Syvällä ollaan

 

Barbaria ilman naamiota

 

1800-luku uskoi Euroopassa inhimilliseen edistykseen ja yleensä alettiin jo valveutuneissa piireissä ymmärtää myös sodan mielettömyys. Sehän ei ollut mikään toimiva tapa rikastua ja siihen varautumisen vaatimia valtavia kustannuksia saattoi pitää korkeintaan välttämättömänä tai ainakin valitettavana pahana.

Niinpä vakavia yrityksiä yleisen ja peruuttamattoman rauhantilan aikaansaamiseksi ja ainakin varustelukustannusten jonkinlaiseksi rajoittamiseksi alettiin tehdä. Tulokset olivat vaatimattomia, mutta ainakin Haagiin saatiin rakennettua asialle omistettu palatsi ja avoimesta väkivallan saarnaamisesta alkoi tulla seurapiirikelvotonta.

Jo Boksarikapinan kukistamisessa pidetyt puheet ja tehdyt teot osoittivat, ettei suurta muutosta ollut tapahtunut ja ensimmäinen maailmansota hävitti sitten loputkin illuusiot.

Silti sotaa katsottiin aina tarpeelliseksi perustella jollakin ylevällä asialla, eihän ihmisiä noin vain voinut uhrata ilman elämää suurempaa perustelua.

Tuossa uhraamisessa taitaa kuitenkin piillä jo sen itsensä oikeuttaminen. Seppo Oikkonen on usein tälläkin palstalla muistuttanut siitä, miten sota taannuttaa ihmisten ja kansojen psyyken yhä primitiivisemmälle tasolle ja rakentaa hyökkääjästäkin kuvan uhrina, joka tarvitsee suojelua ja vaatii sitä kansalaisiltaan.

Edes natsi-Saksa ei propagandassaan halunnut olla avoimesti ylimielinen saalistaja ja hyökkääjä, vaan kuulutti maailman oikeudenmukaisempaa jakoa ja uutta Eurooppaa, jossa kansoille annettaisiin se, mitä ne oikeudenmukaisesti ansaitsivat ja tarvitsivat.

Neuvostoliitto taas kävi suurta isänmaallista sotaa, jossa virallisen version mukaan olennaista oli kansakunnan taistelu elämästä ja kuolemasta, eikä suinkaan suurvallan etupiiristä tai edes ideologiasta. Samaan aikaan taistelu toki käytiin edistyksen, oikeudenmukaisuuden ja vapauden puolesta taantumusta, obskurantismia ja orjuuttamista vastaan (vrt. Vihavainen: Haun pyhä sota tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Taistelussa ilmennyt ristiriita oli tietenkin aivan todellinen, vaikka tuossa edellä viitatussa laulussa esitetty osapuolten vastakohtaisuuden totaalisuus kuuluikin jo propagandan fiktiiviseen maailmaan. Joka tapauksessa myös Neuvostoliitossa vannottiin ainakin sanoissa inhimillisten perusarvojen nimiin.

Jopa toisen maailmansodan propagandassa oli harvinaista, että uhattiin vaikkapa kokonaista kansaa hävittämisellä, vaikka juuri sellaisia rikoksia oltiin itse asiassa tekemässä.

Kun Jemeljan Jaroslavski, toisen luokan suuruus, jonka johdossa oli nimikuulu Taistelevien jumalattomien liitto (Союз воинствующих безбожников), jatkosodan alussa ilmoitti julkisesti, että suuri neuvostokansa suuttumuksessaan pyyhkäisisi Suomen pois maan pinnalta, oli se Suomen propagandalle harvinainen herkkupala, jota sitten vielä aina silloin tällöin toisteltiin.

Asian sai suomalaisten korvissa kuulostamaan erityisen dramaattiselta se, että juuri sama herra johti noita taistelevia jumalattomia, joiden valtaa uskonnollinen Suomen kansa hyvästä syystä pelkäsi. Itse asiassa koko tuo Taistelevien jumalattomien liitto oli juuri tuossa vaiheessa Stalinille kiusallinen, hän kun kipeästi tarvitsi ja sai tukea Venäjän ortodoksiselta kirkolta.

Tarkkaan ottaen tuo Jaroslavskin uhkaus ei välttämättä ollut ihan niin paha, kuin miltä se kuulosti ja millaiseksi se voitiin tulkita. Ellen nyt ihan väärin muista, niin siinä käytettiin ilmaisua steret s litsa zemli, joka ei välttämättä tarkoita, että näin tulee tapahtumaan, vaan että näin voi tapahtua.

En nyt onnistu löytämään originaalia, mutta olennaista tässä on, että moisen uhkauksen esittäminen missä muodossa tahansa oli ennenkuulumatonta hävyttömyyttä ja myös hyvin harvinaista. Vaikka tuossa sodassa oltiin teoissa aivan tavattoman barbaarisia, haluttiin sentään edes sanoissa teeskennellä jonkinlaista säädyllisyyttä. Joskus lipsuttiin.

Vaan mitenkäs on nyt? Internetin kautta saamme nähdä toinen toistaan häpeämättömämpiä naamoja, jotka uhkaavat täydellisellä tuholla meidänkin maatamme. Niin mahtava on ylpeissä puheissaan tuo hyökkäyksen viaton uhri, oma synnyinmaa, jota vihollinen turhaan yrittää uhata.

Pidän ilmeisenä, että nykyaika on ainakin diskurssinsa tasolla jo taantunut kauemmas barbariaan kuin toisen maailmansodan ajan Eurooppa, jossa sentään yritettiin säilyttää edes jonkinlainen säädyllinen puhetapa. Nyt pelkkä valtion sotilaallinen mahti eli sen kyky pahantekoon näyttää riittävän ylpeilyn aiheeksi.

