Keijo Korhosen kujanjuoksu

 

Kun Kekkosen kanttia koeteltiin

 

Juhana Suomi, Ulkoministeriä kaatamassa. Operaatio Keijo Korhosta vastaan 1976-1977. Otava 2025, 207 s.

 

En ole huomannut, että ministerien tekemisiin nykyään kiinnitettäisiin erityistä huomiota. Ministerin postihan on väliaikainen ja usein puolueet peräti sopivat, että pidetään yhtä naista siellä puolet ajasta ja vaihdetaan sitten toiseen. Saavatpahan jonkinlaisen alkeiskurssin sillekin alalle, kun eivät muuten sitä tunne.

Poikkeuksia säännöstä on, mutta ulkoministerin postia nyt ainakin pidetään nykyään vähäarvoisena: tärkeintä on, että sen haltija osaa sujuvasti puhua. Sillä nyt ei ole merkitystä, mitä puhuu, kun me kaikki joka tapauksessa tiedämme, mitä pitää puhua. Olemmehan nyt ytimissä, eikä niissä ole tapana sooloilla.

Kekkosen aikana oli sekin asia hieman toisin. Vaikka tärkeimmät asiat hoidettiin suoraan Tamminiemen ja Moskovan välillä, oli ulkoministeri avainasemassa edustamassa maatamme muun maailman suuntaan ja tiedottaessaan sille millaiset ne meidän kuuluisat idänsuhteemme oikein olivat.

Niistähän oltiin kaikkialla hyvin kiinnostuneita ja etsittiin suurennuslasilla todisteita siitä, että Moskova tosisiassa hallitsi täysin vasalliaan. Suomi yritti olla puolueeton, mutta oli lyhyen marhaminnan jatkeena.

Juhani Suomi tuntee nuo tässä kirjassa kuvaamansa ajat omasta kokemuksestaan. Hän näki tapatumat aivan läheltä ja ymmärsi, mistä tuuli milloinkin puhalsi, vaikka ei ollutkaan missään puolueessa sisällä. Sama pätee Korhoseenkin. Molemmat olivat kyllä Kekkosen miehiä ja uskoivat hänen asiaansa Suomen asiana (ei siis vain Juhani Suomen).

Korhosta vastaan liittoutui tai ainakin yhteen pelasi sekalainen seurakunta enimmäkseen nuoria ja eteenpäinpyrkiviä miehiä, joille yhteistä oli Suomen sanontaa käyttääkseni sosialidemokraattinen mielenlaatu.

Sosialidemokraattien piirissä oli kehitetty niin sanottua uutta ulkopolitiikkaa, joka oli entistä ”vasemmistiaisempaa” ja halusi kunnostautua aseriisunnalla ja kehitysyhteistyöllä ja suhtautui puolueettomuuspolitiikkaan kriittisesti.

Korhonen nimitti joskus omaa linjaansa uusrealistiseksi, mitä vasemmalla kauhisteltiin ja katsottiin, että pidättyminen hyvesignaloinnista tuo Suomelle vastuun monesta ikävästä asiasta. Myös media oli innokkaasti mukana kampanjassa. Jaakko Okker saikin aiheen todeta, että vastakkain ovat nyt UM:n uusrealismi ja Tohlopin uusidiotismi.

Asetelma ei kuitenkaan ollut läheskään niin selvä, että siinä olisivat olleet demarit ja kepu vastakkain. Korhosta vastaan vyöttäytyivät taistelemaan niin vanha ja tosiasiassa työkyvytön suurlähettiläs Hallama, kepun ns. K-linjalaiset, joista etenkin Karjalainen tunsi itsensä syrjäytetyksi, kansliapäällikkö Perttunen ja moni, moni muu.

Sorsa ja ns. sorsanpojat, kuten Osmo Apunen, Paavo Lipponen, Jaakko Blomberg, Jaakko Kalela ja muut olivat tämän joukon tehokkaimmat ja voisi sanoa ideologisimmat jäsenet. Se piiri kuulutti Suomen oikeistovaaraa ja halusi pelastaa tilanteen omalla vasemmistolaisuudellaan.

Melua nostettiin tyhjästä, mikä sai Kekkosenkin ihmettelemään  ”mitä sössötystä tämä on”, mutta joka tietenkin kelpasi kommunisteille ja asianmukaisesti sitten noteerattiin myös Moskovassa.

Korhosen kaatajaksi ryhtyikin sitten uusi suurlähettiläs ja samaan aikaan KGB-residentti Vladimir Stepanov, joka käyttäytyi isännän ottein ja yritti turhaan saada Kekkosta mukaan peliinsä. Stepanovin vaarallisuus oli siinä, että hänen vastustamisensa tietenkin voitiin tulkita Moskovan vastustamiseksi, vaikka hänen suhteensa siinä päässä olivat varsin hatarat.

Mutta Mikä Korhosessa sitten oikein oli vialla? Hänen henkilönsä harmitti suunnattomasti UM:n keskinkertaisuuksia, sillä hän oli liian ylivoimainen, mikä jossakin todettiinkin. Ja monella oli palo päästä ulkoministerin pallille, josta voisi aueta jopa ura presidentiksi.

Korhosen suuri ensimmäinen virhe (proton pseudos) ja itse asiassa synti henkeä vastaan, jollaisia ei saa koskaan anteeksi, oli hänen historiantulkintansa. Suomalais-neuvostoliittolaisessa oppikirjaseminaarissa oli tullut esille se hälyttävä seikka, että suomalaisessa oppikirjassa kerrottiin Saksan ja Neuvostoliiton  jakaneen itäisen Euroopan etupiireihin vuoden 1939 hyökkäämättömyyssopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa.

Neuvostoliitto ei tunnustanut tällaisen pöytäkirjan olemassaoloa ennen vuotta 1989 ja ulkoministeri Gromyko, joka asian hyvin tunsi, kiisti sen kiivaasti loppuun saakka. Kuitenkin sopimuksesta oli säilynyt myös läntinen kopio, jota tietenkin väitettiin väärennökseksi.

Professori Keijo Korhonen, jolta pyydettiin asiantuntijalausunto, kertoi, että tutkijoiden tiedossa oli niin paljon materiaalia, jotka viittasi lisäpöytäkirjan olemassa oloon, ettei sitä voitu kiistää. Niinpä se jäi suomalaisiin oppikirjoihin.

Tilanne oli itse asiassa kovin hankala. Jos Korhonen kerran oli oikeasas, oli Neuvostoliitto väärässä. Enemmänkin: se valehteli.

Neuvostoliiton kommunistisessa puolueessa oli käytössä muuan kuuluisa tunnus: ”laskekaa aseenne puolueen edessä!” Puolue oli asettunut kaiken muun yläpuolelle ja mikäli se määräsi, että jotakin oli olemassa tai ei ollut, ei asiasta voinut valittaa.

Korhonen ei tietenkään ollut puolueen jäsen eikä aikonut sellaiseksi ruvetakaan, mutta moni muu olisi ollut kaikin mokomin valmis hieman venyttämään omaatuntoa ja tulkintaa saadakseen sen, mikä oli kaikkein tärkeitä, eli naapurin hyyväksynnän.

Niinpä Korhonen leimautui oikeistolaiseksi ja tietenkin yksin tein jopa äärioikeiston hännystelijäksi. Se, että hän yritti -Kekkosen tavoin- pitää koko aja yllä Suomen tunnustamista puolueettomaksi valtioksi -olkoonkin että YYA-höysteillä- teki hänestä maalitaulun niille, jotka halusivat kunnostautua parempina Neuvostoliiton ystävinä.

Kekkonen suojeli ja kannatti Korhosta, vaikka myrkynkylväjät välillä onnistuivatkin levittämään epäilyksiä hänen suhteensa. Loppujen lopuksi Korhosta ei kaadettu. Hän lähti ulkoministerin paikalta vasta sitten kun nallitus vaihtui.

Kun pääministeriksituli nyt Sorsa, avautui kenttä eteenpäin pyrkiville uuden ulkopolitiikan kannattajille, vaikka tilanne nyt helpottui kun Suomeen palannut Viktor Vladimirov syrjäytti Stepanovin, joka sai palata Karjalaan kolmannen luokan potentaatiksi.

Juhani Suomi puhuu tässä kirjassa tietenkin myös omassa asiassaan ja vanha sääntö edellyttää, että se, joka on kiinnostunut totuudesta, kuuntelee myös tolista osapuolta.

Hengissä ja toimintakunnossa ovat draaman näyttelijöistä vielä ainakin Jaakko Kalela, joka sijoittuu Suomen kirjassa Korhosen kaatajiin sekä Jaakko Iloniemi, joka muuten vain oli tapahtumia hyvin lähellä. Odotettavissa lieneekin, että saamme myös heidän suustaan kuulla kommentit tästä Juhani Suomen kirjasta.

Kiitosta vaan

 

Kiitollisuus

 

Vanha neuvostoanekdootti kertoo, että muuan pohjoisen alueen kansa oli niin primitiivinen, että se kykeni tuntemaan vain kahta tunnetta: kylmä ja nälkä. Vasta neuvostoaika opetti sille vielä kolmannenkin. Se oli kiitollisuus.

Kiitollisuus on jotenkin ylevä tunne. Se voi kohdistua koko elämään (Gracias a la vida!) tai sitten tuttuihin tai tuntemattomiin henkilöihin, ystäviin, hyväntekijöihin, sympatisoijiin. Venäjässä on mainio termikin, blagoželatel -hyvän toivoja, jollaisia ihmisillä yleensä aina on mahdollisten vihamiesten ja muuten vain nurjamielisten ohella.

Pentti Saarikoski kertoi rakastavansa jotakuta henkilö kuin vierasta maata, mikä ilmeisesti tarkoitti, ettei asiassa ollut mitään seksuaalista tai edes eroottista, olipahan vain jonkinlaista sympatiaa, joka toki voi olla kullan arvoistakin.

Suhteet vieraisiin maihin ovat tosiaan oma lukunsa. Tiedän, että niihin saattaa omalla tavallaan rakastua, mitä eivät edes niiden viat mitenkään estä, vaan jopa päinvastoin edesauttavat. Näinhän se on ihmistenkin kanssa.

Kuitenkaan kansa/kansakunta, saati valtio ei ole mikään ihminen. Valtiot elävät omaa juridisen olemassaolon viitoittamaa elämäänsä jonkinlaisessa jurisfäärissä ja kansakunnat kukoistavat tai hiipuvat valtioiden siipien suojissa omien varjomaisten symboliensa muodossa.

Varsinainen kansa koostuu miljoonista osista, joita kohdataan yleensä yksin kappalein ja korkeintaan muutamia kymmeniä kerrallaan.

Ystävyyden tunteet jotakin valtiota kohtaan saattavat olla aivan todellisia. Silloin siihen projisioidaan enemmän tai vähemmän antropomorfisia piirteitä ja kenties koetaan sen hymyilevän joviaalisti ja puolestaan rakastavan meitä tai ainakin nyt suvaitsevan.

Toki valtio voi myös näyttäytyä irvikuvana: julkisuuden hahmojen välityksellä se voi näyttää mätäneviä hampaitaan, huutaa ja irvistellä, tehdä jopa lapsellista pilkkaa matkimalla ja nauramalla ilotonta harmistuksen naurua malliksi ja esikuvaksi koko kansalleen.

Suurvaltainen chauvinisti on kuin korvapuustin saanut narsisti, jota saattaa sietämättömästi harmittaa jo pelkästään tiettyjen ryhmien olemassaolo ja hän saattaa hekumoida niiden puristamisesta tohjoksi kourassaan, jota hän kuvittelee valtavaksi ja voittamattomaksi (vt. Vihavainen: Haun kuprin tulokset).

