Kolmannen tasavallan ranskalaisuutta

 

Viehättämisen taito ja intohimo

 

Guy de Maupassant, Ihmissydän. Suomentanut Arvi Nuormaa. Ex Libris 1969, 274 s.

 

Guy de Maupassant (1850-1893) oli aikakautensa kulttikirjailija, joka myös tuli työllään erinomaisesti toimeen ja suorastaan rikastui.

Bestsellerit eivät oikeastaan koskaan voi olla todellista suurta kirjallisuutta, ainakaan tuntijoiden mielestä, mutta sen sijaan ne kyllä kertovat paljon aikakaudesta, jossa ne nousevat muodikkaiksi.

Maupassantin teokset liittyvät yleensä tavalla tai toisella rakkauteen ja jopa seksiin, joka tuolloin oli niin sanotusti uskallettu aihepiiri. Typerät iltapäivälehdet vakuuttavat, että se on sitä tänäänkin, mutta moista ajatusta ei kenenkään tarvitse ottaa vakavasti.

1800-luvulla ja erityisesti Ranskan kolmannen tasavallan aikana eli siis Ranskan-Preussin sodasta lähtien seksi kuitenkin oli aivan erityisesti Ranskan ja ranskalaisen kulttuurin tavaramerkki.

Ranskaa pidettiin poikkeuksellisen hienostuneena maana, joka oli kehittänyt taiteeksi niin seurapiirien seurustelun kuin vähintäänkin puoliavoimet lemmensuhteet. Ranskalaisella miehellä oikeastaan kuulukin olla vaimon lisäksi myös rakastajatar ja seurapiirien kaunottaret kilpailivat miestennielijän maineella.

Humpuukille aina vihamielinen Dostojevski väitti kuitenkin, että ranskalaiset olivat itse asiassa kansoista teennäisin ja poroporvarillisin, jälkimmäistä kenties kuitenkin vasta Saksan jälkeen, mutta paljon suuremmassa määrin kuin venäläiset. Aleksandr Herzen, joka tunsi asioita paremmin, tuli hänkin samaan johtopäätökseen.

Yhtä kaikki, jo pelkkä adjektiivi ranskalainen herätti noin sadan vuoden ajan ihmisissä assosiaation lemmekkäästä flirtistä ja erotiikasta tai suorastaan seksistä, joka sanaa ja käsitettä ei tosin tunnettu. Meillehän sex appeal tuli suunnilleen 1950-luvulla.

Kuvaavasti muuan huijari kuuluu joskus sata vuotta sitten myyneen ”ranskalaisia postikortteja” kovaan hintaan. ”Madeleine-sarja” kiihotti ostajaa jo nimensä perusteella, mutta tosiasiassa kuvat esittivät Pariisin ankarasti klassista Madeleine-kirkkoa.

Tässä Maupassantin vuonna 1890 ilmestyneessä romaanissa keskitytään pohdiskelemaan naisen olemusta, josta muuan romaanihahmo esittää häijyjä näkemyksiä: nainen on luotu vain rakkauden ja lasten tähden, hän ei edes pysty arvostelemaan ruokia, saati nyt viinejä.

Sen lisäksi kirjassa arvioidaan myös nykyajan uutta naista, jonka tekijäkin arvelee suuresti poikkeavan edellisen aikakauden hahmoista ja olevan paljon pinnallisempi ja kykenemätön todelliseen rakkauteen. Voi tietysti kysyä, mihin hänen näkemyksensä perustuu ja voi perustua.

Kirja keskittyy nuoren ja äveriään poikamiehen seikkailuihin naisten parissa. Hän menee vasten tapojaan mukaan rikkaiden tyhjäntoimittajien salonkiin, jossa sen pitäjä, kolmeakymmentä lähentelevä leskirouva hurmaa hänet mielipuolisuuden rajoille saakka.

