Kokemusasiantuntijan näkökulma
Seppo Kääriäinen, Aidan
toiselta puolelta. Teos 2019, 253 s.
Vuonna 2019
Seppo Kääriäinen, pitkän linjan keskustapoliitikko ja moninkertainen ministeri
ynnä muuta, päätti jäädä pois politiikasta ja antaa tilaa nuoremmille.
Joskushan sekin
on ymmärrettävä tehdä, vaikka on hyvällä syyllä sanottu, että 70 on uusi 60 -se
on vasta ikä, jossa ihmisten kokemus alkaa kiteytyä viisaudeksi ja voimatkin
ovat normaalitapauksessa vielä sangen kohtuulliset.
Mutta
politiikassa on muitakin, jotka haluavat vaikuttaa ja päästä vuorollaan mukaan.
Armeijassa puhutaan kenraalijunasta, joka nytkähtää aina yhden vakanssin verran
eteenpäin, kun edellä oleva ylennetään. Ei se ole vieras asia politiikassakaan.
Syrjään vetäytyneen
poliitikon puheet kannattaa ottaa vakavammin kuin aktiivisesti pelissä mukana
olevien.
Kun ei enää
mihinkään pyri, on varaa sanoa asioita, jotka aktiivipoliitikolle merkitsisivät
onnettomuutta, ellei nyt peräti sitä uran loppua, joka tunnettujen ja totaalista
valhetta edustavien Facebook-mainosten mukaan ovat tulleet niin monien
suomalaistenkin kohtaloksi, kun mikrofoni on jäänyt auki…
Toki poliittinen
otus, joka on elämäntyönään hoitanut jonkin puolueen etuja, on varmasti niihin
kiintynyt myös eläkkeelle jäätyään ja varoo sanojaan sen asioita kuvatessaan ja
arvioidessaan. Itse asiassa se voikin olla hänen velvollisuutensa, jos hän
kerran asiaansa uskoo.
Keskustapuolueella
on maassamme komea historia ja kannattaa muistaa sen merkitys sekä
valtiomuototaistelussa, että 1930-luvun punamultayhteistyössä, joka puolestaan
tasoitti tietä sodan ajan yhteiskuntasopimukselle.
Niin sanotun
suomettumisen aikana puolue pääsi valtionhoitajapuolueeksi, jota Pohjolan
machiavelli eli Kekkonen johti hämmästyttävällä taidolla. Kekkonen oli
epäilemättä häikäilemätön ja kunnianhimoinen poliitikko, joka pelasi joskus rumaakin
peliä, mutta menestyi aina erinomaisesti.
Häntä nykyään
kauhistelevat eivät yleensä ymmärrä asioiden taustoja tai ovat yksinkertaisesti
(eikä siis sofistikoituneesti) vielä jälkikäteen kateellisia. Mutta
sellaistahan se ihmisten mielissä asuva historia on -ajan tytär, filia
temporis.
Kääriäinen on
laskeskellut eri puolueiden hallussaan pitämiä ministerinpaikkoja ja sitä
murrosta, joka yhtäkkiä teki keskustapuolueesta sellaisen pelaajan, joka
voitiin hyvin syrjäyttääkin, mikä järkytti kenttäväkeä.
Vaikka vaaleissa
tulisi joku veret seisauttava menestyskin, on keskustan välttämättömyys
hallituksessa mennyttä ja se selittyy ainakin minusta paitsi Neuvostoliiton
romahtamisesta, myös koko puoluekentän homogenisoitumisesta. Äänestäjästä on
alkanut jo olla samantekevää, mitä puoluetta äänestää.
Mitä keskusta on
tehnyt väärin joutuessaan milteipä ulos pelilaudalta, on kiinnostava kysymys. Sipilän
hallitus sentään, kaikista kiky-nimisen lääkkeen epäsuosiosta ja
kitkeryydestä huolimatta pystyi esimerkiksi nostamaan työllisyyttä noin 68:sta
72 prosenttiin
Tai eihän
keskusta ulos joutunut, vaan änkesi joka tapauksessa mukaan hallitukseen sen
sijaan, että olisi normaalin käytännön mukaisesti katsonut oppositiosta, miten
kilpailijat pärjäävät.