Mutta onhan kansojen välillä toki sympatiaakin ja valtioiden kesken hedelmällistä yhteistyötä. Mahtaako siellä olla myös esimerkiksi kiitollisuutta?

Paasikivi joutui aikanaan saarnaamaan ystävyyttä Neuvostoliittoon nähden ja kirjoitti päiväkirjaansa tuntevansa itsensä Sobakevitšiks(muodoltaan puolalainen nimi, joka viittaa koiraan). Tuo Sobakevitš kuului Gogolin ”Kuolleiden sielujen” henkilögalleriaan ja kuvattiin harjastukkaiseksi grobiaaniksi , joka sielujen ostelija Tšitšikoville kertoi, että seudun tilanomistajissa oli vain yksi suhteellisen säädyllinen henkilö -joka itse asiassa hänkin oli aikamoinen sika.

V.V. Polhjobkin, taannoinen Suomenkin historian kansallishenkinen kaivelija naureskeli jossakin kirjassaan (Paasikivi Tukhomassa?) Paasikiven Sobakevitš-vertausta ja totesi, että samannäköisiähän nuo herrat tuntuivat olevan ja ehkä muutenkin samantyylisiä. En nyt muista tarkkaan.

Kuitenkin kyse oli selvästi muusta: Sobakevitš myi olematonta tavaraa ja yritti vielä hävyttömästi korottaa sen hintaa. Sen sijaan, että olisi hyväksynyt kauppatavaran joka tapauksessa olevan kuollutta vakiotavaraa, hän alkoi erikseen kehua kunkin vainajan entisiä taitoja ja muuta erinomaisuutta.

Ostaja Tšitšikovilla oli vain tarve saada kokoon virallinen todistus omistamistaan sieluista voidakseen käyttää niitä panttina hankkiessaan lainaa. Hänkin oli saanut maata Hersonista, Venäjän uudelta alueelta (vrt. Vihavainen: Haun herrasmies hersonista tulokset).

Ystävyys Neuvostoliiton kanssa heti sodan jälkeen ei ollut korkeassa kurssissa. Itse asiassa sitä ei tosiaan ollut eikä siihen liioin nähty aihettakaan. Venäläinen kansa taas pidettiin visusti erillään kaikista kontakteista ulkomaalaisten kanssa. Saarnaapa siinä nyt ystävyyttä.

Itse asiassa ystävyyttä ajan mittaan syntyi yllin kyllin, eikä se aitoudesta niin sanotulla ruohonjuuritasolla ole mitään epäilystä. Suomalaisia ja venäläisiä ihmisiä yhdistivät viina, sauna, luonto ja talonpoikaisen elämän kuuluminen  muistissa olevaan menneisyyteen.

Kiitollisuudesta tuskin sen sijaan voi nytkään puhua kumpaankaan suuntaan. Neuvostoliitolle olisi toki paradoksaalisesti voitu olla kiitollisia sitä, mitä se ei tehnyt.

Olisihan se voinut maamme valloittaakin, merkittävin uhrein toki, mutta eihän niitä siellä kavahdettu. Sen sijaan Stalin lopetti hyökkäyksen eikä sen jälkeenkään missään vaiheessa miehittänyt maata.

Kun jotakin ei tapahdu, se tuskin herättää suurta kiitollisuutta, oikeastaan ei ole sitä, mistä kiittää. Toki pääministeri Kekkonen puheessaan Stalinin kuoleman johdosta antoi ymmärtää maamme olevan tuolle suurmielelle kiitollinen ja kertoi sen tekevän kunniaa hänen paariensa ääressä. No, se nyt oli tyylilajin mukaista.

Mutta eipä kansakunta toista yleensä kiitä siitäkään mitä se on saanut. Venäjälle lähetettiin 1990-luvulla hätäapuna ja kehitysapuna valtava määrä tavaraa ja rahaakin Suomesta. Moni teki siellä pyyteetöntä vapaaehtoistyötä. Suomen valtiokin osallistui esimerkiksi Pietarin jätehuollon suurremonttiin.

Ollaanko siellä nyt sitten kiitollisia?

Jo silloin aikanaan sanoin ihan julkisestikin, että apu ja vieläpä apu suurvallalle pienen naapurin toimesta on asia, jota ei voida koskaan antaa anteeksi. Avun antaja on aina korkeammassa asemassa sen saajaan verrattuna ja sellaista suurvalta ja sen kansalaiset eivät voi tunnustaa.

Voidaan myös muistella Ruotsin ja ruotsalaisten Suomelle talvisodassa antamaa apua. Se oli aivan massiivista ja paljon suurempaa kuin minkään muun maan antama. Lukemattomat ruotsalaiset antoivat pyyteettömästi vähästäänkin.

Palkkioksi siitä Ruotsin rooli sodassa. Tarkemmin sanoen  sen pidättyminen päästämästä länsimaista apuretkikuntaa alueelleen nostettiin heti valtiojohdon puheissa sodan päättymisen jälkeen esille tavalla, joka sai ajattelemaan, että meidät petettiin.

Toki Ruotsi ja Norja kieltäytyivätkin päästämästä vieraita joukkoja alueelleen. Norja joutui tekemään se pakon edessä, mutta Ruotsi onnistui ruotsittamaan politiikkansa niin hyvin, ettei kukaan sitä vastaan lopulta hyökännyt.

Ruotsi harjoitti molemminpuolisesti edullista yhteistyötä Saksan kanssa, mikä oli ilmeisen moraalitonta, mutta näin tekemällä se suojeli omaa maataan tulemasta viholliseksi enempää Saksan, länsiliittoutuneiden kuin Neuvostoliitonkaan kanssa.

Sitä saattoi kansalainen ehdottomasti vaatia valtioltaan kaikissa tapauksissa. Oman, heikosti varustautuneen maan tekeminen sotatantereeksi oli pahin asia, jonka valtiojohto olisi saattanut maalleen tehdä.

Kyllä meidän on syytä olla kiitollisia Ruotsille ja Venäjän on syytä olla kiitollinen meille. Ehkäpä meidän sitä paitsi on syytä olla myös kiitollisia Venäjälle ja erityisesti Stalinille. Pahintahan ei sodissamme tapahtunut ja siihen vaadittiin paitsi armeijamme onnistunut vastarinta, myös naapurimaan diktaattorin kyky tunnustaa tosiasiat.

 

Aikansa paradoksi

 

Punainen sankari

 

Eino Leino: Punainen sankari (1919). Kootut teokset VIII, Otava 1919 s. 325-421.

 

Suomen kansalliseksi merkkipaaluksi on muodostunut vuoden 1918 sota, joka yhä tehokkaasti jakaa kansaa vuohiin ja lampaisiin.

Perusteos, joka määrää suuren yleisön näkemykset tuosta tapahtumasarjasta on epäilemättä Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla”. Sitähän on nimitetty myös Suomen kansallisromaaniksi, eikä suotta.

Romaania on myös syytetty suorastaan historianväärennökseksi: eihän siinä kuvattu päähenkilö, pappilan torppari, ollut mitenkään edustava lajissaan, eikä edes koko torpparilaitos ollut merkittävä syy radikalisoitumiselle ja vuoden 1918 kapinalle.

Linnan historiakuva kuitenkin on ja pysyy. Kaunokirjallisuus on tehokkaampaa historiankirjoitusta massoille kuin oppineet tutkimukset, olivat ne sitten miten oppineita ja perinpohjaisia tahansa.

Kaunokirjallisuudessa vuotta 1918 tarkasteltiin aluksi silmiinpistävän vähän ja etenkin sen pimeä puoli valkoisten osalta jäi varjoon. Se ilmeisesti oletettiin, ellei nyt olemattomaksi, niin ainakin varsin vähäiseksi ja ymmärrettäväksi. Se oli reaktiota hirmutöihin. Käsillä olevasa kirjassa se mainitaan valittaen.

Kirjailijoista toki muutama puuttui jo tuoreeltaan noihin tapahtumiin. Esimerkiksi F.E. Sillanpää piirsi irvokkaan kuvan tuon ajan ”oikeudenkäytöstä” teoksessaan ”Hurskas kurjuus” ja Jarl Hemmerin ”Man och hans samvete” piirsi kafkamaisen kauhukuvan vankileiristä.

Teema oli kuitenkin kaikkea muuta kuin turvallinen. Sen sai kokea omakohtaisesti Hjalmar Linder (ks. Vihavainen: Haun hjalmar linder tulokset), joka julkaisi tunnetun artikkelin ”Lopetettakoon teloitukset”.

Hän oli upporikas liikemies, mutta myös autonomian ajan peruja Venäjällä kamariherra ja siis monen mielestä ilmeinen ryssän kätyri. Rohkean moraalisen julistuksensa takia hän itse asiassa joutui lähtemään maanpakoon Ranskaan.

Eino Leino runoilijasieluna oli suuri vallankumouksen ystävä, joka vuonna 1917 riemuitsi ylenpalttisesti ”kansojen keväästä”. Punaisten vallankaappaus yhteistyössä bolševikkien kanssa oli sen sijaan hänestä, kuten monesta muustakin kirjailijasta yksinkertaisesti sekä maanpetos, että rikos aitoa kansanvaltaa vastaan.

Leinosta tuli nyt valkoisten laulaja ja saksalaisen avun suuri ylistäjä: kauniisti maksoi Saksa kunniavelkansa Kustaa Adolfin päiviltä auttamalla sumalaisia vapautumaan saksalaista verta vuodattamalla. Sellainen oli ollut ja oli vapauden hinta.

Leino oli viihtynyt erinomaisesti vasemmistolaisessa seurassa Vuolijokien kanssa kesäisin Kukkiajärven rannalla ja oli yhteydessä vallankaappauksesta erilleen jääneisiin sosialisteihin myös kapinan aikana.

Suomen sosialidemokraattinen puolue oli hänestä ollut vilpittömän ihanteellinen ja isänmaallinen ennen sen siirtymistä bolševikkien puolelle. Kapinan jälkeen hän viihtyi erityisesti valkoisessa seurassa.

Leinon pienoisromaani Punainen sankari ilmestyi aluksi nimellä ”Elina”. Seuraavassa painoksessa nimi oli muutettu ja siinä oli kirjailijan apologia alkuperäisen, hyvin epäonnistuneen nimen takia. Näin oli päässyt tapahtumaan ”osaksi tilapäisestä kannanpuutteesta, osaksi joidenkin ystävieni ja myöskin kustantajan (Minerva) toivomuksesta”.

Tällaiset selitykset ovat kirjallisuudessa hyvin harvinaisia ja kuvaastavat osaltaan tuolloisen  tilanteen erikoislaatuisuutta.

Joka tapauksessa, kirjan sankari on pappilan torpparin poika. Pappilan opiskeleva ja professoriksi tähtäävä nuoriherra on innostunut köyhän asiasata ja tutkii torpparien oloja. Siinä samalla huomataan erään torpanpojan suuri lahjakkuus ja pappi kustantaa hänen koulutuksensa ylioppilaaksi.

Ylioppilaana nuori mies ryhtyy myös ns. Moskovan maisteriksi eli matkustaa Venäjän valtion stipendiaattina Venäjälle opiskelemaan kieltä. Tämä auttaa häntä myös suuresti virkauralla sortovuosina.

Nuoresta miehestä tulee sosialisti, mutta ei bolševikkia ja kapinaan hän suhtautuu kielteisesti, suostuen kuitenkin pienen paikkakunnan miliisipäälliköksi.

