torstai 11. heinäkuuta 2024

Mammona alkaa huveta

 

Onni, onnettomuus ja köyhyys

 

Köyhyys ei ole ilo, sanotaan ja on syytä uskoa, ettei se ole onneakaan. Silti nuo kaksi eivät ole mitenkään selkeästi toistensa vastakohtia.

Jokainen tuntee tarinan, jossa onneton kuningas halusi ostaa onnellisen miehen paidan, koska oli kuullut, että se tekisi myös hänet onnelliseksi. Tuolla miehellä ei kuitenkaan ollut paitaa, niin köyhä hän oli.

Tämä satu lienee tarkoitettu lapsille. Kylmyys ja kuumuus hätyyttävät paidatonta miestä niin rajusti, että hän tuskin voi edes muistaa olevansa onnellinen. Mutta muuten on kyllä mahdollista ajatella, että hän ainakin klassisen määritelmän mukaan olisi onnellinen eli hyveellinen.

Siinä tapauksessa hän olisi tullut siksi, mikä hän on, aristotelisessa mielessä. Puun hyve (onnellisuus) merkitsee sen mukaan kasvamista sellaiseksi, kuin sen siemenessä asuneet mahdollisuudet sallisivat. Toki saattaa tulla ulkoisia syitä, jotka tekevät puusta kituvan, jurovan lajinsa irvikuvan. Sellainen puu ei vain ole hyvä. Syynä voi olla maaperä, ihminen, eläin tai ilmasto.

Kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita, sanotaan nykyään. Amerikkalainen versio on, että jokainen on yhtä hyvä kuin kuka tahansa toinen, ellei vähän parempikin. Sen me tietenkin lähtökohtaisesti hyväksymme, mutta teoria on teoriaa ja käytäntö on käytäntöä. Jotkut ihmiset vain on pantava esimerkiksi muusta yhteiskunnasta eristyksiin.

Silloin heidän onnensa ei ole toteutunut. Heistä olisi voinut tulla jotakin muuta kuin slummeissa luuhaavia huumehörhöjä ja -kauppiaita, elämänhallinnan menettäneitä väkivaltarikollisia ja niin edelleen. Aristotelisessa mielessä he eivät tulleet siksi, mitä ovat, siis lähtökohtaisesti. Toisin sanoen heillä ei ole heidän mahdollisuuksiinsa kuuluvaa hyvettä eli onnea.

Kehumista ei ole myöskään pintapuolisen nautinnon tavoitteluun keskittyneissä pintaliitäjissä tai kiljua/viiniä/viskiä maanisesti kittaavissa juopoissa. Ja onhan niitä muitakin vähemmän arvostettavia, siis aristotelisessa mielessä. Harvapa lienee lähelläkään täydellisyyttä.

Tällaista arvostelua voisimme jatkaa vaikka millä mitalla, jos rohkenisimme ottaa aristotelisen essentialismin lähtökohdaksi. Tiedän toki, että se on nimenomaan hyljättävä lähtökohta postmodernin nihilismin näkökulmasta, mutta en tässä viitsi tuhlata ruutia tuon kulttuurin rappiota edustavan, moraalista idiotismia lähentelevän sielunsairauden vastustamiseen.

Joka tapauksessa onnen ja köyhyyden tai rikkauden välinen suhde on monimutkainen eikä missään tapauksessa suoraan verrannollinen, kuten jo Saarnaaja totesi. Onni ei ole edes samaa kuin tyytyväisyys, josta edellisellä kerralla puhuttiin. Se ei myöskään ole samaa kuin köyhyys.

Kun köyhyys on useimmilla vanhemman polven ihmisillä vielä paremmassa tai huonommassa mustissa, on kenties juuri nyt aihetta pohtia, mitä se uudessa muodossaan voisi merkitä, jos se nyt on taas tulossa. Se voi nimittäin merkitä monta asiaa.

1950-luvun köyhyys oli suuressa kuvassa kuitenkin toivoa täynnä, 2000-luvun köyhyys, joka yleensä sijoittuu slummeihin ja niiden arvomaalimaan, on aivan jotakin muuta.

