Ihan tavallinen suomalainen mies

 

Sisulla ja kurilla

 

Ari Puheloinen, Sotilas ja työmies. Muistikuvia ja mietteitä, Otava 2023, 421 s.

 

Jollekin amerikkalaiselle havainnollistettiin aikoinaan Neuvostoliiton toimintatapoja kehottamalla miettimään, miten Yhdysvaltojen armeija toimii.

Armeijat ovat kaikkialla valtavia byrokraattisia organisaatioita, joilla on ainainen valmius muuttua tarpeetonta näennäistyötä tekeviksi ja tyhjiä papereita suoltaviksi hirviöiksi, jotka tuhlaavat loputtomasti resursseja ja aiheuttavat pelkkää vahinkoa ympäristölleen kehuen samaan aikaan estottomasti itseään.

Leonid Brežnev sanoi aikoinaan, että Neuvostoliiton instituutiot karttoivat uudistuksia kuin piru pyhää vettä ja hän lienee tuntenut asian. Byrokratiasta ja sen tuottamasta asenteesta (bjurokratizm) tuli Neuvostoliitossa se suuri pelätin, jota oli sallittua aina arvostella, vaikka sille ei mitään mahdettukaan.

Sen syyksi voitin kaataa systeemin kaikki puutteet ja epäonnistumiset ja säästää itse sosialismin kaunis ja nerokas idea arvostelulta.

Venäjällä byrokratia oli vuosisatojen ikäinen ongelma, jonka juuret olivat perimmältään siinä, että valtakuntaa hallittiin ylhäältä alaspäin ja kansalaisyhteiskunta sai viettää kituvaa elämää ikuisissa lapsenkengissään. Kun Venäjä jo ennen Neuvostoliittoa oli ennen kaikkea armeija, jolla oli maa eikä maa, jolla oli armeija, tuli ongelmista sen mukaisia.

Pietari Suuri oli mies, joka pakotti Venäjän toimimaan. Rautareisillänsä ohjaten sai Venäjän kavahtamaan, lausui runoilija. Viime kädessä Pietarin aseena oli pelko eli terrori ja samaa kaavaa käyttivät hänen merkittävimmät seuraajansa.

Mutta täytyyhän olla muitakin tapoja saada byrokratia toimimaan ja muuttaa ikuisesti lepoon ja rauhaan pyrkivä organisaatio ketterästi toimivaksi ja aina valppaaksi uuden oppijaksi ja kokeilijaksi.

Näköjään juuri pyrkimys saada Suomen puolustusvoimat tällaiseksi ”peliksi, joka soi” ja voittaa sen luonteessa aina piilevä taipumus leipääntymiseen ja vanhoilliseen itsetyytyväisyyteen on se pääongelma, jonka kanssa entinen puolustusvoimien komentaja Ari Puheloinen on ennen muuta painiskellut ja jolle hänen muistelmansakin on omistettu.

Kyseessä ei siis ole varsinainen henkilökohtainen muistelmateos siinä mielessä kuin vaikkapa Aleksandr Herzenin Menneitä ja mietteitä (Byloje ni dumy), johon kirjan alaotsikko näyttää viittaavan. Vain alkuosa, joka kuvaa työläisperheen ja nuoren työmiehen elämää, haiskahtaa aidosti henkilökohtaiselta.

Muuten kirjalle on leimallista kuiva asiallisuus ja sen kertojaksi paljastuu mies, jolla on rautainen tahto, kuten erään venäläisen klassikon kirjoittamassa novellissa (ks. Vihavainen: Haun rautainen tahto tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), joka vertaa venäläisen ja saksalaisen elämänasennetta: toinen on hellittämättömän ahkera ja kurinalainen, toinen taas nautiskeleva hetken lapsi, joka laiskottelee ja toimii ilman suunnitelmaa.

Tuossa novellissa venäläinen voittaa sikäli, että vaikka saksalainen pääsee vielä lupauksensa mukaisesti syömään blinejä saksalaisen hautajaisissa, hän erehtyy syömään niitä kilpaa venäläisten kanssa, tukehtuu niihin ja kuolee.

Puheloinen, (järjestelmällistyttämyydelläänkö?) nousi yhteiskunnan lähes alimmalta askelmalta sen huipulle ja kaiken takana oli äärimmäisen kurinalainen ja hellittämätön työ.

Venäjän opiskelu aikuisena aloittavalle se saattaa olla vaikeaa, minkä itsekin kokemuksesta tiedän. Puheloisen tapa voittaa vaikeudet oli ankaran kurinalainen, jokapäiväinen työ. Itse taisin noudattaa vähän venäläisempää metodia, mutta se ei kuulu tähän. Kyllä Puheloinenkin selvästi saavutti sen päämäärän, johon pyrki.

Joka tapauksessa Puheloisen ponnistelut eivät missään jääneet vaille tuloksia. Hän ei tyytynyt siihen, että asiat saatiin näyttämään hyvältä, vaan vaati, että systeemin piti aidosti toimia. En tiedä, missä määrin käytössä oli pelon avulla johtaminen. Tämä kirja ei sellaisesta kerro.

