Onni, onnettomuus ja köyhyys
Köyhyys ei ole ilo, sanotaan ja on syytä uskoa, ettei
se ole onneakaan. Silti nuo kaksi eivät ole mitenkään selkeästi toistensa
vastakohtia.
Jokainen tuntee tarinan, jossa onneton kuningas halusi ostaa
onnellisen miehen paidan, koska oli kuullut, että se tekisi myös hänet
onnelliseksi. Tuolla miehellä ei kuitenkaan ollut paitaa, niin köyhä hän oli.
Tämä satu lienee tarkoitettu lapsille. Kylmyys ja kuumuus hätyyttävät
paidatonta miestä niin rajusti, että hän tuskin voi edes muistaa olevansa
onnellinen. Mutta muuten on kyllä mahdollista ajatella, että hän ainakin
klassisen määritelmän mukaan olisi onnellinen eli hyveellinen.
Siinä tapauksessa hän olisi tullut siksi, mikä hän on, aristotelisessa
mielessä. Puun hyve (onnellisuus) merkitsee sen mukaan kasvamista sellaiseksi,
kuin sen siemenessä asuneet mahdollisuudet sallisivat. Toki saattaa tulla ulkoisia
syitä, jotka tekevät puusta kituvan, jurovan lajinsa irvikuvan. Sellainen puu
ei vain ole hyvä. Syynä voi olla maaperä, ihminen, eläin tai ilmasto.
Kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita, sanotaan nykyään. Amerikkalainen
versio on, että jokainen on yhtä hyvä kuin kuka tahansa toinen, ellei vähän parempikin.
Sen me tietenkin lähtökohtaisesti hyväksymme, mutta teoria on teoriaa ja
käytäntö on käytäntöä. Jotkut ihmiset vain on pantava esimerkiksi muusta
yhteiskunnasta eristyksiin.
Silloin heidän onnensa ei ole toteutunut. Heistä olisi voinut
tulla jotakin muuta kuin slummeissa luuhaavia huumehörhöjä ja -kauppiaita,
elämänhallinnan menettäneitä väkivaltarikollisia ja niin edelleen.
Aristotelisessa mielessä he eivät tulleet siksi, mitä ovat, siis lähtökohtaisesti.
Toisin sanoen heillä ei ole heidän mahdollisuuksiinsa kuuluvaa hyvettä eli
onnea.
Kehumista ei ole myöskään pintapuolisen nautinnon
tavoitteluun keskittyneissä pintaliitäjissä tai kiljua/viiniä/viskiä maanisesti
kittaavissa juopoissa. Ja onhan niitä muitakin vähemmän arvostettavia, siis aristotelisessa
mielessä. Harvapa lienee lähelläkään täydellisyyttä.
Tällaista arvostelua voisimme jatkaa vaikka millä mitalla,
jos rohkenisimme ottaa aristotelisen essentialismin lähtökohdaksi. Tiedän toki,
että se on nimenomaan hyljättävä lähtökohta postmodernin nihilismin näkökulmasta,
mutta en tässä viitsi tuhlata ruutia tuon kulttuurin rappiota edustavan, moraalista
idiotismia lähentelevän sielunsairauden vastustamiseen.
Joka tapauksessa onnen ja köyhyyden tai rikkauden välinen
suhde on monimutkainen eikä missään tapauksessa suoraan verrannollinen, kuten
jo Saarnaaja totesi. Onni ei ole edes samaa kuin tyytyväisyys, josta
edellisellä kerralla puhuttiin. Se ei myöskään ole samaa kuin köyhyys.
Kun köyhyys on useimmilla vanhemman polven ihmisillä vielä paremmassa
tai huonommassa mustissa, on kenties juuri nyt aihetta pohtia, mitä se uudessa
muodossaan voisi merkitä, jos se nyt on taas tulossa. Se voi nimittäin merkitä
monta asiaa.
1950-luvun köyhyys oli suuressa kuvassa kuitenkin toivoa
täynnä, 2000-luvun köyhyys, joka yleensä sijoittuu slummeihin ja niiden arvomaalimaan,
on aivan jotakin muuta.