Mutta vilkaistaanpa nyt tuota vuosikymmenen takaista näkökulmaa:

 

torstai 16. lokakuuta 2014

Taasko köyhiksi?

 

Entäpä jos Suomi köyhtyy?

 

Suomen taloudella ja yhteiskunnalla on edessä kovia haasteita. Tätä menoa (ja tulevaisuuden mahdollisesta muunlaisesta menostahan me emme tiedä) meiltä loppuvat työntekijät. Tarvittaisiin peräti kaksi miljoonaa siirtolaista paikkaamaan tilannetta, jossa se olisi optimaalinen nykyisenkaltaisen tuotannon ja julkisen talouden kulurakenteen kannalta.

Jokainen luultavasti ymmärtää, ettei kuolemaa voi torjua itsemurhalla, joten tällainen vaihtoehto on jätettävä pois laskuista. Sen sijaan on syytä vakavasti miettiä, millaisia voisivat olla muut vaihtoehdot ja mitä pahimmillaan voisi olla edessä. Mitä esimerkiksi voisi tuoda tullessaan köyhyys?

Köyhyys sinänsä ei välttämättä ole maailmanloppu eikä edes suuri onnettomuus. Köyhiä on oltu ennenkin ja vanhempi sukupolvi muistaa vielä hyvin, mitä se tarkoitti. Kokeiltu siis on, ainakin yhtä sorttia.

1950-luvun ihmiselle ei ollut katastrofi, mikäli hän ei kyennyt ostamaan autoa tai rakentamaan kesämökkiä. Sen sijaan hän rakensi hartiapankkitalon ja osti radion ja sittemmin television, ehkä velaksikin. Lasten kouluttaminen ja vanhusten huoltaminen kysyivät suuria ponnistuksia ja kieltäymyksiäkin. Silti ne tehtiin nurkumatta. Se oli jokaisen sukupolven velvollisuus vuorollaan.

Tie parempaan elämään oli ainakin näennäisesti auki sille, joka jaksoi puurtaa. Miehen voimalle löytyi vastusta ja kylmä korpi muutettiin työllä ja sisulla tuottavaksi pelloksi. Meillä ei istuttu pakolaisleireissä tumput suorina, vaan raivattiin ja rakennettiin. Siinä oli tehtävä ja mielekkyys.

Ulkomaanmatkat, eksoottiset herkut, yhä uudet muotivaatteet ja ikuinen shoppailu olivat keskivertokuluttajan ulottumattomissa. Alkoholi ja ravintolat olivat huikean kalliita ja ruokataloudessakin katsottiin tarkkaan, mikä olisi edullisinta. Toisaalta hyvän ruoan valmistaminen ei koskaan ole kiinni rahasta vaan osaamisesta.

Vapaa-ajan vietto oli halpaa ja alkeellista. Urheilu, ulkoilu, kalastelu, piknikit nokipannukahveineen, kahvikutsut ja lukeminen eivät maksaneet oikeastaan mitään, ellei niihin välttämättä halunnut rahojaan sijoittaa. Ihmissuhteet, seksi ja muut suurimmat nautinnot eivät oikeastaan olleet edes rahalla ostettavissa eivätkä ole sitä vieläkään.

Toki rahaa olisi tarvittu, jos mieli päästä yhteiskunnan nokkimisjärjestyksessä ylöspäin. Tunne kuulumisesta vähempiarvoisten joukkoon ei ollut miellyttävä, jos se sattui tulemaan kohdalle. Mutta muutos oli luvassa tai tarjolla myös säätykierron muodossa. Toki tuolle vuosikymmenelle oli ominaista eteenpäin menon henki huolimatta siitä, että talousongelmat olivat välillä todella vakavia. Keskimäärin ihmisillä oli syytä luottaa siihen, että asiat olisivat huomenna taas paremmin. Seuraavalla vuosikymmenellä sitten saatiin huomata, että olot paranivatkin paljon enemmän kuin kukaan olisi osannut kuvitella.