Nuoret naiset
ovat muutaman vuoden ajan puoluetta vieneet oman narsistisen viettinsä
mukaisesti niin paljon framille kuin mahdollista. Tätä ei sano Kääriäinen,
mutta minä uskallan epäillä, että tällä on ollut puolueen imagon rapautumiselle
ratkaiseva merkitys.
Kääriäinen
havaitsi jo epäterveitä piirteitä politiikassa ja etenkin siihen
suhtautumisessa eli tiedotusvälineiden luomassa kuvassa.
Suomalainen
politiikan teko on perustunut osallistamiseen, kuten Kääriäinen korostaa. Kommunistit
kuten vennamolaisetkin otettiin aikoinaan hallituikseen ja siten kesytettiin.
Kääriäinen ei
nosta perussuomalaisia erityisesti esille, mutta selvästi tarkoittaa niitä
sanoessaan olevan erittäin tärkeää, ettei mitään puoluetta etukäteen suljeta
hallitusvastuun ulkopuolelle. Vaalituloksia on kunnioitettava, ei vain
periaatteessa, vaan myös käytännössä.
Tämä on itse
asiassa ollut koko suomalaisen politiikanteon ydin kautta aikojen ja
sanottakoon mitä sanotaan, se on ollut menestystarina, mikäli mittapuuna
pidetään muita edes suunnilleen samassa asemassa olleita maita eikä mitään
abstraktisia ihanteita.
Kääriäinen ei
suoranaisesti lähde setvimään lehdistömme sopuli-ilmiötä ja median nykyistä
alennustilaa sen enempää. Joka tapauksessa kaikkien puolueiden arvovaltaa syö
ja koko demokraattisen päätöksenteon arvoa halventavat valheelliset syytökset,
joita julkinen sana sitten vatkaa kuin suuriakin totuuksia. Ainahan niistä jotakin
tarttuu, eikä se tartu vain kohteeseen.
Keskustalaisista
osansa ovat saaneet niin Matti Vanhanen yksityiselämänsä ja tekaistun tuppeen
sahatun (eli lähinnä hylkytavaraa edustavan) lautakasan muodossa kuin
Sipiläkin valtavaksi skandaaliksi leimatun Talvivaaran kaivoksen ja medialle lähetettyjen
tekstiviestien takia.
Media on
korottanut itsensä pyhäksi lehmäksi, joka teeskentelee herkkätuntoista antiikin
papistoa. Nuo jumalten kanssa keskustelevat auguurit katsovat edustavansa
korkeinta totuutta, jota ne sitten parhaansa mukaan syöttävät koko kansan onneksi
ja maailman pelastamiseksi.
Median arvosteleminen
kuuluu epäilemättä vaarallisimpiin asioihin, joita poliitikko voi tehdä. Siinä
saattaa astua narsistin varpaille, jotka ovat herkemmät kuin prinsessalla ja
huvittavaa on havaita, miten tavatonta moraalista närkästystä media esittää,
kun arvelee koetettavan siihen vaikuttaa.
Kääriäinenkin on
tämän valtiomahdin suhteen varovainen vielä eläkkeelläkin, mutta selvää on,
että hänen mainitsemansa politiikan arvostuksen laskeminen on suurimmaksi
osaksi mediaan sidoksissa, ellei nyt suorastaan sen aiheuttamaa.
Poliitikkoja on
monenlaisia ja Kääriäinen luokittelee niitä neljä eri tyyppiä. Vain yksi niistä
on narsistien ryhmä, jolle tärkeintä on oma itse. Kääriäisen tässä kirjassa
paljon käsittelemä ja osittain syystäkin myös arvostama Paavo Väyrynen kuuluu
epäilemättä tähän kategoriaan.
Kyky lopettaa
ajoissa on poliitikolle tärkeä. Väyrysellä ei tätä kykyä ole ollut ja Kääriäinen
puolestaan saattoi jopa olla hieman hätäinen lähtiessään syrjään jo nuorena,
siis nykyajan kriteereillä arvioiden.
Mutta ainahan se
on parempi ratkaisu kuin roikkua mukana politiikassa vajaakykyisenä ja vaikuttaa
ehkä sen mukaisesti koko maailmankin kohtaloihin, kuten näyttää tekevän
presidentti Biden Yhdysvalloissa.