Tämä hurmaaminen ei tapahdu sattumalta, vaan on nuoren -tai keski-ikäisen- kaunottaren todellinen työ ja harrastus. Hän pyrkii hurmaamaan vuoron perään tai yhtä aikaa kaikki seurapiirileijonat, jotka sitten tulevat syömään hänen kädestään ja pyrkivät hänen orjikseen.

Kirjan päähenkilö haluaa kuitenkin enemmän ja viimein tuntuukin saavuttaneen päämääränsä, kun sankaritar antautuu hänelle ja suhteesta tulee jopa vakituinen, vaikkakin salainen.

Nuori mies jää kuitenkin tyydyttämättömäksi. Sankaritar on joka suhteessa hurmaava, niin hienon käytöksensä ja älynsä kuin ulkomuotonsa puolesta, mutta hän on seksuaalisesti kylmä, vaikka niin sanotusti yrittää parastaan.

Nuorelle miehelle, joka on ilmeinen narsisti, olisi täydellinen ja intohimoinen antautuminen kuitenkin ollut se ainoa päämäärä, johon hän pyrki. Huomautamme, että tutkimusten mukaan -ainakin nyt joidenkin sellaisten- vain noin neljännes naisista on seksuaalisesti todella intohimoisia. Mikä on suhdeluku miehillä, en ole kuullut.

Joka tapauksessa sankari vaipuu epätoivoon ja valmistautuu jo tekemään itsemurhan, kunnes törmää talopoikaistyttöön, joka täyttää hänen kaipuunsa. Lopputuloksena on, että miehellä nyt on kaksi rakastajatarta, jotka molemmat vastaavat hänen intohimoonsa omalla tavallaan, toinen henkisesti, toinen seksuaalisesti.

On turha sanoakaan, ettei kirja noudata nykyisen poliittisen korrektiuden normeja ja sen takiahan vanhoja kirjoja ylipäätään kannattaakin lukea. Menneisyys on vieras maa, jonka tapoja tai edes kieltä emme täysin ymmärrä, vaikka tunnemmekin sanat.

1800-luvun lopun Ranska, ihanan kauden eli belle èpoquen suuri liberalismin ja libertinismin pääkaupunki oli tietenkin kaukana nykyisistä ihanteestamme. Siellä oli normaalia ja hyväksyttyä, että mies etsi itselleen pikku ystävättären, grisetten niin sanotuista alemmista kansanluokista ja elätti häntä tai ainakin avusti nykyisten sugar daddyjen tapaan.

Joutilasluokan tyhjänpäiväinen seurapiirielämä oli muotia jo silloin, mutta pintaliitäjien šarlataanien ja flirttailijoiden ohella siellä esiintyi myös intohimoisia ja työlleen omistautuneita taiteilijoita, jotka olivat omistaneet elämänsä kauneudelle, sen luomiseen.

Sellaisia esiintyy myös tässä kirjassa, jossa oman kauneutensa ja valheellisen hurmaavuutensa luomiseen omistautuneet seurapiirinaiset ovat kuitenkin keskeisessä roolissa.

 Joka tapauksessa kohtaamme tässäkin kirjassa sellaisen aitouden ja teennäisyyden välisen kontrastin, josta nykykirjallisuus ei yleensä ole kiinnostunut, mikäli se edes ymmärtää sellaisen olemassaoloa.

Nykylukijalle tämä sielun syövereitä vatvova kirja käy välillä vähän raskaslukuiseksi, eikä hän oikein aina jaksa tempautua mukaan siihen puberteettista muistuttavaan kiihkoon, jonka saattaa tarjota pelkkä jumaloidun olennon olkapään kosketus.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että Maupassant sai parhaimmillaan kustantajalta frangin riviltä, mikä saattoi innoittaa käyttämään rahantekokonetta hieman turhankin ahkerasti.

Taitava kirjailija hän joka tapauksessa on, vaikkei tämä kirja ihan ylläkään Rasvapallon (ks. Vihavainen: Haun maupassant tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja joidenkin muiden novellien tasolle. Aikakauden kuvaa se kuitenkin omalta pieneltä osaltaan meille tarjoaa ja onhan  sekin kiinnostavaa.