Köyhiä oltiin, mutta sittenkin vain mammonan suhteen. Vai oliko kuitenkin myös henkinen taso nykyistä matalampi, vaatimustaso olematon ja ymmärrys maailmasta heiveröinen? Tosiasiassa varmaan myös henkisesti pahoinvoivia pudokkaita oli. Siitä vain ei puhuttu ja tuskin edes välitettiin.

Roomalaisen sananlaskun mukaan dives est cui satis est quod habet. Rikkaus siis tarkoittaa vaatimusten ja omistettujen tai käytettävissä olevien resurssien suhdetta. Suotta ei sanassa sanota, että köyhä nukkuu yönsä hyvin, mutta rikkaalle ei hänen omaisuutensa suo yön lepoa eikä päivän rauhaa. Jos onni on osamäärä, jossa jaettava on ihmisen käytettävissä olevat hyvyydet ja jakaja hänen vaatimuksensa, on sitä helpompi kasvattaa jakajaa pienentämällä kuin jaettavaa suurentamalla. Jälkimmäinen kun sitä paitsi pyrkii aina kasvamaan suhteessa edelliseen. Jos vaatimuksesi ovat nolla, olet äärettömän onnellinen, noin teoriassa.

Mutta epäilemättä ajan psykologia oli toinen kuin nykyään. En ole asiaa tarkistanut, mutta muistelen, että jopa älykkyysosamäärät olivat tuolloin nykyistä pienempiä. Eihän elämässä monikaan tarvinnut abstraktia ajattelua eikä ollut siihen koulussa harjaantunut. Kun katsoo ajan filmejä ja muita kulttuurin tuotteita, huomaa heti, miten vähäistä sofistikaatiota ne ilmentävät. Kielitaitokin oli keskimäärin olematon ja ne, jotka briljeerasivat vieraskielisillä sitaateilla, tekivät lähes aina karkeita virheitä.

Olimme siis keskimäärin köyhiä, tyhmiä ja sivistymättömiä. Asian siedettävyyttä paransivat osaltaan juuri nuo kaksi jälkimmäistä seikkaa. Hulvaton kotimaan olojen ylistys sai pontta siitä, ettei muusta mitään tiedetty. Kukapa olisi tuolloin valittanut Suomen ilmastosta? Mitä typerämpää hän olisikaan ajan mittapuiden mukaan voinut tehdä?

Meillä oli kyllä ylivertainen vertailukohta ja se oli Ruotsi, mutta siellä vieraileminen tuli tavaksi vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Asiaintilaa saattoi tietenkin selitellä ja kehitellä sen johdosta jopa jonkinlaista moraalista paremmuutta puuttuvan materian vastikkeeksi, mutta olihan naapuri todella sentään maailman ykkönen miltei joka alalla.

No, suhteellinen deprivaatio on tunnetusti vaikea paikka kestää. Se edellyttää siis paremmin pärjäävää tai muuten ylivertaista vertailukohdetta ja sellainen voi varmaankin olla myös oma menneisyys.

Nyt kuulee ennustettavan, että tulevat sukupolvet täällä lännessä ja pohjoisessa todella elävät huonommin kuin heidän vanhempansa. Tuskin kuitenkaan on vielä ajateltu, että he todella romahtaisivat joskus sille tasolle, joka vallitsi 1950-luvulla, joka nyt alkaakin olla isovanhempien aikaa.

Mikäli tämä lama ei olekaan tyyppiä W tai edes WV, vaan muistuttaa pikemmin alas johtavia portaita, tulee lattia ilmeisesti vastaan viimeistään siinä vaiheessa, kun pohjoisen ja etelän tasoerot nivelloituvat. Kun palkkataso pohjoisessa on sama kuin etelässä, ei ole erityistä syytä siirtää työtä pohjoisesta etelään. Kysymys kyllä kuuluukin, onko sitä enää syytä siirtää etelästä pohjoiseen ja miksi.