Siellä ilmestyy sosialistinen sanomalehti, jonka päätoimittaja on armoton juoppo, mukava, mutta humalassa ylitsevuotavan sentimentaalinen mies, jonka vaimoon sankari rakastuu.

Vaimokin on sosialisti ja sankaripari ymmärtää puolin ja toisin, ettei koko tuo meneillään oleva vallankaappaus ollut mikään oikea sosialistinen vallankumous ja että se oli tuomittu häviämään.

Itse asiassa tiedetään, että monet kapinan johtohenkilöistä ymmärsivät myös asian, mutta menivät silti mukaan ja ottivat vastuun mielettömyydestä.

Miksei sotaa voitu lopettaa, kun sen tarkoituksettomuus ymmärrettiin molemmin puolin? Siinäpä kysymys ja vastaus oli, että tarvittaisiin vain se mies, jonka piti olla sekä kyllin rohkea että kyllin vaikutusvaltainen. Sitä vain ei näkynyt.

Kun sodan lopulla punakaartin raakalaismainen päällikkö vangitsee joukon paikallisia valkoisia panttivangeiksi, jotka sitten valkoisten tullessa murhattaisiin, näkee sankari hetkensä tulleen ja ampuu päällikön keskelle katua.

Tämän takia hänet itsensäkin sitten pian teloitetaan, mutta vankilaan hän on saanut rakastetultaan Elinalta kirjelapun, jossa tämä nimittää häntä sankarikseen. Vankilassa käynyt pappikin arvelee, että hänelle vielä pystytettäisiin sankaripatsas.

No, tuollaistahan ei tosiasiassa tapahtunut, vaikka Leino yhdistelee tarinaansa aineksia sodan tositapahtumista. Silti kirjassa on paljon kiinnostavaa ja omana aikanaan varmasti tärkeää ainesta.

Jo pelkkä teoksen nimi ”Punainen sankari” oli hyvin epäsovinnainen, kuten sen vaihtamisesta voi päätellä. Punaiset eivät tässä kirjassa suinkaan muodosta yhtenäistä verenhimoisten maanpettureiden massaa, vaan mukana on myös ihanteellisia sosialisteja ja osa sosialisteja on jättäytynyt tätä menosta kokonaan pois. Myös se pappilan poika.

Sitten on noita muuten vain mukavia miehiä, kuten mainitun sosialistisen lehden päätoimittaja, joka mielellään juopotteli porvarien kanssa myös kapinan aikana. Ja viimein on tämä entinen torpan poika, joka hieman arveluttavasti oli lähtenyt Venäjän stipendiaatiksi, mutta ei ryhtynyt bobrikovilaiseksi, vaan säilytti sielussaan sankaruuden perustan.

Vastaavia tapauksiahan oli paljon, Ilmari Kiannosta (vrt. Vihavainen: Haun moskovan maisteri tulokset) ja J.K. Paasikivestä Hilja Riipiseen. Leinon sankarista tulee mieleen Matti Vuoren (vrt. Vihavainen: Haun bergh tulokset) tarina, vaikkei sankari kuvernööriksi astimpäässytkään.

 

Kun uusi aikakausi alkoi

 

Pedon ajan alku

 

Aikakausien vaihtuessa II

Mika Waltari, Johannes Angelos. Hänen päiväkirjansa Konstantinopolin valloituksesta v. 1453 Kristuksen maailmanajan päättyessä. WSOY 1978 (1952), 455 s.

 

Ja minä näin pedon nousevan merestä; sillä oli kymmenen sarvea ja seitsemän päätä, ja sarvissansa kymmenen kruunua, ja sen päihin oli kirjoitettu pilkkaavia nimiä. ₂Ja peto, jonka minä näin, oli leopardin näköinen, ja sen jalat ikäänkuin karhun, ja sen kita niinkuin leijonan kita. Ja lohikäärme antoi sille voimansa ja valtaistuimensa ja suuren vallan _… Ja se avasi suunsa Jumalaa pilkkaamaan, pilkatakseen hänen nimeänsä ja hänen majaansa, niitä, jotka taivaassa asuvat. ₇Ja sille annettiin valta käydä sotaa pyhiä vastaan ja voittaa heidät (Ilmestyskirja 3:7).

Kristuksen maailmanaika siis päättyi Konstantinopolin luhistuessa ja sen jälkeen alkoi Pedon aika. Peto tarkoitti tietenkin Johanneksen ilmestyksessä kuvattua hirviötä, jolle annettiin valta hallita maailmaa jonkin aikaa ja jota kansat kumarsivat.

Ilmestyskirjaa on tietenkin tulkittu ajasta aikaan yhä uusilla tavoilla ja yritetty nähdä sen ennustusten tarkoittavan itse asiassa nykyaikaa. Näin teki esimerkiksi meidänkin kuninkaamme Kustaa IV Adolf, joka uskoi Napoleonin olevan tuo ilmestyskirjan peto.

 Itse olen kuullut profetiaa sovellettavan kommunistiseen ”itäblokkiin” -sellaisestahan saattoi puhua vielä 1960-luvun alussa ennen Neuvostoliiton ja Kiinan suurta skismaa.

Waltari oli itse hyvin konkreettisesti kokenut itäisen vaaran sotavuosina, jolloin hän palveli Valtion tiedoituslaitoksessa ja julkaisi mm. kirjan Neuvostovakoilu Suomessa.

Hänen kirjansa ”Antero ei enää palaa” (ks. Vihavainen: Haun antero ei enää palaa tulokset), joka kirjoitettiin talvisodan aikana, on poikkeuksellisen koskettava todistus siitä hengestä, joka sai suomalaiset nousemaan ”maailman suurinta valhetta vastaan”, kuten asia sen sivuilla tiivistettiin.

Waltari tuli aikoinaan sitten maamme ns. edistyksellisille piireille merkitsemään miestä, joka seisoi vihollisen leirissä ja suhtautuminen häneen oli sen mukainen.

Vasta perestroikan aikoihin, kun totuutta Neuvostoliitosta alettiin meilläkin vaivalloisesti kyetä ymmärtämään, kysyi Hannu Salama jossakin puheenvuorossaan retorisesti, eikö Waltari itse asiassa ollutkin sotavuosina siinä oikeassa leirissä hirmuvaltaa vastustaessaan. Ajasta ja maasta kertoo paljon, että sellainen kysymys edes voitiin esittää. Se kuului aikanaan keskeisiin.

Waltarilla tuskin oli tunnontuskia oman roolinsa takia. Hän pyrki ulottamaan näkökulmansa yli vuosituhansien takertumatta aikakausien päivänpolitiikan lillukanvarsiin. Johannes Angelos ei ole kuvaus Suomen jatkosodan defensiivisestä vaiheesta, mutta toki siinä asiat peilautuvat omaan aikaan ja maahankin. Suuri murros oli jälleen tapahtunut.

Itse asiassa Bysantin tuhossa oli poliittisesti enää kyse lähinnä vain suurkaupunki Konstantinopolin herruudesta. Se oli kuitenkin symbolisesti tärkeä. Venäjällekin se oli tärkeä ennen muuta symbolina ja sitähän tavoiteltiin vielä ensimmäisessä maailmansodassa.

 Slavofiilit, Dostojevski tunnetuimpana olivat puhuneet sen valloittamisesta suurella innostuksella (Vihavainen: Haun dostojevski konstantinopoli tulokset). Jopa liberaali Miljukov tavoitteli kaupunkia Venäjälle palkintona osallistumisesta ensimmäiseen maailmansotaan ja sai pilkkanimen Miljukov-Dardanellski.

On itse asiassa yllättävää, ettei Neuvostoliitto toisessa maailmansodassa yrittänytkään kaupunkia saada, mutta se lienee johtunut ennen muuta kyvyn puutteesta. Asiaa ei voinut priorisoida korkealle. Žirinovskin sittemmin päästelemät tähän viittaavat puheet menevät jo komiikan puolelle. Aika oli jo tehnyt tehtävänsä ja Turkki on taas suurvalta, jonka imperialistisia ambitioita Venäjällä on syytä pelätä.

Joka tapauksessa siis tuomitun kaupungin odottaessa kohtaloaan syntyi siellä tietenkin myös monenmoista yritystä valmistautua valloituksen jälkeiseen aikaan. Waltari kertoo ”kolmenkymmenen kirjeestä”, jonka lähettivät sulttaanille huomattavat henkilöt, jotka halusivat sodan jälkeen olla hyvässä ja uskollisessa yhteistyössä valloittajan kanssa.

Panu Rajala on kertonut, että kirjan ruotsiksi kääntänyt Thomas Warburton oli pyytänyt Waltaria ottamaan jonkin muun luvun kirjeen lähettäjien määräksi, kun tuo kolmekymmentä viittasi niin selvästi tunnettuun ”kolmenkymenenkolmen kirjeeseen”, jonka eräät vastuunsa tuntevat suomalaiset olivat allekirjoittaneet jatkosodan aikana.

Viidettä kolonnaa ja ristiriitoja riitti Konstantinopolissa muutenkin ja suhteet latinalaisten ja kreikkalaisten sekä venetsialaisten ja genovalaisten välillä olivat hyvin vähällä johtaa keskinäiseen teurastukseen. Keisari oli monen mielestä luopio, apostata suostuttuaan paavin yliherruuteen ja vihattavaan ”filioque”-heresiaan, mutta paavin laivasto ei sitä huolimatta vain ollut tullakseen kaupungin avuksi.

Unkarikin esitti sulttaanille poliittisen uhkauksen, mutta pysytteli tosiasiassa poissa taisteluista. Huhut kertoivat yhä uudelleen paavin laivastoista ja apuun rientävistä läntisen maailman joukoista, mutta tosiasiassa kukaan ei tullut tuomitun kaupungin avuksi paria vapaaehtoista palkkasoturiosastoa lukuun ottamatta.

 Luopuminen oikeasta uskosta Firenzen unionissa oli itse asiassa aivan turha moraalinen taakka. Sotilaallisen tappion onnettomuuteen se vain lisäsi uskonluopioiden häpeän.

Monet ylhäisten perheiden vesat uskoivat silti itsellään olevan tulevaisuutta vanhassa valtakunnassa, kunhan he vain tunnustaisivat sulttaanin yliherruuden.

Sulttaani, klassinen sadistisen persoonallisuuden ruumiillistuma, huvitteli uhriensa avuttomuudella panemalla nämä ensin vannomaan täydellistä uskollisuutta ja sitten määräämään, että uskollisuus vaati pään ojentamista kauniisti pyövelin miekan alle.

Ylhäinen polveutuminen oli ihmiselle nyt pelkkä taakka ja sen perusteella tapettiin jokainen potentiaaliesti vaaralliseksi arvioitava. Yksilön omalla toiminnalla tai pyrkimyksillä ei ollut tässä merkitystä.

Nyt ei käsitelty yksilöitä, vaan kokonaisia sosiaalisia kategorioita, kuten jo Lenin ja sittemmin Stalin tekivät Venäjällä. Ennen heitä Iivanat III ja IV olivat tehneet samoin Novgorodissa ja muuallakin. Leninin ja Stalinin mielestä kyseessä oli tieteellinen lähestymistapa asioihin.

Waltarille nämä puhdistukset olivat nykypäivää ja lähellä oli vielä Katynin joukkomurhan paljastuminenkin.

Suomi oli pelastunut kuin ihmeen kautta, minkä merkitystä meillä ei vieläkään yleisesti ymmärretä. Onko sellaisella itse asiassa merkitystäkään, mitä ei lainkaan tapahtunut?

