Elämmekö kommunismissa?

 

Kun kaupunki maaseudun söi

 

Urbanisoituminen (lat. urbs -kaupunki), on valtava, maailmanlaajuinen prosessi, joka on yhä käynnissä ja johtaa maaseudun autioitumiseen.

Ne miljoonat ja miljardit ihmiset, jotka alkeellisen maanviljelyksen vallitessa pystyivät/pystyvät hädin tuskin ruokkimaan itsensä ja joutuivat myös asumaan kurjien tuotantovälineidensä vieressä, muuttavat nyt mielettömiksi paisuneisiin megalopoliksiin tehdäkseen siellä jotakin hengenpitimikseen.

Suurtehomaatalous ei kaipaa massoja peltoja kuokkimaan ja satoa korjaamaan. Pari prosenttia kansasta pystyy ruokkimaan loput ja hyvissä olosuhteissa vielä viemään suuria ylijäämiä ulkomaille. Vilja on yksi maailmankaupan halvimpia, vaan ei halveksittavimpia hyödykkeitä.

Perinteiselle maataloudelle oli kaikkialla ominaista matala tuottavuus ja voimakoneina toimivat lähinnä miehet, hevoset ja härät.

Niillä eväillä ei suuria kaupunkeja ylläpidetty ja niiden väkiluku oli vielä kaksisataa vuotta sitten Suomessakin aivan mitätön. Kun koko maassa asui jo miljoona ihmistä, oli siitä kaupunkilaisia vain parisen kymmentä tuhatta.

Turku ja Viipuri olivat kaupungeista suurimpia ja niissä oli molemmissa noin seitsemän tuhatta asukasta. Samaan aikaan niitä oli Rantasalmellakin toistakymmentä tuhatta.

Suomessa maaseudun modernisoitumisen suuri irtiotto oli 1800-luvun lopulla ja se olikin aikamoinen ajolähtö, kun väestö alkoi kasvaa paljon nopeammin kuin maatalouden kyky elättää sitä. Suuret nälkävuodet opettivat asian kouriintuntuvasti.

Asiaa helpotti, kun viljaa alettiin tuoda suuria määriä ja talonpojat sen sijaan keskittyivät korkeammin jalostettuihin maitotuotteisiin, jotka puolestaan vietiin. Siirtolaisuus Amerikkaan ja sitten Ruotsiin hoiteli sen osan liikaväestöä, jota oman maan kaupungit eivät tarvinneet.

Prosessi kesti yli sata vuotta ja oma ikäluokkanikin sai todistaa sitä aivan omin silmin. Maaseutu tyhjeni ja suuri muutto kaupunkeihin tapahtui vasta sotien jälkeen. Samaan aikaan katosi monessa mielessä se raja, joka oli erottanut nämä kaksi miljöötä ja se raja oli ollut usein varsin jyrkkäkin. Nyt se vähitellen hävisi kokonaan.

Kun Neuvostoliitossa vuodesta 1961 lähtien alettiin rakentaa kommunistista yhteiskuntaa, jonka luvattiin olevan perustaltaan eli pääpiirteissään (v osnovnom) valmis vuoteen 1980 mennessä, piti tapahtuman lähinnä kolme suurta yhteiskunnallista mullistusta: raja ruumiillisen ja henkisen työn välillä katoaisi, raja maaseudun ja kaupungin välillä katoaisi ja naisen epäyhdenvertaisen aseman jäänteet katoaisivat.

Keinot olivat selkeät ja perustuisivat ennen muuta siihen valtavaan työn tuottavuuden nousuun, jonka yhteiskunnan sosialistinen organisointi tarjoaisi.

Perinteiset naisten työt korvattaisiin yhteiskunnallisilla laitoksilla: keskusruokaloilla, keskuspesuloilla ja lastentarhoilla. Naiset olisivat vapaita menemään tehtaaseen ja tekemään tuottavampaa työtä.

Raja henkisen ja ruumiillisen työn välillä katoaisi yleisen oppivelvollisuuden ja polyteknisen opetuksen myötä: jokainen oppisi peräti useamman erikoisalan valmiudet ja voisi tarvittaessa vaihtaa alaa. Koneiden yleistymisen myötä ruumiillisen työn tekisi kone ja sen käyttäjät olisivat kaikki insinöörejä, joiden työpanos olisi lähtöisin aivoista eikä hauiksista.