Suomi on
kuitenkin Suomi ja meillä on yhä politiikankin piirissä paljon myös historian
ymmärtämistä ja kokemusta, jos nyt sen lisäksi on myös radikalismia eli naiivia
juurettomuutta.
Toki myös
jälkimmäinen kuuluu tähän vajavaiseen maailmaamme ja silläkin voi aina joskus
olla myönteistäkin merkitystä. Politiikan todellisuuden koko historiallisen
kokonaisuuden ymmärtäminen ja tosiasioiden hyväksyminen ei ole helppo asia.
Kääriäinen
osoittaa joka tapauksessa merkittävää kykyä tähän ja kirja antaa eväitä peruskysymysten
pohdiskeluun muillekin puoluekannasta riippumatta.
Olen Kekkosen ajan eläjä, paitsi ikäni, niin synnyinkaupunkini Kajaanin takia. Minulla ehti olla Kajaanin lyseossa jopa pari samaa opea, kuin Urkilla. Kovat ajat vaativat kovia miehiä ja sitähän Urkki oli. Neukkulan bandiittikoplan kanssa ei herrasmies olisi pärjännyt, vaan siihen tarvittiin kova jätkä.
VastaaPoistaKeskusta pettää aina ei ollut aivan tyhjä toteamus. Ehkä kannattaisi pikkuisen pohtia, kuinka paljon Maalaisliittoon pesiytyi Urkin kautta venäläistä kieroilupolitiikkaa.
Ian Hodder, kirjassaan: Symbols in action (tässä toki arkeologisesta perspektiivistä) toi esiin kulttuurivaikutteiden veteen piirrettyä viivaa, joka on ikuinen inhimillinen tosiasia.
VastaaPoistaPolitiikassa tämä painottuu erityisesti, yhteiskunnan status quo määrää lähes kaiken.
Kuinka tulkitsemme rivien välejä?
Perusongelma lieneekin siinä, että faktuaalisuus on turhan usein vain nimi asialle.
Ps. löit naulan kantaan, jälleen....
Keskustan täydellinen floppi johtuu todellakin puolueen nuorten naisten tilannetajun puutteesta. He eivät ole pystyneet hahmottamaan kokonaisuuksia, jonka tajuaminen on poliitikolle ja puolueelle kuolemanvakava asia. Puolueen nuoret naiset veivät perinteisen, sanoisinko porvarileiriin kuuluneen puolueen rajusti vasemmalle, ja nyt tilanne on mikä on, eikä korjausta todellakaan ole edes näkyvissä, koska virheiden myöntäminen ei ole narsisteille ominaista.
VastaaPoistaSama ongelma on kokoomuksessa, ei ehkä kuitenkaan niin radikaali, eli sekin puolue on flirttaillut vasemmiston ja wokeiston tontilla, ja kas, puolueen nuoret naiset löytyvät sieltäkin. Näin on ollut pian parikymmentä vuotta, ja tilanne Suomessa on mitä on, eli vasemmisto on maassa koko ajan niskan päällä, kävi sitten vaaleissa miten tahansa! Mielestäni kokoomus on suurin syyllinen Suomen sosialismiin! Tulee ikävä Ilaskiven aikoja!
Sulkua sosialismille ei saada koskaan nykyisella suunnalla, vaan yhä pahemmin suistumme wokeistoon ja jopa marxismiin. Jos keskusta ryhdistyisi sille tasolle, mitä se oli vuosikymmenet sitten, vasemmistolla ei olisi Suomessa minkäänlaista hegemoniaa! Keskusta putoaminen 25 prosentin puolueesta kymmenen tuntumaan pitäisi herättää puoluejohdon, mutta kun ei niin ei!
Pyydän anteeksi näkemystäni, mutta tämä arvoisan Anonyymin näkemys on melkoisen vainoharhainen. Lisäksi kyllä Raimo Ilaskiven ajatuksin olisi yhteiskuntarauha rakennettu paljon paremmin kuin heikon Orpon toimesta on tehty. Ilaskivellä oli selkeä näkemys yhteiskunnasta, se toiminnasta ja taloudesta, ei mitenkään Anonyymin näkemyksen mukainen.
