Venäjä, Saksa, Suomi ja Stalin

 

Niitä näitä

 

Eilisessä blogissa oli valitettavasti sattunut hirmuinen moka: ei Mannerheim 26.9. 1938 kertonut Paasikivelle, että ”sota oli jo alkanut”, vaan sanoi, että se ”voi alkaa huomenna”.

Kyseessä oli Neuvostoliiton Itämeren laivaston siirtyminen Helsingin ohi avomerelle. Se sivuutti 29.9. yöllä Suursaaren ja Paasikivi sai sitä koskevan sähkeen aamuyöstä.

Suomalaiset kuormasivat jo Turussa laivoihin pataljoonan, joka suuntautui kohti Ahvenanmaata, mutta jätti sitten menemättä, kun sitä ei siellä tarvittukaan. Helsingissä laivaston operaatio myös sai aikaan melkoisen hässäkän ja painajaisen luultiin jo alkaneen.

Kaikkea sitä sattuu, kun luottaa lähimuistiinsa. Yritän ottaa opiksi.

 

                                                                                  @   @   @

 

Palatakseni siihen, onko Venäjän nykyiseen väkivaltapolitiikkaan ”syynä” tuon maan ertitynen historiallinen kehitystie, joka poikkeaa länsimaisesta, vai onko syytä korostaa helpommin tutkittavissa ja perusteltavissa olevaa lähimenneisyyden poliittista kehitystä, joka olisi hyvinkin voinut olla aivan toisenlainen, muistutan siitä, että Saksan natsismia selitettiin aikoinaan nimenomaan tuon maan historiallisella erityistiellä (Deutsche Sonderweg).

Kyseessä oli muka muusta Euroopasta olennaisesti poikkeava kehityskulku, joka toteutui erityisesti Preussissa ja vei siten mukaansa koko Saksan. Orjaileva alistuminen auktoriteetille näytteli siinä keskeistä osaa ja ongelman ydin ei ollut niinkään poliittinen eliitti, kuin koko laaja pikkuporvaristo, nuo kunnollisuutta (Tüchtigkeit) ja järjestystä (Ordnung) vaativat laumasielut, joilla ei ollut omaa tahtoa eikä kriittistä asennetta.

Venäläisestä yhteiskunnasta on nyt tullut suuressa määrin samanlainen kuin aikoinaan saksalaisesta. Johtajaa seurataan ja palvotaan sokeasti, koko yhteiskunta on militarisoitu ja media yhdensuuntaistettu (gleichgeschaltet). Ei Putin olisi muualla Euroopassa voinut olla mahdollinen. Näin me uskomme.

Nuo kuvaukset saksalaisuuden erityisestä olemuksesta olivat aika huvittavia monessa suhteessa. Saksassa nimenomaan olivat vaikuttaneet niin renessanssi, valistus ja uskonpuhdistus kuin roomalainen oikeus ja feodalismi. Siellä oli jo varhain kehittynyt ja järjestynyt ns. kansalaisyhteiskunta (l’état bien policé), minkä Marc Raeff on nostanut suorastaan esikuvalliseksi demokraattisen mentaliteetin lähteeksi.

Venäjällä oli toisin. Niin tai näin, mutta nimenomaan Saksassa se Hitler kuitenkin nousi valtaan ja sai lähes koko kansan innokkaasti ja jopa fanaattisesti seuraamaan itseään. Jokainen voi miettiä, miten suuri todistusvoima pitkän keston kulttuuri-ilmiöillä loppujen lopuksi oli fasismin kannatuksen lisäämisessä. Vai vaikuttiko se yhdessä maassa yhdellä tavalla ja toisessa taas vastakkaisella?

Selvää joka tapauksessa on, että ilman Versailles’n rauhan ja sen jälkilämmittelyjen (nälkäsaarto, miehistys, ym.) huomioimista ei Hitler-ilmötä kannata yrittää selittää.

