Läskin ihanuus ja kurjuus
Kuten ihmisen kehossa, myös ruuassa
on ihanteen saavuttamiseksi oltava tietty määrä rasvaa, joka saa ihmeitä aikaan
muotoillessaan etenkin naiskehoa tai täydentäessään etenkin liharuokia, mutta
myös salaatteja ja mitä tahansa ruokaa.
Täydelliseen rasvattomuuteen
pyrkivä ihminen eli ns. bodari muistuttaa nyljettyä härkää ja naispuolinen oravaa
tai jänistä. Ruokahalu katoaa sellaisia katsellessa ja mieleen tulee, että
kylläpä ihmisruumis pahimmillaan osaakin olla ruma.
Rasvattomasta ruokavaliosta voimme lukea
useimmissa sota-ajan muistelmissa ja myös suomalaiset loikkarit 30-luvun Tšeljabinskissä
kaipasivat ennen muuta rasvaa ruokavalioonsa, joka uhkasi muuttua tappavaksi.
Mustassa pörssissä muuttuu läski pula-aikoina
kullan arvoiseksi ja rasvainen gulaššikeitto antoikin ensimmäisenmaailmansodan
aikana nimensä kokonaiselle keinottelijoiden luokalle. Mitään ei himoittu yhtä
paljon kuin läskiä.
Metsätöissä tarvittiin aikoinaan raakaa
voimaa eikä niitä pitkään kyetty tekemään ilman läskiä. Kun sittemmin on suuri
enemmistö kaikista palkannauttijoista alkanuta tehdä kevyempiä töitä, on läskin
kulutuskin luonnollisestikin romahtanut.
Läskin herkullisuus ei ole siitä
mihinkään kadonnut, mutta tehomaatalouden vinosuuntaus on aiheuttanut sen,
ettei sitä enää tavallisesta siasta edes saa. Joku onneton keksi risteyttää
vinttikoiran ja sian ja tulos on ollut järkyttävä. Ulkomailla siat ovat usein vielä
sikoja.
Mutta pistänpä tähän pari vanhaa
blogia, joissa olen jo tätäkin asiaa käsitellyt. Ei minulla siitä paljon sen uudempaakaan
sanottavaa ole:
auantai 21. tammikuuta 2012
Ystävämme sika
Omistan ranskalaisen pikku kirjasen Notre ami, le vin. Se
kertoo viinin herttaisuudesta ja lämpimästä ystävyydestä, johon se meitä
kutsuu. Jos ihminen sen sijaan horii viiniä kitaansa pullotolkulla ja sitten
naama turvoksissa ihmettelee, kun ei jano lähtenytkään, ei vika ole viinissä.
Sama on asia sian kanssa. Päinvastoin kuin muhamettilaiset ja juutalaiset
kuvittelevat, sika on eläimistä jaloimpia ja viisaimpia. Koska se on myös
herkullinen, on sen kohtaloksi tullut uhrautua korkeamman olennon
hyväksi. Tämä on tietenkin sian näkökulmasta kauhistuttavaa, mutta
kuolemahan on kaiken lihan osa. Jos sioilla olisi uskonto, se ehkä korostaisi
kohtalon väistämättömyyttä ja siihen alistumista. Ukrainalaiset, joiden
tärkeänä prioriteettina on aikojen saatossa ollut pitää muhamettilaiset
rosvojoukot poissa pihoiltaan, pitävät sikaa lähes pyhänä. Uskollinen, joskaan
ei varsinaisesti uskonnollinen, sika hoiti karkottamisen jo omalla viattomalla
röhkinällään.
Setäni Väinö kertoi aikanaan rakastavansa sikaa. Tämä intohimo matkaan
saattoi sen ajan lääkärien tulkinnan mukaan maksakirroosin, jonka hän, lähes
raitis mies, onnettomuudekseen sai. Mutta monet meistä tulevat joka tapauksessa
elämään kyllin vanhoiksi saadakseen jonkin aivan ansaitsemattoman taudin, johon
sitten kuolevat. Yleensä kyseessä on keuhkokuume, joka lopulta armahtaa sen,
jonka sydän vain kestää ja kestää.
