Villit ja kristityt

 

Pakanoiden keskellä

 

François-René de Chateaubriand, Atala. Suomentanut Hannu Salmi. Faros 2003, 128 s.

 

Kirjoittaja tunnetaan restauraation ajan poliitikkona ja virkamiehenä sekä herkullisen pihvin keksijänä tai ainakin sen nimen antajana. Hän oli myös Ranskan Akatemian jäsen ja tunnustettu ranskalaisen kirjallisuuden mestari.

Tuo manittu paksu, puolikypsänä syötävä pihvi oli kenties varakreivi Chateaubriandin keittiömestarin luomus tai sitten Amerikan intiaanien keksintöä. Amerikassa sen lanseerannut gourmet joka tapauksessa oleskeli ja tutustui kai ihan henkilökohtaisesti intiaaneihin.

Jalot villit ja muut kuvitellut olennot olivat valistuksen ajan kirjallisuuden vakiokalustoa. Niitä ei yleensä tarvinnut lainkaan tuntea, ne voitiin yhtä hyvin vain kuvitella järkiolennoiksi, joiden mielestä eurooppalainen sivilisaatio oli mieletöntä.

Chateaubriand joka tapauksessa myös tunsi intiaaneja ja kuvasi heitä tavalla, jossa oli romanttisen ihailtavuuden ohella paljon myös kauhistuttavia piirteitä.

Intiaaneilla näet oli outoja juhlia, joissa ihmisiä uhrattiin ja saatettiin mielikuvituksellisten kidutusten alaisiksi. Lähetyssaarnaajat, joita tässä kirjasessa edustaa pyhimysmäinen erakko, pyrkivät levittämään villien keskuuteen sivistystä, mutta edistys oli hidasta.

Villit eivät siis kuitenkaan olleet pelkästään raakoja, vaan monessa suhteessa myös ihailtavia omintakeisen sivilisaationsa edustajia. Muuan outo ja makaaberi tapa heillä oli esi-isien eli vainajien luiden kuljettaminen mukanaan uuteen asuinpaikkaan siirryttäessä.

Myös ranskalainen valta teki pahojaan Amerikassa tuhotessaan erään heimon, jonka jäljelle jääneet jäsenet olivat jaloja ja ystävällisiä sieluja. Ranskalaisilla joka tapauksessa oli omat syynsä, he kostivat tuon intiaaniheimon tihutöitä.

Valkoisten ranskalaisten ja espanjalaisten tunkeutuminen läntisen Pohjois-Amerikan erämaihin ei tietenkään tapahtunut pelkästään rauhallisesti, vaikka he yleensä olivatkin yhteistyössä tämän tai tuon alkuasukaskansan kanssa.

Joka tapauksessa suhteista tuli niinkin läheisiä, että syntyi lapsia maahanmuuttajamiesten ja alkuasukasnaisten välille. Tämähän onkin se yleinen kuvio, josta kovin monessa kirjassa kerrotaan. Sen sijaan perin harvoin, jos koskaan tapaamme sellaista asetelmaa, jossa esiintyisivät maahanmuuttajanainen ja alkuasukasmies. Asiaa selittää toki miesten suuri yliedustus muuttajissa, mutta myös naisen asema kansan geenivarannon lähteenä ja myös kulttuurinen ylpeys.

Ehkäpä joku muistaa, millaisen haloo aiheutti joku TV-sarja, jossa maahanmuuttajatyttö niin sanotusti styylasi kantasuomalaisen pojan kanssa.  Maahanhmuuttajaryhmän kiukkuinen reaktio näyttää olleen naiiveille ohjelman tekijöille suurikin yllätys.

Tässä kirjassa joka tapauksessa päähenkilönä on intiaanien piirissä kasvanut espanjalaisen maahanmuuttajan ja intiaaniäidin tytär, joka on kasvatettu kristityksi. Äidin käsitykset kristillisyydestä olivat hyvin epämääräiset ja hän päätti tytön puolesta, että tämän oli säilytettävä neitsyytensä uhrina äidin kuolemanjälkeisen elämän helpottamiseksi.

Tyttö otti asian tosissaan ja kieltäytyi läheisestä suhteesta pelastamansa miehen kanssa, vaikka oli tähän korviaan myöten rakastunut. Dilemman ratkaisemiseksi hän otti myrkkyä ja kuoli siihen.

Toki kristityt, joilla oli parempaa tietoa asioista, tuomitsivat äidin vääräoppisen teon ja tyttären itsemurhan, jonka syntisyydestä tämä ei viattomuuksissaan tiennytkään. Äärimmäinen ratkaisu hirvittävään ristiriitaan löytyi joka tapauksessa vain kuoleman kautta, kuten romanttisissa teoksissa tuli tavaksi.

Tämä pikku romaani on osa Chateaubriandin laajempaa teosta Kristinuskon henki (Génie du christianisme, 1802), jota pidetään yhtenä ranskalaisen romantiikan perusteoksista ja jossa on nähty voimallinen protesti valistuksen tyhjää hengettömyyttä vastaan.

Ainakin teoksen menestys oli valtava ja sen juonen toistumista näemme yhä uudelleen, milloin Alaskan erämaassa tapahtuvana kuten Jack Londonilla ja milloin kaukasialaisena draamana kuten useilla venäläisillä kirjailijoilla ja elokuvantekijöillä Puškinista ja Tolstoista lähtien ja aina nykypäiviin saakka.

Nykyaikaisen lukijan silmin kirja on aika tylsä ja ennalta arvattava, mutta sen ilmestyessä asia tietenkin oli toisin. Kristinuskon henkeä ei liene enemmälti käännetty suomeksi, joten edessä olisi pieni ranskan kielen harjoitus, mikäli siihen haluaa kunnolla ja laajemmin tutustua.

 Toki käännöksiä muille kielille riittää ja ystävällinen robottikin voi aina auttaa, jos kiinnostus koskee vain juonta eikä koko kirjaa sanataiteellisena luomuksena.