Nykyajan ilmiöitä

 

Raakalaisuuden apoteoosi

 

Kun nyt taas kuulemma jo olemme pitkästä aikaa sodassa (kiitos siitä niille, joille se kuuluu), kannattaa palauttaa mieleen, mitä totaalinen sota tarkoittaa.

Jo Carl von Clausewitz teoretisoi, että väkivalta sodassa on rajoittamatonta (vrt. Vihavainen: Haun clausewitz tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Uusihan tuo idea ei ollut, kuten jokainen Vanhan Testamenttinsa lukenut voi todeta.

Tässä nyt joka tapauksessa uusinta aiheesta, joka valitettavasti tuntuu tulevan vain ajankohtaisemmaksi, hirmuista sanoakin.
Muuten, olen sitä mieltä, että noita nyt jo aloitettuja rauhanpyrkimyksiä olisi syytä suuresti tehostaa.

 

 

tiistai 13. heinäkuuta 2021

Kehityksen hedelmiä

 

Ilmestyskirjan ratsastajat

 

Rolf-Dieter Müller, Der Bombenkrieg 1939-1945. Unter Mitarbeit von Florian Huber und Johannes Eglau. Ch. Links Verlag., Berlin 2004, 271 s.

 

Kesä on mökkikirjastojen aikaa. Toinen toistaan paremmat kirjat putkahtavat esille ja luettavaksi vaikka niistä ei kiireisempinä aikoina ole huomannut muuta kuin tylsältä näyttävän selkämyksen.

Tämä pienen venekirjastoni teos osoittautui helmeksi, vaikka olin vuosikaudet onnistunut välttämään sen lukemista, kun itse aihepiiri oli vaikuttanut niin tympeältä. Onhan pommitussodan ympärille syntynyt valtava kasvillisuus väkivaltapornoa, jollaisesta kauniina kesäpäivinä pysyy mieluummin kauempana.

Ennakkoluulot olivat turhia. Tämä on ammattitaitoisen tutkijan työtä ja siinä kuvataan asiantuntevasti sitä, miten pommitussodan ideat syntyivät ja kehittyivät ja miten lopulta päädyttiin niihin holokausteihin, jotka sitten toteutuivat Saksassa ja Japanissa.

Tässä, kuten muuallakin, sotilaspiireissä ja siviilienkin keskuudessa ennen sotaa vallinneet kuvitelmat ja aikomukset poikkesivat huomattavasti siitä todellisuudesta, joka syntyi niitä sovellettaessa.

Ei sillä, että sotateoreetikot olisivat periaatteesta häikäilleet avutonta siviiliväestöä vastaan hyökkäämisessä. Totaalista sotaa suunnittelevilla upseereilla ei useinkaan ollut mitään skruupeleita käytettäviin keinoihin nähden.

Itse asiassa kaikki suurvallat ja jotkut pienemmätkin valmistautuivat ennen toista maailmansotaa ja myös sen aikana tekemään massiivisia kaasuiskuja lehtokoneista käsin.  Tarpeeksi suurina niiden kuviteltiin voivan ratkaista koko sodan. Alan erityiseksi guruksi nousi italialainen Giuliano Douhet.

Tosiasiassa myrkkykaasuja tuotettiinkin valtavia määriä ja etenkin saksalaiset näyttävät saavuttaneen -sanoisinko- edistystä tällä alalla tuottaessaan varastoon valtavia määriä uutta hermokaasua, tabunia.

Kaasupommit ja -kranaatit valettiin sittemmin sementtiin ja upotettiin mereen. Myös matalassa Itämeressä noita upotuspaikkoja oli vanhoihin merikarttoihin merkitty paljon. Nyt sellaisia ei näytä enää olevan, mistä asia sitten johtuneekaan? Onko nuo aineet todella nostettu ylös ja viety ongelmajätteisiin? Minne ne olisivat edes mahtuneet?

Toisen maailmansodan alkaessa käytettävissä olleiden lentokoneiden kuljetuskyky oli joka tapauksessa aivan liian vaatimaton suurten pommitusoffensiivien suorittamiseksi. Saksalaisetkin käyttivät vielä Puolan sotaretkellä myös Junkers-matkustajakoneita apupommittajina. Tähtääminen, kuten suunnistuskin olivat primitiivisellä tasolla. Radioyhteyksiä koneissa ei yleensä ollut, tutkasta puhumatta.