Tuskin Väinö-sedän kirroosi sittenkään oli sian syytä tai edes sikaan
kohdistuneen liiallisen intohimon seurausta. Pohjois-Karjalassa havaittiin
aikanaan, että läskin ja maitorasvan kulutus oli päässyt paisumaan suoranaisen
sikailun asteelle. Noita tyydytettyjä rasvoja ruokavaliosta vähentämällä
onnistuttiin vähentämään myös sydän- ja verisuonisairauksia. Sianvastainen
propaganda, johon liittyi voin demonisointi, aiheutti nopeasti sen, että sian
herkullisinta antia, sen läskiä, alettiin suorastaan karttaa kuin
muhamettilaiset ikään. Uskomattoman nopeasti jalostettiin pitkäselkäisiä
sikoja, jota näyttivät ja maistuivat vinttikoirilta. Niiden lihan syöminen oli
melko epäkiitollinen tehtävä, mutta ajan hurmosuskovaisten mielestä juuri se
oli oleva ihmiskunnan pelastus.
Noista ajoista lähtien on hiukan palattu takaisin kohti läskin
rehabilitointia. Onhan puhdas läski sentään kevyt vaihtoehto esimerkiksi
margariinille ja monin verroin maukkaampi, oikein käsiteltynä myös leivän
päällä. Tarkoitan sitä herkkua, joka meilläkin oli joskus saatavana silavan
nimellä ja jota venäläiset kutsuvat nimellä salo. Salo po-domašnemu, salo
po-vengerski, koptšenoje salo… silavaa paprikan kera, silavaa
valkosipulilla kyllästettynä, savusilavaa… Kun siihen lisätään pala hyvää
ruisleipää ja pieni tujaus vodkaa, niin luuleepa ihminen olevansa taivaan
ilossa!
Nykyään siis todella on jälleen jalostettu hiukan läskisempiä sikoja, koska
karu totuus oli, että sian jaloa aromia kantaa nimenomaan rasva, joka on myös
ruoanlaitossa välttämätöntä. Jos yrittää tehdä vaikkapa hyvän karjalanpaistin
vähärasvaisesta siasta, on työ yhtä turhaa kuin jos yrittäisi paistaa pihviä
100-asteisessa uunissa. Kunnon tulos edellyttää korkeata lämpötilaa ja rasvan
tunkeutumista siihen lehmävainaan korkeasti kunnioitettavaan jäämistöön, joka
on ihmiselle annettu, että hän käyttäisi sitä parhaalla mahdollisella tavalla.
Vain ystävämme sika takaa herkullisimman mahdollisen lopputuloksen. Öljy on
hyvää joissakin asioissa ja sama koskee voita. Sialla tulee kuitenkin aina
olemaan oma paikkansa keittiön ja sen antimista nauttivien sydänten oikeassa
kammiossa.
Mannerheimia on joskus maassamme ihmetelty ja jopa ylenkatsottu hänen
gastronomisten harrastustensa takia. Kysymys ei kuitenkaan ollut snobbailusta,
vaan kunnioituksesta niitä luojan antimia kohtaan, joita meidän on joka
tapauksessa elääksemme määrä nauttia. Mikäli teemme tämän raa’asti ja vailla
kunnioitusta, olemme yksinkertaisesti barbaareja. Huomatkoot esimerkiksi
kevytlevitteiden käyttäjät tämän seikan ja kätkekööt sydämeensä.
Kunnon sikaa on vaikea saada. Se alkaa nykyään jo olla erikoisherkkua,
kuten kaikki muukin todella laadukas ja maistuva ruoka. Voin löytäminen
rasvatiskeiltä on jo kauan ollut ponnistelujen takana, tilliä ei enää löydä,
vain jotakin hiukan sitä muistuttavaa lajiketta, jossa ei ole makua. Tomaatit
eivät enää maistu millekään, ne eivät edes koskaan kypsy, vain mätänevät. Leipä
on kurjaa höttöä, usein valmiiksi leikattua ja muoviin pakattua, mikä
takuuvarmasti tekee siitä täysin kelvotonta. Lihassa ei ole luuta, vain lähes
mautonta fileetä on joka paikka pullollaan. Ja kuluttaja nielee kakistelematta
kaiken tämän.