Se, että ydinpommin räjäyttäminen keskellä ihmisasutusta ei koskaan eikä missään oloissa voisi olla muuta kuin korkeimman luokan sotarikos, rikos ihmiskuntaa vastaan, ei enää säikäytä uhoajia.

Sota tietenkin kiihdyttää tällaista henkisen taantumisen prosessia, mutta onhan se jo kauan ollut käynnissä. Tällaista tuli kirjoitettua jo yli vuosikymmen sitten, jo ennen Krimin miehitystä, kun Venäjällä jotkut innostuneet nuorisopiirit laskivat leikkiä Washingtonin hävittämisestä uusilla ihmeellisillä ohjuksilla. Silloin sitä tosin laajasti paheksuttiin.

 

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Mahtailu kansallisena projektina

 

Mahtailu kansallisena projektina

 

Mihaili Bakunin kirjoitti aikoinaan kirjan ”Ruoskasaksalaisesta keisarikunnasta” (Knuto-germanskaja imperija i sotsialnaja revoljutsija). Aitosovinistisessa hengessä tämä anarkistien Grand Old Mad kuvaili saksalaista upseeria, joka hänen mielestään oli ”sivistynyt elukka, lakeija vakaumukseltaan ja pyöveli kutsumukseltaan”.

Ellen nyt aivan väärin muista, niin Bakuninin kynästä on lähtöisin myös anekdootti, jossa eri Euroopan kansakunnat kehuivat kukin sillä, mitä hyvää heidän hallitsijansa pystyvät kansalleen antamaan. Vain saksalaista nämä maalliset hyvyydet eivät kiinnostaneet ja hän kehaisikin vain: ”Meidän hallitsijamme pystyy orjuuttamaan ja nöyryyttämään teidät ja kaikki muutkin!”

Kun mitään tavoiteltavaa eikä arvokasta siis ainakaan tämän skenaarion mukaan ollut tarjottavana, tarjottiin ihailun kohteeksi pelkkää valtion mahtia. Se taas oli asia, jota Bakunin vihasi enemmän kuin mitään muuta, vaikka hänen aivoissaan itse asiassa syntyi idea eräänlaisesta totalitaarisesta yhteiskunnasta, jossa valtiovallan sijasta oli Zwangherrin roolissa kansalaisyhteiskunta.

Esimoderneissa yhteiskunnissa oli valtion mahdilla aina suuri merkitys. Sitä korostettiin ulkoisilla tunnuksilla, palatseilla, linnoituksilla, paraateilla ja loistolla. Pietariin saapuva talonpoika saattoi tuntea vain nöyrää hämmästystä nähdessään, Jumalan maanpäällisen voidellun asuinsijat ja hänen palvelijansa, joita oli leegio, hekin pukeutuneina loistavasti kuin serafit.

Talonpoika ei saanut valtiolta mitään aineellisia hyvyyksiä vaan päinvastoin maksoi koko lystin ja sai kaupan päälle ruoskaa palkakseen, jopa aivan syyttömänä. Vielä sen jälkeen kun maaorjuus ja ruumiin rangaistukset lakkautettiin, valtio sijoitti hyvin paljon mahdilla rehvastelemiseen. Japanin-sodassa tapahtunut lankeemus oli sitten sitäkin nolompi.

Mutta sovinismilla ratsastaminen tuotti tiettyjen ainesten kannatuksen. Mustasotnialaisten ja muiden varsinaisten lurjusten ohella joukkoon kuului myös aivan tavallisia poroporvarillisia sanomalehtien lukijoita. Kaikki eivät taputtaneet mustasotnialaisten murjaisulle, jonka mukaan ”Viipuri on Venäjälle vihamielisen mongolikansan hallussa” ja pitäisi palauttaa oikealla omistajalleen, joka oli sen jo vuonna 1710 valloittanut. Harvat sen sijaan ymmärsivät, että suomalaisilla pitäisi omalla alueellaan olla jonkinlaisia erioikeuksia venäläisiin nähden.

Korskea sovinismi vaati vähemmistöjen alistamista ja nautti valtion mahdista niin kauan kuin sitä riitti. Sitten kuitenkin tapahtui niin, että talonpoika, jolle oli annettu vain maksajan osa, alkoi itsekin kiinnostua saamaan vastinetta uhrauksilleen. Kun mahdin näyttäminen taas kerran floppasi pahasti, alkoi kultaisten kaluunoiden hohto himmentyä.

Kuka oikeastaan tarvitsi loputonta teurastusta ja hävitystä? Miksi Puolaa, Suomea ja muita reuna-alueita piti hallita väkivalloin? Ellei valtiolla ollut muuta tarjottavaa, niin se ei ansainnut muuta kuin tuhonsa.

Dardanellit saattoivat kiinnostaa niin oligarkkeja kuin sovinistisia visionäärejä, mutta tuskin talonpoikaa Kurskin kuvernementista. Hän pikemminkin halusi saada osansa paikallisen tilanherran maista. Vallankumous syntyi vuonna 1917 väriltään punaisena, mutta tämä ei ollut oleellista. Vallankumoukset syntyvät kautta aikojen silloin, kun valta menettää legitimiteettinsä. Pelkkä mahtailu, johon ei liity edes ajatusta maallisen hyvän oikeudenmukaisesta jakamisesta, on hutera perusta vallalle. Maksaja kyllästyy joskus.

Tässä ei ole mitään marxilaista. Jo raamatussa todetaan, että ylpeys käy lankeemuksen edellä. Mikäli ylpeillä halutaan, on oikea järjestys hankkia ensin jotakin ylpeilyn aihetta. ”Russofobisten” olkiukkojen rakentelu ja erilaisten marginaaliainesten haaliminen niiden tueksi ei ole kestävä pohja vakaalle kehitykselle.