Entäpä kaupungin ja maaseudun erot? Mitä ne edes olivat?

Siellä asia ratkaistaisiin rakentamalla maaseutukaupunkeja, joissa entiset talonpojat eläisivät kaikkien nykyajan mukavuuksien keskellä kerrostaloissa ja kävisivät töissä muiden työläisten tapaan määrätunnit viikossa.

He eivät enää olisi riippuvaisia luonnosta eivätkä osuustoimintatilojensa pienomistajia, kuten kolhooseissa. Se oli valtava statuksen nousu: pikkuporvarista työläiseksi.

Sitä paitsi uudet maanviljelysmenetelmät ja etenkin lysenkolais-mitšurinilainen kasvinjalostus lupasivat aivan käsittämättömiä mahdollisuuksia entistä korkeammalle tuottavuudelle.

Kun tuota kommunismin rakentamisen ohjelmaa suunniteltiin, esitti Otto Ville Kuusinen, joka oli puolueen presidiumin (myöh. politbyroo) jäsen, pääsihteeri Nikita Hruštšoville osoitetussa ja tietenkin erittäin luottamuksellisessa kirjeessä asiasta omat epäilyksensä: asiahan oli ihan hyvä kansalle ja ulkomaalaisille jossakin muodossa esitettäväksi, mutta ei noin nopeasti voitaisi poistaa eroja maaseudun ja kaupungin välillä…

Erot nimittäin olivat valtavat ja ne olivat sellaiset muuallakin kuin Venäjällä. Suomessa nuo erot liittyivät alun perin koko elämänmuotoon.

Suomen maaseudulla elettiin ennen 1800-luvun loppupuolta mahdollisimman paljon omillaan.  Omasta pellosta, metsästä ja eläimistä saatiin niin talot ja tarvekalut kuin ruoka ja vaatteetkin. Rahaa tuskin tarvittiin ja jos olisi tarvittu, ei sitä olisi ollut.

Suuren askeleen kohti modernisaatiota otti suomalainen maaseutu vaihdantatalouden yleistyessä ja maakaupan alkaessa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Toinen valtavan tärkeä tekijä oli yleinen kansanopetus. Osallistuminen politiikkaan ja sanomalehdet tulivat suuriksi vaikuttajiksi 1900-luvun alussa.

Nyt maaseutu kytkeytyi myös maailmantalouteen uuden vientiteollisuuden myötä. Metsäkauppojen, tukki- ja uittotyömaiden ja lisääntyneen merenkulun myötä maaseutu myös vaurastui, lähetti lapsensa opintielle ja investoi koneisiin.

Noin kolmessakymmenessä vuodessa vuosisadanvaihteen molemmin puolin näytti kaikki perinpohjin muuttuneen, kuten aikalaiset joutuivat ihmetellen sanomaan (vrt. Vihavainen: Haun historia non facit saltum? tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Maalaiset muuttivat nyt kaupunkeihin suurin joukoin, mutta ei se poistanut maaseudun ja kaupungin välistä suurta kuilua. Pikemminkin päinvastoin: juuri tämä kuiluhan se monia kannusti muuttamaan.

Kaupungeissa oli paljon sellaista, mitä maaseudulla ei ollut. Jälkimmäinen laahasi kehityksessään jäljessä -ehkä ikuisesti?

1900-luvun puolivälissä kaupungeissa ja suuremmissa taajamissa oli oppi- ja ammattikouluja ja niiden väestön mahdollisuudet saada korkeampi koulutus olivat moninkertaiset maaseutuun verrattuna. Kaupungeissa oli myös hyväpalkkaisia töitä ja toimia samaan aikaan, kun maatalous kykeni maksamaan vuokratyövoimalle vain pennosia.

Kaupungeissa myös asuttiin hyvin ja kaikkien nykyajan mukavuuksien keskellä, kuten siihen aikaan tuli tavaksi sanoa: oli vesijohto ja viemäri, oli WC, sähköt ja ehkä puhelinkin. Oli myös ravintoloita ja viinakauppa ja kaupunkien välinen liikenne oli nopeaa ja mukavaa.

Huvituksia riitti, oli elokuvia ja teattereita ja tansseja jopa joka ilta. Oli kiinnostavia ihmisiä, joihin saattoi tutustua. Pariutumismarkkinoita ajatellen tilanne oli aivan toinen kuin maaseudun ahtaassa ympäristössä.