Mutta se, joka jostakin syystä onnistuu saamaan käsiinsä oikeata sikaa,
ristiköön itsensä ja ryhtyköön saaliiseensa mitä toiveikkaimmin mielin.
Suomalaisen pirtin sydän, uuni, on paikka, jossa sialle on aina valmistettu
kunniasija. Sian kanssa on mahdollista tehdä kaikkia niitä ruokia, jotka
vaativat tuntien kypsytystä ja joita esi-isämme ovat vuosisadasta toiseen
nauttineet silloin, kun on ollut juhlan ja yltäkylläisyyden aika. Sotien ja
pulan aikana suurimpana unelmien kohteena ovat olleet sian särvittämät paistit,
laatikot, kukot, padat ja soossit. Ankaran ruumiillisen työn palkkana oli ennen
vahva ja rasvainen ruoka, jonka kaikkensa antanut elimistö vastaanotti
kiitollisella riemulla.
Se, joka nykyään liikkuu vain kuntosalilla, ei ansaitse kunnon raavaan
miehen ateriaa, mutta kylliksi paastottuaan myös hän voi hyvällä omallatunnolla
muistaa ystävänsä sian uhrautuneen myös hänen puolestaan ja rauhallisella
mielellä nauttia kohtuullisen osuutensa. Jo Aristoteles tiesi, että kohtuus on
kaikista asioista vaikeimpia. Tämä koskee myös suhdettamme sikaan. Sikojen
tuottaminen halvalla massatuotantolaitoksissa ei ole reilua. Niiden muuntaminen
mauttomaksi fileemassaksi ja sen älytön puputtaminen aamusta iltaan on pelkkää
rienausta. Mutta ehkäpä maailma vielä menee siihen, että meistä itse kukin
paimentaa takapihalla omaa sikaansa ja syö sitä sitten aikanaan, kohtuudella ja
asiaankuuluvalla hartaudella. Nykyisissä oloissa voisi sen sijaan olla kohtuullista
suorastaan pidättäytyä syömästä kelvottomasti tuotettua sikaa tai ainakin
pyytää aina siltä anteeksi, kuten karhulle aikoinaan oli tapana sanoa.
Muuten, sikaan sekoitettu karhusäilyke maistuu sekin varsin hyvältä.
Lähettänyt Timo Vihavainen klo 11.08 2 kommenttia:
Kohteen
lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin
perjantai 11. syyskuuta 2015
Läskin lumoissa
Yksinkertaisimmat maut ovat jaloimpia peruselämyksiä, ja juuri niitä
kulinarismin todellisten ystävien pitäisi erityisesti vaalia.
Ottakaamme esimerkiksi läski (på svenska fläsk). Se on siis
sitä valkoista lihaa, joka tekee englantilaisesta aamiaisesta syömisen
arvoisen. Se on sitä, mikä ei tartu pannuun, sitä mikä nostaa haudutettavan
karjalanpaistin ja patakukon lämpötilan niin korkeaksi, että syntyy murea uusi
kokonaisuus, varmaan uusia kemiallisia yhdisteitäkin. Niistä ja niiden
hurmaavista ominaisuuksista ei tiedä mitään se, joka keittää typerästi
naudanlihansa sipulin ja punaisen sianlihan kanssa ja odottaa, että Jumala
antaisi hänelle karjalanpaistia, sitä, jota äitimuori teki lauantaisin. Ei
sellaista tule, ellei käytetä läskiä, sitä oikeaa.
Isävainaa vaati saada joka lauantai karjalanpaistia ja taisi siinä
onnistuakin. Hän muuten kehitti oman laakapaistomenetelmänsä, jossa
mahdollisimman suuri osa lihoista käristyi, mutta siitä joskus erikseen.
Sian jaloa makua, sitä, jota kaikki filistealaiset kavahtavat, kantaa juuri
valkoinen läski, jonka kaikenkarvaiset keinofornikaattorit yrittivät
takavuosina hävittää risteyttämällä sian vinttikoiran kanssa. Tämä epäpyhä
liitto tuotti suvun, jonka kirouksena oli otusten läskittömyys. Samalla niiden
lihasta puuttui tykkänään maku ja rasvaliukoiset vitamiinit ja mitä niitä
lieneekään ollut. Tämän kaamean epäsikiön jälkeläisten ruumiinosia on yhä
monissa kaupoissa myytävänä etiketin ”karjalanpaistiliha” alla. Kavahtakaa
niitä.
