Takaisin maaseudulle

 

Ympyrä sulkeutuu

 

A.H. Tammsaare, Kotiinpaluu. Totuus ja oikeus V. Suomentanut ja saatesanan kirjoittanut Juhani Salokannel. Otava 2013, 634 s.

 

Tammsaaren valtavan pentalogian viimeisessä osassa palataan taas Vargamäen tilalle ja sen soiden keskelle. Vanhat ja kovat isännät ovat pehmenneet ja joutuneet sivuraiteelle, ensimmäisen osan päähenkilö on jopa siirtynyt mökkiin, pois lastensa ja lastenlastensa tieltä.

Kaupungista palaa myös varsinaiseksi päähenkilöksi muuttunut Vargamäen poika Indrek ja asettuu synnyinkotiinsa setämieheksi.

Sana setämies ymmärretään nykyään valtakulttuurissamme ns. pissispiirien antamassa merkityksessä poikana, joka oikeasti on jo aikuinen, mutta yrittää vongata nuoria tyttöjä. Tämä on nykyisen diskurssimme keskeisiä aiheita ja kiintoisa osoitus oman kulttuurimme tasosta.

 Aikoinaan setämies kuitenkin tarkoitti perheen vanhaapoikaa, joka teki talon töitä palkatta. Sellainen setämies tulee myös latinakouluja käyneestä ja lapsensa hylänneestä Indrekistä, jonka saaman sivistyksenolisi oikeastaan pitänyt pätevöittää hänet virkamieheksi, mandariiniksi, jonka henkinen maailma oli irrotettu talonpoikaisesta elämänpiiristä.

Paluu synnyinkotiin ei ole mikään klassinen tuhlaajapojan paluu, kuten Juhani Salokannel huomauttaa, siitä puuttuu jopa se hohde, joka liittyy syntisen armahtamiseen. Lukumiehen palaaminen siihen miljööseen, josta hän oli yrittänyt ponnistaa ylös, oli yksinkertaisesti vain floppi, hukkainvestoinnin tunnustaminen, jossa tuskin on edes nostalgiaa.

Toki Indrek jatkaa isänsä elämäntyötä eli soiden ojitusta lapiopelillä. Virossa sillä välin toteutunut kansanvalta lähtee lopulta jopa auttamaan talonpoikien pyrintöjä laskemalla joen pintaa. Onhan sekin uuden ajan merkki.

Tammsaaren järkäle ei kuitenkaan ole mikään Linnan Pohjantähti. Muistakaamme, että Linna halusi ja sai nimenomaan tieteen akateemikon tittelin. Hänen intohimonaan oli kuvata maaseudun muutos sosiaalihistoriallisena prosessia ja inhimillisesti katsoen täytyy todeta hänen selvinneen urakastaan loistavasti. Pohjantähteä ei ole suotta sanottu Suomen kansallisromaaniksi.

Samanlaista statusta on sovitettu myös Tammsaaren romaanisarjalle, mutta sen näkökulmat ovat aivan toisenlaisia. Toki maaseudun muutos käy ilmi myös Totuuden ja oikeuden sivuilta ja sen ohella se kuvaa tietyissä osissaan siirtymistä kaupunkiin ja valistuksen ja urbanisaation prosesseja.

Maaseudun suuria muutoksia 1800-luvulla Tammsaare ei kuitenkaan kuvaa ja tuskinpa ne Virossa olivatkaan yhtä suuria ja äkillisiä kuin Suomessa, jossa talonpoika alkoi nousta ja jopa herrastella metsärahoillaan.

Viron suuret yhteiskunnalliset kysymykset ja prosessit, kuten saksalainen kartanotalous ja vapaussodan jälkeinen suuri maareformi ovat nekin kaukana Vargamäen puhtaasti talonpoikaisesta miljööstä, jossa isäntien valta on käytännössä se korkein instanssi. Toki isäntien keskinäistä nokkimisjärjestystä ruoditaan oikeudessa.

Joka tapauksessa esimerkiksi maaseudun koneellistuminen ja vaurastuminen jäävät varsin ulkokohtaisesti kuvatuiksi. Niittokoneitakaan ei mainita, vaan miehet niittävät kilpaa hullun lailla. Puimakone sentään toimii jossakin ja polkupyöriä on käytössä yleisesti.

Edellisessä osassa puhuttiin jonkin verran pirtukaupasta. Sen merkitys oli varmasti suuri myös kuvitteellisella Vargamäen alueella. Suomen kieltolaki ja vanhat seprakauppaperinteet tarjosivat helppoa rahaa sille, joka uskalsi riskeerata.

Vargamäen vanha isäntä viedäänkin viimeiseen lepoon komeasti automobiililla, jonka hankkimiseen tarvittavien rahojen alkuperä ihmetytti kansaa. Olisiko kanamunakaupalla voinut päästä moisiin summiin käsiksi?

Ehkäpä nykyään sentään jopa niillä, nythän maatalouskin oli bisnestä, ei enää pelkkä elämänmuoto. Virosta, kuten Suomesta vietiin elintarvikkeita muun muassa Englantiin.

 Ants Oras on tunnetussa kirjassaan Viron kohtalonvuodet, pyrkinyt osoittamaan, ettei Viron itsenäistyminen ollut mikään epäonnistuminen toisin, kuin bolševikit väittivät. Muuan selkeä osoitin, joka todisti elintason noususta, oli polkupyörien suuri lukumäärä.

Venäjällä ymmärrettiin myös polkupyörän statusarvo ja tunnetussa Sergei Gerasimovin taulussa Juhla kolhoosissa, on polkupyörä hyvin keskeisesti esillä. Käytännössä niitä sai vielä 1970-luvulla etsimällä etsiä. Vain harva neuvostoihminen osasi ajaa pyörällä.

Joka tapauksessa se, joka etsii kaunokirjallista kuvausta Viron modernisaatiosta ja sen sosiaalihistoriallisista murroksista, ei kannata odottaa liikoja tältä Tammsaaren valtavalta romaanilta. Se keskittyy ihmisiin ja heidän aivoituksiinsa ja pyrintöihinsä, jotka yleensä saavat aikaan päinvastaisia tuloksia kun oli tarkoitettu.

Ehkäpä tämä onkin jonkinlainen kirjailijan tavaramerkki. Vastaavastihan tapahtuu Tammsaaren romaanissa Hornanperän uusi paholainen.