Mutta vilkaistaanpa nyt tuota vuosikymmenen takaista näkökulmaa:
torstai 16. lokakuuta 2014
Entäpä jos Suomi köyhtyy?
Suomen taloudella ja yhteiskunnalla on edessä kovia haasteita. Tätä menoa
(ja tulevaisuuden mahdollisesta muunlaisesta menostahan me emme tiedä) meiltä
loppuvat työntekijät. Tarvittaisiin peräti kaksi miljoonaa siirtolaista
paikkaamaan tilannetta, jossa se olisi optimaalinen nykyisenkaltaisen tuotannon
ja julkisen talouden kulurakenteen kannalta.
Jokainen luultavasti ymmärtää, ettei kuolemaa voi torjua itsemurhalla,
joten tällainen vaihtoehto on jätettävä pois laskuista. Sen sijaan on syytä
vakavasti miettiä, millaisia voisivat olla muut vaihtoehdot ja mitä
pahimmillaan voisi olla edessä. Mitä esimerkiksi voisi tuoda tullessaan
köyhyys?
Köyhyys sinänsä ei välttämättä ole maailmanloppu eikä edes suuri
onnettomuus. Köyhiä on oltu ennenkin ja vanhempi sukupolvi muistaa vielä hyvin,
mitä se tarkoitti. Kokeiltu siis on, ainakin yhtä sorttia.
1950-luvun ihmiselle ei ollut katastrofi, mikäli hän ei kyennyt ostamaan
autoa tai rakentamaan kesämökkiä. Sen sijaan hän rakensi hartiapankkitalon ja
osti radion ja sittemmin television, ehkä velaksikin. Lasten kouluttaminen ja
vanhusten huoltaminen kysyivät suuria ponnistuksia ja kieltäymyksiäkin. Silti
ne tehtiin nurkumatta. Se oli jokaisen sukupolven velvollisuus vuorollaan.
Tie parempaan elämään oli ainakin näennäisesti auki sille, joka jaksoi
puurtaa. Miehen voimalle löytyi vastusta ja kylmä korpi muutettiin työllä ja
sisulla tuottavaksi pelloksi. Meillä ei istuttu pakolaisleireissä tumput
suorina, vaan raivattiin ja rakennettiin. Siinä oli tehtävä ja mielekkyys.
Ulkomaanmatkat, eksoottiset herkut, yhä uudet muotivaatteet ja ikuinen
shoppailu olivat keskivertokuluttajan ulottumattomissa. Alkoholi ja ravintolat
olivat huikean kalliita ja ruokataloudessakin katsottiin tarkkaan, mikä olisi
edullisinta. Toisaalta hyvän ruoan valmistaminen ei koskaan ole kiinni rahasta
vaan osaamisesta.
Vapaa-ajan vietto oli halpaa ja alkeellista. Urheilu, ulkoilu, kalastelu,
piknikit nokipannukahveineen, kahvikutsut ja lukeminen eivät maksaneet
oikeastaan mitään, ellei niihin välttämättä halunnut rahojaan sijoittaa.
Ihmissuhteet, seksi ja muut suurimmat nautinnot eivät oikeastaan olleet edes
rahalla ostettavissa eivätkä ole sitä vieläkään.
Toki rahaa olisi tarvittu, jos mieli päästä yhteiskunnan
nokkimisjärjestyksessä ylöspäin. Tunne kuulumisesta vähempiarvoisten joukkoon
ei ollut miellyttävä, jos se sattui tulemaan kohdalle. Mutta muutos oli luvassa
tai tarjolla myös säätykierron muodossa. Toki tuolle vuosikymmenelle oli
ominaista eteenpäin menon henki huolimatta siitä, että talousongelmat olivat
välillä todella vakavia. Keskimäärin ihmisillä oli syytä luottaa siihen, että
asiat olisivat huomenna taas paremmin. Seuraavalla vuosikymmenellä sitten
saatiin huomata, että olot paranivatkin paljon enemmän kuin kukaan olisi
osannut kuvitella.
