Mitä uutta?

 

Törmäsin tässä vanhalla kovalevyllä olevaan juttuun, joka näyttää olevan kirjoitettu ammoisina aikoina. Se on vuoden 2011 kansiossa ja luultavasti tähän saakka julkaisematon.

Hiukan epäröin, kannattaako sitä koskaan julkaistakaan tai pitäisikö se ainakin leikata 2-3pätkäksi, koska nykyaikainen lukija pitää jo henkilökohtaisena loukkauksena, jos huomaa jonkun ajatelleen, että hän viitsisi kuluttaa aikaansa enemmän kuin kolmen sivun lukemiseen. Moni ei sellaiseen enää oikein pystykään.

Sitten tuli mieleeni, että myös lehdissä saattaa sunnuntainumeroissa olla hyvinkin pitkiä juttuja, tai ainakin ennen oli. Pakkohan ei kenenkään ole kaikkea lukea, mitä saatavilla on.

Toinen juttu on se, että tiedän varmasti tiettyjen kaikkia sukupuolia edustavien puoliälymystön edustajien käsittelevän tämän esseen (yritelmän) omalla nopealla tavallaan ja luokittelevan sen naisvihaksi.

Koska tällainen on tasoltaan merkittävin intellektuaalinen suoritus, johon he yleensä pystyvät, leimaavat he saman tein kirjoittajan vihapuhujaksi, jonka ovat panneet liikkeelle kateus, katkeruus ja muut vastaavat tunteet.

Älyn ja älyllisen rehellisyyden ajatteleminen sellaiseen rooliin ei kuulu tuon joukon henkisten valmiuksien piiriin. Ad hominem toimii siellä aivan luontevasti, vailla vastavoimia. Sillä ei muuten ole mitään väliä, mutta olisihan se ihan kiinnostavaa saada asiallisia vasta-argumenttejakin.

Tässä nyt joka tapauksessa kajotaan merkittävään aikamme ilmiöön, joka todella on tuonut paljon uutta tähän maailmaan. Mikäli ihminen suhtautuu aikakautensa kulttuuriin aidon kiinnostuneesti, hänen on pakko kysyä, mitä uutta maailmaan ovat tuoneet ne megatrendit, jotka ovat muuttaneet sitä valtavasti jopa viimeisten puolen vuosisadan mittaan.

Olisi naiivia ajatella, että ihmiskunnan tavaton elintason nousu, koulutuksen ja informaation vallankumous, naisten esiinmarssi yhteiskunnassa ja muut vastaavat mullistukset olisivat pelkästään myönteisiä asioita. Tietysti vain kylähullut voisivat pitää niitä pelkästään kielteisinäkään.

Intellektuellien klassinen tehtävä olisi koettaa asettaa uudet ilmiöt omalle historialliselle paikalleen. Me kaikki tiedämme ja näemme, että maailmaan on parin sukupolven aikana tullut valtavasti uutta. Nyt olisi kuitenkin ymmärrettävä, mitä tuo uusi on ja myös mitä se ei ole.

Pelkästään yhteiskunnan ja kulttuurin naisistuminen on tietenkin asia, josta voi kirjoittaa ja tullaan kirjoittamaan kokonaisia kirjastoja. Niissä olevan tietomäärän pystyy hallitsemaan vain tekoäly. Sitähän meistä jokainen voi mielensä mukaan käyttää, mutta tuskin se korvaa omaa yritystä.

 

No, enemmittä apologioitta, tässä tämä vanha tekele sitten on:

Aikamme sankaritar

 

Mihail Lermontovin ”Aikamme sankari”, Petšorin oli hyvin etevä, aito ja rehellinen, mutta pohjimmiltaan kielteinen tyyppi. Hän oli ”tarpeeton ihminen”, tuo illuusioton ja iloton, ilmeisesti kroonista masennusta poteva nuori mies, joka kuitenkin samalla oli tyylikkäästi blasé,, voisi sanoa cool, ellei se kuulostaisi kovin anakronistiselta.

Aikansa sankari tuo Petšorin oli siksi, ettei aika voinut parempaakaan esittää. Ilmeisesti ei ainakaan Lermontovin omassa rajoittuneessa maailmassa ollut mahdollista löytää mitään sen uljaampaa kuin tämä illuusioista ja tekopyhyydestä paljaaksi riisuttu hahmo, mikäli aikoi pysyä rehellisenä. Tyhjää sentimentaalisuutta ja onttoja latteuksia kyllä oli tarjolla riittämiin. Sankarilla oli vain yksi tie ja sitä kulki myös kirjailija itse, kaatuen luotiin tyhjänpäiväisen asian takia, mutta miksipä ei?

