Ratsuväen henki

 

Hevosmiesten maailmasta

 

Hevosmiesten imago taisi kärsiä siinä 1950-60-luvuilla, kun hevoset lopullisesti hävisivät autoille ja traktoreille modernin yhteiskunnan voimakoneina. Muistan hyvin, miten hevosia pilkattiin ”karva-Opeleiksi” ja hevosella kyntävästä pientilallisesta alkoi tulla lähes koominen hahmo, vaikka hevoset vielä metsätöissä näyttivät korvaamattomilta.

Kuitenkin hevonen oli perinteisesti ollut se, mikä erotti herrat rahvaasta. Raamatussakin esitettiin luonnottomana sellainen järjestys, jossa palvelijat olivat hevosten selässä ja herrat kulkivat jalan. Se kuului apokalyptiikan maailmaan, jossa kaikki oli muuttuva ja viimeiset tulisivat ensimmäisiksi.

Ranskaksihan hevonen on cheval ja sen mukaisesti hevosmies on chevalier -kavaljeeri, kuten se meillä sanottiin. Espanjassa ovat vastaavasti caballo ja caballero. Hienoa väkeä siis juuri tuon hevosen perusteella ja ansiosta.

Toisaalta tiedämme, että sota oli ja on yhäkin julmaa ja ratsuväki raakaa. Tuota raakuutta pehmensi hieman se ritarillisuus (sanasta rida, ratsastaa, ryttare, ratsumies), jota hevosmiehet kollegiaalisesti osoittivat sodassakin vertaisilleen, jotka olivat sitten velvollisia maksamaan potut pottuina.

Denis Davydov, venäläinen husaari, joka vuoden 1812 sodassa komensi partisaaniosastoja ja jonka hahmo ikuistettiin Tolstoin Sodan ja rauhan Denisov-nimisessä arkkityyppisessä hummaajassa ja rämäpäässä, taisteli myös Suomen sodassa 1808-1809.

Muistelmissaan Davydov kertoo, miten hänen esimiehensä Jakov Perovitš Kulnev oli suosittu ja arvostettu myös ruotsalaisten puolella, kuten Runebergkin esittää. Kerran kaksi ruotsalaista upseeria oli joutunut kasakoiden saartamaksi ja nämä perinteidensä mukaisesti aikoivat tappaa nämä ja ryöstää heidän omaisuutensa.

Silloin upseerit huusivat ranskaksi: Koulneff, Koulneff -sauvez-nous la vie (Kulnev, pelasta henkemme), mikä sitten tapahtuikin.

Kulnev ei muuten ollut Donin kasakoita, kuten Runeberg erheellisesti kertoo, vaan kotoisin Liivinmaalta, nykyisestä Latviasta (Ludza).

Kulnev kohosi Suomen sodassa kenraalimajuriksi ja johti hyökkäystä Ahvenanmeren yli Grisslehamniin. Hän oli Napoleonin sotien konkari, joka tuli myös ranskalaisten puolella hyvin tunnetuksi. Väitetään, että hänen kuoltuaan Napoleon kirjoitti Josephinelle: Eilen kuoli Kulnev, joka oli venäläisten paras ratsumies.

 Kulnev kaatui jo vuonna 1812, Venäjän armeijan perääntymisvaiheessa, mutta hänen maineensa jäi elämään ja hänen kuvansakin on helppo löytää Talvipalatsin sotilaiden galleriasta. Hänen muistokseen on nimetty kirkkokin.

Kun Runeberg loi vänrikkinsä, oli runo Kulnevista sensuurin suuntaan oivallinen osoitus siitä, että runoilija osasi arvostaa myös entisiä vihollisia. Viittauksia Kulneviin käytettiin myöhemminkin todisteena siitä, ettei Runeberg ollut mikään russofobi. Tuo sanahan keksittiin 1800-luvu jälkipuoliskolla.

Itse asiassa Runebergin vänrikeistä tuli suomalaisen nationalismin keskeinen tukijalka, kuten venäläisellä puolella sitten jo ennen sortokausia ja etenkin niiden aikana alettiin valittaa. Pelkästään merkittävänä vuonna 1899 vänrikeitä myytiin 75000 nidettä, mikä oli ajan oloissa valtava määrä (ks. Vihavainen: Haun runeberg venäläisin silmin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Palataksemme Kulneviin, Runebergin hänestä antama kuva ei tietenkään ole nykyisen poliittisen korrektiuden mukainen. Erityisesti huomiota tässä suhteesa kiinnittää hänen niin sanoakseni räikeä heteroseksuaalisuutensa:

Ma Kulnevista juttelen,

Lie sulle tuttu tuo.