Kun maalainen tuli kaupunkiin, hän joutui töllistelemään neuvottomana hevosineen ja rattaineen, ellei sitten saapunut linja-autolla tai junalla. Jopa kaupunkilaisten puheenparsi oli erilaista.

Perinteisesti kaupungeissa oli asunut paljon vieraskielistä ainesta, jonka puhetta oli alettu matkia.  Kielitaidottomien kehittämässä slangissa oleellista oli hyperkorrektius, jossa suomen kielelle vieraita äänteitä ja rakenteita viljeltiin mahdollisimman paljon. Maalaisen kyvyttömyydelle puhua tätä shibboleth-kieltä voitiin nauraa loputtomasti (ks. Vihavainen: Haun stadin slangin nousu ja tuho tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Mutta raja maaseudun ja kaupungin, kuten myös henkisen ja ruumiillisen työn ja miesten ja naisten roolien välillä hävisi nopeasti. Puhetapakin samanlaistui. Erityisen nopeasti erot hävisivät Suomessa ja pohjoismaissa. Venäjällä prosessi oli paljon nihkeämpi, vaikka juuri sen nopeuttamiseen oli suurella maaseudun orjuutusoperaatiolla ja komentotaloudella pyritty.

Tämä on yksi historian paradokseja. Talonpoikia ylenkatsottiin kaikkialla, vaikka esimerkiksi Suomessa heillä oli myös lähinnä kuvitteellinen roolinsa koko kansakunnan ihanteena ja turmeltumattomana aineksena, jota oli varjeltava kaupungin viettelyksiltä.

Venäjällä talonpojan alistamista tuki vielä käsitys hänen kelvottomuudestaan luokka-asemansa takia. Talonpoika oli näet pientuottaja eli pikkuporvari, jollaisille oli luonnostaan ominaista vastaava psykologia, venäjäksi meštšanstvo (ks. Vihavainen: Haun meštšanstvo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Aivan erityisesti Stalinin kirjallisuuspaavi Maksim Gorki vihasi tuota pikkuporvarillisuutta, joka hänen mielestään oli turmellut venäläisen talonpoikaiston. Juuri sen tuhoamiseksi kollektivisointi oli välttämätöntä.

Talonpojalta puuttui Gorkin mukaan kaikki kulttuuri ja niiden tilalla oli vain alkeellinen ja eläimellinen ahneus ja egoismi. Tällä hän selitti jopa vallankumoukseen liittyneet julmuudet.

Venäjällä modernisaatio ja uusi yhteiskunta oli luotava vapauttamalla talonpoika egoismistaan kollektivismin hyväksi ja siirtämällä tarvittavaa, turpeeseen sidottua työvoimaa järjestäytyneesti kaupunkeihin.

Meillä prosessit sujuivat ilman niin sanottua ulkoekonomista pakkoa, itsevirtauksella (samotjokom), kuten venäläiset kommunistit oisivat sanoneet.

Paradoksaalisesti tämä jälkimmäinen tie osoittautui paljon tehokkaammaksi. Maaseudun modernisaation viivästyminen oli Neuvostoliitossa krooninen ilmiö, joka lopulta oli koko systeemin kannalta ehkä ratkaisevan tuhoisa.

Talonpojat tuottivat kyllä pikkutilkuillaan eli tehottomissa yhden hehtaarin aputalouksissaan suurimman osan maan monista maataloustuotteista, mutta kokonaisuutena uusi uljas kaupunkimaaseutu jäi toteutumatta, vaikka vanha talonpoikaisuus hävitettiin.

Meillä se ehkä jo sen sijaan on todellisuutta? Vai millainen kuilu nyt erottaisi maaseudun kaupungista, ruumiillisen työn henkisestä ja naisen roolin ja yhteiskunnalliset mahdollisuudet miehen vastaavista?

Tuo 1961 kaavailtu kommunistinen yhteiskunta kaikkine yhteiskunnan järjestämine lastenhoitoineen, henkistä työtä tekevine ja hyvin koulutettuine työläisineen ja talonpoikineen on todellisuutta nimenomaan Suomessa paljon suuremmassa määrin, kuin enempää meillä kuin Venäjälläkään pystyttiin vuonna 1961 kuvittelemaan.