Miehityksen perintö

 

Epätoivoinen sota

 

Dalia Kuodyté and Rokas Tracevskis, The Unknown War. Armed Anti-Soviet resistance in Lithuania 1944-1953. Genocide and resistance research centre of Lithuania 2019, 50 s.

 

Liettuan väkiluku ennen toista maailmansotaa oli vähän yli 2,5 miljoonaa. 25000 miestä menehtyi sodan aikana Puna-armeijassa ja Saksan armeijassa, mikä oli normaalia itäeurooppalaista tasoa, mutta sen lisäksi menehtyi sodan aikana lähes 14% siviileistä.

Yhteensä menetykset siis olivat 375000 henkeä, mikä on valtava suonenisku pienelle maalle.

Monet kuolleista olivat juutalaisia. Liettuassa asuneesta juutalaisväestöstä kuoli noin 80%. Liettuahan oli jo vuosisatoja ollut suuri juutalaiskeskittymä ja erityisesti Vilnassa juutalaiset olivat ajoittain jopa enemmistönä, kun taas etnisiä liettualaisia oli eräinä vuosina aivan häviävän pieni määrä. Puolalaisten määrä sen sijaan oli aina melko suuri.

Vuonna 1939 Vilnan väkiluku oli noin 200000, joista juutalaisia yli 50000. Lisäksi oli Saksan miehittämästä Puolasta tullut noin 12000-15000 juutalaista. Vilnan venäläiset olivat irrottaneet Puolasta vuonna1940 ja antaneet Liettualle valloituksen myötäjäisinä.

Vilnan juutalaisten kohtalo on järkyttävä tarina, josta n puhuttava erikseen, nyt tuossa entisessä pohjolan Jerusalemissa heitä on jäljellä vain pari tuhatta, mikä noin 600000 väkiluvusta on mikroskooppinen osuus. Kaksi synagogaa kuitenkin toimii.

Liettuan sodan ajan historialla on toinenkin erikoisuus, nimittäin miehityksen vastaisen sissisodan intensiivisyys ja laajuus. Toki samanlaista toimintaa oli myös Virossa ja Latviassa ja muillakin Neuvostoliiton miehittämillä alueilla, kuten Valko-Venäjällä ja etenkin Länsi-Ukrainassa.

Liettuassa metsäveljien merkitys oli kuitenkin tämän kirjasen perusteella paljon suurempaa kuin muissa Baltian maissa ja verrattavissa vain Länsi-Ukrainaan, vanhaan Itävalta-Unkarin alueeseen, joka sodan aikana oli liitetty Neuvostoliittoon.

Vastarintataistelijat ymmärsivät, etteivät voineet voittaa aseellista taistelua. Sen sijaan he uskoivat Atlantin julistukseen, joka takasi kaikille kansoille oikeuden päättää asioistaan ja odottivat kolmen suureen välien katkeamista. Sissitoiminnalla todistettiin, ettei Liettuan kansa halunnut kuulua Neuvostoliittoon.

Vuonna 1945 metsäveljiin arvioidaan kuuluneen jopa 30000 henkeä, jotka toimivat aktiivisesti ja tekivät hyökkäyksiä miehittäjiä vastaan jopa parin sadan hengen voimalla. Jo ensimmäisenä vuonna arvioidaan noin 10000 partisaanin kaatuneen ja kaikkiaan heitä menehtyi noin 20000. Liikkeeseen osallistui kaikkiaan noin 50000 henkeä.

Partisaanit järjestäytyivät hyvin ja johtoon nousi Jonas Žemaitis, jonka patsas on nykyään Liettuan puolustusministerin edessä. Vuonna 2009 Liettuan parlamentti nimitti hänet kuoleman (vuonna 1954 Butyrkassa) jälkeen Liettuan neljänneksi presidentiksi.

Ensimmäisen kiivaan taisteluvaiheen jälkeen partisaanien toiminta keskittyi propagandaan ja heillä oli jopa omat kirjapainonsa, arvatenkin monistuskoneita, joilla painettiin jopa tuhansien kappaleiden painoksia.

Länsivallat eivät koskaan uskaltaneet nousta puolustamaan sissejä, mutta kirjoittajat katsovat, että liikkeen ansioksi jäi se, etteivät venäläiset juuri uskaltaneet muuttaa Liettuaan. Heidän osuutensa väkiluvusta on nyt vain noin kuusi prosenttia, kun se Latviassa on noin kolmasosa ja Virossa neljäsosa.

Vaikka Neuvostoliitto siis antoi liittämälleen Liettualle huomenlahjana historiallisesti tärkeän Vilnan alueen, ei kansa siitä leppynyt valloittajaa kohtaan. Vielä vuonna 1947 partisaanit suorittivat 1333 aseellista hyökkäystä, joissa menehtyi 1344 hyökkääjää. Länsi-Ukrainassa hyökkäyksiä oli samaan aikaan 1603 ja niissä menehtyi 4136 hyökkääjää.

Verrattuna Viroon ja Latviaan, joissa metsäveljien liike jo laimeni, nämä olivat suuria lukua: hyökkäyksiä oli samaan aikaan Virossa 39, Latviassa 106 ja Valko-Venäjällä 60.

Sissisota on aina raakaa ja armotonta eivätkä sissit ota vankeja. Sen merkityksenä ainakin oli tietyissä yhteiskuntapiireissä säilynyt leppymättömyyden traditio, joka sai suuren hetkensä Neuvostoliiton hajotessa.

Myös Ukrainan nykytilannetta arvioitaessa täytyy maanalaiselle neuvostovastaiselle liikkeelle antaa suuri merkitys. Kreml on nähnyt paljon vaivaa todistellessaan sen olleen ja yhä olevan saksalaismielistä ja natsilaista. Sen omien menetelmien vertaaminen natsismiin on sen sijaan nykyään julistettu rikolliseksi. Sekin on muuan tyypillinen totalitarismin tapa yrittää hallita menneisyyttä.

Epätoivoisella taistelulla on oma laahuksensa ja näyttää siltä, että juuri tällä hetkellä jo umpeutuneita haavoja, jota syntyi myös miehitettyjen maiden sisälle, oltaisiin taas repimässä auki.

Se ei tietenkään ole mikään normaali, saati toivottava olotila ja kaikilla osapuolilla on syytä toivoa, että niin sanotut hyvät naapuruussuhteet sanan aidossa mielessä voisivat taas mahdollisimman pian palata.

Kreml on tietenkin se, joka päästi helvetin valloilleen, mutta eihän se ainoa taho ole, joka on otettava huomioon, kun mieletön sota pitäisi lopettaa.