Jos suorittava työ päästetään täältä karkaamaan, voi valmius vastata tulevaisuuden haasteisiin heiketä rajusti. Intellektuaalisella alalla meillä ei ole mitään syytä kuvitella, että etulyöntiasemamme Itä-Aasian huippulahjakkaisiin kansoihin nähden olisi realistisella pohjalla. Sen sijaan, että etsisimme menestyksen avaimia yksinomaan kansainvälisestä vaihdantataloudesta, on meidän syytä taas kerran kurkistaa omien resurssiemme ja erityisedellytystemme suuntaan.

Silloin näemme ainakin metsät ja puhtaat vedet ja jopa pellot, osaksi metsitettyinä, mutta tuossa tuokiossa valmiina palvelukseen. Loppumaton biomassan tuotanto turvaa lämmityksen ja liikenteen muutaman miljoonan ihmisen kansalle ikuisiksi ajoiksi. Pystymme myös tuottamaan ruokamme ja vaikkapa sitä viemään. Niillä pärjäsimme itsenäisyyden alkuvuosina ja jopa sota-aikana. Niillä voimme pärjätä aina.

On mahdollista ja jopa luultavaa, että ihmistyö on yhä suuremmassa määrin väistyvä tuotannontekijä. Suuri osa kansasta on jo muuttunut liikaväestöksi, jonka syrjäytyminen uhkaa onnettomuudella myös heidän ympäristöään. Sen sijaan, että maahan haalittaisiin lisää työvoimaa, olisi entisetkin työttömät saatettava ihmisarvoiseen asemaan vaatimalla heiltä saamilleen rahoille korvausta. Systeemin pitäisi myös mahdollistaa kannustaminen ja korkeampi palkka paremmasta suorituksesta olipa sitten kyseessä vaikka talouden kannalta merkityksetön työ. Ihmisille on turvattava toivo ja ihmisarvo ja ne eivät ole edes rahalla mitattavissa.

Tällaisten, vaikkapa ”tappiollisten” töiden järjestäminen saattaa kansamme onnen kannalta olla paljon tärkeämpää kuin suuren työntekijäreservin ja sen kylkiäisenä syntyvien slummien synnyttäminen työnantajien iloksi.

Tärkeää voisi olla myös kansansivistyksen turvaaminen ja sen tason ylläpitäminen taloudellisesta merkityksestä riippumatta. Kansakoulujen ja kirjastojen luoma perussivistys näyttää nyt jo rapautuvan. Lukeminen ja laskeminen osataan, mutta hyvän kirjallisuuden ja filmien sijasta kulutetaan täyttä roskaa, ja sen tuottamiseen panostaa jopa veronmaksajien rahoilla toimiva televisio. Mikäli tosi-TV:lle, kokkisodille ja urheilulle pantaisiin jyrkkä huvivero, voitaisiin sen tuotolla rahoittaa kunnollisten kulttuuri- ja ajankohtaisohjelmien tuotantoa.

Tähän liittyy tietenkin myös alkoholihaittojen minimointi. Palkkatasoon verraten uskomattoman halvat alkoholin hinnat, joihin vielä liittyy tosiasiallinen salakuljetuksen rajaton salliminen, ovat osaltaan tuhoamassa sitä inhimillisen kehityksen ihannetta, jonka takia koko talous ja sen pönkittämä yhteiskunta ovat olemassa.

Mikäli alkoholin vuotuinen kulutus per capita saataisiin jälleen laskettua sille noin kahden litran tasolle, jolla se oli ennen hullujen vuosien reformeja, olisi kansamme monin verroin terveempää niin aineellisesti kuin henkisesti. Tiedän kokemuksesta, että elämä ilman alkoholia on tylsää, mutta sen tosiasiallinen tyrkyttäminen ihmisille, joille ei ihmisarvoisen elämän perusteita ole turvattu, on inhimillisen ja sosiaalisen tragedian luomista.

