Aikakautensa kirjailija

 

Erään virtuoosin vaiheita

 

Mauri Sariolan päiväkirja 1970-1985, Hyvästi Sammatin kuu. Toimittanut Reijo Ikävalko. Gummerus 1987, 256 s.

 

Mauri Sariolan julkaistujen päiväkirjojen ensimmäisen osan luin joskus kymmeniä vuosia sitten ja havaitsin sen varsin viihdyttäväksi. Silloin mies oli vielä nuori ja niin sanotusti menevä. ei hän vanha ole tässäkään kirjassa ja miettii joskus 55-vuotiaana, elääkö hän nyt elämänsä parasta aikaa. Saattoipa elääkin.

Pätevyyttä eri alojen toisten menevien miesten kuvaamiseen Sariola hankki edellisessä kirjassa lähes päivittäisellä istumisella Klaus Kurjessa ja jännitystä tarjosi pokeri, jossa huijarit kynivät kirjailijan yhä uudelleen.

Eihän Mauri -toivottavasti hän sallii tämän postuumin sinuttelun- vanha tässäkään kirjassa ollut. Vuonna 1924 syntyneenä hän eleli viisikymppisiään ja kuului isäni kanssa siihen ikäluokkaan, joka viimeisten joukossa lähetettiin rintamalle. Siellä hän toimi radistina, vaikka Laguksen panssariupseerin titteli kuulostikin komeammalta.

Sariola leimautui aikanaan kaiken (patentti) edistyksen viholliseksi, oikeistolaiseksi tai peräti äärioikeistolaiseksi, mihin vaikutti tietty kirjallinen kiinnostus Hitlerin Saksaan. Mikään äärioikeistolainen hän ei päiväkirjansa perusteella ollut eikä myöskään politiikasta erityisesti kiinnostunut.

Sariolan suhteesta aikansa ihmisiin voi runoilijaa soveltaen sanoa, että periaatteena oli: ”katsotaan mies eikä takki”. Monet näkyvät vasemmistolaiset Aarne Saarisesta ja Ele Aleniuksesta lähtien saivat häneltä arvostusta, kun taas moni oikeistolainen punnittiin ja kevyeksi havaittiin.

Sariola leimattiin aikoinaan sovinistiksi ja tämä amerikkalaisperäinen uudissana tuli käyttöön juuri käsiteltävänä aikana. Se oli alkukielellä yleensä muodossa male chauvinist pig, mikä sisälsi alatyylisen viittauksen ranskalaisen 1800-luvu Nicolas Chauvin-hahmon kiihkomieliseen oman ryhmän (kansallisuuden) ylistämiseen.

Sariola oli epäilemättä naistenmies eikä mikään epämääräinen genderoletettu, mutta ei sen sijaan seksuaalinen saalistaja. Julkaistussa aineistossa on tuskin lainkaan viittauksia syrjähyppyihin hänen puoleltaan.

 Rakastettu ja suorastaan palvottu puoliso sen sijaan kyllä näyttää harrastaneen niitä aina silloin tällöin, mutta itselleenhän porsas vahingon tekee, jos kaukalonsa kaataa, arveli Sariola viisaasti, eikä nostanut metakkaa, vaan nieli harminsa. Pian onni taas kukoisti.

Monien julkisuuden naisten kanssa Sariolalla oli erinomaiset suhteet, mutta itsekylläisiä feministitätejä hän ei voinut sietää, kuten ei tätimäisiä miehiäkään. Kaiken kaikkiaan elämä naisten kanssa näyttää yleensä sujuneen erinomaisen harmonisesti ja keskinäisen kunnioituksen merkeissä.

Sariolan suhteet kirjallisiin piireihin ovat luku sinänsä. Hän oli itse todellinen kirjoittajaihme, joka nopeimmillaan naputteli kaksisormijärjestelmällä kirjan yhdessä viikossa. Kuukausi oli normaali aika, ellei hieman pitemmästä päästä.

Kustannustoimittajat innostuvat välillä korjailemaan tekstiä ja Gummeruksessa työskennelleen Juhani Salokanteleen kanssa oli aluksi kitkaa, mutta ennen pitkää yhteistyö sujui kuin leikiten.

Kateus valtavalla vauhdilla tekstiä suoltavaa ja työllään elävää kirjailijaa kohtaan oli suurta. Paremmin ansaitsi vain Kalle Päätalo, josta tehtiinkin nimiprofessori, sillä hänen kai katsottiin kirjoittavan kansakunnan muistille olennaisista asioista.

Sariolan hahmot olivat sen sijaan harvoin poikkeuksin nykyaikaisia, meneviä miehiä, joiden hahmossa ei ollut mitään romanttista eikä arvostettavaa ja huonosti menestyneet mutta kyvykkäät kirjailijat tietenkin usein ansaitsivat saada edes apurahansa, joita menestyskirjailijan taas ei katsottu tarvitsevan.

Sariola ehti 60:een ikävuoteensa mennessä kirjoittaa yli 80 kirjaa, joiden yhteispainos oli yli kaksi  miljoonaa. Sen lisäksi tuli lukemattomia pitkiäkin lehtijuttuja ja jatkokertomuksia. Päiväkirjatkin käsittäisivät kymmenkunta nidettä, jos kaikki julkaistaisiin.