Tämä on hieman paradoksaalista, mutta näyttä siltä, että aikoinaan tunnetun uhan suuruus häipyy aivan erityisen helposti myöhempien sukupolvien mielestä ja käsityksemme asioista vääristyy oleellisesti, kun tuijotamme historiassa vain siihen, mikä tapahtui.

Joka tapauksessa siis on ilmeistä, että uusi aikakausi, ”Pedon aika” oli koittanut myös toisen maailmansodan päätyttyä. Ehkäpä raamattu voisi antaa vihjeen siitä, mitä siihen täytyi tuon termin käyttäjien mielestä kuulua? Ilmestyskirjasta Waltari ei kuitenkaan itse asiassa puhu mitään, vain tuo termi Pedon aika näyttää viittaavan siihen.

 

Pilvet karkaavat?

 

Suuri paha? Apologia pro vita sua ja kysymys niille, jotka tietävät

 

Eräällä vanhalla kreikkalaisella (Aleksandrian kirjaston toimihenkilö Kallimakhos Kyreneläinen) oli sanonta, ”suuri kirja on suuri paha”: mega biblion -mega kakon (Μέγα βιβλίον, μέγα κακόν).

Muistaisivatpa vain tämän maksiimin monet nykyisetkin kirjantekijät, jotka kyllä epäilemättä ovat tehtäväänsä tuomittuja, eräällä tavalla riivattuja (ks. myös Saarnaajan kirja 12:12 Raamattu365.fi - Saarnaajan kirja 12). Puhutaan myös grafomaniasta, en tiedä, onko sillä erityistä tautiluokitusta.

Joka tapauksessa asioilla on seurauksensa. Moni meistä tuntee väristyksen syntisessä ruumiissaan, kun katsahtaa kirjahyllyjään ja niissä säilöttyä entistä puuta, jonka kohtalona nykymaailmassa on ennen pitkää palaa hiilidioksidiksi, minkä merkityksen maailmamme kohtalolle jo tiedämme.

Itse asiassa nuo kirjat pitävät mahdollisen muun merkityksensä ohella sisällään valtavia määriä sidottua hiiltä, joka nimenomaan on poissa ilmakehästä. Nykyisenä aikana joka tapauksessa jostakin syystä oletetaan, ettei niiden enää sovi olla olemassa eikä edes suunnitella maanalaisia holvistoja, joissa ne voisivat säilyä ajasta aikaan. Uuniin vaan.

Locuta volant, scripta manent, sanottiin ennen. Kirjoitetun kuviteltiin kestävän ajasta aikaan, mutta nykyään ymmärrämme, ettei tämä pidä paikkansa sikäli kuin kyse on orgaaniselle aineelle siirretystä informaatiosta.

Miten on sen sijaan sen bittiavaruuden laita, jossa vain henget leijailevat vapaana aineen kahleista? Säilyykö pilveen viety informaatio ikuisesti vai ei?

Tämä kiinnostaa minua, sillä kuulun itsekin noihin pilven veikkoihin, jotka eivät enää tekeleitään printtaile ihmiskunnan pään menoksi. Jo muutaman vuoden ajan olen kirjoittanut melkeinpä vain pilviin.

Juuri nyt ilmestyi kolmastuhannes (3000) blogi. Kun niissä on yleensä ollut noin 2,5 sivua, usein 4-5 sivua ja hyvin harvoin alle 1 sivu, voin arvioida, että koko korpus käsittää noin 75000 sivua.

Mikäli ne printattaisiin yksipuolisesti, kuten vanha tapa on, kertyisi siitä 15 kappaletta 500 sivun paperipinkkoja, sellaisia kuin kaupassa myydään. Mikäli koko roska painettaisiin esimerkiksi tuhannen kappaleen painoksena, olisi koossa jo 15 miljoonaa sivua. Ja yleensähän painosmäärä on jotakin 1500-3000 kappaletta.

Kun asioissa on aina kyettävä näkemään myös se valoisa puoli, myös niissä, mitä ei ole tapahtunut, voin siis iloita merkittävästä saavutuksestani, kun olen jättänyt nuokin tekstit painattamatta. Eihän niitä välttämättä olisi kukaan kaikkia huolinutkaan, mutta onhan omakustanteitakin olemassa.

No, tämä ei minua erityisesti enempää riemastuta kuin harmitakaan. Tosiasia on, että tekstit ovat nyt pilvessä lukuun ottamatta vanhempia, jotka ovat muun muassa ulkoisella kovalevyllä. Sen verran olen oppinut, että koneet aina ennemmin tai myöhemmin tekevät lakon ja varmuuskopio tarvitaan.

Kysymys kuitenkin kuuluu: miten saisin nuo pilvessä olevat kirjoitelmat sieltä pois, erilliseen säilöön (ehkäpä juuri ulkoinen kovalevy), jos ja kun haluaisin jättää ne jälkeläisille perinnöksi, johon sopii siten suhtautua kuten perintöihin yleensä. Omaa aikaansa ja yhden henkilön ajatuksia ne joka tapauksessa kantavat.

Niin, mitä sanovat ne, jotka tietävät? Miten tallentaisin tallennettua jonnekin muuallekin? Onko vain käsiteltävä tuhansia tapauksia yksitellen?

Perisynti ja muut

 

Skrivskam. Kirjoittamisen ja julkaisemisen etiikasta

 

Ajassamme on monenlaisia ilmiöitä ja tuntuu siltä, että juuri nyt on ilmassa poikkeuksellisen paljon ristiriitaista ainesta: ihmiset haluaisivat tehdä sitä ja tätä samaan aikaan, kuin niitä kiivaasti vastustaakin. He usein kammoksuvat kovasti noita samoja asioita, joita itse asiassa yli kaiken rakastavat ja harrastavat.

Jonkin esityksellisen naisheimon parissa on jo kauan julistettu, että häpeän aika on ohi ja samaan aikaan ja sen sijaan pöyristelty aivan viattomiakin asioita ja vaadittu ihmisiä niitä häpeämään.

Keinotekoinen uushäpeä on asia, joka nyt haluttaisiin määrätä ihmisille uudeksi normiksi välittämättä siitä, miten he todellisuudessa asioihin suhtatuvat.

Tämä on sinänsä ymmärrettävää. Asioitahan voi ja pitääkin muuttaa. Jo Platon totesi häpeällä olevan valtavan yhteiskunnallisen merkityksen. Hän korosti sen hyödyllisyyttä esimerkiksi sotajoukkojen moraalin säilyttämisessä ja yhteiskunnallisten johtajien vallan pönkittämisessä (vrt. Vihavainen: Haun dionysos-kuoro tulokset).

Myös Lenin uskoi uudenlaisten normien syntyvän helposti ja jopa tavattoman helposti, kunhan vain uusi sosiaalinen järjestys ensin saataisiin aikaan.

Normien saarnaaminen on yleensä papiston tehtävä ja papistohan nykyään työskentelee tiedotusvälineiden palkkalistoilla, les clercs, Julien Bendan (ks. Vihavainen: Haun les clercs tulokset) klassista käsitettä käyttääkseni. Mahtaneekohan enää edes löytyä toimittajaa, joka ei itse asiassa katsoisi olevansa pappi, jonka tehtävänä on maailman pelastaminen?

No, joka tapauksessa nykyään puhutaan esimerkiksi lentohäpeästä. Käsite näyttää olevan ruotsalaisperäinen ja on näkynyt meilläkin muodossa flygskam. Sen, joka lentää, oletetaan tuntevan syyllisyyttä siitä, että hän osaltaan on kohtuuttomassa määrin syöksemässä maapalloamme lämpenemisen turmioon.

 Tuo rooli on infinitesimaalisen pieni, mutta se on kuviteltavissa, joskaan tuskin laskettavissa. Sehän jo riittääkin ihmiselle jolla on yliherkkä omatunto ja alikehittynyt suhteellisuudentaju.

Tällä yhdistelmällä varustettu ihminen haluaa ehdottomasti ylittää Atlantin purjeveneellä, eikä lentäen, vaikka järjestely tuottaisi hiilidioksidia moninkertaisesti.

Gaiaa rukoillessaan hän joka tapauksessa voi nyt tuntea omantuntonsa niin puhtaaksi kuin se elävällä ihmisellä voi olla. Se ei tietenkään ole hirveän paljon (vrt. Vihavainen: Haun metaani tulokset).

Kuten nyt on todettu, myös kuolleet ihmiset aikaansaavat huomattavia määriä kasvihuonekaasuja, joten syyllisyyden taakka painaa myös heitä. Se on pienempi, mikäli he kompostoituvat ja muuttuvat käyttökelpoiseksi humukseksi, kuten jo laulussa Gaudeamus igitur kaukonäköisesti ennakoitiin.

No, tämä aikamme kirottu kysymys uhkaa jo viedä tämänkin tekstin kauas maailmanaikamme kulttuurisen vallankumouksen juurille, joista itse asiassa ei nyt pitänytkään kirjoittaa, mutta olkoon.

Joka tapauksessa aikamme papistolla (klerkit) on syytäkin tuntea paljon syyllisyyttä siitä, että he ylipäätään kirjoittavat tekstiä, joka sitten julkaistaan. Tämä on toki hieman paradoksaalista sikäli, että tuon tekstin tarkoituksena on pelastaa maailma saarnaamalla hiilidioksidin tuotannon vähentämisellä saavutettavaa autuutta.

Itse asiassa tekstin julkaiseminen samalla kuitenkin tuottaa hiilidioksidia runsain mitoin ja kuluttaa metsiä, noita mainioita hiilinieluja, jotka ovat lähes ainoa toivon säteemme ja ystävämme täällä murheen alhossa (vrt. Vihavainen: Haun paperittomaan tulokset).

Jokunen aika sitten hesarin toimittaja tuomitsi ankarasti erään kirjan, joka hänestä oli aivan turha ja vahingollinen kertoessaan siitä, miten hyvin muuan toisenvärinen nuorukainen oli sopeutunut ikätoveriensa joukkoon ja vietti reippaasti aikaa heidän joukossaan tekemällä, mitä sen ikäiset nyt tekevät, ei mitään sen kummempaa.

Moinen kirja oli hänen tuomionsa mukaan ilmeistä paperin haaskausta, joka rasitti yhteistä ilmastoamme -siis ei enempää eikä vähempää kuin ympäristörikos. Mieleen tulee, että mikäli kirjoittaja olisi sen sijaan kyhännyt surkean valitusvirren siitä, miten rasismi oli tehnyt hänen elämänsä helvetiksi, olisi papisto varmasti kohottanut se tärkeäksi kirjaksi, joka jokaisen pitäisi lukea.

Mutta koko juttu haisi nyt pahasti. Se oli kovin falski sikäli, että toimittaja itsekin oli  haaskaamassa paperia kirjoittamalla ammatikseen lehteen, joka levisi satojen tuhansien kappaleiden paperisina painoksina.

Hänhän siis myös aivan samoin, kuin tuo syyllistetty nuorukainen joka tapauksessa haaskasi luontoa kollegoidensa kanssa. Miksei koko paperilehteä lopetettu ja siirrytty pelkkään nettilehteen?

Pikemmin toivon kuin uskon hänen tutkistelevan tätä asiaa arkana sydämessään ja tuntevan kirjoitushäpeää -skrivskam. Pata kattilaa soimaa, sanottiin joskus.

Itselleni kirjoitushäpeä on yhtä tuntematon asia kuin synti fariseukselle enkä muuten tunne syyllisyyttä myöskään tuottamieni kaasujen takia.