Parilla sadalla tai edes tuhannella kevyellä koneella ei liioin voinut tai kannattanut suorittaa terroripommituksia, ainakaan kaukana kotimaasta. Niin sanotut mattopommitukset tulivatkin kuvaan vasta verrattain myöhäisessä vaiheessa.

Itse asiassa tietyn alueen töydelliseen tuhoamiseen pyrkivät pommitukset aloittivat englantilaiset eivätkä saksalaiset, väittää kirjoittaja varsin vakuuttavasti. Englantilainen propaganda vatkasi saksalaisten väitettyjä tämän alan suorituksia toistamalla ketjua Guernica, Wielun, Rotterdam, joihin sitten lisättiin yhä uusia kohteita.

Tosiasiassa Hitler pidättäytyi pitkään terroripommituksista ja aivan erityisesti Englannin kohdalla, koska halusi välttää sodan eskaloitumista ja elätteli toiveita Englannin kanssa tehtävästä sovinnosta ja yhteistyöstä muita valtioita vastaan.

Saksalaisten pommi-iskut Englantiin oli tähdätty ennen muuta sotilaallisiin kohteisiin ja tämä koski myös muun muassa Coventryä, joka nostettiin englantilaisten puolella esimerkiksi saksalaisten mielettömästä raakuudesta.

Kun saksalaiset aloittivat terrorihyökkäykset, tapahtuivat ne aina kostona englantilaisten vastaavista, mikä muistettiin propagandassa kertoa. Niitä ei siis suoritettu, ellei toinen osapuoli antanut aihetta. Tämä ei tietenkään koskenut puhtaasti sotilaallisia maaleja.

Kuten tunnettua, saksalaisilla ei todellisuudessa ollut kykyäkään suuriin mattopommituksiin. Heidän parhaat koneensa olivat pieniä ja soveltuivat maa-armeijan auttamiseen, eikä kunnollista kaukotoimintapommittajaa saatu koskaan valmiiksi.

Niinpä saksalaiset joutuivat yhä suuremmassa määrin turvautumaan defensiiviin pommitussodassa. Siihen sijoitetut resurssit olivatkin valtavia. Esimerkiksi Berliiniä varustettiin valtavilla Flak- eli ilmatorjuntatorneilla (Fliegerabwehrkanone). Tuhansiin torneihin ympäri maata kului 5 miljoonaa kuutiometriä betonia.

Luftwaffe rakennutti enemmän it-tykkejä (noin 60000) kuin hävittäjiä ja it-tykin ammuksia tuotettiin kaksi kertaa enemmän kuin kenttätykistön.  Ehkä noin miljoona miestä työskenteli it-tykistössä ja lisäksi tulivat sadat tuhannet siviilit aputyövoimana.

Sillä alumiinimäärällä, joka ammuksiin tarvittiin, olisi voinut rakentaa 40000 hävittäjää, kertoo kirjoittaja.

Yhtä alasammuttua konetta kohti tarvittiin 16000 kranaattia, mutta kolmasosa koko määrästä tuli sentään ilmatorjunnan osalle.

Liittoutuneiden pommitussotaa voi nimittää täysin kyyniseksi ja raakalaismaiseksi, eivätkä edes puheet siitä, että Hitler olisi koko homman aloittanut, pidä paikkaansa. Helppoja ja tulenarkoja ja samalla mahdollisimman heikosti suojattuja kaupunkeja pyrkivät aluksi liittoutuneet tuhoamaan tulimyrskyllä. Lyypekin vanha kaupunki oli ensimmäisiä esimerkkejä ja jatkoa seurasi hamaan Dresdeniin saakka. Saksalaisten kosto jäi vaatimattomaksi.

Kirjoittaja ei kuitenkaan leimaa terroripommituksiakaan mielettömiksi, vaan toteaa, että niillä oli kuitenkin peräti korkeampi tarkoitus, joka oli pyrkimys sodan lyhentämiseen. Sitä paitsi Neuvostoliitto maksoi koko ajan verellä omaa osuuttaan, eivätkä länsiliittoutuneet voineet, saarron ohella, tehdä mitään muutakaan sen taakkaa keventääkseen.