Köyhiä oltiin, mutta sittenkin vain mammonan suhteen. Vai oliko kuitenkin
myös henkinen taso nykyistä matalampi, vaatimustaso olematon ja ymmärrys
maailmasta heiveröinen? Tosiasiassa varmaan myös henkisesti pahoinvoivia
pudokkaita oli. Siitä vain ei puhuttu ja tuskin edes välitettiin.
Roomalaisen sananlaskun mukaan dives est cui satis est quod habet.
Rikkaus siis tarkoittaa vaatimusten ja omistettujen tai käytettävissä olevien
resurssien suhdetta. Suotta ei sanassa sanota, että köyhä nukkuu yönsä hyvin,
mutta rikkaalle ei hänen omaisuutensa suo yön lepoa eikä päivän rauhaa. Jos
onni on osamäärä, jossa jaettava on ihmisen käytettävissä olevat hyvyydet ja
jakaja hänen vaatimuksensa, on sitä helpompi kasvattaa jakajaa pienentämällä
kuin jaettavaa suurentamalla. Jälkimmäinen kun sitä paitsi pyrkii aina
kasvamaan suhteessa edelliseen. Jos vaatimuksesi ovat nolla, olet äärettömän
onnellinen, noin teoriassa.
Mutta epäilemättä ajan psykologia oli toinen kuin nykyään. En ole asiaa
tarkistanut, mutta muistelen, että jopa älykkyysosamäärät olivat tuolloin
nykyistä pienempiä. Eihän elämässä monikaan tarvinnut abstraktia ajattelua eikä
ollut siihen koulussa harjaantunut. Kun katsoo ajan filmejä ja muita kulttuurin
tuotteita, huomaa heti, miten vähäistä sofistikaatiota ne ilmentävät.
Kielitaitokin oli keskimäärin olematon ja ne, jotka briljeerasivat
vieraskielisillä sitaateilla, tekivät lähes aina karkeita virheitä.
Olimme siis keskimäärin köyhiä, tyhmiä ja sivistymättömiä. Asian
siedettävyyttä paransivat osaltaan juuri nuo kaksi jälkimmäistä seikkaa.
Hulvaton kotimaan olojen ylistys sai pontta siitä, ettei muusta mitään
tiedetty. Kukapa olisi tuolloin valittanut Suomen ilmastosta? Mitä typerämpää
hän olisikaan ajan mittapuiden mukaan voinut tehdä?
Meillä oli kyllä ylivertainen vertailukohta ja se oli Ruotsi, mutta siellä
vieraileminen tuli tavaksi vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Asiaintilaa
saattoi tietenkin selitellä ja kehitellä sen johdosta jopa jonkinlaista
moraalista paremmuutta puuttuvan materian vastikkeeksi, mutta olihan naapuri
todella sentään maailman ykkönen miltei joka alalla.
No, suhteellinen deprivaatio on tunnetusti vaikea paikka kestää. Se
edellyttää siis paremmin pärjäävää tai muuten ylivertaista vertailukohdetta ja
sellainen voi varmaankin olla myös oma menneisyys.
Nyt kuulee ennustettavan, että tulevat sukupolvet täällä lännessä ja
pohjoisessa todella elävät huonommin kuin heidän vanhempansa. Tuskin kuitenkaan
on vielä ajateltu, että he todella romahtaisivat joskus sille tasolle, joka
vallitsi 1950-luvulla, joka nyt alkaakin olla isovanhempien aikaa.
Mikäli tämä lama ei olekaan tyyppiä W tai edes WV, vaan muistuttaa pikemmin
alas johtavia portaita, tulee lattia ilmeisesti vastaan viimeistään siinä
vaiheessa, kun pohjoisen ja etelän tasoerot nivelloituvat. Kun palkkataso
pohjoisessa on sama kuin etelässä, ei ole erityistä syytä siirtää työtä
pohjoisesta etelään. Kysymys kyllä kuuluukin, onko sitä enää syytä siirtää
etelästä pohjoiseen ja miksi.