Jälkimmäisille en mahda mitään ja kirjoitukseni taas julkaistaan melkein pelkästään bittiavaruudessa, niiden joutumatta lainkaan tekemisiin aineellisen tuotannon kanssa. Hiuksia en rupea tässä halkomaan. Yleisön pyynnöstä huolimatta palaan asiaan vielä hieman yksityiskohtaisemmin.

Uuteen maailmanaikaan

 

Aikakausien vaihtuessa

Mika Waltari, Johannes Angelos. Hänen päiväkirjansa Konstantinopolin valloituksesta v. 1453 Kristuksen maailmanajan päättyessä. WSOY 1978 (1952), 455 s.

 

Luin tämän kirjan puoli vuosisataa sitten, mutta muistikuvat ovat käyneet hatariksi ja ryhdyin kertaamaan. Nyt ole kohta päässyt taas puoliväliin.

Mieleeni on jäänyt Waltarin mestarillinen, tragiikan ja välillä komiikankin keinoja käyttänyt eläytyminen vuosatojen takaiseen murrokseen, jossa ei ollut kysymys vain idän ja lännen taistelusta, vaikka siitäkin.

Suuremmat voimat olivat liikkeellä ja Bysantin romahdus oli ennen muuta vain yksi oire tapahtuvasta muutoksesta, vaikka symboliarvoltaan ylivertainen: tuhatvuotisen Rooman tuhoutuminen. Maailmanajan muuttuessa muuttui kyllä kaikki muukin.

Uudessa maailmassa, joka no oli tulollaan, oli kauheampaa kaikkien varmuuksien horjuminen tai itse asiassa häviäminen. Nikolaus Cusanus oli tuhonnut järjen johtamalla sen ad absurdum ideallaan ”coincidentia oppositorum”: vastakohtien yhteys.

Päähenkilö on Cusanuksen syllogismien edessä kauhuissaan: mikään tässä maailmassa ei siis ole varmaa eikä varmasti oikeata:

”Kaikki on vapaata, toistin, käsitätkö Giustiniani (juureva kondottieri, joka arvelee mystisen yhteyden syntyvän sukupuoliyhteydessä). Oikea ja väärä, totuus ja valhe, hyvä ja paha eivät sulje pois toisiaan. Enää ei ole mitään ehdottoman oikeaa tai ehdottoman väärää, ei ehdottoman totta tai ehdottoman valheellista. Kaikki on vain suhteellista keskenään äärellisyyden maailmassa ja samaistuisi ajattomuudessa. Joko ymmärrät, miksi tohtori Cusanuksen oivallus iski minua kuin miekka sydämeen, vaikka meni vuosia, ennen kuin sen pelottavuuden pystyi täysin selvittämään itselleni.”

Kelpo kondottieri ei ymmärrä filosofointia ja viittaa sille kintaalla. Hän tietää ainakin sen, että itä on itä ja länsi on länsi ja etteivät ne voi kohdata toisiaan muuten kuin miekka kourassa. Johannes Angelos nauraa tätä yksinkertaisuutta: hän oli istunut Paolo Toscanellin jalkojen juuressa kuuntelemassa tämän luentoja. Suuri oppinut oli osoittanut, että oli mahdollista päästä itään purjehtimalla vain tarpeeksi kauas länteen. Ei tarvittu muuta kuin kyllin rohkeat miehet, jotka uskaltaisivat tämän tehdä.

Tämä järkyttää Giustiniania, joka on sopeutumut ajatukseen, että kuoleminen ja sen jälkeen maaksi muuttuminen olisi ainakin varmaa, toisin kuin pait väittivät. Nyt hän ei enää tiennyt, mikä häntäkin saattoi odottaa.

Idän ja lännen kirkot olivat muodollisesti sopineet kuuluisan tuhatvuotisen filioque-kiistansa Ferrara-Firenzen unionikokouksessa 1438-39, mikä antoi Konstantinopolille toivoa lännen tuesta sulttaanin valmistautuessa valloittamaan Konstantinopolia.

Itse asiassa unioni ei koskaan todella toteutunut. Venäjän ortodoksinen kirkko ei halunnut olla sen kanssa missään tekemisissä ja julistautui autokefaaliseksi ja katolisen kirkonkin piirissä se johti suureen skismaan, kun paaville valittiin vastapaavi ja molemmat kirosivat toisensa.

Waltarin fiktiossa Konstantinopolin kansa on myös jyrkästi kahtia jakautunut, latinalaisten toistellessa sanaa ”filioque” (pyhä henki lähtee myös pojasta) ja kreikkalaismielisten taas julistaessa mieluummin alistuvansa sulttaanin kuin latinalaisten alaisiksi.

Jälkimmäisestä Konstantinopolilla oli synkkiä kokemuksia toisen ristiretken ajalta, jolloin kaupunki oli valloitettu ja ollut vuosia latinalaisten hallussa.

Konstantinopolin tuho lähenee vääjäämättä. Unkarilainen tykkimestari Orban on valanut maailmanhistorian suurimman tykin, jota tuhannet hevoset ja miehet hitaasti kuljettavat kohti tuomittua kaupunkia. Dardanellit on suljettu ja vain poikkeusoloissa niiden läpi pääsee pujahtamaan länteen.

Sulttaani Muhammed (Mehmed) on uudenlainen ihminen. Hän ei ole mikään uskonnollinen fanaatikko, vaan kyynikko, jonka toimintaa ohjaavat lapsuuden ja nuoruuden traumat, jolloin hänen koko arvokkuuttaan oli häpäisty pahimmalla mahdillisella tavalla.

Reaktiona siihen on demonstratiivinen julmuus: sulttaani tappaa rakastelemansa kaunottaren kauhistuneiden miesten silmien edessä kuin Stenka Razin venäläisessä kansanlaulussa.

Sulttaani on opillisesti hyvin sivistynyt ja tuntee hyvin länsimaisia kieliä ja kulttuureita. Hän ei ole mikään uskon soturi, vaikka käyttääkin uskontoa aseenaan. Kaiken kaikkiaan, myös sulttaanin divaanissa, kuten keisarin hovissa on erilaisia ihmisiä, ei mitään kasvottomia tyyppejä ja pelkkiä lajinsa edustajia.

Ja ainahan Waltarilla on kirjoissaan tuo mystinen dimensio. Sielun ekstaattinen yhtyminen korkeampaan todellisuuteen (vrt. Vihavainen: Haun platonin lähteillä tulokset). Käytännössä tällaisen asian todellisuuden osoittaa rakastumisen käsittämätön lumous, vaikka itse asiassa kaikki näyttää tapahtuvan niin yksinkertaisesti kuten Giustinianin ymmärryksen mukaan terveellä miehellä pitääkin: on vain mentävä naisen kanssa vuoteeseen, ei niissä niin suuria eroja ole.

Kondottieri on epäilemättä monessa suhteessa jo moderni ihminen, kun taas päähenkilö on tuskallisesti uuden ja vanhan maailman rajalla ja on saapunut Konstantinopoliin kuollakseen yhdessä sen kanssa ja siis koko aikakautensa kanssa.

Bysanttihan oli toinen Rooma ja 1500-luvulla sitten munkki Filofei kehitti teorian, jonka mukaan kolmanneksi Roomaksi oli oikean polveutumisen mukaisesti nyt tullut Moskova. Neljättä Roomaa ei enää tulisi. Bysantin kukistumisen jälkeinen aikakausi olisi viimeinen.

Mutta tämä ei nyt ole blogin aihe. Luenpa kirjan taas loppuun ja kerron sitten lisää. Jo tässä voi todeta, että kirjoittamisen ajankohta sattuu niihin vuosiin, kun kylmä sota oli alkanut ja Stalin oli saanut ydinpomminsa. Myös suhteellisuusteoria oli nyt suuressa huudossa.

Kielet ja murteet sekaisin?

 

Karjalan kielen nykyongelmia

 

Maailmassa lienee yhä jopa 60000-90000 karjalan kielen osaajaa. Suomessa heitä on ehkä noin viisi tuhatta. Valtaosa siis asuu Venäjällä ja käyttää normaalissa päivittäisessä elämässään venäjän kieltä.

Huomautan, että puhun tässä nimenomaan karjalan kielestä tai kielistä, jotka ovat aivan toinen juttu, kuin Suomessa puhutut karjalaismurteet, jotka ovat suomen kielen murteita.

Jos ja kun karjalan kieli lasketaan omaksi kielekseen -ja tämähän on määritelmäkysymys- siihen ainakin kuuluu kolme tai neljä päämurretta, joita on myös saatettu pitää eri kielinä.

Yksikielisten karjalaisten tai karjalan kieliä pääasiassa käyttävien ihmisten määrä hupeni neuvostaikana erittäin nopeasti. En tässä ryhdy pohtimaan karjalaisillekin kansallisena kielenä aikoinaan käytetyn suomen kielen merkitystä tälle asialle.

Totean vain ohimennen, että karjalan kielen historia virallisena kielenä oli ainutlaatuinen jopa Stalinin Neuvostoliitossa ja että talvisodalla oli ratkaiseva merkitys sen kohtalossa.

Karjalan kieli kuuluu kuihtuviin vähemmistökieliin, joilla silti saattaa olla aivan oleellinenkin merkitys kansojensa jäsenille, ajatellaanpa vain vaikka Ison Britannian ja Ranskan kelttiläisiä kieliä, joita harva osaa, mutta sitäkin useammat pitävät ominaan.

Karjalan kielellä ilmestyy Petroskoissa kerran viikossa myös lehti ”Oma mua”, joka käyttää latinalaista kirjaimistoa ja kertoo käyttävänsä sekä vienan- että livvinkarjalaa.

Myös Suomessa, jonka kanssa samaan valtakuntaan karjalankielinen, Laatokan Karjalassa (Ilomantsi, Salmi, Suojärvi, Suistamo) asuva vähemmistö liitettiin Stolbovan rauhassa vuonna 1617, on, kuten sanottu yhä pieni karjalan kielen perinnettä kantava vähemmistö. Kieltä vaalitaan etenkin Joensuun tienoilla ja Itä-Suomen yliopistossa.

Tässä paljastuukin ongelma, joka näyttää ainakin meillä Suomessa taas tulleen ajankohtaiseksi. Karjalan kieliä nimittäin on useampia. Tilanne ei ole ihan yhtä hankala kuin saamelaisilla, jotta puhuvat yhdeksää eri kieltä ja asuvat neljän eri valtion alueella.

Joka tapauksessa noin pienelle vähemmistölle muodostuu varmasti ongelmaksi se, puhuvatko he yhtä kieltä vai useampia ja onko joku noista kielistä se kaikkein oikein ja voidaanko muut laskea sen murteiksi.

Karjalan murrekartassa tunnetaan kieli nimeltä varsinaiskarjala, joka jaetaan Vienan karjalaan eli vienalaismurteisiin sekä eteläkarjalaan eli etelämurteisiin. Myös Moskovan lähelle 1600-luulla syntynyt Tverin Karjala kuuluu kielellisesti tähän ryhmään.

Sen lisäksi tulevat Aunuksen karjalaa eli livviä puhuvat, joita myös tuli Suomeen vuonna 1617 liitetyn alueen mukana. Petroskoin ympäristössä asuu sitten lyydikköjä ja Pietaria ympäröivällä alueella vanhastaan inkerikkoja (millä ei tarkoiteta inkerinsuomalaisia).

Yleensä on puhuttu kolmesta karjalan kielestä ja Suomen harvat alan taitajat näyttävät osaavat lähinnä varsinaiskarjalan etelämurretta (suvikarjala) ja livviä.