Mattopommitusta (Flächenbombardement) pidetään nykyään rikollisena terroritoimena, mutta sillä oli kuitenkin ajan oloissa oma mielekkyytensä. Aikoinaan sitä ei ollut edes kielletty.

Kun koneiden suunnistus oli niin alkeellista, ettei suurin osa hyökkäävistä koneista useinkaan kyennyt löytämään edes suurkaupunkia ja ne usein joutuivat ilmatorjunnan takia välttämään sen ylle lentämistä, ei korkealla vaakalennossa etenevien koneiden osumatarkkuudesta voinut puhuakaan.

Kirjoittaja ymmärtää myös sitä argumenttia, että samalla, kun tuhottiin teollisuutta, oli hyödyllistä tuhota myös työläisten kodit ja toki myös heidät itsekin.

Sodan loppuvaiheessa pommituksilla oli myös merkittävää vaikutusta vihollisen sinänsä uskomattoman sitkeää varusteluteollisuutta vastaan. Oleellinen rooli oli polttoainetta jalostavien laitosten hävittämisellä ja kulkuyhteyksien tuhoamisella. Ihmisten moraali sen sijaan kesti hämmästyttävästi.

Hitlerin viimeinen kostoisku tapahtui rakettiaseilla, eikä hermokaasuilla, mihin hän kyllä oli valmistautunut. Vihollisen ilmaherruus oli kasvanut niin täydelliseksi, etteivät edes suihkuhävittäjien saattamat puskuhyökkääjät saaneet aikaan paljon mitään. Myös V-1 robotit oppi puolustaja tuhoamaan lähes laidastaan, mutta V-2 oli jo kovempi pala.

Raketteja ja robottikoneita ammuttiin yli 3000 kappaletta ja niiden uhrina kuoli yli 15000 henkeä liki 50000:n haavoittuessa. Yli 37000 taloa tuhoutui ja 1,5 miljoonaa vaurioitui.

Mutta tämä nyt oli pelkkää kostoa (Vergeltung), kuten aseiden nimetkin kertoivat). Mitään strategista hyötyä ei siitä kannattanut edes odottaa.

Kaiken kaikkiaan pommitussota vei toisessa maailmansodassa noin 1,5 miljoonan ihmisen hengen. Isossa Britanniassa kuoli sen uhrina noin 60000 henkeä ja lisäksi menehtyi 160000 liittoutuneiden lentäjää.

Onko tuo nyt sitten niin paljon, jos tuossa sodassa yhteensä kuoli yli 50 miljoonaa henkeä?

Lukujen vertailu on kuitenkin helppohintainen tapa lähestyä historiaa.

Ovatko sitten esimerkiksi natsien suorittamat joukkomurhat itse asiassa niin kovin mainittavia tapahtumia? Entäpä ne tuhannet ja taas tuhannet teloitukset, joita kaikki osapuolet suorittivat?

Pommitussodassa tappaminen on aika lailla erilaista kuin montun reunalla teloittaminen tai edes  kaasuttaminen. Tekijän ja uhrin etäisyys kasvaa hyvin suureksi ja joku pommittaja-Harris, on kukaties saattanut nukkua yönsä ihan hyvin huolimatta siitä, että hänen omallatunnollaan oli tuhansia ja taas tuhansia aseettomia kelpo kansalaisia, vauvasta vaariin. Sitä paitsi nämä uhrit kärsivät usein aivan tavattoman pirullisen ja tuskallisen kuoleman liekeissä ja raunioissa.

Tämän kirjan kirjoittaja ei näitä asioita pahemmin pohdi. Hän on sotahistorian ammattimies ja tutkii aikansa ajattelua. Se on myös hyvin kiinnostava näkökulma sekin. Pommitussota ei alkanut, saati eskaloitunut läheskään niin suoraviivaisesti kuin asia yleensä esitettään.

Sitä paitsi pahimmat mahdolliset variantit taisivat sittenkin jäädä toteutumatta, vaikka juuri niihin oli jo ennen sotaa hyvin vakavasti valmistauduttu.