Historian käyttömahdollisuuksista
1600-luvulla oli tapana julkaista
kuvasarjoja eri maiden ihmisistä. Niissä oli kuvattu heidän kansallinen pukunsa
ja lueteltu heidän hyveensä ja paheensa ja muitakin kiinnostavia tietoja.
Muistan hieman yllättyneeni, kun ruotsalaisten paheena mainittiin julmuus. En
muista, että sitä olisi minkään muun kansan kohdalla mainittukaan.
Ainahan syitä löytyikin. Tukholman verilöyly,
jossa satakunta ylimystä mestattiin, kuului Ruotsin historiaan, mutta oli toki
tanskalaisten työtä. Viikinkien veriset retket eivät nekään olleet vain
ruotsalaisten tekemiä ja 30-vuotisessa sodassa Ruotsi oli jopa ottanut käyttöön
sota-artiklat, jotka kielsivät raakuudet siviiliväestöä kohtaan. Se oli jopa
poikkeuksellista.
Skoonen sodassa epäilemättä pyrittiin
masentamaan snapphane- sissiliikkeen sisua seivästämällä kiinni saadut johtajat
(ks. Vihavainen:
Haun julma ruotsi tulokset), mutta tämä raaka rangaistus ei ollut
pelkästään ruotsalaisten käytössä. Kun kysymys oli 1600-luvusta, ei suuresta
Pohjan sodasta vielä voinut olla kyse.
Mutta tosiasia on, että julmuudestaan
ruotsalaiset olivat kuuluisia ainakin tämän gallerian maalaajan tietoisuudessa (ks.
Vihavainen:
Haun hyviä tyyppejä stereotyyppistä tulokset ).
Englantilaisten raakuudesta, joka
purkautui myös sisällissodissa, tiedettiin kuitenkin myös yleisesti ja skotit,
jotka olivat koko Euroopassa tunnettuja palkkasotureina, eivät asiaa juuri
parantaneet. Saksalaisten karkeus oli käsite ja Alppien eteläpuolella heihin
suhtauduttiin alentuvasti.
Venäjä oli siellä matkailleiden mielestä ”villi
ja barbaatinen”, mutta ei vailla hyväkään puolia. Meillä se tunnettiin hyvin
(ks. Vihavainen:
Haun tarkiainen tulokset). Kaikkialta saattoi löytää sekä hyvää, että pahaa.
Näyttää siltä, että monet ovat viime
vuosina vaivanneet paljon päätään sillä, mikä merkitys on Butšan verilöylyllä
venäläisyyden ymmärtämisen kannalta. Jonkinlainen alan ennätys on sillä kynäilijällä,
joka on pohtinut, voiko moisen tapahtuman jälkeen enää lukea venäläistä
runoutta.
Mitäpä sanoakaan, maailma n täynnä
ongelmia ja historiastahan niitä vastauksia etsitään, mistäpä muualta. Panen
tähän uudelleen asiaa koskevan vanhemman blogini, koska huomasin, ettei sen aihe
ole vanhentunut, enkä sitä itsekään enää muistanut:
sunnuntai 31.
joulukuuta 2023
Venäläisen
erityisyyden juuria
Nykyään on muotia selittää Venäjää ja
venäläisyyttä kovin kaukaisilla asioilla. Keskiaika on mainio varasto
kaikenlaista omituisuutta ja sieltä löytyy aina jotakin tarvitseville.
Tiivistäen voidaan sanoa, että Venäjä on aina ollut sitä ja sitä eikä koskaan
tätä tai tuota. Tämä näyttää tyydyttävän monien tiedolliset tarpeet.
Itse en suinkaan sulje pois enempää
tataarilais-mongolisen despotian kuin hesykastisen mystiikan merkitystä Venäjän
kehitykselle. Jotakin mahtanee merkitä jopa suomalainen verenperintökin, mutta
vaikeudet tulevat silloin, kun pitäisi sanoa, mikä nimenomainen merkitys niillä
kullakin on ollut.
Historiassa on valitettavasti niin
paljon erilaisia vaikuttavia voimia, että on tuskin koskaan mahdollista tislata
niistä esille jonkun nimenomaisen tekijän vaikutusta, sitä paitsi aina löytyy
myös sellaista ainesta, joka on kauniille teorialle vastakkaista. Ei sitäkään
oikein ole sallittua pyyhkäistä noin vain syrjään, jos halutaan olla vakavasti
otettavia.
