Jatkosodan esitys

 

Nuoren miehen sota

 

Mauri Sariola, Jatkosodan kapteeni. Gummerus 1980, 284 s.

 

En ole juuri harrastanut sotakirjoja enää ripille pääsyn jälkeen. Niillä on oma suuri yleisönsä, joka on nii n laaja, että pystyy hyvin elättämään muutaman vakituisen yrittäjän, vaikka vähintään puolet kirjoja lukevastakaan kansasta ei viitsi koskaan avata heidän kirjojaan.

Joppe Karhunen, Reino Lehväslaiho, Niilo Lauttamus ja moni muu toivat takavuosina aina joulumarkkinoille oman sotakirjansa ja hyviä alan eksperttejä he olivatkin, sotansa käyneitä veteraaneja.

Sariola kuului myös sotaveteraaneihin, mutta ei erityisemmin harrastanut tämän aihepiirin kuvaamista. Osallistui sentään hänkin näihin talkoisiin parilla kirjalla, joista tämä on jatkoa Talvisodan vänrikki-nimiselle kirjalle.

Pahaksi onneksi jätin Sariolan muistelmat kaupunkiin, kun läksin tänne maalle, enkä nyt muista enempää kirjan valmistumisprosessista. Nopeahan se aina oli ja kirjan otsikko oli aina tärkeä osa koko asiaa: se antoi inspiraation ja siihen sitten sopi kirjoittaa kirja.

Kirjan ainekset olivat kirjoittajan päässä valmiina, muutenhan ei koko Sariolan tuotantoa voisi selittää. Hän kuvailee aluksi hyvin tuntemaansa ympäristöä, nuoren lakimiehen elämää välirauhan aikana, sitten sodan syttymistä ja sen tunnelmia, hyökkäysvaihetta ja lopuksi perääntymistä ja rauhan tuloa.

Matkan varrella jonkin verran ryypätään, käydään pari kertaa naisissa ja pelataan hurjaa uhkapeliä. Kyllähän Sariola nämä kuviot tunsi hyvin omasta kokemuksestaan ja taistelujakin oli varmasti tullut nähtyä. Upseerien ja miehistön suhde oli muuan ajan kirjallinen kiistakapula ja tässä sitä kuvattiin erityisesti vastuunkantajan näkökulmasta.

Sodan absurdius tulee myös esille, kun päähenkilö ampuu tankista ulos yrittävän vihollisen. Hullu sota oli tämänkin saanut aikaan. Toisissa oloissa tuo mies kenties olisi voinut olla vaikkapa kuuluisa orkesterinjohtaja, jolle ampuja puolestaan olisi innokkaasti aplodeerannut. Nyt piti käydä näin.

Mitään kansallisuusvihaa tai sotahulluutta kirjassa ei esiinny ja jälkimmäinen tuomitaankin erityisesti. Sen sijaan kyllä kuvataan tarkoin niiden hetkien tunnelmia, kun kävi ilmi, että hurjan maineen saanut Saksan armeija oli nyt hyökkäämässä Venäjälle ja suomalaisille tarjottiin tilaisuus ottaa omansa takaisin.

Lukija ymmärtää kyllä hyvin, miten mahdotonta olisi ollut kieltäytyä kunniasta ja ehkä saman tein peräti ruveta aseellisesti vastustamaan takuumiestä, joka jo oli oman maan kamaralla.

Hurjaltahan sotaan lähtö sentään tuntui ja epäilyksiäkin historian valossa tunki mieleen. Kaivautuminen Syvärin taa oli sitten syksyllä ankeaa ja aloitti uuden todellisuuden. Eihän sen niin pitänyt mennä.

Oudon vaikutelman tekee kirjan loppu. Siinä nimittäin molemmat osapuolet lopettavat tulen sovitusti samaan aikaan. Tunnettuahan on, että venäläiset tekivät sen yhtä vuorokautta myöhemmin kuin suomalaiset. Se oli aivan ilmeinen kosto voitetuille ja ne kolmisenkymmentä suomalaista, jotka siinä kuolivat, olivat yksinkertaisesti murhan uhreja.

Miksei Sariola kerro tästä asiasta, minkä hän varmasti tunsi, vai eikö niin käynytkään tuolla U-asemassa, jota hän kuvaa? Kuuluiko vain aikakauden henkeen pyrkimys olla mainitsematta tuollaista venäläisille epäedullista asiaa, eli oliko Sariolakin niin sanotusti suomettunut?

En tiedä enkä ikein viitsi asialla spekuloidakaan. Laiskottaa sen verran, etten rupea kaivamaan ajan lehtien julkaisemia arvosteluja. Varmaan niitäkin oli. Ei Sariola niin tärkeä aikansa vaikuttaja ollut.

Tämä kirja ei ole muistelmateos, vaan jonkinlainen historiallinen romaani, nimenomaan ajanvieteromaani. Silti sitä on syynä pitää myös puheenvuorona aikakauden keskusteluun jatkosodasta. Ei se mikään merkittävä puheenvuoro ole, mutta kannattaa panna merkille myös, mitä muutakaan se ei ole.

Kyseessä ei ole mikään ksenofobinen tai militaristinen purkaus, vaikka kirjoittaja on aikansa tunnettu oikeistohahmo. Sotaa ei ihannoida eikä saavutuksilla kerskailla. Kaikenlaisia miehiäkin rintamalta löytyy, ei se mikään sankarigalleria ollut, mutta ei myöskään kelmien kerho.

Minusta on huomionarvoista, että tämäkin vaatimaton ajanvieteromaani on hengeltään, voisi sanoa, terve ja sen esittämä kuvaus jatkosodan syttymisvaiheen tunnelmista on uskottava, vaikka se aikanaan luultavasti raivostutti nuorison tyhmempää eli radikaalimpaa osaa, koska se kajosi yhteen sen lempiajatukseen: jatkosota oli rikollinen hyökkäyssota, johon olisi pitänyt kieltäytyä lähtemästä, kuten muutama kommunisti Suomessakin teki.