Rohkenisin tehdä sen lohdullisen johtopäätöksen, ettei Venäjänkään historia ole predestinoinut sitä ikuiseksi tyrannien hallitsemaksi laumayhteiskunnaksi. Ymmärtääksemme nykyisyyttä meidän on vain tyydyttävä ennen muuta poliittisen historian tutkimiseen.

 Se muu aines ei ole vailla merkitystä, mutatase on toissijaista. Neuvostokauden kokemukset, valtava ”Suuri isänmaallinen sota”, jonka mittasuhteita ihminen ei voi edes käsittää ja Neuvostoliiton romahdus ovat lähimpiä ja olennaisimpia asioita nykyistä Venäjää selitettäessä.

Muilla ”syillä” on merkitystä vaihtelevasti, ne ovat eriasteisia selittäjiä tai ei selittäjiä lainkaan. Välttämätön ehto on ollut Putinin päässä syntynyt päätös väkivaltaisesta operaatiosta, joka venäläisen perinteen mukaisesti hoituisi lakaisemalla vihollinen tieltä pois tieltä hatuilla huitoen.

Max Jakobson esitti aikoinaan vertauksen vuorikiipeilijästä, joka putoaa jyrkänteeltä syvyyksiin. Kun haluamme selittää sitä, voimme aloittaa vaikkapa kyseisen vuoren syntymisestä, sen geologisesta historiasta miljoonien vuosien takaa. Seuraavaksi etsimme vuorikiipeily-nimisen oudon harrastuksen synnyn historiaa. Sitten selitämme, mikä sai juuri kyseisen henkilön lähtemään kohtalokkaalle matkalle juuri kyseisnä ajankohtana.

Välttämätön ehto koko tragedialle ja se kaikkein kohtalokkain tapahtuma oli kuitenkin liukastuminen. Ellemme huomioi tai peräti pysty selittämään sen syntyä, on työmme ja vaivamme turhaa.

Venäjä on juuri nyt osoittanut uskomatonta aggressiivisuutta vastoin kaikkia kohtuullisia odotuksia. Selittyykö asia sen historian pitkän keston ilmiöillä esimerkiksi mongolivallasta tai Iivana Julmasta lähtien vain ei, on samanlainen kysymys kuin vuoren synnyn merkitys vuorikiipeilijän putoamiselle.

Venäjä lähti aggression tielle ja asian ratkaisi viime kädessä muuan ”mudak”, joka oli yhtä kevytmielinen kuin häikäilemätön poliitikko, ”gopnik” (ks. Vihavainen: Haun gopnik tulokset ), joka luuli pystyvänsä yllättävällä lyönnillä saamaan helpon ratkaisun ongelmiinsa.

Se, että kansa on antanut asialle myöhemmin kannatuksensa on sitten toinen asia. Väkivallan käyttö Ukrainan lysymyksessä oli ennen hyökkäystä venäläisten keskuudessa hyvin epäsuosittu idea, kuten mielipidetutkimukset osoittivat (ks. Vihavainen: Haun levada ukraina tulokset ).

Autoritarinen Venäjä on historian varrella osoittanut kykenevänsä noudattamaan monessa tilanteessa hyvinkin järkevää politiikkaa, mitä ei voi aina sanoa esimerkiksi Ranskasta ja Englanista. Venäläiset käyttäytyivät hyvin Pariisissa, päästessään sinne Napoleonin kukistamisen jälkeen, eikä Wienin kongressi noudattanut mitään kostopolitiikkaa. Ranska intresseineen oli mukana päättämässä. Siinäpä pohtimista nykyajalle.

Rajapolitiikassa noudatettiin legitimiteettiperiaatetta, mutta ei sentään kuviteltu ennen sotaa vallinneiden rajojen olevan jostakin syytä ikuisia, loukkaamattomia ja pyhiä. Silloin diplomaatitkin olivat vielä diplomaatteja eivätkä mielestään ikuisten totuuksien hölöttäjiä ja niiden julistajia silloinkin, kun kukaan ei ole heidän mielipidettään kysynyt.