PoistaKokoomuksessa myös Kai Mykkänen on luettava nuoriin naisiin.
PoistaOscarin kannattaisi ajatella hieman pitemmissä jaksoissa, kuin Orpon pääministeriyden aikaa! Näitä asioita soisi arvioida vuosikymmenten aikajanalla, mieluiten vähintään puolen vuosisadan jaksoissa. Itse olen sitä ikäluokkaa, että Raimo Ilaskivi tuli tutuksi jo 50-luvun lopulla kun hän valmisteli väitöskirjaansa ja myös kirjoitteli siihen aikaan erinomaisia näkemyksiään talouspolitiikan alalta. Sitten myöhemmin 80-90 lukujen taitteessa Ilaskivi "uskalsi" puhua hyväuskoisista hölmöistä, kun Suomeen oikein houkuteltiin Somaleja Moskovasta, jotka tosiasiassa olivat Siad Barren hallinnon ja klaanin eliittiä ja siis Moskovassa turvassa omien toimiensa takia, mutta Suomi oli, de facto hyväuskoinen hölmö! Siihen aikaan nuoret valtasivat Kansallisen kokoomuksen, joka tätä nykyä on pelkkä kokoomus. Kokoomusnuoret suorastaan pilkkasivat Ilaskiveä, ja osa oli jopa Putinin hyviä ystäviä ja tenniskavereita, ainakin Turun suunnalla...
PoistaKepun meno Marinin hallitukseen oli sinänsä viisasta: kepu sai hallitusohjelmaan tärkeimmät tavoitteensa läpi, mikä oli sille tärkeää kun uusista sotealueista päätettiin. Missä epäonnistuttii oli tämän voiton viestiminen omille kannattajille. Politiikassa on aina paras olla hallituksessa päättämässä kuin ulvomassa oppositiossa eikä sekään ole kannatusta pilvistä pimein nostanut.
PoistaIlaskivestä ja niistä ajoista tulee väkisinkin mieleen kirjallisuuden helmi jonka juonen ovat kustantaneet helsinkiläiset pakollisella joukkorahoituksella(vero) eli: Eero Taivalsaari, Lahjottu Helsinki.
PoistaJos tuohon kirjoitettaisiin jatko-osa olisi se varmasti raamatun paksuinen..
Niin kepun tärkeimmät tavoitteet olivat kupata rahaa ja virkoja itselleen ja kyllä omat kannattajat sen viestin saavat lompakossaan ja hoitojonoissa sekä viimeistään arkussa huomata mutta ovat liian tyhmiä tajutakseen, eihän ne muuten olisi keskustaa äänestäneetkään..
PoistaNiin, kaikki muut puolueet ajavat pyyteettömästi koko kansan ja peräti muiden puolueiden kannattajien etua.
PoistaNarsismi ei ole sama kuin itserakkaus.
VastaaPoistaIhminen on alusta alkaen kaksinapainen, niin fyysisten homeostaattisten rakenteidensa kuin myös psyykensä rakenteen puolesta. Jokainen meistä on ensin "Objektin" roolissa, vaikutusten ja vaikutelmien vastaanottaja, kohde, ja vasta vuosia myöhemmin alkaa kehittyä se "minä", josta onnellisimmassa tapauksessa pitäisi kasvaa autonominen aikuinen, terve toimija, Subjekti.
Jos ja kun Subjekti myöhemmässä elämässään kriisiytyy, psyyke taantuu ja påautuu Objektin rooliin. Se on ihan tietyslainen suojapaikka, paluu alkuperäiseen symbioosiin, ja samaistuminen "uhrin" rooliin on voimaannuttavinta mitä alitajunta voi kriisiytyneelle psyykelle antaa. Siksi niin monet narsistiartistit laulavat sydäntäsärkevällä äänellä siitä kuinka kohtalo kolhii ja kokonaisia kansanryhmiä sorretaan -- se on myös kaiken vääristyneen "oikeusajattelun" primitiivinen lähtökohta. Samaistuminen uhrirooliin sisältää sen ansan, että koska uhrit ovat alitajunnassa aina viattomia, uhrirooli antaa eväät ottaa oikeus omiin käsiin.