Jos suorittava työ päästetään täältä karkaamaan, voi valmius vastata
tulevaisuuden haasteisiin heiketä rajusti. Intellektuaalisella alalla meillä ei
ole mitään syytä kuvitella, että etulyöntiasemamme Itä-Aasian
huippulahjakkaisiin kansoihin nähden olisi realistisella pohjalla. Sen sijaan,
että etsisimme menestyksen avaimia yksinomaan kansainvälisestä
vaihdantataloudesta, on meidän syytä taas kerran kurkistaa omien resurssiemme
ja erityisedellytystemme suuntaan.
Silloin näemme ainakin metsät ja puhtaat vedet ja jopa pellot, osaksi
metsitettyinä, mutta tuossa tuokiossa valmiina palvelukseen. Loppumaton
biomassan tuotanto turvaa lämmityksen ja liikenteen muutaman miljoonan ihmisen
kansalle ikuisiksi ajoiksi. Pystymme myös tuottamaan ruokamme ja vaikkapa sitä
viemään. Niillä pärjäsimme itsenäisyyden alkuvuosina ja jopa sota-aikana.
Niillä voimme pärjätä aina.
On mahdollista ja jopa luultavaa, että ihmistyö on yhä suuremmassa määrin
väistyvä tuotannontekijä. Suuri osa kansasta on jo muuttunut liikaväestöksi,
jonka syrjäytyminen uhkaa onnettomuudella myös heidän ympäristöään. Sen sijaan,
että maahan haalittaisiin lisää työvoimaa, olisi entisetkin työttömät
saatettava ihmisarvoiseen asemaan vaatimalla heiltä saamilleen rahoille
korvausta. Systeemin pitäisi myös mahdollistaa kannustaminen ja korkeampi
palkka paremmasta suorituksesta olipa sitten kyseessä vaikka talouden kannalta
merkityksetön työ. Ihmisille on turvattava toivo ja ihmisarvo ja ne eivät ole
edes rahalla mitattavissa.
Tällaisten, vaikkapa ”tappiollisten” töiden järjestäminen saattaa kansamme
onnen kannalta olla paljon tärkeämpää kuin suuren työntekijäreservin ja sen
kylkiäisenä syntyvien slummien synnyttäminen työnantajien iloksi.
Tärkeää voisi olla myös kansansivistyksen turvaaminen ja sen tason
ylläpitäminen taloudellisesta merkityksestä riippumatta. Kansakoulujen ja
kirjastojen luoma perussivistys näyttää nyt jo rapautuvan. Lukeminen ja
laskeminen osataan, mutta hyvän kirjallisuuden ja filmien sijasta kulutetaan
täyttä roskaa, ja sen tuottamiseen panostaa jopa veronmaksajien rahoilla
toimiva televisio. Mikäli tosi-TV:lle, kokkisodille ja urheilulle pantaisiin
jyrkkä huvivero, voitaisiin sen tuotolla rahoittaa kunnollisten kulttuuri- ja
ajankohtaisohjelmien tuotantoa.
Tähän liittyy tietenkin myös alkoholihaittojen minimointi. Palkkatasoon
verraten uskomattoman halvat alkoholin hinnat, joihin vielä liittyy
tosiasiallinen salakuljetuksen rajaton salliminen, ovat osaltaan tuhoamassa
sitä inhimillisen kehityksen ihannetta, jonka takia koko talous ja sen
pönkittämä yhteiskunta ovat olemassa.
Mikäli alkoholin vuotuinen kulutus per capita saataisiin jälleen laskettua
sille noin kahden litran tasolle, jolla se oli ennen hullujen vuosien
reformeja, olisi kansamme monin verroin terveempää niin aineellisesti kuin
henkisesti. Tiedän kokemuksesta, että elämä ilman alkoholia on tylsää, mutta
sen tosiasiallinen tyrkyttäminen ihmisille, joille ei ihmisarvoisen elämän
perusteita ole turvattu, on inhimillisen ja sosiaalisen tragedian luomista.