Sep’ oli oikein kansan mies,

Hän elää ja hän kuolla ties,

Mies parhain missä taisteltiin,

Tai maljaa maisteltiin.

Yöt, päivät yhä taistella,

Sit’ ilonansa piti hän,

Ja kaatumista kukkana

Vaan sankar-elämän.

Mi aseheksi puuttuikaan

Ol’ yhtä, kunhan kaatui vaan,

Jos miekka taikka pikari,

Jos joi tai tappeli.

Hän harras myös ol’ lempimään,

Nopeesti kullan valitsi,

Sodasta tuskin pääsikään,

Niin tanssit toimitti.

Yön sitten armasteltuaan,

Hän kengän riisui kullaltaan,

Sen viinaa täydellänsä toi

Ja lähtömaljan joi.

 

Tällaistahan todella tapahtui. Kun Suomen säädyt olivat Porvoon valtiopäivillä vannoneet uskollisuutta Venäjän keisarille, voitiin valloitetetuilla alueilla kaikin mokomin, vaikka sitten salaa hammasta kiristellen järjestää tanssiaisia, joihin venäläiset upseerit osallistuivat. Näinhän tehtiin esimerkiksi Oulussa.

Samaan aikaan Ruotsin kuninkaalle uskolliset Suomen armeijan rippeet jatkoivat raskasta marssiaan, nälän, vilun, sairauksien ja vihollisen ahdistamina. Noista tansseista Runeberg ei sen enempää puhu, mutta kyllä sen sijaan esimeriksi tunnettu muistelija Sara Wacklin.

Hurjuus taistelussa, ryyppäämisessä ja naisten kaatamisessa nostettiin ratsumiesten ja erityisesti husaarien keskuudessa ihanteeksi. Kulnevin alaisen, jo mainitun Denis Davydovin runoissa löydämme tämän arvomaailman ja siihenhän Runebergkin viittaa.

Näinä metoo-aikoina saattaa joka tapauksessa tuntua hieman yllättävältä, että vihollisarmeijan upseerien naisseikkailut oman väestön keskuudessa esitettiin romanttisessa valossa ilman moitteen häivääkään.

Ehkä tässä voisi ajatella, että naisten ajateltiin tuohon aikaan jokaisen vastaavan itsestään eikä kyse näissä seikkailuissa ainakaan aina ollut mistään raiskauksesta. Paljon naisia ovat miehitysarmeijat aina vetäneet puoleensa.

Joka tapauksessa Runebergin maalaama kuva mustakuontaloisesta Kulnevista juomassa vodkaryyppyään aamulla koko yön kestäneen ”armastelun” jälkeen naisen kengästä on merkille pantava. Tuo kengästä juominen ei sellaisenaan ole ainutlaatuinen juuri tämän runon aihe, sellaista toki tapahtui näinä galanttien kavaljeerien aikoina.

Historiaan siirtyneenä asiat joka tapauksessa saattavat saada romantiikan hohdetta, vaikka niitä aikoinaan olisikin paheksuttu.

Joka tapauksessa syntyi tarina, todenperäinen tai ei, että Kulnev olisi kerran toimittanut tanssit jollakin selustan paikkakunnalla ja juonut siellä maljan tytön kengästä.

Tyttö oli tiettävästi sulkavalaisen Tiittalan kartanon tytär ja tuo hänen kenkänsä, joka oli saanut palvella maljana, säästettiin jälkipolville. Kuva siitä julkaistiin Hakkapeliitta- lehdessä vuonna 1930 ( ks. 15.04.1930 Hakkapeliitta no 16-17 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto ).

Woke-piirit puhukoot, mitä puhuvat, mutta jotenkin tuntuu sitä, että kaikesta huolimatta sodassa vielä 1800-alun oloissa saattoi sentään olla joitakin absurdin ritarillisia piirteitä ainakin noiden hevosmiesten eli kavaljeerien keskuudessa.