Mutta eikö olisi jo aika puhua vain yhdestä karjalasta, jota nykyään puhutaan sillä murteella, jota osataan?

Pari Itä-Suomen yliopiston ( Päivännoušu-Suomen yliopiston) opiskelijaa Ravan Jelena ja Häkin Miikku kirjoittavat uusimmassa ”Karjalan heimon” (Karjalan sivistysseuran lehti) numerossa siitä, että kannattaisi puhua vain yhdestä karjalan kielestä. Artikkeli on kirjoitettu ”vienankarjalua, suvikarjalua da livvinkarjalua käyttäjen”.

Kirjoittajat kritisoivat sekä tutkijoiden tapaa puhua useammasta kirjakielestä että Karjalan kielet ry:n asiaa koskevaa tämän henkistä linjausta: onhan myös olemassa monenlaista englantia, espanjaa, portugalia, saksaa ja ruotsia, mutta silti puhutaan kussakin tapauksessa vain yhdestä kielestä.

Sivumennen sanoen, digitaalisena aikanamme on alkanut kyllä syntyä suurta herkkyyttä myös eri kielimuotoja kohtaan ja tietokone muistaa aina kysyä, esimerkiksi mitä englantia halutaan käyttää.

Mikäpäs siinä. Karjalaisen ja siinä luvussa erityisesti myös itäkarjalaisen kulttuurin vaaliminen on meille suomalaisille tärkeä asia, jota ei ole syytä tarpeettomasti hankaloittaa.

Venäläiset imperialistit eivät ole yleensä ymmärtäneet tai ovat yksinkertaisesti kieltäytyneet  ymmärtämästä karjalaisuuden merkitystä enempää suomalaisille kuin karjalaisillekaan.

Talvisodan aikana oli havaittavissa yritys nostaa kapinahenkeä ”sorrettujen” suomalaisten vähemmistöjen keskuudessa, joiden oletettiin joutuneen väkivaltaisen pakkosuomalaistamisen kohteiksi.

 Tällainen ryhmä olivat myös karjalaiset, joiden keskinäisiä eroja ei lainkaan ymmärretty ja kuviteltiin myös ”länsikarjalaisten” kuuluvan samaan joukkoon itäkarjalaisten kanssa.

Oman karjalaiskysymyksensä Neuvostoliitto katsoi ratkaisseensa luomalla mahtikäskyllä yhtenäisen karjalan kirjakielen, joka vuoden 1937 lopusta lähtien korvasi kokonaan Itä-Karjalassa käytetyn suomen kielen. Sitä kirjoitettiin kyrillisellä kirjaimistolla.

Koska tuon uuden kielen käyttöönotosta välittömästi seurasi aitobolševistinen” bardak”- sekasotku, kun ei kukaan tiennyt, miten sitä pitäisi puhua ja kirjoittaa, vangittiin kielen luoja, professori D.V. Bubrich tuholaisuudesta syytettynä. Hän oli muka erityisesti yrittänyt erottaa karjalan kieltä venäjän  kielestä, jota kaikki ymmärsivät.

Sen jälkeen tuo uusi karjalan kieli oli hyvin pian eräänlaista pidgin-venäjää. Liiallisesta venäjän kielen käytöstähän ei ainakaan kukaan voinut rangaista.

Uuden kielen luonteesta voi tehdä päätelmiä vaikkapa seuraavasta lainauksesta, joka on otettu pää- ja ulkoministeri V.M. Molotovin saksalais-neuvostoliittolaisen raja- ja ystävyyssopimuksen (28.9.1939) kunniaksi pitämästä puheesta ja käsittelee Puolan jakoa Saksan ja Neuvostoliiton toimesta:

Однако, озуттих достаточнойкси лyхyт иску Польшуа мyöте энзимäй германскойн армиян пуолес, а сид -Краснойн Армиян пуолес, чтобы ни мидä эй йиäннyс Версальсколойн договоран тäс уродливойс лапсес, кудама эли непольсколойн национальностилойн угнетениян чоттах...

Tätä voi verrata tässä edellä käsitellyn artikkelin karjalankieleen:

Jovensuun linnan nettasaital sanotah ku oman muamankielen opastandah vuajitah nellän lapsen libo nuoren joukko da opastai. Ezimerkikse ku olis kolme karjalan kieldy virallizesti pidäs nellän lapsen sijas suaha yhtes linnas kerrale 12 karjalankielisty lastu da yhten karjalan kielen opastajan sijas kolme opastajua…

Jälkimmäisessä lainauksessa venäjän kielen vaikutus ilmenee vain parissa sanassa (libo, da). Edellistä on mahdotonta ymmärtää osaamatta venäjää.

No, se oli Stalinin aikaa se. ”Oma mua” on oikeasti karjajalankielinen lehti ja on hienoa, että kielen ja kansallisuuksien perinteestä yhä saa sielläkin huolehtia (ks myös Vihavainen: Haun karjalan kielen parlööri tulokset). Venäjälle se velvollisuus kuuluukin, sillä noiden asioiden tuhoutuinen on ollut pääosin sen vastuulla.

En väitä, että karjalan kielellä, muutoin kuin suomen murteeksi käsitettynä, olisi muutekaan ollut riittävästi pohjaa tulla tasaveroiseksi sivistyskieleksi vaikkapa viron ja latvian tapaan. Ne joka tapauksessa pelastuivat kaikesta huolimatta, vaikka täpärällä se oli.

Joka tapauksessa, ellen nyt vallan erehdy, Venäjällä hallitseva sekurokratia yrittää varmasti luoda sellaista karjalaista vähemmistöliikettä tai ainakin tarinaa, jossa suomalainen nationalismi on konnan roolissa ja Venäjä/Neuvstoliiton hellä huolenpito sen sijaan on ja on ollut sorrettujen ainoa toivo.

Johan tästä saatiin esimakua Lönnrotin patsaan töhrimisessä. En tiedä, onko asian tausta jo selvitetty. Hyvin vahva haju sen ympärillä ainakin leijailee.

No mutta joka tapauksessa, lykkyä tykö karjalan kielen vaalijoille! Normaaleisa, järkevissä rajoissa ymmärrettynä se on hyvä asia kaikkien kannalta.

Kuviteltua menneisyyttä

 

Historiallista fiktiota Virosta

 

Karl Ristikivi, Rooman-päiväkirja. Suomentanut Jouko Vanhanen. Enostone kustannus 2024, 215 s. ; Tiit Aleksejev, Mustia raapaisuja valkealla lumella. Liivinmaalainen tarina. Suomennos Jouko Vanhanen. Enostone 2023, 52 s.

 

Päiväkirjat olivat aikoinaan hyvin merkittävä kirjallisuudenlaji. Historiallisesti kiinnostavimpia ovat sellaiset, joita ei ole tarkoitettu julkaistaviksi.

Näihin kuuluvat esimerkiksi Samuel Pepysin (ks. Vihavainen: Haun pepys tulokset) ja James Boswellin päiväkirjat. Viimemainittu oli erityisen ahkera kirjoittaja ja silmäilen parhaillaan erästä hänen Grand Tourinsa päiväkirjaa joka sijoittuu vuoteen 1764. Kaiken kaikkiaan Boswellin päiväkirjat käsittävät kolmisenkymmentä nidettä, joista on lukijoille toimitettu monia, suomeksi ainakin yksi ( ks. Vihavainen: Haun boswell tulokset).

Karl Ristikiven kirjoittama fiktiivisen Kaspar von Schmerzburgin Rooman-päiväkirja sijoittuu sattumoisin vuoteen 1765, jolloin myös Boswell lienee jo Grand Tourillaan päässyt Roomaan asti. Vuonna 1764 hän seikkailee vielä Saksassa ja Sveitsissä.

En tiedä, pitäisikö käydä vielä Kaisa-kirjastosta lainaamassa tuokin nide. Eihän sekään välttämättä auttaisi Ristikiven ymmärtämisessä.

Ristikivi on virolainen modernisti, jonka ymmärtämistä on syystäkin pidetty vaikeana. Toki ainakin tässä kirjassa hänen tekstiään voi lukea tavallisena historiallisena viihteenä ja (fiktiivisenä) tapainkuvauksena käsittelemästään ajasta.

On kuitenkin esitetty, että Ristikiven varsinainen leipälaji olisi pastissi eli jotakin toista kirjaa myötäilevä mukaelma. Silloin olisi löydettävä tuo kirja ja luettava ensin se.

En tiedä, mitä kirjaa kirjoittaja tässä seurailee, mutta hän mainitsee useaan otteeseen sankarilla olleen mukanaan aikakauden Rooman ”pyhä kirja”, Johann Joachim von Winckelmannin (1717-1768) teos, tosin ”aukileikkaamattomana”.  Minun sukupolveni ymmärtää vielä, mitä tuo leikkaaminen tarkoitti.

Tuo kirja on saattanut olla Antiikin taiteen historia (Geschichte der Kunst des Altertums, 1764), jota pidetään suorastaan uusklassisen taidesuunnan aloittajana.

Winckelmann käsitti antiikin taiteen suurimmiksi arvoiksi jalon yksinkertaisuuden (edle Einfalt) ja hiljaisen suuruuden (stille Grösse).

Ilmeisesti hän käsitti väärin ainakin antiikin patsaiden värittömyyden ja piti sitä tarkoituksellisena. Joka tapauksessa hänen työllään oli suuri merkitys sille Empire-tyylille, joka Napoleonin aikana ja pian sen jälkeen löi läpi koko Euroopassa, ei vähiten Venäjällä ja Suomessa.

Ristikiven paroni von Schmerzburg on aika omituinen hahmo, joka elää nykyajassa, mutta tempautuu samalla mukaan siihen antiikin henkeen, joka tuohon aikaan valtasi koko Euroopan.

Hänen unissaan nuo antiikin ennen niin mahtavat jumalat kuitenkin esiintyvät pelkkinä kutistuneina ja säälittävinä jäänteinä, joiden voimat on vienyt se, ettei niihin enää uskota.

Tuonkin ajan Rooma on joka tapauksessa sekä vaikuttava, että täynnä kummallisia ilmiöitä ja vaarojakin. Vuorilla asuu rosvopäällikkö, jonka valta ulottuu myös kaupunkiin. Jesuiitat toimivat väärien tunnusten alla ja ruusuristiläiset pitävät salaisia kokouksiaan.

Kuten sanottu, kirjan merkitys pastissina jää minulta ymmärtämättä. Luulen että avaimena kirjaan voisi olla myös Goethen kuuluisa Italianmatkaa (Italienische Reise), jonka sisältöä en valitettavasti muista, vaikka kuvittelen sen joskus lukeneeni.

Tällä ymmärryksellä kirja on ihan luettava, mutta tuntuu jättävän lukemattomia tarinoita auki ja arvoituksia vastaamatta. Sellaistahan elämä toki tuppaa useinkin olemaan.

Tiit Aleksejevin novelli sijoittuu Suuren Pohjan  sodan aikaan ja sen päähenkilö on pappismies, joka toimii Ruotsin kruunun valtuuttamana sissipäällikkönä, mutta joutuu sitten epäillyksi yhteydenpidosta vihollisen puolelle ja teloitetaan.

Tarina pohjautuu ainakin löyhästi tositapahtumiin, kuten virolaisessa historiallisessa kirjallisuudessa usein on.

Tässä versiossa syytteet ovat perättömiä ja kaiken taustalla on rakkaustarina. Kirjasta koristaa varsin kaunis Neitsyt Mariaa ja lasta esittävä miniatyyri.