Köyhä Suomi ei välttämättä ole slummien ja rikollisen elämäntavan Suomi. Sellaista ei ollut 1950-luvulla, mutta sellainenkin kehitys on mahdollinen ja juuri se on potentiaalisesti suurin uhkamme eikä suinkaan BKT:n putoaminen, saati huippujohtajien palkkauksen jääminen kansainvälisestä tasosta jälkeen.

Voi toki olla, että kansallinen itsemurhamme on jo tosiasiallisesti päätetty asia. Rappeutunut kulttuuri ei kykene uusintamaan itseään ja korvautuu jollakin muulla, näin on ollut ennenkin. Köyhyys sinänsä ei kuitenkaan välttämättä ole suuri inhimillinen tragedia. Joskus maailmassa oli välineitä sen sietämiseen. Mikäli nyt tulee uudenlainen köyhyys 2., jota joudutaan kestämään rikkaan yhteiskunnan tarpeisiin suunnitelluilla instituutioilla, tilanne voi olla aivan toinen.

Nyt, kun aikaa vielä kenties on, kannattaisi vakavasti pohtia millaisia kurjistumisen skenaarioita Suomella voi olla edessään ja estää niistä ainakin pahimpien toteutuminen.

 Pään pistäminen pensaaseen ja mielipuolisten väestönvaihtosuunnitelmien tekeminen nykyisen, tosiasiassa ehkä jo menetetyn ikuisen kasvun turvaamiseksi todistavat vain tekijöidensä avuttomuudesta elleivät sitten moraalisesta nihilismistä.

 

14 kommenttia:

  1. Omilla sukulaisilla oli kova usko tulevaisuuteen jo 100 v sitten. 30 luvun laman ja sodan jälkeenkin. Eikä olleet tosiaan varakkaita. Ihan hyvän valtion tekivät. Nyt sitten pitäisi luovuttaa kaikki valta Brysselin keskushallinnolle

    VastaaPoista
  2. "Tällaisten, vaikkapa ”tappiollisten” töiden järjestäminen saattaa kansamme onnen kannalta olla paljon tärkeämpää kuin suuren työntekijäreservin ja sen kylkiäisenä syntyvien slummien synnyttäminen työnantajien iloksi." - Eiks tää ole sosialismia ?

    VastaaPoista
  3. "Entäpä jos Suomi köyhtyy" 2014.
    "Suomelta loppuvat työntekijät, tarvittaisiin peräti kaksi miljoonaa siirtolaista paikkaamaan tilannetta".

    Hyvin usein kirjoitetaan joidenkin poliitikkojen taholta Suomesta "loppuvan työntekijät, työnantajat sanovat kuulemma niin."

    Eläkeläisrakentajana tuumiskelen, että olisihan se ollut mukavaa noususuhdanteen työvoimapulassa ottaa jostain työvoimareservistä * ammattitaitoista * työvoimaa paikkaamaan vajetta.
    Ja rakennusalalla nousu- ja laskusuhdanteet aina vuorottelevat ja sama koskee tietysti rakennusmiesten työllisyyttä.

    Taloudellinen huoltosuhde on työttömien ja työvoiman ulkopuolella olevien määrä suhteessa työllisten määrään.
    Julkisella sektorilla sanotaan olevan suurimman työvoimapulan lääkäreistä ja hoitajista, mutta yli 700000:n palkan maksavat muut verovelvolliset.

    Työvoimaa, 15 - 74- vuotiaita, on noin 2,6 miljoonaa ja väestöllinen huoltosuhde on 2,6 miljoonan suhde 5,5 miljoonaan.

    Kuinka suuressa määrin nuo 2 miljoonaa siirtolaista ehkä 10 vuodessa sitten lisäisivät työvoimamäärää ja missä määrin työllisten määrää ja miten väestöllisen huoltosuhteen muutos vähentäisi "Suomen köyhtymistä?"