И жизнь, как посмотришь с холодным вниманием вокруг,

такая пустая и глупая шутка.

 Oliko elämä mitään muuta kuin raaka pila?  Oliko se ainakaan sankarin arvoinen?

Mutta ei aika varmaan ollut läpikotaisin mätä, tuskin sankarikaan. Joka tapauksessa Petšorin oli aikansa kuva siksi, että hän edusti jotakin sellaista, joka maailmassa näytti olevan uutta, pahaenteistä ja peruuntumatonta.

 Otsikossa Lermontov puhui komeasti ”ajastaan”, vaikka tuota samaa aikaa eli yhdessä kirjailijan kanssa vain hänen pikku maailmansa, mirok, joka koostui samanlaisista sivistyneistä nuorukaisista ja heidän seurapiiristään. Venäjällä, kuten koko Euroopassa, he muodostivat vain hyvin ohuen kerroksen yhteiskunnasta.

Maailma, sanan varsinaisessa merkityksessä ei ollut miksikään muuttunut, ei edes se, mitä talonpojat nimittivät maailmakseen, mir, eli heidän kyläyhteisönsä. Herrat ja orjat jatkoivat elämistään samaan tapaan kuin aina ennenkin. Joidenkin nuorten herrojen masennus ja maailmantuska ei siihen vaikuttanut sitä eikä tätä.

 Ja siitä huolimatta Lermontovin Petšorin oli mitä merkittävin aikansa tuote. Hänen hahmonsa myös ennusti jo laajemminkin tulevaisuutta, sitä maailmaa, joka odottaisi kansanjoukkoja joskus puolentoista vuosisadan päästä.

Se ryhmä, älymystön terävä kärki, joka teki tuota tulevaisuutta, tunsi Petšorinin ongelmat omikseen eikä päässyt niistä irti ennen kuin se huomasi, että väkivalta, jonka ihminen masennuksessa kohdisti omaan itseensä, voitiin kohdistaa myös sen ulkopuolelle ja että murhasta oli mahdollista muotoilla elämän tarkoitus, kun siitä tehtiin jalo uskon teko, joka todisti ihmisen jumaluuden. Netšajev, Bakunin ja lukemattomat muut selvisivät Lermontovin dilemmasta kehittämällä uuden narsistisen Apokalypsiksensa, joka korotti heidät omiksi jumalikseen.

Mutta millainen on meidän aikamme sankari, kuka hän on? Jos aikamme on sairas, kuten sen kuviteltiin jo Lermontovin aikana olleen, on aikakauden sankarikin sitä. Tärkeää on vain, että hän on nimenomaan juuri oman aikakautensa symbolinen edustaja ja sen esiin nostamien hyveiden ja paheiden ruumiillistuma.

Zygmunt Baumanin kirjan Consuming Life kannessa näkyvät nuoren naisen jalat ostoskassien rykelmän päällä. Miksi juuri naisen?

Bauman kantavia ideoita on, että kulutusyhteiskunnassa myös ihminen on tullut tuotteeksi, hänen on myytävä itseään.

Kuluttajastakin tule tuote ja asiaan liittyy, ettei hänen roolinaan enää ole vain kuluttaa tyydyttääkseen tarpeensa, vaan kuluttaa maksimaalisesti ja hyväksyä koko ajan itselleen uusia tarpeita tämän missionsa täyttämiseksi.

Kun ihminen joskus ennen oli ennen muuta tuottaja, joka raahasi mukanaan raskasta pakaasia, joka koostui kestävistä ja pysyvistä arvoista, tulee hänen nyt olla ketterästi liikkuva ikuisessa nykyisyydessä elävä nautiskelija, jonka koko missio on uusien halujen kehittäminen.

Vielä hiljattain rikkautta haalittiin näyttämisen takia, arvokkaat asiat omistettiin ja ne olivat jopa ikuisesti käyttökelpoisia. Nyt hyödykkeitä käytetään ja hylätään yhtä kevyesti kuin ne saatiin. Näyttäminen keskittyy itsensä ja oman kulutuskykynsä näyttämiseen nykyhetkessä, ei omaisuuteen, joka on vain potentiaalia ja jopa painolastia. Sehän tuo velvollisuuksia.

Onko nuori nainen paras kuluttaja? Asia ei ole ilman muuta selvä. Vaikka nuoret ja hieman vanhemmatkin naiset ovat ainoa kohderyhmä, joka suostuu pelkän näyttämisen takia maksamaan mielettömiä summia käsilaukusta, jonka todellinen arvo on hyvin vaatimaton, ei heidän kulutusmahtinsa ilman muuta ole erityisen merkitsevä.