Kuviteltuja yhteisöjä

 

Ukraina elää ja on olemassa

 

Kuten vielä ehkä muistamme, julisti itäisen naapurimme suuri johtaja kolme vuotta sitten, ettei mitään Ukrainaa ole olemassa.

Venäläiset ja ukrainalaiset ovat samaa kansaa ja Ukrainan valtion loivat vasta bolševikit, hän päätteli. Nyt katala länsi sitten yritti luoda sinne anti-Venäjän.

Kuten muuan venäläinen historioitsija heti huomautti, presidentti teki tässä alakoululaisen virheen todistellessaan nykyajan asioita yli tuhannen vuoden takaisilla olosuhteilla, joista hän ei mitään edes ymmärtänyt.

Kansat ovat olemassa, mikäli ne tahtovat olla olemassa. Valtiot taas syntyvät ja häviävät eikä mikään valtio ole ollut olemassa ikuisesti. Usein melko erilaisetkin kansat haluavat elää yhdessä saadakseen pahassa maailmassa synergiaetua.

Espanja räätälöitiin yhteen monesta hyvinkin erilaisesta palasesta ja samahan koskee Englantia, Ranskaa ja Italiaa, Saksasta puhumatta. Pari eri kieltä Suomeenkin mahtuu.

On totta, ettei Lontoossa pidetä siitä ajatuksesta, että Skotlanti itsenäistyisi ja Madridissa on haluttu suorastaan kieltää Katalonian itsenäistyminen, vaikka siihen osoitettaisiin olevan haluakin. Yhdysvaltojen sisällissotakin käytiin vain toissijaisesti orjuudesta. Olennaisempaa oli unionin säilyttäminen.

Epäilemättä tässä valtiollisuuden priorisoinnissa loukataan joidenkin kansallisia tunteita, mutta yleisesti ottaen on Euroopassa sentään jo aika kauan selvitty ainakin ilman massiivista väkivaltaa. En nyt ryhdy muistelemaan tiettyjen terrorijärjestöjen toimintaa.

Onhan niitä pommeja paukkunut, mutta eipä nyt sentään ole ollut yrityksiä tuhota kokonaisten suurkaupunkien infrastruktuuria ja hävittää kokonaisia kaupunkeja asukkaineen.

Valta on huume, joka koukuttaa. Kun sen makuun pääsee, ei sitä saa koskaan riittävästi. Eikö Saksan pitänytkin olla maailmanvalta, tai sitten ei mitään, kysyi Hitler. Eikö Venäjänkin pitäisi olla supervalta, jos kerran Neuvostoliittokin oli, kysyvät risupartaiset Izborskin klubin slavofiilit retorisesti.

Ongelmana on, että ne kansat, jotka jo ovat maistaneet tuon suurvaltaisuuden hedelmiä, eivät halua enää siihen palata. Mistä on kysymys? Onko niille manipuloitu ”väärä tietoisuus”? Yrittävätkö ne taistella valheella totuutta vastaan?

Kysymykseen, onko jokin kansakunta olemassa, löytyy yksinkertainen vastaus: on se olemassa, mikäli se tahtoo olla.

Kun naapurivaltiot pyyhkivät Puolan kokonaan pois kartalta, syntyi 1700-luvun lopussa myöhempi kansallislaulu ”Puola ei vielä ole tuhoutunut” ( Jeszcze Polska nie zginęła). Runoilija on hiukan epäonnistuneesti kääntänyt ”tuhoutumisen” tai ”kuolemisen” ”sortumiseksi”.

 Puolahan nimenomaan oli sortunut valtiona. Mickiewiczin romanttisen vertauksen mukaan se oli nimenomaan jopa kuollut: Puola oli kansojen Kristus, joka kuoli, mutta nousisi jälleen ylös kuolleista.

Asia voidaan nähdä niinkin, että Puola oli yhä olemassa sen ihmisissä: Kiedy my żyjemy. Niin kauan kuin puolalaiset elivät, eli Puolakin. Myös väkivalloin otettu valloitettaisiin takaisin. Olihan katolinen uskonto, oli puolan kieli ja tietoisuus omasta historiasta ja erikoislaadusta.

Niitä kaikkia vastaan hyökättiin erittäin törkeästi uudelleen vielä 1800-luvun lopulla. Samaan aikaan Suomen kansallinen olemassaolo edistyi valtavasti valtiollisen elämän heräämisen ja suomen kielen oikeuksien myöntämisen ansiosta. Puolan kapinahan oli kaiken takana.

Mutta se on jo toinen juttu. Puolan kansallislaulu antoi sysäyksen myös Ukrainan kansallislaulun synnylle. Sen alkusanojen perusideakin oli sama, Ukraina ei vielä ole kuollut: Ще не вмерла Україна, ні слава, ні воля. Myöhemmin sanoja on hieman muunneltu.

Putinin röyhkeä väite, ettei Ukrainaa ollut lainkaan olemassa, osoittautui hyvin nopeasti tragikoomiseksi kuvitelmaksi. Ukraina todella kouriintuntuvasti osoitti olevansa olemassa, eikä enää ole mahdollista esittää vakavalla naamalla tuollaista väitettä.

Ukraina ei ole yksikielinen valtio eikä edes yksikielinen kansakunta ja epäilemättä maan hallitus teki suuren virheen käydessään taisteluun venäjän kielen oikeuksia vastaan. Aikoinaan oli sielläkin puhetta Suomen mallista, mikä hyvin todennäköisesti olisi tarjonnut ihanteellisen ratkaisun kielikysymykseen.

Monet venäjänkieliset ovat aina olleet ukrainalaismielisiä, kuten aikoinaan monet ruotsinkieliset olivat aikoinaan niin sanotusti suomenmielisiä. Ilman heidän rooliaan myös suomalaisen kansallisen sivistyksen kehittyminen olisi ollut erittäin vaikeaa.

Puola, joka toisen maailmansodan jälkeen sai nauttia lähihistorian perusteellisimmasta etnisestä puhdistuksesta, on nyt lähes sataprosenttisesti puolalainen. Onko tilanne ihanteellinen vai ei, voi tietenkin kysyä.

Ainakaan ei enää tarvitse yrittää väittää, että puolalaiset olisivat vain huonoa venäjää puhuvia lähisukulaisia, joita pitää kasvattaa asianmukaisella kielellä ja oikeassa hengessä. Puolan ja Venäjän välinen raja aukeaa railona ja asian taustalla on satojen vuosien historia.

Mutta jos Puola ja Ukraina ovat siellä, missä heidän kieltään puhutaan, eikö samaa ole sanottava myös Venäjästä? Niinhän tosiaan on sanottu. Neuvostoliiton hajotessa jäi 25 miljoonaa venäläistä emämaan ulkopuolelle ja uusi Venäjä lupasi valvoa heidän etujaan.

Baltian maat ovat epätoivoisesti pyrkineet sulauttamaan venäläisväestöään myös pakkotoimin, sen sijaan, että olisivat yrittäneet jatkaa helläkätisempää integraatiota.

Monista entisistä neuvostotasavalloista venäläiset ovat poistuneet suurin joukoin. Joihinkin aivan uusiin maihin heitä sen sijaan on asettunut asumaan suuriakin määriä.

Neuvostoaikana venäläisiä asui esimerkiksi Gruusiassa (Sakartvelo) suuria määriä, Tbilisissäkin heidän osuutensa oli vuonna 1959 18%. Vuonna 1989 venäläisten määrä maassa oli yli 341000, mutta vuonna 2014 enää vain 26453.

Parin viime vuoden aikana on maahan tullut lisää venäläisiä, joita putinistinen kulttuurin regressio ei syystä tai toisesta miellytä. Heidän oleskelunsa jäänee yleensä lyhyeksi.

Kuten tunnettua, gruusialaisilla oli merkittävä roolinsa jo vallankumousta edeltävällä Venäjällä ja etenkin Neuvostoliitossa ja venäjän kieltä osattiin ja osataan siellä hyvin, vaikka venäläiset pilkkaavatkin sikäläistä ääntämystä.

Suomessa taas venäläisten määrä oli vähimmillään 1970-luvulla, jolloin se oli niin pieni, ettei sitä tilastoissa yleensä edes mainittu. Nykyään se on jo lähes 100000, missä luvussa ovat myös ns. paluumuuttajat ja muut venäjänkieliset, jotka eivät aina identifioidu venäläisiksi.

Kun ajattelemme, että Suomen väkiluku on noin 5,5 miljoonaa ja Gruusian (Sakartvelo) 3,7  miljoonaa, saatamme innostua pohtimaan sellaistakin asiaa kuin kansallisten vähemmistöjen synnyn ja katoamisen nopeutta.

Olen aina silloin tällöin sanonut, että venäläiset maahanmuuttajat kuuluvat periaatteessa ongelmattomimpiin: he ovat kristittyjä, valkoihoisia ja indoeurooppalaista kieltä puhuvia. Sitä paitsi heillä oli kokemusta totalitarismista ja uskoin sen tuoneen mukanaan myös rokotuksen uusia vastaavia yritelmiä vastaan. Taisin erehtyä.

Venäläisten sijasta kannattaisikin maahanmuuttajina ehkä suosia ukrainalaisia. Heillä on yleensä muuttohalukkaiden joukossa samat hyvät puolet kuin venäläisillä, samaan aikaan kuin heidän valtionsa on sopivan kaukana omista rajoistamme.

Asia, mitä en koskaan ole ymmärtänyt, on kaksoiskansalaisuus (vrt. Vihavainen: Haun moninaisuuden rikkaus tulokset), jollaisia jaettiin takavuosina oikealle ja vasemmalle sen enempiä miettimättä.

Nythän tuuli näyttää kääntyneen, mikä pantakoon tyydytyksellä merkille. Totean vielä, että jokainen kansa, joka muuttaa ulkomaille, pyrkii säilyttämään jotakin omaansa ja muodostaa yleensä seuroja, joissa vanhan isänmaan muistot nostetaan esille.

Näinhän tekivät jopa nuo sinänsä erinomaisesti integroituneet, uskolliset Venäjän saksalaiset, joiden kiintymyksen kohteena oli samaan aikaan myös tuo suuri isänmaa. Grosse Vaterland, venäläisten harmiksi.

Moninaisuus voi tosiaankin olla myös rikkaus, mikäli se pysyy tietyissä mielekkäissä rajoissa. Ei ole mitään syytä vainota kansallisia teattereita, musiikkiyhtyeitä ja kynäilijöitä. Integroituneellekin emigrantille on aina nautinto päästä puhumaan äidinkieltä oman kansan jäsenten seurassa ja sellaisen paheksuminen saati vainoaminen edustaisi jo sivistymättömyyden alinta astetta.

Aivan toisella tasolla olemme silloin, kun kaukaisesta synnyinmaasta halutaan tuoda uuteen kotimaahan lakeja ja perinnäistapoja, jotka astuvat paikallisten instituutioiden yli. Mutta se on jo laajempi juttu.

Edellisestä voinee tehdä sen johtopäätöksen, että olipa kansakunta kuinka ”kuviteltu” yhteisö tahansa, ei sitä voi hävittää kuvittelemalla jotakin muuta. Edes pommien ja luotien voimaa ei tässä yhteydessä kannata kuvitella liian suureksi.

Kauniin kuoleman syndrooma

 

Soturin psyyke

 

Olen seurailut paria laivaston historiaan liittyvää sivua: Deutsche U-Boote 1906-1945 ((8) Deutsche U-Boote 1906-1945 | Facebook) ja korabli i sraženija (Корабли и сражения (8) Корабли и сражения | Facebook).

