajan mielestä sen lisäksi vielä globaalisilla kategorioilla ajatteleva eliitti ja kasvava kansallinen itsekunnioitus, kertoo Nikonov.

Valitettavasti kirjoittaja ei jää pohtimaan Venäjän puutteita ja ongelmia. Kyllähän niitäkin riittää ja ne saattavat olla ratkaisevia. Klassisen sananparren mukaan pääongelmia on kaksi: dorogi i duraki -huonot tiet ja hölmöt (ihmiset väärillä paikoilla). Kukapa ei myös muistaisi Nikolai Karamzinin tiivistystä siitä, mitä Venäjällä tapahtuu: vorujut-s -varastetaan.

Toki noita ongelmia on kaikkialla ja siitä huolimatta maat ovat saattaneet pärjätä kansainväliselläkin areenalla hyvin. Mutta jotkin puutteet saattavat koitua ylittämättömiksi esteiksi valtion menestykselle. Niiden pohtiminen olisi tärkeää.

Muuan suuri kysymys koko maailmassa on demografia. Sitä voidaan kuvata tiettyä kieltä puhuvien määrällä. Nykytilanteessa on suuruusjärjestys tämän kirjan mukaan seuraava (siis kymmenen vuotta sitten):

kiina 1213 miljoonaa, englanti 514, espanja 425, venäjä 275, hindi 258, arabia 256, bengali 215, portugali 194, indonesia(malaiji) 176.

Mikäli puhutaan äidinkielestä, on järjestys seuraava: Kiina 1213, espanja 329, englanti 328, arabia 221 ja niin edelleen. Jos sen sijaan katsotaan internetin kieliä, huomataan, että siinä johtaa englanti valtavalla etumatkalla (56,1%), sitten tulee venäjä (6%), sitten saksa (5,9), espanja (4,9) kiina (4,5) ranska (3,9), japani 3,2) ja portugali (2,2).

Luvut ovat siis kymmenen vuoden takaisia ja ainakin minin huomiotani herättää, että ranskankielinen maailma (Le monde ftancophone) loistaa poissaolollaan. Toki ainakin ranskalaiset lähteet antavat asiasta aivan toisen kuvan (vrt. Vihavainen: Haun francophone tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Tilastojen maailman ihmeellisyyttä ei pidä aliarvioida.

Venäjäkin mainitaan tässä kirjassa niiden maiden joukossa, joissa kuolleisuus ylittää syntyvyyden, mutta asia ei näytä kirjoittajaa erityisemmin huolettavan. Samahan on tilanne esimeriksi Kiinassa.

Mitä islamilaiseen maailmaan tulee, se on ollut Venäjällä jo ammoisista ajoista ja kirjoittaja huomauttaa sitaatilla, että venäläinen sivilisaatio, joka siis poikkeaa läntisestä, jakaa jossakin määrin sen arvot. Toki islamilainen ekstremismi on vaara myös Venäjälle.

Nikonov selostaa jonkin verran sellaisia historianfilosofeja, jotka ovat pitäneet Venäjää omana sivilisaationaan, niitähän on ollut Danilevskista ja Sorokinista Spengleriin ja Huntingtoniin. Toki venäläinen sivilisaatio on lähellä läntistä, mutta silti erilainen.

Venäjän asema Eurooppaa ja Aasiaa yhdistävänä pitäisi käsittää aivan erityisellä tavalla: Venäjä ei ole aasialainen eikä edes euraasialainen, vaan niiden välissä sijaitseva omaleimainen alueensa. Sen integroiminen nousevaan Tyynen meren alueeseen on tärkeä tehtävä.

Mutta Venäjä on siellä lähes vain raaka-ainelähde. Korkeaa teknologiaa olisi voitava myös viedä. Nyt sellaista näyttäisi olevan lähinnä vain GLONASS -paikannusjärjestelmä.

Kirjoittaja toistelee teesiä, jonka mukaan kullakin sivilisaatiolla on oma geneettinen koodinsa. Niinpä sivilisaatiot eivät muutu ajan mittaan perusteitaan myöten toisenlaisiksi, vaikka muutoksia kyllä tapahtuu, kuten ihmisen vanhetessa.

Mutta millainen on tuo venäläisen sivilisaation koodi? Siihen ei kirjoittaja vastaa eikä hahmottele vastausta muidenkaan sivilisaatioiden osalta.

Otsikossa kysyttyyn kysymykseen, mikä Venäjää odottaa tulevaisuudessa, kirja tyytyy vastaamaan vain epäsuorasti ja rauhoittavasti: se on hyvässä seurassa. Kyllä siellä pärjätään…