Tärkeätä kuitenkin on, että se on uutta, se on koko ajan nouseva ja yhä hallitsevampi ilmiö.  La Revue-lehti ennusti, että 2000-luvun toisen vuosikymmenen tärkeimpiä historiallisia uutuuksia koko maailmassa on, että naiset viimeinkin tulevat yhteiskunnassa lukumääränsä mukaiseksi voimatekijäksi.

Hyvin mahdollista. Syntyvyys laskee nyt kaikkialla ja tämä luo uuden tilanteen. Sitä mukaa kun ihmiskunta lopettaa lisääntymisen, häviää naiselta rooli perheenäitinä. Kun niin käy, on tie auki ikuiseen sinkkuuteen ja sitä mukaa ikuiseen nykyhetkessä elämiseen. Eihän tulevaisuutta ole, koska ei ole jälkeläisiäkään.

Tunnetun sarjafilmin sankarittaret kunnostautuivat nimenomaan sillä, että antoivat periksi haluilleen ja mieleenjohtumilleen. Puolen kuun palkan sijoittamisessa kenkäpariin on todella sitä jotakin! Tai miksei voisi jopa tehdä velkaa ja ostaa maailman kalleimman samppanjapullon? Tulisipa siinä näytettyä! Tärkeintä joka tapauksessa on, että haluilleen on osattava sanoa kyllä.

Baumanin hahmottelema itsensä tuotteistanut ikuisessa nykyhetkessä elävä halujen herratar on tietenkin narsisti. Muuta tuskin on edes mahdollista kuvitella. Ideaalityyppinä tällä uudella hahmolla ei ole lapsia, mutta saattaa kyllä olla mies tai miksei ”vaimokin”.

Parisuhde on kukaties rekisteröity, mutta kukaan ei kuvittele, että sen tarvitsisi kestää päivääkään kauemmin kuin hyvältä tuntuu. Eihän siinä olisi mitään mielekkyyttä. On kyllä mahdollista, että sankarittarella on lapsia, jonkin verranhan niitä vielä maailmaan siunaantuu, esimerkiksi ns. apilaperheiden kautta, joissa eri sukupuolet vain minimaalisesti häiritsevät toisiaan.

Mikäli lapsia on, on kasvatus narsistista perfektionismia, jossa lapsesta puristetaan viimeisetkin mehut, jotta hän tyydyttäisi äidin kunnianhimoa. Yhdysvaltoja tänä vuonna pöyristyttänyt teos ”Tiikeriäidin taisteluhymni” kuvaa juuri tällaista äitiä, joka tyrannisoi tyttäriään kaikin tavoin pakottaakseen heidät ”huipulle”. ”Tiikeriäiti” todennäköisesti pyrkii tekemään lapsistaan oman kuvansa. Eihän hänellä narsistina muita ihanteita ole, eikä voikaan olla.

 Joka tapauksessa narsisimi määrää sen, ettei halujen vallitsevuus elämän tarkoituksena sulje pois tahtoa: se saattaa loppujen lopuksi olla määräävin piirre, sillä se on väline valtaan, joka taas takaa tyydytyksistä suurimman ja viime kädessä myös mahdollistaa loputtoman kulutusjuhlan.

Sankaritar on feministi ja ihmettelee vilpittömästi, mikseivät kaikki naiset ole feministejä. Heidänhän kannattaisi olla sitä oman etunsa vuoksi, kuten natsi-Saksassa ”arjalaisen” kannatti olla kansallissosialisti.

 Hitler vaati ja sai kiintiöt, joilla korjattiin juutalaisten yliedustus eri aloilla. Sitä seuraavasta arjalaisten yliedustuksesta ei sitten ollut väliä, koska kaiken tulikin kuulua heille.

Märta Tikkanen, haastateltuna pari vuosikymmentä myöhemmin kömpelön kirjansa ”Miestä ei voi raiskata” johdosta totesi vilpittömästi, ettei hän kirjaa hävennyt: ”se oli naisten puolella”. Ajatusta siitä, ettei ole säädyllistä olla puolueellinen ja ettei ihmisiä saisi a priori jakaa sukupuolen perusteella vuohiin ja lampaisiin ei ilmeisesti edes pälkähtänyt kirjailijattaren päähän.