Sen sijaan se kertoo hellittämättömän ahkerasta työmiehestä, joka henkilökohtaisesti ja hellittämättömällä innolla valvoi kaikilla tasoilla sitä, mitä saatiin aikaan ja arvosteli puutteet armottomasti, mutta myös kiitti silloin, kun se ansaittiin. Ehkä sitä tapahtui liian harvoin, hän miettii jälkeen päin.

Kirja antaa kuva miehestä, jolla oli paitsi älyä ja kestävyyttä, myös intohimoinen suhde työhönsä. Sotilaat ovat harvoin varsinaisia intellektuelleja, mikä selittyy heidän työnsä laadusta. Filosofi saattaa ruveta miettimään, onko sillä lopultakaan olennaista eroa, osuuko ammus omien vai vihollisten joukkoon. Joka tapauksessa jompikumpi osapuoli hyötyy ja toinen kärsii. Laajan näkökulman omaava näkee ehkäpä vain kärsiviä ihmisiä.

Sotilaan näkökulma on toinen. Hän pelaa vastustajan kanssa peliä, jossa käytetään kaikkia keinoja ja jossa ainoa tavoite on voitto. Tosin voitto voidaan käsittää monella tavalla, huomauttaa myös Puheloinen.

Ajatelkaamme vaikka tätä Ukrainan sotaa, jota kirjassa myös pohdiskellaan. Venäjän kannalta kyseessä on suuri hölmöily, josta olisi jotenkin päästävä irti. Aiottua tulosta ei ole odotettavissa. Hyvin tärkeitä ovat joka tapauksessa ne päämäärät, joita sodan alussa tuli lausuttua julki. Esimerkiksi Ukrainan hallituksen vaihtaminen.

Neuvostoliitto selitti aikoinaan saavuttaneensa talvisodassa sen, mitä tavoittelikin. Selitys oli läpikotaisin falski eikä todellisia kustannuksia tunnustettu, mutta sota saatiin kuin saatiinkin loppumaan. Miten se voitaisiin lopettaa Ukrainassa, riippuu myös paljolti Venäjän hallituksen mahdollisuuksista selittää asioita omalta kannaltaan.

Puheloinen ei tarjoa patenttiratkaisuja, mutta ymmärtää selvästi tilanteen laajemmin kuin ne Venäjän pikatuntijat ja muut amatöörit, joiden reseptit ovat yhtä simppeleitä kuin mahdottomia.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja antaa kuvan tavallisesta suomalaisesta miehestä, joskin keskimääräistä sisukkaammasta. Hän on oman aikakautensa mies, jonka lapsuuden miljöössä oli paljon tuttua useimmille ikätovereille, myös minulle, vaikka olen vähän vanhempi.

Työläisperheen arjesta ja siitä hellittämättömästä sisukkuudesta, jolla eteenpäin pyrittiin ja päästiin, piirtyy vaikuttava kuva. Siinä ei ruikutettu eikä masennuttu, vaan pantiin suu säkkiä myöten ja mentiin eteenpäin. Verrattuna nykyaikaiseen slummiköyhyyteen kyseessä on aivan toinen maailma.

Venäjään kirjoittaja tutustui sekä monivuotisen oleskelun että kirjallisuuden, myös kaunokirjallisuuden kautta. Hän kävi myös Yhdysvalloissa alaansa kuuluvia asioita opiskelemassa.

 Molempien suurvaltojen käytännön tuntijana hän oli ja on maassamme harvinaisuus. Puheloinen ymmärsi myös Kiinan potentiaalin ja aikoi jo ryhtyä kieltäkin opiskelemaan, mutta muut suunnitelmat estivät sen.

Kiinan kieli ja kulttuuri ovat kuiyenkin myös suomalaisille yhä tärkeämpiä eikä kumpikaan ole mitenkään mahdoton opiskelun ja oppimisen kohde. Kuitenkaan ei Venäjää saa unohtaa, se kun on tuossa vieressämme ja siihen tutustuminen pelkkien englanninkielisten lähteiden varassa ei voi tuottaa todellista asiantuntemusta.

En tiedä, missä määrin sitä on Puheloisen seuraajilla, toivottavasti sitä nyt ainakin on. Sivumennen sanoen, myös Puheloinen tulee tässä kirjassa ohimennen maininneeksi, että Venäjän talous olisi noin Espanjan kokoinen.

Itse asiassa se on ostovoimapariteetilla mitaten Saksaa suurempi ja tämä on syytä ottaa huomioon silloin, kun ajatellaan maan reaalista suorituskykyä eikä pelkkää ostovoimaa kansainvälisillä markkinoilla.

Venäjä on nyt maalannut itsensä nurkkaan, mutta kyllä sen on sieltä vielä pakko poiskin tulla. Jälki on rumaa, mutta elämä on.