Puhtaimmillaan läski on siinä muodossa, jonka saksalaiset tuntevat
nimellä Speck. Virossa ja Suomen virolaisissa kaupoissa on
myytävänä tätä herkkua nimellä soolapekk. Sen laatu ei aina ole
kehuttava, mutta joskus on. Suosittelen laatua soolapekk küüslauguga.
Ohuina viipaleina hyvän ruisleivän päällä se kaipaa vain viileää snapsia,
mielellään venäläistä vodkaa, jossa on aavistus pehmentävää sokeria.
Mutta parhaat läskit löytää Venäjältä. Arvaan, että ukrainalaiset ystäväni
loukkaantuvat tästä ehkä syvästikin, mutta kerron vain omista kokemuksistani.
Pidän mahdollisena ja jopa todennäköisenä, että Ukraina jossakin päin tuottaa
ja myy parhainta mahdollista saloa, silavaa. Onhan kyseessä tuote,
jolle koko Ukrainan identiteetti enemmän tai vähemmän rakentuu.
Kuten kauniit tytöt, joita on maailmassa kaikkialla, mutta jotka Venäjällä
ja Ukrainassa ovat muihin verraten tavattomasti yliedustettuja, myös läskit
ovat näissä maissa enemmän esillä, arvostetumpia ja toinen toistaan
hurmaavampia.
Oikeastaan voisi ajatella, että kyseessä on hyvin yksinkertainen asia.
Pehmeyden ja kiinteyden täydellinen yhdistyminen, juuri sopiva tuntuma, ei
ihraa, ei laardia, ei selluliittia ja mitä niitä onkaan, vaan silavaa. Kaikkia
aisteja tyydyttävä kokonaisuus voi periaatteessa tuntua suorastaan banaalilta
asialta, mutta eihän se sitä ole. Itse asiassa sellaisen kohtaa vain harvoin ja
silloin sen kyllä tunnistaa.
Tytöistä on tietenkin syytä puhua erikseen, mutta mitä tulee erinomaiseen
silavaan (salo), ei sellaisen hankkiminen onnistu niinkään usein.
Jostakin syystä suolaa voi olla liikaa tai liian vähän. Valkosipuli voi olla
makunsa menettänyttä, savustus ei aina ole osunut nappiin, chiliä, sikäli kuin
sitä on, voi olla liikaakin. Ja sitten sitä maustetta, joka näyttää tuhkalta,
ei ole aina pantu tarpeeksi.
Mutta miksi puhua maustamisesta? Eikö pääasia ollut juuri läski niin
sanoakseni an sich? Kuten Immanuel Kant aikoinaan oivalsi, emme voi
saavuttaa tietoa asioista an sich, saati an und für sich.
Läskiä voimme toki syödä raakana siinä kuin muitakin raaka-aineita, mutta
tällainen juuri pudottaa meidät takaisin primitiivisyyden eli raakuuden tilaan.
Ein Tier frisst, ein Mensch isst, ein zivilisierter Mensch speist. Älkäämme
iskekö hampaitamme raakaan läskiin (puhun nyt silavasta), vaan valmistakaamme
se ensin huolellisesti. Silavan valmistaminen on ilmeinen taitolaji, josta en
voi väittää ymmärtäväni mitään. Sen sijaan ymmärrän, että ostaessani sillä
nimellä myytyä tavaraa (salo, špig), saan joskus täydellistä herkkua,
joskus melko joutavanpäiväistä tavaraa ja joskus pelkkää sekundaa.
Asiakkaiden suuri tehtävä on koulita herkkujen valmistajia kysynnän kautta.
Tämä onnistuu vain, jos eri teitä antamamme palaute on kyllin selkeätä ja viime
kädessä rahassa mitattavaa. Asian edistämiseksi olisi ehkä perustettava Suomen
ja ulkomaiden läskiseura, joka antaisi saatavilla oleville silavaerille
arvovaltaisia lausuntoja ja pisteitä esim. yhdestä viiteen tai kymmeneen. Ensin
olisi tietenkin saatava tuota läskiä kauppoihin.