Häpeämätön epätasapuolisuus on aikakautemme sankarittaren maailmassa nostettu kaiken kritiikin yläpuolelle. Sukupuolten keskimääräiset palkkaerot, joissa miehet itse asiassa jäävät huonompaan asemaan, tulkitaan ilman muuta orwellilaisittain ”tasa-arvoisemman” osapuolen hyväksi.

 Samoin tehdään kaikissa muissakin tapauksissa, koskivatpa ne perheväkivaltaa, huoltajuutta tai mitä muuta tahansa.

Narsismia, holtittomuutta, sukupuolisovinismia ja häikäilemättömyyttä on aina ollut. Uutta on, että niitä on alettu pitää itsestäänselvyytenä ja ”tasa-arvoisemman” sukupuolen luovuttamattomana oikeutena sukupuolen perusteella. Väärän sukupuolen edustajilla ne ovat pelkkiä paheita. Yksilö on tässä pelkkä viiteryhmänsä edustaja, hänen ei tarvitse kantaa itsestään vastuuta.

 Oikeudenmukaisuuden ihanteen sijaan asiat kytketään siihen sukupuoleen, jota henkilö ”edustaa”. Sankarittarelle ei voisi edes pälkähtää päähän, että hän voisi olla henkilökohtaisesti vastuussa vain itsestään ja omista toimistaan.

 Ajatus oikeudenmukaisuudesta ja etiikasta, jossa jokainen asia ratkaistaan tapaus kerrallaan suosimatta a priori toista osapuolta, ei pääse häiritsemään sankarittaren ajattelua. Tätä ei ehkä tarvitse edes nimittää kyynisyydeksi, koska asian oikeutus edellytetään niin naiivin kritiikittömästi.

Naisten ja miesten välillä näyttää sankarittaren mielikuvituksessa vallitsevan kollektiivinen antagonismi, joka marxilaisen dialektisen kaavan tavoin ratkeaa vain taistelua kiihdyttämällä ja jossa toisen voitto on aina toisen tappio. Kulutusyhteiskunnan symbolisella keulakuvalla on aivan tietynlaiset arvot. Kaikki, mikä palvelee egoa, on hyvästä, mikä sitä haittaa on pahasta. Häpeä on yksi niistä menneisyyden jäänteistä, joita vastaan on pontevimmin ja määrätietoisimmin hyökätty ja hyvällä tuloksella.

Jos rohkenisi yrittää hahmotella aikamme sankarittaren konkreettista muotokuvaa, siis tarkoittaen sellaisen uuden hahmon ideaalityyppiä, joka on nimenomaan meidän ajallemme ominainen ja kantaa juuri sen hyveitä ja paheita, saattaisi tulokseksi tulla seuraavanlainen hahmo.

Hieman yli tai alle nelikymppinen sinkkutyttö ei ole perustanut perhettä eikä aiokaan. Hänellä on hyvä työpaikka suuryrityksessä tai korkeassa virassa ja hän on jatkuvasti liikkeellä, Brysselissä, Lontoossa, Pariisissa ja New Yorkissa.

Vapaa-aikoina hän suosii eksklusiivisia kohteita ja muodikkaita paikkoja, joiden valitsemisessa auttavat Intelligent Lifen tapaiset oppaat. Ateriointi on tärkeä osa elämää ja gourmet-annokset ovat pikkuruisia, mutta menut pitkiä ja kalliita.

Muodikkaat asut hankitaan Milanosta, Pariisista ja New Yorkista, eikä suinkaan näiden paikkojen halpamyymälöistä. Tavanomaisten merkkituotteiden käyttö on hieman liian vulgaaria ja vaatetta saatetaan käyttää vain kerran, jos sitäkään.

Yhden henkilön budjetiksi tulee näillä tottumuksilla helposti viisinumeroinen summa kuukaudessa, mutta tuloja toki on ja niitä hankitaan lisää ylipitkillä työpäivillä jotka tosin ulkopuolisen mielestä näyttävät pikemminkin lomailulta.

Sankarittaren kielitaito on englannin osalta tavallaan moitteeton, ääntämys ja muodikkaat idiomit ovat kohdallaan, vaikka kirjoitettu kieli saattaa olla tyyliltään alkeellista sekä suomeksi että englanniksi. Missäpä vaiheessa sankaritar olisi saanut laajan yleissivistyksen?

Mutta ammattitermit sekä uusimmat muotikäsitteet ovat hallinnassa ja Intelligent Lifen makutuomareiden arvovaltainen siunaus todistaa, että henkilö kuuluu koko maailman eliittiin. Englannin ja toisen kotimaisen lisäksi saatetaan osata jotakin romaanista kieltä ja kulttuureja hallitaan koko maapallon laidasta laitaan –sikäli kuin asia koskee käyttäytymistä arkipäivän tilanteissa, eritoten ostoksilla ja small talkissa. Tällä tytöllä eivät jää jauhot suuhun.