    Jos siirrän rahaa taskusta toiseen, bruttokansantuote kasvaa, eikö niin, mutta ainoastaan ulkomaanviennin kasvaminen lisää Suomen varakkuutta?
    VP

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varakkuutta lisää kaikenlainen kannattava taloustoiminta, ei pelkkä vienti. Esim. Usa on hyvin varakas talous, mutta vientiä per asukas on vähän, koska kotimarkkina on suuri.

      Poista
    2. Jnkkien rahat kuvataan teostomaksuina tms. meiltä muilta.

      Poista
    3. #€@€€ puhelin. Kuvataan po. kupataan. Jnkki taitaa mennä omaan piikkiin.

      Poista
  4. Toivo paremmasta huomisesta on oleellinen kivijalka, ilman sitä ei hyvä heilu. Asiallisten journalistien kirja ja dokkari näytää sen hyvin:
    https://youtu.be/zLYh82bEvf8

    Arvelen että Euroopan viime aikaiset äänestystulokset johtuvat juuri samasta asiasta (Ranska, Saksa, UK). "Oikeamieliset" puolueet eivät korvaansa lotkauta toivottomuudelle.
    V-VF

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Oikeamieliset" puolueet eivät korvaansa lotkauta toivottomuudelle."

      Mitäpä ne hyvin koulutetut, "voimaantuneet" naiset piittaavat huonommin kouliintuneiden työmiesten toivottomuudesta. Näiden motto kun on, että "nainen tarvitsee miestä siinä missä kala polkupyörää".

      Poista
    2. Koulutettu, ei-alfadaami joutuu naimaan 'alaspäin', se on tietty vaikeaa jos kalapolkupyöräkompleksi. Ei niitä 'koulutettuja hunkseja' löydy joka maisteripirkolle. Ja enpä usko että kelpaisikaan joku sukupuolentutkimuksen genderfanaatikko hyvin toimeentulevalle LVI-yrittäjälle. Kuka sellaisen haluaisi pilttiensä äidiksi?

      V-VF

      Poista
  5. "1950-luvun köyhyys oli suuressa kuvassa kuitenkin toivoa täynnä, 2000-luvun köyhyys, joka yleensä sijoittuu slummeihin ja niiden arvomaalimaan, on aivan jotakin muuta."

    Voisiko todellakin olla niin, että nuo köyhyydet erottaa toisistaan todellakin toivo: todellinen tai kuviteltu mahdollisuus omalla toiminnalllaan parantaa asemaansa: slummeissa joko yhteiskunnalliset rakenteet tai ylisukupolviset rasitteet (vanhempien kyvyttömyys kasvattaa, päihteiden aiheuttamat aivovammat jo raskausaikana) estävät toivon yhteiskunnalisesta noususta - muutoin kuin huumeparonina tai jengijohtajana.

    VastaaPoista
  6. Täytyy sanoa, että kun luin blogin 2014 ajatuksella niin siinä oli viiltävän oikea analyysi, mutta myös näkemyksellinen pelatussuunnitelma blogistin sanoin "kansallinen itsemurhamme" ehkäisemiseksi.

    VastaaPoista
  7. "lukeminen eivät maksaneet oikeastaan mitään, ellei niihin välttämättä halunnut rahojaan sijoittaa. "

    Ottaen huomioon tuloerot on tuo historiallisesti suht kallista ollut. Toisekseen väen on pitänyt oppia lukemaan jotta näille olisi markkinat. Kun taas primitiivisesti ajateltuna on kallista elättää henkilöä joka kirjoittaa jos tuotteelle ei ole kysyntää, kui myös painos on suotavaa olla sillä valtion kielellä, harvempi jaksaa opetella eri kielen jotta ymmärtäisi jonkun kirjan. Kun taas jos katsotaan pyhiä kirjoja niin olisi kovin ikävää jos olisi vain ne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harva on tainnut lukutaidostaan maksaa. Ja kirjastolaitos on jo meillä aika vanha.

      Poista
  8. Kyllä veroja kerättiin ainakin 1890 luvulla 18v täyttäneiltä, joku ne opettajat maksoi silloinkin. Jopa kiertokoulunkin opettajat.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.