Köyhä Suomi ei välttämättä ole slummien ja rikollisen elämäntavan Suomi.
Sellaista ei ollut 1950-luvulla, mutta sellainenkin kehitys on mahdollinen ja
juuri se on potentiaalisesti suurin uhkamme eikä suinkaan BKT:n putoaminen,
saati huippujohtajien palkkauksen jääminen kansainvälisestä tasosta jälkeen.
Voi toki olla, että kansallinen itsemurhamme on jo tosiasiallisesti
päätetty asia. Rappeutunut kulttuuri ei kykene uusintamaan itseään ja korvautuu
jollakin muulla, näin on ollut ennenkin. Köyhyys sinänsä ei kuitenkaan
välttämättä ole suuri inhimillinen tragedia. Joskus maailmassa oli välineitä
sen sietämiseen. Mikäli nyt tulee uudenlainen köyhyys 2., jota joudutaan
kestämään rikkaan yhteiskunnan tarpeisiin suunnitelluilla instituutioilla,
tilanne voi olla aivan toinen.
Nyt, kun aikaa vielä kenties on, kannattaisi vakavasti pohtia millaisia
kurjistumisen skenaarioita Suomella voi olla edessään ja estää niistä ainakin
pahimpien toteutuminen.
Pään
pistäminen pensaaseen ja mielipuolisten väestönvaihtosuunnitelmien tekeminen
nykyisen, tosiasiassa ehkä jo menetetyn ikuisen kasvun turvaamiseksi todistavat
vain tekijöidensä avuttomuudesta elleivät sitten moraalisesta nihilismistä.
Omilla sukulaisilla oli kova usko tulevaisuuteen jo 100 v sitten. 30 luvun laman ja sodan jälkeenkin. Eikä olleet tosiaan varakkaita. Ihan hyvän valtion tekivät. Nyt sitten pitäisi luovuttaa kaikki valta Brysselin keskushallinnolle
VastaaPoista"Tällaisten, vaikkapa ”tappiollisten” töiden järjestäminen saattaa kansamme onnen kannalta olla paljon tärkeämpää kuin suuren työntekijäreservin ja sen kylkiäisenä syntyvien slummien synnyttäminen työnantajien iloksi." - Eiks tää ole sosialismia ?
VastaaPoista"Entäpä jos Suomi köyhtyy" 2014.
VastaaPoista"Suomelta loppuvat työntekijät, tarvittaisiin peräti kaksi miljoonaa siirtolaista paikkaamaan tilannetta".
Hyvin usein kirjoitetaan joidenkin poliitikkojen taholta Suomesta "loppuvan työntekijät, työnantajat sanovat kuulemma niin."
Eläkeläisrakentajana tuumiskelen, että olisihan se ollut mukavaa noususuhdanteen työvoimapulassa ottaa jostain työvoimareservistä * ammattitaitoista * työvoimaa paikkaamaan vajetta.
Ja rakennusalalla nousu- ja laskusuhdanteet aina vuorottelevat ja sama koskee tietysti rakennusmiesten työllisyyttä.
Taloudellinen huoltosuhde on työttömien ja työvoiman ulkopuolella olevien määrä suhteessa työllisten määrään.
Julkisella sektorilla sanotaan olevan suurimman työvoimapulan lääkäreistä ja hoitajista, mutta yli 700000:n palkan maksavat muut verovelvolliset.
Työvoimaa, 15 - 74- vuotiaita, on noin 2,6 miljoonaa ja väestöllinen huoltosuhde on 2,6 miljoonan suhde 5,5 miljoonaan.
Kuinka suuressa määrin nuo 2 miljoonaa siirtolaista ehkä 10 vuodessa sitten lisäisivät työvoimamäärää ja missä määrin työllisten määrää ja miten väestöllisen huoltosuhteen muutos vähentäisi "Suomen köyhtymistä?"