Edellinen on saksankielinen ja jälkimmäinen enimmäkseen venäjän- ja ukrainankielinen, aika tasavahvasti. Jälkimmäisessä onkin ollut ajoittain varsin kiivasta sananvaihtoa, eikä Venäjän laivaston historialle ole paljon armoa annettu.

Itse asiassa se oli ajoittain hyvinkin menestyksellistä, sekä Itämerellä että Mustalla merellä turkkilaisia vastaan 1700- ja 1800-luvulla. Japanin sota on sitten luku erikseen, mutta kaikestahan löytyy ylpeilyn aihetta, jos sille päälle ruvetaan ja toisaalta myös pilkkaamisen aiheita.

Molemmat ovat sangen aktiivisia sivustoja ja niiden ohellahan on olemass useita merisotahistorian sivustoja, erityisesti maittain ja myös kategoria ”pienet ja keskisuuret maat”. Kyllä sieltä meidän panssarilaivammekin löytyvät ja lisäksi vieläpä aika asiantuntevaa tietoa niistä.

Mutta historiallinen ja tekninen asiantuntemus, joka monen laivan kohdalla menee hyvnkin pieniin detaljeihin saakka, ei minusta ole se kiinnostavin asia.

Suuret sotalaivat olivat aikoinaan valtakunnan mahdin symboli ja niinpä esimerkiksi Venäjä vielä Tsušiman jälkeen aloitti rakentaa entistä valtavampaa Itämeren laivastoa, jonka suurimpia aluksia se sitten tuskin lainkaan uskalsi lähettää merelle sukellusvenevaaran vuoksui.

Siellä ne sitten makailivat pari vuotta Kruunuvuoren selällä, Helsinkihän oli laivaston päätukikohta. Siellä kypsyi myös vallankumouksellinen mieliala, joka purkautui vuoden 1917 keväällä raakaan murhakampanjaan, jota toteutettiin ympäri Helsinkiä.

Joka tapauksessa hyvin monet maailman suurimmista sotalaivoista joutuivat aikanaan myös taisteluihin. Etenkin Tyynellä merellä ja kyllä myös Atlantilla ja Välimerellä upotettiin niitä kymmenittäin. Valtavista tykeistä ei tainnut olla paljonkaan apua ilmapommeja ja lentotorpedoja vastaan. Harvoin niillä vastustajaankaan osuttiin.

Kun sitten osuttiin, kranaatilla, pommilla tai torpedolla, oli jälki sitä rumempaa. Uppoavista laivoista hypänneet hukkuivat, jos olivat onnekkaita tai saattoivat sitten menehtyä palavan öljyn seassa. Valtavien koneiden, paksujen panssarien ja IT-tykkien antama suoja ei lopultakaan riittänyt.

Teräskolossien mahti oli tosiasiassa kuvitteellista. Hyökkäys oli kasvanut tehokkaammaksi kuin puolustus.

Sukellusveneet mullistivat jo ensimmäisessä maailmansodassa koko merisodankäynnnin. Kapteeniluutnantti Otto Weddigen upotti syyskuussa 1914 75 minuutin kuluessa kolme brittiläistä panssariristelijää.

Sukellusveneet eivät tosin ratkaisseet Skagerrakin  suurta meritaistelua, eikä sitä ratkaissut mikään muukaan, mutta ne osoittivat, missä kehityksen suunta on.

Toisessa maailmansodassa saksalaiset sukellusveneet tekivät valtavasti tuhoa sekä liittoutuneiden sotalaivastoissa että rahtilaivoissa. Risteilijät, jotka vanhastaan oli tarkoitettu sellaiseen sotaan, saivat aikaan vain vähän.

Mutta myös sukellusveneiden torjunta kehittyui nopeasti. Sodan lopulla saattoi se, joka astui palvelukseen sukellusvenemiehenä, olla suhteellisen varma siitä, että kuoli lyhyen ajan kuluessa teräksisessä arkussaan.

Sitäkin oudommalta näyttää katsellessa sivun valokuvia, joissa nuoret ja reippaat sukellusvenemiehet näyttävät hipeiltä ja viettävät aikaa kaikenlaisten hauskuuksien parissa. Kymmenissä kuvia näytetään sitten, millaista jälkeä hyökkääjät saivat sukellusveneissä aikaan.

Vielä hurjemmalta näyttää valokuva, jossa japanilaiset kamikaze-lentäjät hymyilevät vailla huolen häivää, punaisella ympyrällä koristettu liina päänä ympärillä.

Noista kamikaze-joukoista ilmestyi takavuosina kirjakin, jossa on ainakin yhdet muistelmat. Tämä voi kuulostaa ristiriitaiselta, joten tarkennan, että muistelija oli kamikaze-lentäjäksi koulutettu nuori mies, joka ei ehtinyt suorittamaan tehtäväänsä, ennenkuin sota jo loppui.

Kamikaze-lentäjät valittiin tämän mukaan sellaisesta porukasta, jota pidettiin muuten sodan kannalta aika hyödyttömänä, kuten humanisteista. Muistelija itse oli saksan kieleen ja kirjallisuuteen perehtynyt opiskelija.

Muistelen, että lentäjille uskoteltiin, että aika syöksyn loppuvaiheessa pitenee rajattomiin ja urotyön tekijät itse asiassa saavat elää toisenlaisen elämän kuin tavalliset poroporvarit. Lieneekö joku asiaan vakavissaan sitten uskonut.

En mene vannomaan, miten asia esitettiin, mutta olin haistavinani siinä zen-buddhismin vaikutusta ja ajatuksen valaistumisesta. Joka tapauksessa kamikaze-törmäykset tekivät maalina olleissa laivoissa rumaa jälkeä, mikäli koneet nyt pääsivät sinne saakka.

Kamikaze eli taivaan tuuli, joka oli aikoinaan pelastanut Japanin kiinalaishyökkäykseltä, ei tällä kertaa mainittavasti vaikuttanut sodan lopputulokseen.

Toki niin sanottua kunniaa nämä nuorukaiset kyllä saavuttivat runsain mitoin. Sodan jälkeen Neuvostoliitto järjesti valtavan propagandarummutuksen siitä, miten neuvostoihminen ei koskaan antautunut vangiksi. Tässä tietenkin tehtiin se silmänkääntötemppu, ettei noita miljoonia vangiksi joutuneita enää pidetty neuvostoihmisinä.

Toinen, lähes uskomaton asia olivat lentokoneiden puskuhyökkäykset (taran), jollaisia ei muka missään muualla ollut. Siinäkin tietysti ignoroitiin kokonaan Japanin kamikazet, jotka kai sitten halutessa myös voitii selittää jonkinlaisten puolihuumattujen sekopäisten fanaatikkojen touhuksi. Omat pojat olivat yksinkertaisesti vain sankarillisia.

Tosiasiassa noita itsensä uhraavia sotilaita löytyi toisessa maailmansodassa valtavasti eri maiden armeijoista. Osa oli varmasti itsemurhaajia. Miten suuri hyöty tuosta ilmiöstä oli, voi kysyä.

Moni taisi jo luulla, että tämän lajin hulluus katoaisi maailmasta tosien maailmansodan myötä, mutta valitettavasti taisimme erehtyä.

Geton ihmisiä

 

Kaiken kokenut kertoja

 

Andrzej Szczypiorski, Alku. Suomentanut Kirsti Siraste. Tammi 1994, 215 s.

 

Andrzej Szczypiorski (1928-2000) oli merkittävä kirjailija ja poliitikko. Jo poikasena hän osallistui Varsovan kansannousuun ja joutui sen jälkeen Sachsenhausenin keskitysleiriin.

Sodanjälkeisessä Puolassa Szczypiorski osallistui yhä uusiin oppositiohankkeisiin ja joutui vankilaankin. Vapaassa Puolassa hänestä tuli tunnettu kirjailija ja journalisti, joka sai monenlaisia palkintoja sekä kotimaasta että ulkomailta (Länsi-Saksa, Itävalta).Szczypiorskin nimelle perustettiin palkintokin.

Hänen kuolemansa jälkeen löydettiin todisteita siitä, että hän oli tehnyt yhteistyötä salaisen poliisin kanssa. Tämän tarinanhan tunnemme yhä uusista yhteyksistä sieltä, missä salaisen poliisin arkistot avattiin.

 Jonkinlaista yhteistyötä oli, mutta mitä, millä tarkoituksella ja millä vakutuksella ei ole yht selvää. Ainakin hän houkutteli isänsä palaamaan kommunistiseen Puolaan.

Puolalaisen wikipedian perusteella ei näytä siltä, että kirjailija olisi lopullisesti menettänyt maineensa.

Varsin epäpuolalaista joka tapauksessa oli, että kirjailija kääntyi kalvinismiin ja on haudattu Varsovan protestanttiselle hautausmaalle. Venäläisen wikipedian mukaan kääntymisestä ei kuitenkaan ole luotettavia todisteita.

Käsillä oleva romaani sijoittuu Varsovan gettoon ja sen henkilöt ovat moraalisesti sangen erimittaisia, mikä ei suinkaan mene kansallisuuksien mukaan.

Päähenkilöinä voi pitää nuorta poikaa, joka on rakastunut kauniiseen juutalaiseen lääkärinleskeen, jonka kiero juutalaistenmetsästäjä, itsekin juutalainen ilmiantaa saksalaisille.

Naisen pelastamiseksi tarvitaan kokonainen koneisto, jonka tärkeä rengas on saksalainen upseeri, joka tekee työtään ja vie kuolemaan ”sata” juutalaista. Aina silloin tällöin hän kuitenkin yrittää pelastaa jonkun ja onnistuukin siinä.

Itse kukin romaanin henkilöistä saa loppunsa ja enimmäkseen väkivaltaisesti. Nuori mies ja lääkärinleski säilyvät hengissä tavatakseen Pariisissa. Puola, joka taas kerran oli tuhottu molempien naapuriensa yhteistyöllä, herää taas kuolleista.

Kaiken tuhon ja vääryyden keskellä elävät kuitenkin sekä juutalaisuus että puolalaisuus ja jopa saksalaisuuskin erotettuna natsismista.

Kirja alkaa kysymyksellä, eikö sota pitäisi saada loppumaan mahdollisimman pian. Tälle asialle löytyy innokkaita puolustajia, mutta mitä se merkitsisikään: Puola on hävitetty, Eurooppaa hallitsevat natsit, liittoutuneet ovat Pohjois-Afrikassa.

Puolan kohtalo saksalaisten ja moskoviittien (po. moskalien) välissä kautta aikojen on useimmilla alituisesti mielessä ja nykyhetkeä peilataan aina 1400-luvun Tannenbergiin ja 1700-1800-luvun kapinoihin saakka. Ajat muuttuvat ja toisenlaisetkin ovat tulossa.

Maailma menee toistaiseksi toisenlaisten lakien mukaan. Ihmiset ymmärtävät, että heitä odottaa tappaminen, mutta jatkavat silti elämäänsä omalla tyylillään. Kaikki eivät edes kiiruhda pyrkimään pelastukseen, vaikka siihen saattaisi olla mahdollisuus.

Kirjan henkilöt ja heidän käytöksensä saattavat tuntua omituisilta, mutta kirjoittajan asiantuntemusta tuskin voi asettaa kyseenalaiseksi.

Tätä kirjaa ei aluksi voitu julkaista Puolassa ja se julkaistiinkin 1980-luvulla ensin Pariisissa, joka oli puolalaisten vainottujen vanha turvasatama aina 1700-luvulta lähtien.