Tällaisten
seurojen tehtävä yleensäkin on jaloimpia mahdollisia. Onhan tuloksena
parhaimmillaan koko väestön, tässä tapauksessa ainakin läskiä syövän väestön
elämänlaadun parantaminen ja itse sian nauttiman kunnioituksen lisääminen.
Lihan syöminen on aina vakava asia ja niinpä sen kunnolliseen ja arvostavaan
kohteluun kaikissa vaiheissa on syytä panostaa paljon. Olemme sen sialle
velkaa, me karjalanpaistin kansa.
Dans le cochon tout est bon!
VastaaPoistaKansanterveysotannassa vähäinenkin läskin syöminen lisää sepelvaltimotautia. Venäjällä osataan tuottaa, kokkailla ja arvostaa myös terveellisempää vaihtoehtoa eli auringonkukkaöljyä.
VastaaPoistaNo, no.., me terveyshörhöt olemme tuosta hieman erimieltä, siksi me olemmekin terveitä hörhöjä.
PoistaKannattaakohan kansanterveystilastojen kanssa olla erimieltä?
PoistaOlisikohan mitenkään mahdollista ymmärtää, että ruokavalio ja herkuttelu ovat kaksi eri asiaa...
PoistaVanha kunnon läskisoosi, jota minun ala-asteaikoinani tarjoiltiin vielä sianlihakastikkeena - tuskin autenttinen kokemus - on kyllä ollut aikamoinen sukupolvikokemus tämän kansan varttuneemmalle väestölle. Niin paljon olen kuullut haikailijoita sen perään. Oma mummikin, joka oli erinomainen ruoanlaittaja muisti aina mainita rakkaan läskisoosinsa, jota hän ei onneksi kovin usein laittanut. Ruokaa tulee aina arvostaa, mutta läskisoosin kohdalla se on jotenkin niin vaikeaa.
PoistaNykyisin jää joulukinkkukin syömättä ja muutenkin syön harvoin possun lihaa, lähinnä terveydellisistä ja eettisistä syistä vaan se onkin toinen tarina se.
"ehkäpä maailma vielä menee siihen, että meistä itse kukin paimentaa takapihalla omaa sikaansa ja syö sitä sitten aikanaan, kohtuudella ja asiaankuuluvalla hartaudella. Nykyisissä oloissa voisi sen sijaan olla kohtuullista suorastaan pidättäytyä syömästä kelvottomasti tuotettua sikaa tai ainakin pyytää aina siltä anteeksi"
VastaaPoistaTässäpä noston arvoinen ajatus. Kyllä se niin on, että hyvää karjanpaistia on mahdonta tehdä ilman hyvää, rasvaista sianlihaa - ja munuaisia. Tervellisyys syntyy siitä, ettei liian usein.
Pakko on kuitenkin tähän väliin todeta, että kasleristakin saa kohtuullista pataa ja liika rasva häviää valmistusprosessissa ts pitkässä haudutuksessa.
"Hän muuten kehitti oman laakapaistomenetelmänsä, jossa mahdollisimman suuri osa lihoista käristyi, mutta siitä joskus erikseen."
VastaaPoistaOnko tuosta kirjoitettu?
Onneksi Espanjassa on jamon serrano perinne kunniassaan, joka takaa sioillekin kunniallisen elämän ja arvostus vain kasvaa elämän jälkeen. Me käytämme aika paljon zurrapaa. Sehän on läskistä ja lihasta sotkettua mössöä, jota voi sivellä suoraan leivälle. Sianposket eli carrilladat ovat meidän herkkujamme myös. Tottakai pitää varmistaa, että possut ovat eläneet ainakin osan elämästään vapaina tammimetsissä ja popsineet tammenterhoja. Olisi sikamaista syödä laitossikoja.
VastaaPoistaPossunposket ovat verraton herkku. Kesäaikaan grillissä valmistettu al pastor-menetelmällä mureutettu kassler on huippuhyvä ja halpa meksikolaisape.
PoistaV-VF
Espanjassa on toinenkin perinne: yleisön katsellessa ja hurratessa sonni rääkätään kuoliaaksi. Rääkkääjistä etevimpiä palvotaan sankareina.
VastaaPoistaSuomalainen onneksi voi todeta: en rääkkääkkään.