Jos siirrän rahaa taskusta toiseen, bruttokansantuote kasvaa, eikö niin, mutta ainoastaan ulkomaanviennin kasvaminen lisää Suomen varakkuutta?
VP
Varakkuutta lisää kaikenlainen kannattava taloustoiminta, ei pelkkä vienti. Esim. Usa on hyvin varakas talous, mutta vientiä per asukas on vähän, koska kotimarkkina on suuri.
PoistaJnkkien rahat kuvataan teostomaksuina tms. meiltä muilta.
Poista#€@€€ puhelin. Kuvataan po. kupataan. Jnkki taitaa mennä omaan piikkiin.
PoistaToivo paremmasta huomisesta on oleellinen kivijalka, ilman sitä ei hyvä heilu. Asiallisten journalistien kirja ja dokkari näytää sen hyvin:
VastaaPoistahttps://youtu.be/zLYh82bEvf8
Arvelen että Euroopan viime aikaiset äänestystulokset johtuvat juuri samasta asiasta (Ranska, Saksa, UK). "Oikeamieliset" puolueet eivät korvaansa lotkauta toivottomuudelle.
V-VF
"Oikeamieliset" puolueet eivät korvaansa lotkauta toivottomuudelle."
PoistaMitäpä ne hyvin koulutetut, "voimaantuneet" naiset piittaavat huonommin kouliintuneiden työmiesten toivottomuudesta. Näiden motto kun on, että "nainen tarvitsee miestä siinä missä kala polkupyörää".
Koulutettu, ei-alfadaami joutuu naimaan 'alaspäin', se on tietty vaikeaa jos kalapolkupyöräkompleksi. Ei niitä 'koulutettuja hunkseja' löydy joka maisteripirkolle. Ja enpä usko että kelpaisikaan joku sukupuolentutkimuksen genderfanaatikko hyvin toimeentulevalle LVI-yrittäjälle. Kuka sellaisen haluaisi pilttiensä äidiksi?
PoistaV-VF
"1950-luvun köyhyys oli suuressa kuvassa kuitenkin toivoa täynnä, 2000-luvun köyhyys, joka yleensä sijoittuu slummeihin ja niiden arvomaalimaan, on aivan jotakin muuta."
VastaaPoistaVoisiko todellakin olla niin, että nuo köyhyydet erottaa toisistaan todellakin toivo: todellinen tai kuviteltu mahdollisuus omalla toiminnalllaan parantaa asemaansa: slummeissa joko yhteiskunnalliset rakenteet tai ylisukupolviset rasitteet (vanhempien kyvyttömyys kasvattaa, päihteiden aiheuttamat aivovammat jo raskausaikana) estävät toivon yhteiskunnalisesta noususta - muutoin kuin huumeparonina tai jengijohtajana.
Täytyy sanoa, että kun luin blogin 2014 ajatuksella niin siinä oli viiltävän oikea analyysi, mutta myös näkemyksellinen pelatussuunnitelma blogistin sanoin "kansallinen itsemurhamme" ehkäisemiseksi.
VastaaPoista"lukeminen eivät maksaneet oikeastaan mitään, ellei niihin välttämättä halunnut rahojaan sijoittaa. "
VastaaPoistaOttaen huomioon tuloerot on tuo historiallisesti suht kallista ollut. Toisekseen väen on pitänyt oppia lukemaan jotta näille olisi markkinat. Kun taas primitiivisesti ajateltuna on kallista elättää henkilöä joka kirjoittaa jos tuotteelle ei ole kysyntää, kui myös painos on suotavaa olla sillä valtion kielellä, harvempi jaksaa opetella eri kielen jotta ymmärtäisi jonkun kirjan. Kun taas jos katsotaan pyhiä kirjoja niin olisi kovin ikävää jos olisi vain ne.
Harva on tainnut lukutaidostaan maksaa. Ja kirjastolaitos on jo meillä aika vanha.
PoistaKyllä veroja kerättiin ainakin 1890 luvulla 18v täyttäneiltä, joku ne opettajat maksoi silloinkin. Jopa kiertokoulunkin opettajat.
VastaaPoista