Sankaritar on siis hyvin koulutettu. Hän ei ole sivistynyt, sillä koko käsite on vanhentunut, mutta hän on suorittanut vähintään maisterintutkinnon ja hallitsee jonkin alan peruskäsitteet ja on aikoinaan hieman päässyt perille siitä tutkimuksesta, johon se perustuu.

Hyvä koulutus on myös viety läpi hyvin arvosanoin, mutta huolimatta siitä sankaritar on oudon kritiikitön, kun asia koskee erilaisia muotivillityksiä. Näyttää myös siltä, ettei hänen mieleensä edes juolahda soveltaa jo koulussa oppimiaan asioita jokapäiväisessä elämässään. Yhtä vähän hänen tarvitsee ymmärtää käyttämiensä sanojen etymologiaa ja eri kielten yhteisiä piirteitä, klassisesta kirjallisuudesta puhumatta. Couldn’t care less.

Sivistyksen tietty puolivillaisuus ei estä innokasta kulttuurin harrastamista. Moderni taide ja teatteri ovat suosiossa, eritoten ooppera ja muut eksklusiiviset huvit, joiden yhteyteen sopivat kalliit puvut, ruoat ja hotellit. Itse sisältö on muuten samantekevää, tärkeitä on, että se tuottaa huumaavan tunteen siitä, että minä harrastan tätä ja suurin osa ihmiskuntaa ei. Voici la distinction.

Vastakkainen sukupuoli on sankarittarelle tärkeä, sillä hän tarvitsee kiitosta kaikkialta. Koska sankarittaremme on aika hyvän näköinen, hänen on helppo herättää vastakkaisen sukupuolen kiinnostus ja siihen hän myös pyrkii.

Toinen juttu on, että narsistinen persoonallisuus ei voi sitoutua muuhun kuin itseensä ja ajan mittaan, nopeastikin, yksi ihailija saa lähteä toisen tullessa tilalle. Viehätysvoiman kokeilu on jatkuvaa ja sen todistaminen käy parhaiten päinsä nolaamalla ihailijat, joiden mitättömyys näin tulee osoitetuksi.

Muutoin vastakkainen sukupuoli on kompastuskivi työuralla. Omia vastoinkäymisiä selitellään ”lasikatolla”, syrjinnällä ja pakolla olla kaksi tai kolme tai yksintein peräti kymmenen kertaa parempi kuin toisen sukupuolen edustaja. Omat kyvyt tuntuvat ylivertaisilta, vaikka niistä käytännössä näyttää usein olevan kummallisen vähän hyötyä.

Tämä tietenkin selitetään vihamielisen ja kateellisen toisen sukupuolen sorrolla. Myyttiset ajatukset omista nerokkaista tippaleipäaivoista ja tunneälystä pönkittävät egoa, vaikka käytännössä näiden arjalaisten erityispiirteiden soveltaminen ei näytä tuottavan mitään tuloksia eikä luovista visioista ja uusien polkujen kulkemisesta ole mitään näyttöä. Niitähän ei voinut oppia ulkoluvun avulla.

 Käytännössä tippaleipä ei tuota mitään omaperäistä ja tunneälyn komeata nimeä kantaa vain taipumus olla ajattelematta asioita loppuun saakka. Myös kykenemättömyys hillitä emotionaalisia purkauksia ja infantiili kiukuttelu merkitään voimakkaan tahdon ja kehittyneen tunne-elämän nimikkeellä taseen plussapuolelle, sillä kyse on naisellisista ominaisuuksista, jotka ovat jo siksi arvokkaita.

Sukupuolinen tyydytys on asia, jonka merkitys on suorastaan myyttinen. Eräässä mielessä se on maailman napa. Maailman todellinen tehtävä on tyydytyksen hankkiminen sankarittarelle, siinä se saa näyttää kykynsä.

 Egon paisumista ei haittaa, vaan pikemminkin palvelee, jos tyydytys jää puolitiehen. Todistaahan se taas kerran omasta erinomaisuudesta ja toisten vähäpätöisyydestä. Haaveet täydellisestä seksuaalisesta tyydytyksestä ovat toki aina läsnä ja antavat pontta ikuiselle kaunistautumisen ja hemmottelun juhlalle, johon voi upottaa rahaa loputtomasti, tavoitteena oman itsen kehittäminen hyödykkeenä, näyttöarvon loputon lisääminen.