Tietoisuuden tasolla kaikki toimivat aina "hyvien asioiden" puolesta, ja varsinainen kokokuva politiikastakin nähtäisiin vasta jos meillä olisi sellaiset röntgensilmät jotka läpäisivät psyyken pintatason käsitekyhäelmät ja paljastaisivat alitajunnassa valtaa pitävät rooli-identiteetit. Luulenpa ettei yksikään poliitikko kestäisi nähdä peilistä todellista minäänsä.
Maalaisliitolla oli agraari-Suomessa selvä edunvalvontatehtävänsä, ja omaa poliittista historiaamme kirjoitettaessa olisi tutkittava sitä miten yhteiskunnallisen tilanteen muuttuessa juuri maalaispuolueelle lankesi kuin luonnostaan rooli sovittelijana poliittisten äärilaitojen välillä. Konformismi kompromissien kannattelijana ei oikeastaan ole mikään yhteiskunnallinen mielipide, vaan ratsastamista äärilaitojen siivellä. Kysymys kuuluu, mikä tällaisessa ajattelemattomuudessa juuri suomalaisia on niinkin paljon puhutellut. Tavallaanhan kultainen keskitie on enemmän suomalainen kuin itämainen ilmiö.
"myös koko puoluekentän homogenisoitumisesta. Äänestäjästä on alkanut jo olla samantekevää, mitä puoluetta äänestää."
VastaaPoistaRohkenen olla juuri päinvastaista mieltä: syynä on politiikan polarisoiminen. Meillä on kansallismielis-arvokonservatiivinen persut, talousoikeistolainen kokoomus sekä vasemmistolais-arvoliberaalit vihreät ja Vasemmistoliitto, joiden jäkimmäisten välillä voidaan tehdä vaihtojakin. Niiden välissä kipuileville sdp: n enemmistöllle ja kepulle ei ole oikeis tilausta. Lisäksi kepua rasittaa vanha leimautuminen maanviljelijöiden ja ei-ruuhkasuomen puolueeksi kun kaupungistuminen ja muut elinkeinot kasvavat.
Tutkitusti osa nuorista miehistä on arvoiltaan kristillis-konservatiivisia ja osa nuorista naisista vihervasemmistolaisia.
PoistaSuurin osa puolueista kannattaa velkaantumista, mieluiten Brysselin kautta. Samat puolueet kannattavat myös ilmastohumppaa ja rajatonta maahanmuuttoa. Merkittävissä kysymyksissä eroja on tässä joukossa hyvin vähän.
PoistaV-VF
Höpö höpö: ainoastaan vihervasemmisto kannattaa noita, kokoomus ja persut vastustaa velkaantumista, persut maahanmuuttoa ja ilmastopolitiikkaa. Kristilliset epänormaalia seksiä ja alkoholia. Kyllä sieltä löytyy jokaiselle jotakin.
Poista"Armeijassa puhutaan kenraalijunasta, joka nytkähtää aina yhden vakanssin verran eteenpäin, kun edellä oleva ylennetään. "
VastaaPoistaElinkeinoelämässä moneisto on nykyisin käytäntö, että korkeissa tehtävissä ollaan viisi vuotta ja siirrytään sitten seuraviin. Siinä on tietty järki: kokemus on osoittanut, että tuossa ajassa pomo antaa sen panoksen mikä hänellä organisaatiolle on, sen jälkeinen aika on oman luomuksen varjelemista.
Pomo saa kaiken sekaisin "uudistuksillaan" ja lähtee pois ennen kuin joutuu selvittämään luomiaan sotkuja.
PoistaEdustuksellinen demokratia luo ääniharavoita: suosittu henkilö kerää puolueelleen suuren kannatuksen. Kepun ongelma on ääniharavoiden syrjäyttäminen: Väyrysen kannattajien ääni ei saa kuulua. Samoin PS laittoi Hakkaraisen kävelemään eli yksi meppipaikka väheni. Ääniharavoita pitäisi sietää ja kunnioittaa viimeiseen saakka, muutoin puolue pienenee ja menettää tuntumaa kansaan.