Aikoinaan pohdiskeltiin paljon
saksalaisuuden erikoislaatua, sen poikkeavaa kehitystietä (Deutsche
Sonderweg), joka selittäisi alttiuden natsismille ja vastakohtaisuuden
demokraattiseen mielenlaatuun nähden.
Kuitenkin Saksa oli Euroopan sydämessä
ja koostui hyvinkin erilaatuisista osista, joilla oli kullakin oma historiansa.
Kaikki eurooppalaisen yhteiskunta- ja aatehistorian merkittävämmät murrokset
kuuluivat myös saksalaisten maiden historiaan.
Luulen, että Saksan erikoisuuksien
pohdiskelijat saivat aikoinaan älyllisen tyydytyksen työstään ja mielestään
ymmärsivät, miksi natsismin täytyi tulla maailmaan. Sitä en tiedä, miten heidän
päättelynsä edesauttaa nykyisen nyhverö-Saksan ymmärtämistä, jonka symboliksi
hyvin sopii Der Deutsche Michel, tuo flegmaattinen lallus (ks. Vihavainen:
Haun deutsche michel tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).
Historialliset selitykset ovat usein
hyvin houkuttelevia, mutta niissäkin on syytä pysyä kohtuudessa ja pitää
ainakin silmällä myös lähimenneisyyttä, vaikka satojen vuosien päässä
häämöttävä muinaisuus tuntuisikin aivan erityisen hyvältä selittäjältä.
Lähimenneisyyden voi nimittäin ainakin
katsoa vaikuttaneen varmasti nykyisyyteen aivan suorallakin vaikutussuhteella:
Hitlerin ajan saksalaiset muistivat hyvin sen sodanjälkeisen
rankaisupolitiikan, joka kohdistui viattomaan siviiliväestöön ja jota perustetiin
selittämällä oikein virallisesti saksalaiset yksin sotaan syyllisiksi.
Venäjä, Neuvostoliiton hahmossa, nousi
supervallaksi nimenomaan kommunismin tunnusten alla. Jo tsaarin aikana se oli
ollut suurvalta, mutta supervallan käsite oli jotakin uutta auringon
alla. Ideologian todistelut siitä, että se olisi koko maailman todellinen
johtaja ja koko historian korkein saavutus, eivät tuntuneet ainakaan kaukaa
haetuilta.
Supervallan status oli hankittu
käsittämättömän suurin ihmisuhrein, jotka olivat hyvin todellisia ja kaikkien
tuntemia. Neuvostosysteemin romahdus merkitsi siten äkillistä pudotusta hyvin
korkealta. Itsekehun alalla Neuvostoliitto oli saavuttanut luultavasti uuden
maailmanennätyksen ja päässyt ainakin natsien rinnalle, ellei ohikin. Nyt kupla
puhkesi.
Romahdukseen liittyi taloudellinen
ahdinko, joka on verrattavissa Saksan 1920-luvun alkuun. Kuten
mielipidetutkimukset osoittavat, kommunismi oli äkillisesti menettänyt
maineensa, mutta eihän tämä tehnyt tyhjäksi sitä maailmanhistoriallista
urotyötä, jonka Venäjä oli tehnyt miljoonauhrein voittaessaan Saksan. Myös
supervaltaisuuden gloorian menetys jäi kaihertamaan.
Vielä 2000-luvun alkupuolella enemmistö
venäläisistä suhtautui mielipidemittausten mukaan skeptisesti Venäjän
mahdollisuuksiin palata jälleen suurvallaksi. Usko tähän mahdollisuuteen
lisääntyi merkittävästi vasta Krimin kaappauksen jälkeen. Sitten alkoikin vanha
suola janottaa.
Kun Venäjä nyt on joutunut vanhaan,
klassiseen asemaansa, jossa koko läntinen Eurooppa on asettunut sitä uhkaamaan,
on sen reaktio varsin ymmärrettävästi ollut samanlainen kuin 1800-luvulla
vuosien 1830-1831 ja 1863-1864 Puolan kapinoiden aikana. (ks. Vihavainen:
Haun meidän ja teidän vapautenne tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).