 Tämä jatkuu usein yli kahdeksankymmentävuotiaaksi, mitä pidetään erityisen arvostettavana. Linnan juhlien antoisat kaula-aukot ovat yhtä paljastavia niin kaksikymppisillä tytöillä kuin sataa lähetelevillä mummeleilla.

Sankaritar ei ole varsinaisesti frigidi, mutta hänelle ei kuitenkaan tuota tuskaa pidättyä sukupuolisesta kanssakäymisestä pitkiäkin aikoja. Itse asiassa se tuottaa melkoista mielihyvää, kun tietää, miten vaikeaa se on toiselle osapuolelle.

Sankaritar pyrkii nimittään täydelliseen ja ehdottomaan yksinvaltaan seksuaalielämän alalla. Kun hän sanoo ”ei!”, se tarkoittaa ”ei!”, vaikka asia selviäisi vasta yhdynnän aikana tai jopa seuraavana päivänä, kuten muutamassa varsin kuuluisassa tapauksessa.

Sukupuolinen häirintä on sataprosenttisesti sankarittaren itsensä määriteltävissä. Sankarittaren oikeuksiin kuuluu, että epämiellyttävinä pidetyt lähentymisyritykset on kriminalisoitu ja luokiteltu erittäin vakaviksi yleisen syyttäjän toimialaan kuuluviksi rikoksiksi.

Naissukupuolen välttämättömään toimenkuvaan kuuluu kaikkina aikoina ylimääräisten ihailijoiden torjuminen ja sulhaskandidaattien koettelu ja hylkääminen. Tässä sankaritar kehittää sadistisia taipumuksiaan, sillä seksinjanoinen miessukupuoli joutuu pakostakin hyväksymään kaikki asetetut ehdot.

Oikeudessa sankarittarella on myös hyvät mahdollisuudet sadistiseen hallintaan, joka aina kuuluu narsistiseen syndroomaan. Kidutus on tapa todistaa pystyvänsä hallitsemaan elävää olentoa ehdottomalla ja täydellisellä vallalla. Tuo olento voi olla lapsi tai mies tai eläin. Juristin ura tarjoaa yleensä ihanteelliset mahdollisuudet tämän alan nautinnoille ja itsetoteutukselle. Erilainen juonittelu on tässä suhteessa mainio toimintakettä lukemattomissa kysymyksissä, ei vain avioeroja tai lasten huoltajuutta koskevissa.

Prostituutio on asia, joka saa sankarittaren vimmoihinsa. Asia, jonka pitäisi olla hänen täydellisessä ja ehdottomassa kontrollissaan, uhkaakin tulla halvaksi huviksi. Koska tämä on sietämätöntä, sankaritar ei säästä ponnistuksia leimatakseen tällaisen toiminnan alhaiseksi orjuuttamiseksi, joka polkee kaikkien naisten oikeuksia ja on pelkästään miesten vika ja kuuluu siis valtion rankaisemien rikosten joukkoon.

Tieteen alalla postmodernismi tarjoaa meidän aikanamme aivan uuden maailman, jossa nimenomaan sankarittaren narsistinen maailma on tehty a priori arvokkaaksi tutkimuskohteeksi, jossa minkään objektiivisen seikan ei tarvitse häiritä jumalallista egoa ja sen tuntemuksia, joita tutkitaan ehtymättömällä mielenkiinnolla.

Oma ruumis, ruumiillisuus ja ruumiinaukot ovat kaikkien muiden kiinnostuksen kohteiden yläpuolella. Niitä nainen myös hallitsee yksioikeudella ja asia koskee myös niiden tieteellisiä tulkintoja. Sivullisten ei kannata yrittää tulla tätä tiedettä sorkkimaan. Oikeus omaan ruumiiseen koskee tietenkin reaalimaailmassa myös oikeutta sikiön henkeen. Sankarittaren olisi mahdotonta kuvitella, että abortissakaan voisi olla kyse mistään muusta kuin hänen suvereenissa hallinnassaan olevasta asiasta.

Luonnollisista syistä naiselliset sulot alkavat kuihtua jo varhaisessa vaiheessa, mutta tällöin tulee mukaan kauneusteollisuus, joka pyörittää valtavaa bisnestä. Sankarittaremme yrittää prässätä itsestään poikaa, jolla on rinnat, koska homoseksuaaliset muotikeisarit ovat saaneet hänet uskomaan, että niin pitääkin. Tämä yritys on tuomittu epäonnistumaan, luojan kiitos, mutta se tuottaa miljardeja niille, jotka haluavat kerätä nuo tarjolla olevat rahat. Tyhjän myynti on parasta bisnestä ja konsumerismin korkein aste.