Eipä myö Savossa riäkätäkkään
PoistaPakko myöntää, rasvainen savustettu pekoni on todella herkullista.
VastaaPoistaHieman siasta/sioista
VastaaPoistaKun puhutaan sioista, niin on pakko puhua myös mm. sikojen kirjallisuus-historiallisesta merkityksestä.
Animal Farm, anti-utopian satire by George Orwell, published in 1945. One of Orwell’s finest works, it is a political fable based on the events of Russia’s Bolshevik revolution and the betrayal of the cause by Joseph Stalin. The book concerns a group of barnyard animals who overthrow and chase off their exploitative human masters and set up an egalitarian society of their own. Eventually the animals’ intelligent and power-loving leaders, the pigs, subvert the revolution. Concluding that “all animals are equal, but some animals are more equal than others” (with its addendum to the animals’ seventh commandment: “All animals are equal”), the pigs form a dictatorship even more oppressive and heartless than that of their former human masters. (https://www.britannica.com/topic/Animal-Farm)
“all animals are equal, but some animals are more equal than others”. Kuten tunnettua, marxismi-leninismi-stalinismi-putinismin mielestä jotkut kansat ovat tasavertaisimpia kuin muut kansat, jotka taas ovat kuin ”sontaa varpaiden välissä”: Engels in 1849: “The next world war will result in the disappearance from the face of the earth not only of reactionary classes and dynasties, but also of entire reactionary peoples. And that, too, is a step forward”. (K. Marx, F. Engels. Collected Works, Vol. 9, p, 238; (K. Marks i F. Engel´s. Sochinenia., Vol. 6, p. 186.))
Kremlin mielestä Ukraina on siis reactionary people eli vastavallankumouksellinen kansa, joka täytyy nujertaa. Tutkikaatte ukrainalaisten historiaa: he ovat aina taistelleet itsenäisyytensä puolesta.
Hanki elämä.
Poista”… Tutkikaatte ukrainalaisten historiaa: he ovat aina taistelleet itsenäisyytensä puolesta …”
PoistaOkei, tutkitaanpas asiaa taaksepäin. Ukrainahan oli itsenäisenä alueena olemassa vain muutaman vuoden 1920-luvun alun kieppeissä. Tämä oli täydellisen kaaoksen aikaa. Eikä Ukrainan valtiota sitä ennen ollut siis olemassakaan.
Sitten vuonna 1922 Ukraina, Venäjä, Valkovenäjä ja Transkaukaasia perustivat Neuvostoliiton, eikä itsenäistä Ukrainaa enää ollut.
Se siitä kaukaisesta historiasta.
Miksi sika on saanut sanonnoissa niin kielteisen merkityksen?
VastaaPoistaOvatko siat todella sikamaisia olentoja, täysiä sikoja, jotka aina vain sikailevat ihan sikana. Sopiiko niille sanoa: te senkin siat!
Liisa alkoi riijustella juutalaisen pankkiirin kanssa. Lounaspuhvetista tämä Lissun pohatta ruokaili possun lihatta.
PoistaSivuhuomiona, tämä Balkanin ruokakulttuuri on aika surkea Suomeen verrattuna. Bulgaarien nimikkoruoka on shopska-salaatti, joka on melko mautonta. Paikallista leipää ei ole, mutta kovasti syödään banitsa-piirakkaa, joka on yleensä lehtitaikinaa, juustoa ja hapanta jugurttia. Suoraan sanoen täysin mitäänsanomatonta (tätä ei tosin kannata paikallisille sanoa).
VastaaPoistaTäytyy kuitenkin sanoa, että Belgradin ravintoloissa oli aivan erinomaiset ruuat.
PoistaEn epäile! Bulgaria taitaa olla lähempänä Kreikkaa ruokakulttuurin suhteen. Tosin kreikkalaiset saavat rasvansa oliiviöljystä, bulgaarit auringonkukkaöljystä. Mutta molemmilla esim. samanlaisia valkoisia, kovia juustoja. Bulgaarit ja muut balkaanit käyttävät myös paljon sellaista avraj-soosia vähän kaikkeen.
PoistaVerrattuna Suomen ruokiin - ja suomalainen ruoka ei edes ole lempiruokaani - mielestäni kaikki on vähän pliisua.