Suurvaltaisen imperialismin
haamusärkyyn on liittynyt pahastuminen siitä, että ”sivulliset” julkenevat
puuttua ”slaavien perheriitoihin”. Puolan kapinoiden kukistamiseen liittyi
törkeä yritys koko puolalaisuuden tuhoamiseen, mikä oli rikollista politiikkaa
millä tahansa mittarilla. Silti asia vetosi venäläiseen isänmaallisuuteen, kun
siihen liittyi Euroopan esittämä uhkaus.
Kommunistivallan kausi kesti Venäjällä
pari kertaa kauemmin kuin Itä-Euroopan ns. kansandemokratioissa. Se merkitsi
sitä, ettei sen romahtaessa Venäjällä ollut enää elävää muistoa siitä, mitä oli
olut ennen vallankumousta.
Ideologian tasolla tämä senioriteetti
merkitsi sitä, että Neuvostoliiton status oli laadullisesti ylempänä kuin
Itä-Euroopan maiden. Neuvostoliitossa kerrottiin rakennetun kehittynyt eli
kypsä sosialismi (razvitoj l. zrelyj sotsializm), jollaista
Itä-Euroopassa vasta rakennettiin. Venäjällä sen sijaan rakennettiin täyttä
häkää jo kommunistista yhteiskuntaa.
Tämä johtoasema koko maailmanhistorian
kehityksessä oli tietenkin ylpeä rooli ja siitä myös seurasi, että pidemmälle
ehtineenä Neuvostoliitto antoi normin koko muulle maailmalle, joka
lainomaisesti oli ennemmin tai myöhemmin siirtyvä sosialismiin ja sitten
kommunismiin.
Myös Itä-Euroopan kansandemokratiat
olivat tietenkin sidottuja neuvostoliittolaisen mallin toteuttamiseen ja olivat
omaksuneet tavoitteekseen tuon kehittyneen eli kypsän sosialismi rakentamisen.
Kun se olisi saavutettu, tulisi niiden vuoro alkaa rakentaa kommunismia, jonka
Neuvostoliitto silloin olisi jo kaiketi saavuttanut.
Toisaalta mikään toinen maa ei voinut
antaa normejaan uranuurtajamaalle, koska ei ollut vielä ehtinyt
yhteiskunnallisessa kehityksessään niin pitkälle. Itse asiassa mistään ei
löytynyt kriteereitä, joiden mukaan Neuvostoliiton reaalisosialismia olisi voinut
arvostella. Sen työväenluokan kollektiivista viisautta edustava puoluekin teki
aina päätöksensä yksimielisesti.
Jälkikäteen ajatellen tuntuu
uskomattomalta, että niin monet myös ns. älymystön piiriin itsensä lukevat
henkilöt ottivat tämän anti-intellektualismin aivan vakavasti jopa -ja
erityisesti- ulkomailla.
Venäjällä oli tietenkin pakko olla
ainakin hyväksyvinään tämä ajatus puoluevaltion erehtymättömyydestä ja
pyhyydestä. Jos nyt ei kuitenkaan uskonut kommunismiin, olivat reaalisia
asioita ainakin suurvaltaisuus ja isänmaallisuus, sekä tietenkin kaikkea valvovan
ison veljen ”kaikkinäkevät silmät ja kaikki kuulevat korvat”, joista runoilija
Lermontov jo 1830-luvulla puhui.
Samanlaiset asiathan ne pitivät myös
Hitlerin hallintoa pystyssä, mutta tässä tapauksessa ne oli ymmärrettävä
toistensa vastakohdiksi.
Venäläinen nykytodellisuus ammentaa nyt
suurvaltaisuuttaan ja chauvinismiaan ennen muuta1900-luvun runsaista
varastoista. Niillä oli suoranaiset edeltäjänsä 1800-luvulla, eikä mikään estä
etenemästä aina keskiajalle asti, kun nykytilanteen historiallisia juuria
haetaan.
Lähimenneisyyden laiminlyöminen olisi
tässä kuitenkin suuri virhe, kuten monet Venäjä-spesialistit ovat todenneetkin
(ks. Vihavainen:
Haun graziosi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).
Venäjän nykyinen nousu maailman
häiriköksi ja sen asettuminen Euroopan vastapooliksi on sangen valitettava
asia, jota ei voi pitää ennalta määrättynä. Mitään periaatteellista uutta tässä
asetelmassa ei kuitenkaan ole ja sen ymmärtämiseksi on syytä ensin katsoa
lähelle ja vasta sitten kauemmas.