Kirjoittajana Sariola oli lyhyesti sanoen ihme ja on selvää, että määrän kustannuksella kärsi joskus myös laatu. Mutta tarkoituksena olikin kirjoittaa viihdettä ja kysyntä osoitti, että tarvetta oli. Käännöksiä tehtiin Amerikasta Japaniin. Puolassa kertyi melkoinen summa zlotyja paikan päällä käytettäviksi, mutta vironnetusta tekstistä ei Neuvostoliitto tainnut maksaa mitään.

Tässä kuvattu pätkä elämää ulottuu vuodesta 1970 kirjailijan kuolemaan vuonna 1985. Se oli tuota suurten ikäluokkien nousun, taistolaisuuden ja Kekkosen aikaa ja myös Suomen elintason ja modernisaation uuden suuren loikan aikaa.

Taistolaisuuteen kirjailija ei paljon huomiota kiinnitä, sen verran perverssiltä se touhu sotaveteraanista näyttää. Se n sijaan muiden vasemmistolaisten kanssa on paljonkin kosketuksia ja Kekkoseen suhde vaihtelee arvostuksesta ja kehumisesta paheksumiseen ja epäkunnioitukseen.

Toki Kekkosen hahmo ja roolikin ajan mittaan muuttuivat ja paisuva presidenttiys alkoi syödä normaalin kansanvallan perusteita. Aikakausi muuttui muutenkin. Aivan mahtava oli uusi Saab, jossa oli kaikenlaisia mukavuuksia silmänpesijöistä tupakansytyttimeen asti. Sataheppaisella voi ajaa jopa 160 kilometriä tunnissa. Nykyisin tämä ei taida Suomessa oikein onnistuakaan.

Uuden ajan ihmeisiin kuului myös elektroninen laskukone, jolla kirjailija innostui leikkimään. Kun siihen myöhemmin ympättiin vielä printtaus, alkoi olla aihetta jo spontaaniin päivittelyyn. Myös väritelevisio oli ihmeellinen ja mitäpä nyt voi sanoa siitäkin, että Sammatissa, mökkilaiturilla voi seurata suoraa lähetystä Moskovasta. Miten tämä kaikki voi olla mahdollista ja mihin vielä mentäisiin?

Muuan uuden ajan ihme oli automaattisen puhelinyhteyden avautuminen pohjoismaihin ja Länsi-Saksaan. Sähköpostia ei sen sijaan ollut kukaan tainnut vielä edes kuvitella ja niinpä kirjailija aina juoppotuurillaan lähetteli sähkeitä. Niitä lähti aina tunnetuilte henkilöille valtavia määriä ja kustannukset saattoivat olla tuhansia markkoja.

Vihreä käärme oli tämänkin kirjailijan demoni, joka aina aika ajoin otti vallan. Kuitenkin raittiita kausia saattoi olla viikkotolkulla ja elämän lopullakin todettiin, ettei mahalaukussa ollut mitään vikaa, vaikka sinne oli kaadettu tynnyreittäin viskiä.

Kirjailijan mieliala heilahteli jumalten keinussa äärimmäisyydestä toiseen. Yhä uudelleen hän vannoi lopettavansa ryyppäämisen, sähköttelyn ja sakinpeluun ja myös toteutti aikeensa.

Jossakin vaiheessa Sariola palasi taas vanhoihin paheisiin, joita vailla elämä oli yhtä tylsää kuin se oli lakkaamattoman ryyppäämisen aikoina. Raittius tuntui yhä uudelleen ihmeelliseltä, mutta äkkiähän siitä sitten hohto meni.

Sariolaa on moitittu ja haukuttu monista asioista ja pidetty matalatasoisena kirjailijana, mikä t taitaa heijastua siinäkin, että Yliopiston kirjastossa (tuossa entisessä Ylioppilaskunnan kirjastossa, eikä siis Kansalliskirjastossa) on hänen teoksiaan vain hyvin vähän.

Sariolan aitoutta ja rehellisyyttä ihmisenä ei voi asettaa kyseenalaiseksi ainakaan hänen päiväkirjojensa perusteella. Hän oli myös aidosti vaatimaton, vaikka osasikin loukkaantua törkeästä ylenkatseesta ja epäreiluudesta.

Maassamme on paljon Sariola-faneja ja kirjailijaa onkin syytä pitää yhtenä maamme kirjallisuushistorian ihmeenä, Päätalon tapaan. Molemmat olivat kansan syvien rivien rakastamia, kuten myös Väinö Linna ja Aleksis kivi.

Ehkäpä meillä Suomessa olisi aihetta pyrkiä hankkimaan kunniaa ja kunnioitusta lukemalla kaikki Sariolan kirjoittamat tekstit? Siinä olisi kotimainen vaihtoehto proustismille eli niille, jotka briljeeraavat sillä, että ovat lukeneet koko Marcel Proustin tylsän mammuttiromaanin. Miksi meidän sellaista pitäisi tehdä?