Jokainen on nähnyt tämän sankarittaren. Hänen koppavan hymynsä ja nopean askeltamisensa voi erehtymättä löytää Brysselin, New Yorkin ja Singaporen koneesta sekä Diners’s Clubin loosheista ja muista vastaavista paikoista.

 Muita polkuja kulkevia lähimmäisiään nämä sankarittaret eivät vaivaudu pitkään arvioimaan. Heitä kiinnostaa vain se maailma, jossa kuljetaan erinomaisesti vaatetettuina ja tuoksutaan kalliilta. TV:n miljonääriäidit, jotka oudoksuvat suomalaisen keskiluokan typeriä huveja, ovat tämän asenteen puhdasverisiä edustajia.

Mikä on tämän sankarittaren kohtalo ja asema tässä maailmanjärjestyksessä, voisimme kysyä Konsta Pylkkäsen tavoin? Häntähän ihaillaan enemmän kuin ketään muuta. Onko hänessä sitten oikeasti jotakin vikaa?

Eikö hän joka tapauksessa ole juuri tämän aikakauden ylpeä symboli ja niin olleen heijasta ennen kaikkea sitä, mitä nyt pidetään hyvänä? Pitäisikö meidän hakea mittakeppejä joltakin muulta aikakaudelta? Jos sankaritar on sittenkin epätäydellinen, ehkä hän voi kehittyä parempaan suuntaan? Entä mitä tulee tämän sankarittaren jälkeen?

Sankarittaren objektiivinen heikko kohta on, että hän on maho. Hänellä ei ole suotuista vaikutusta ympäristöönsä, koska se on hänelle vain ja ainoastaan väline. Siinä piilee myös aikakauden perusongelma ja asioiden perimmäinen yhteys löytyy narsismista.

Narsismi oli myös Petšorinin sairaus ja jossakin rajoitetussa mielessä myös hänen aikakautensa sairaus. Onko siis mitään uutta auringon alla? Parin vuosisadan kuluttua perusongelma onkin siis yhä sama, vaikka sankarin sukupuoli on vaihtunut? Kukaties ei ole tapahtunut oikeastaan mitään merkittävää muutosta, vaan maailma jatkaa menoaan entiseen tapaansa, vaikka sankarit ja sankarittaret vaihtuvat. Nykyajan sankarittaresta ei enää tule ”naarasta”, joka hoitaa poikasiaan, kuten tapahtui vielä Tolstoin Sodan ja rauhan Nataša Rostovalle. Vapauden piiri on laajentunut ja hyvä niin. Ihmiskunnan onnen määrä on kukaties lisääntynyt tai ainakin voi lisääntyä, kun objektiivisia esteitä ei ole.

Vai kuinka oikein käy? Narsistisen naisen aikakausi merkitsee perheen ja kansan häviötä. Hänen ehkä myönteisin piirteensä on, ettei hänen jälkeensä ei tule ketään samanlaista, vaan tie on auki rajan takana vielä osittain odottaville barbaarien laumoille.

Tässä tätä termiä käytetään arvovapaana käsitteenä muinaisen Rooman tapaan. Se ei siis ole kannanotto barbaarien moraaliseen tasoon, joka tietenkin on keskimäärin ”roomalaista” korkeampi. Se, että sankaritar on konsumerismin papitar, merkitsee hävittävän ja mahon keinotekoisia tarpeita palvelevan haaskaamis- ja saastuttamiskulttuurin leviämistä koko yhteiskuntaan.

Uutta on myös se, että moraalisia kysymyksiä yksilön velvollisuuksista ei edes oteta pohdittaviksi. Karkea kuvitelma kollektiivisten ryhmien, kuten sukupuolen primäärisestä merkityksestä ihmisen viitekehyksenä hävittää moraalin ja ehkä muunkin henkisen toiminnan tarpeettomana.

Umpikuja, johon sankaritar yrittää maailmaa johtaa, ei näennäisesti ole henkinen, sillä hänen maailmassaan ei ole mitään henkistä. Masennus tai maailmankaikkeuden tyhjyys eivät vaivaa häntä, jonka koko mielenkiinnon riittää valloittamaan uusi laukku ja uudella tavalla sijoitettu vyötärö.