 

                                                                                  @    @    @

 

Viktor Jerofejev (ks. Vihavainen: Haun gopnik tulokset) on kirjailija, jonka tyylilaji on usein hulvaton rienaus ja camp-huumori, joka saavuttaa gargantuamaiset mitat ja naurattaa niitä, jotka eivät ole tosikkoja. Muita se epäilemättä vimmastuttaa. Esimerkiksi teos ”Entsiklopedija russkoj duši” on niin mieletön rienaus, ettei sitä voi enää lajissaan ylittää.

Jefofevev osaa kyllä kirjoittaa myös täysin vakavasti ja tasapainoisesti. Teoksessa ”Mužtšiny” (1997) hän on muistellut lapsuuttaan nomenklatuuraperheessä, jossa isä toimi Stalinin henkilökohtaisena ranskan tulkkina ja sai siitä hyvästä tsaarin-Venäjän tyyliin kantaa peräti kenraalin univormuakin.

Stalinin lähipiiristä on muistelmia paljonkin. Tässä tapauksessa lähteenä on tulkki, joka keskustelee poikansa kanssa ja vastaa mielenkiintoisiin kysymyksiin.

Jerofejevin isä, joka kuoi vuonna 2011, pohdiskeli, että kommunismi olisi ollut maailman paras yhteiskunta muoto, mutta venäläiset eivät olleet siihen valmiita, kuten eivät nyt olleet valmiita demokratiaankaan. Joka tapauksessa Stalinilla kaikkine valtavine syntitaakkoineen ja paheineen oli myös valoisa puolensa.

Jerofejev senior vahvistaa sen yleisesti tunnetun asian, että Stalin varoi antautumasta yleiseen kostopolitiikkaan koko Saksan kansaa kohtaan ja sen sijaan, vanhan leniniläisen taktiikan mukaisesti, mobilisoi tietyn kansanosan, joka sitten hoiteli niitä muita venäläisten puolesta.

Halukkaita saksalaisille kostajia oli kyllä liikkeellä, esimerkiksi Ilja Ehrenburg, joka sodan aikana oli kirjoittanut verta tihkuvia, kostonhimoisia ja erittäin suosittuja madonlukuja koko Saksan kansalle. Hänet pantiin sodan jälkeen kuriin.

Myös Suomelle vihamielisiä piirejä oli merkittävissä asemissa, kuten tiedämmekin. Stalin nosti muutenkin sateenvarjonsa sekä Mannerheimin että Suomen ylle, millä varmasti oli olennainen  merkitys.

Harvemmin näkee viitattavan erityisesti Ždanovin aktiiviseen rooliin Suomen pelastajana sovjetisoinnilta. Jerofejevin mukaan hän kuoli infarktiin taistelleessaan tämän erittäin epäsuositun asian puolesta NKP:n keskuskomiteassa.

Tämän tason todiste on toki kovin heiveröinen, mutta mitä Staliniin tulee, se sopii kyllä hyvin yhteen sen kanssa, mitä muutenkin tiedämme.

Toki Stalin oli ihmishirviö siinä mielessä, että hän aiheutti miljoonien ihmisten  ennenaikaisen kuoleman, kärsimykset ja henkisen vammautumisen tolkuttomalla ”sosiaalisella insinöörityöllään”, mutta olisi typerää kuvitella, ettei hänellä sen takia olisi voinut olla mitään positiivista roolia Suomeen nähden.

Kyllä hänellä oli ja asiat olisivat jopa suurella todennäköisyydellä voineet mennä paljon, paljon pahemmin, mikäli Stalinin asenne Suomea kohtaan olisi ollut toisenlainen. Stalin oli hyvä oppimaan ja sai opetuksensa. Ei se Kekkonen suotta puhunut niin kauniisti hänen kuolemansa johdosta pitämässään puheessa.

Mutta näistä asioista olen jo kirjoittanut teoksessani Stalin ja suomalaiset ja Kimmo Rentola on vielä käyttänyt paljon enemmänkin lähteitä samasta asiasta.