VastaaPoistaMiten se menikään Winston Churichillin tokasu, kun nuorempi samanpuolueen edustaja kysyi jotain, johon Winston oli vastannut, että vastustustajamme on tuolla vastakkaisella puolella viitaten toisen puolueen edustajien ja vihollisemme on takanamme viitaten oman puolueen edustajiin ?
Poista”Politiikan arvo ja arvottomuus”
VastaaPoistaArvon ja arvottomuuden lisäksi politiikassa on taatusti paljon muitakin erikoisuuksia.
Vuonna 2007 Münhenin turvallisuuskonferenssin puheessaan Putin julisti sodan Lännelle. Putin synnytti myöhemmin myös credon: ”Zatshem nam mir, v kotorom net Rossii. (Emme tarvitse maailmaa, jossa ei ole Venäjää.) Kas, kun Putin raivostui siitä, että Kremliä ei hyväksytty EU:hun eikä NATO:on. Putin olisi tietysti ruvennut perustamaan EU:hun sekä NATO:on omia poliittisia kolhooseja. Yksi kolhoosi kyllä onnistui Putinilla kuitenkin käyttöön, ja sitä johtaa Unkari.
Ei taida olla mikään ihme, että Putinin kaudella Venäjällä nousi pinnalle Iivana Julman ja Stalinin superkunnioittaminen. Kuten tunnettua, Iivana Julman kirjasto ja kirjoitukset ovat totaalisen salaisia. Putin professoreineen kyllä pääsee sinne tutkimaan mm. maailmanvalloituksen ideologiaa. Iivana Julman veressä 80% on bysanttilaista verta, joten hän käytti myös kreikkaa ja latinaa, joten Professoreja tarvitaan avuksi ymmärtämään Iivana Julman ideologiaa: miten voi päästä vihollisen ihon alle voittaakseen tulevan sodan, nielaisemaan alueita, yms.
Ukrainan sota taitaakin olla juuri ja juuri sitä-sitä. Venäjä on maansa rikkauksien mahdollisuuksiltaan maailman rikkain valtio, silti Ukrainan rikkaudet mahtuisivat hyvin Venäjän kurkkuun ja siihen tarvitaan ainoastaan Ukrainan valtiollisuuden lopettamista.
Eipä nuo Iivana Julman ulkopoliittiset saavutukset länttä vastaan kummoisia olleet: pieni Ruotsikin pisti Baltiassa tasavertaisesti kampoihin. Heti Iivana kuoltua puolalaiset valtasivat Moskovan.
Poista"Heti Iivana kuoltua"
PoistaIivana Julman kuoltua Venäjä joutui pitkäaikaiseen totaaliseen sekasortoon, venäjäksi "Smutnoje vremja". Iivana Julmuri tuhosi lähes kaikki venäläiset ruhtinaat ja jotkut perheineen päivineen. Julmuri halusi, että kaikki olisivat hänen tavallisia orjia. Kas, kun ruhtinailla oli tapana olla jotenkin sivistyneitä ja omata omaa ajattelua. Kas, kun Britanniassa muita paremmat eli ruhtinaat perustivat ns. Pyöreän Pöydän. Näin syntyi englantilaisten aristokraattien demokratia.
Pitkäaikaisen Smutnoje vremjan jälkeen Romanovien suku tuli valtaan ja vanhaa politiikkaa jatkettiin eikä venäläisten aristokraattien demokratiaa syntynyt. Romanovit jatkoivat Venäjän alueiden laajentamista sotien. Myöhemmin tuli pakko ilmoittaa säännöksi, että jos ruhtinas- tai aatelisperhe ei lähetä poikiaan palvelemaan armeijaa, niin heidän aateluutensa mitätöidään ja otetaan pois heille lahjoitetut kylät talonpoikaisorjineen päivineen.
1800-luvun alkupuolella venäläiset upseerit eli Dekabristit nousivat kapinaan keisaria vastaan, koska heidän mielestä Venäjän aluetta on laajennettu sotimalla jo ihan riittävästi aina Amerikkaan asti. Napoleon-sodan aikana venäläinen armeija eteni Pariisiin asti ja sotilaat näkivät miten lännessä ihmiset elävät. Dekabristien kapina nujerrettiin, mutta jälkeläiset saivat aikaan vuoden 1917 kapinan. Leninismi-bolshevismi onkin asia erikseen.