 Maailmankaikkeus ei ole kolkko tyhjyys, joka uhkaa ikuisella kadotuksellaan.  Päinvastoin, koko tunnettu maailma täyttyy kiihtyvää tahtia miellyttävillä hyödykkeillä ja aina uudella rihkamalla, mikä hyvin riittää tainnuttamaan sen metafyysisen levottomuuden, joka vaivasi Lermontovia. Henkisesti ja ehkä fyysisestikin maho sankaritar on kulttuurin viimeinen edustaja, ja se riittää hänelle. Hän ei enää kauhistu tyhjyyttä, vaan on liittoutunut sen kanssa. Kun loppu tulee, on se kaiken loppu, mutta hän ei edes ymmärrä, että muuten voisi ollakaan.

Kerrotaan, että hiukan ennen kuin ihminen kuolee, hän kokee suuren euforian, kun elimistön vastatoimet lakkaavat ja se antaa tuholle periksi. Luonnon viisautta kai on, että se, minkä on tapahduttava, tapahtuu ilman tarpeetonta vastarintaa. Ihmiskunnan aika maailmankaikkeudessa on joka tapauksessa rajoitettu.

Oliko ilkeä muotokuva? Niin oli tarkoituskin. Monelle näyttää nykyään olevan mahdotonta käsittää, että ihmisestä, tyypistä tai käytöksestä saisi sanoa mitään pahaa, mikäli hän kuuluu naissukupuoleen.

Silloinhan kyse on naisvihasta. Se taas on yhtä suuri moraalinen pahe ja yhtä mahdoton pudistaa yltään kuin oli aikoinaan syytös neuvostovastaisuudesta. Kollektiivisen naisen valtuutetut edustajat ja vain he pystyvät selvittämään, onko kyse naisvihasta vai ei. Mikä merkittävää; kukaan muu ei voikaan sitä tehdä. Oliko Lermontov sitten miesvihaaja? Tiedä häntä. Kysymys ainakin osoittaa, että aika oli toinen, Lermontovin aikalaiselle kysymys ei olisi voinut tulla mieleen.

Mutta miksi joka tapauksessa kirjoittaa tuon oletetun sankarittaren paheista? Eikö hänellä ole hyveitäkin? Luultavasti on, vaikka aikamme ei taida olla kummastakaan kiinnostunut muutoin kuin kuvitteellisella kollektiivisella tasolla.

Toisenlaisia naisia on vaikka millä mitalla. He ovat maailman kaunistus ja maailman toivo. Miksi siis en kirjoittanut heistä? –Siksi, että myös toinen näkökulma on tärkeä eikä sulje pois toista. Sankaritar symbolisoi tärkeältä osaltaan sitä, mikä kulttuurissamme on vialla. Hänen paheensa on emansipoitu hyveiksi. Tuo Amerikassa syntynyt hahmo on saanut aplodeja kaikkialla, missä amerikkalaista konsumerismia ihaillaan.

Nuoret miehet mielistelevät sankaritarta, vannovat olevansa feministejä ja kiiruhtavat kannattamaan lakeja, jotka ovat olemukseltaan tolkuttomia ja epätasapuolisia. Innokkaimmat jopa korottavat ääntään kimeäksi tehdäkseen ”pehmeän” vaikutelman.

Ulkoisesti kaikki näyttää hienolta kuin kiiltävä kananmunan kuori, mutta sisus on mätä ja ympärillä leijuu pilaantuneen haju. Tämä on meidän kulttuurimme haju. Hedonistinen onni perustuu kulutukseen ja näyttöarvoon, ”hyvännäköinen” korvaa siinä ”hyvän”.

Kulttuurimme tanssii pyhän lehmän, kultaisen vasikan ympärillä, koska se on sokea aidoille arvoille. Niiden olemassaolon se jopa painokkaasti kieltää ja saarnaa jokaisen oikeutta luoda omat arvonsa oman napansa ympärille.

 Se ei tervehdy, ennen kuin sen ihanteeksi tulee nykyisen sankarittaren sijasta tasapainoinen, kohtuuteen ja oikeudenmukaisuuteen pyrkivä ihminen, jonka tavoitteena ei ole maksimaalinen kuluttaminen vaan kehittyminen, ei itsensä myyminen eikä itsensä ihaileminen, vaan itsensä kehittäminen ja parantaminen ihmisenä, lähimmäistensä auttaminen ja pyrkimys kohti sitä maailman todellista kauneutta, joka on avoinna kaikille niille, jotka eivät anna kiiltävän rihkaman sokaista itseään ja pyrkivät pois oman itsensä varjosta.

Tämä ei tarkoita, että sankarittaren muuttuminen sinänsä ratkaisisi mitään, mutta jos hän muuttuu, osoittaa se koko kulttuurin muuttuneen.