Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle kehittynyt sosialismi. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle kehittynyt sosialismi. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit

keskiviikko 28. lokakuuta 2026

Julmia kansoja

 

Historian käyttömahdollisuuksista

 

     1600-luvulla oli tapana julkaista kuvasarjoja eri maiden ihmisistä. Niissä oli kuvattu heidän kansallinen pukunsa ja lueteltu heidän hyveensä ja paheensa ja muitakin kiinnostavia tietoja. Muistan hieman yllättyneeni, kun ruotsalaisten paheena mainittiin julmuus. En muista, että sitä olisi minkään muun kansan kohdalla mainittukaan.

      Ainahan syitä löytyikin. Tukholman verilöyly, jossa satakunta ylimystä mestattiin, kuului Ruotsin historiaan, mutta oli toki tanskalaisten työtä. Viikinkien veriset retket eivät nekään olleet vain ruotsalaisten tekemiä ja 30-vuotisessa sodassa Ruotsi oli jopa ottanut käyttöön sota-artiklat, jotka kielsivät raakuudet siviiliväestöä kohtaan. Se oli jopa poikkeuksellista.

      Skoonen sodassa epäilemättä pyrittiin masentamaan snapphane- sissiliikkeen sisua seivästämällä kiinni saadut johtajat (ks. Vihavainen: Haun julma ruotsi tulokset), mutta tämä raaka rangaistus ei ollut pelkästään ruotsalaisten käytössä. Kun kysymys oli 1600-luvusta, ei suuresta Pohjan sodasta vielä voinut olla kyse.

       Mutta tosiasia on, että julmuudestaan ruotsalaiset olivat kuuluisia ainakin tämän gallerian maalaajan tietoisuudessa (ks. Vihavainen: Haun hyviä tyyppejä stereotyyppistä tulokset ).

      Englantilaisten raakuudesta, joka purkautui myös sisällissodissa, tiedettiin kuitenkin myös yleisesti ja skotit, jotka olivat koko Euroopassa tunnettuja palkkasotureina, eivät asiaa juuri parantaneet. Saksalaisten karkeus oli käsite ja Alppien eteläpuolella heihin suhtauduttiin alentuvasti.

      Venäjä oli siellä matkailleiden mielestä ”villi ja barbaatinen”, mutta ei vailla hyväkään puolia. Meillä se tunnettiin hyvin (ks. Vihavainen: Haun tarkiainen tulokset). Kaikkialta saattoi löytää sekä hyvää, että pahaa.

      Näyttää siltä, että monet ovat viime vuosina vaivanneet paljon päätään sillä, mikä merkitys on Butšan verilöylyllä venäläisyyden ymmärtämisen kannalta. Jonkinlainen alan ennätys on sillä kynäilijällä, joka on pohtinut, voiko moisen tapahtuman jälkeen enää lukea venäläistä runoutta.

     Mitäpä sanoakaan, maailma n täynnä ongelmia ja historiastahan niitä vastauksia etsitään, mistäpä muualta. Panen tähän uudelleen asiaa koskevan vanhemman blogini, koska huomasin, ettei sen aihe ole vanhentunut, enkä sitä itsekään enää muistanut:

 

 

 

sunnuntai 31. joulukuuta 2023

Ylpeä rooli

 

Venäläisen erityisyyden juuria

 

     Nykyään on muotia selittää Venäjää ja venäläisyyttä kovin kaukaisilla asioilla. Keskiaika on mainio varasto kaikenlaista omituisuutta ja sieltä löytyy aina jotakin tarvitseville. Tiivistäen voidaan sanoa, että Venäjä on aina ollut sitä ja sitä eikä koskaan tätä tai tuota. Tämä näyttää tyydyttävän monien tiedolliset tarpeet.

      Itse en suinkaan sulje pois enempää tataarilais-mongolisen despotian kuin hesykastisen mystiikan merkitystä Venäjän kehitykselle. Jotakin mahtanee merkitä jopa suomalainen verenperintökin, mutta vaikeudet tulevat silloin, kun pitäisi sanoa, mikä nimenomainen merkitys niillä kullakin on ollut.

       Historiassa on valitettavasti niin paljon erilaisia vaikuttavia voimia, että on tuskin koskaan mahdollista tislata niistä esille jonkun nimenomaisen tekijän vaikutusta, sitä paitsi aina löytyy myös sellaista ainesta, joka on kauniille teorialle vastakkaista. Ei sitäkään oikein ole sallittua pyyhkäistä noin vain syrjään, jos halutaan olla vakavasti otettavia.

       Aikoinaan pohdiskeltiin paljon saksalaisuuden erikoislaatua, sen poikkeavaa kehitystietä (Deutsche Sonderweg), joka selittäisi alttiuden natsismille ja vastakohtaisuuden demokraattiseen mielenlaatuun nähden.

        Kuitenkin Saksa oli Euroopan sydämessä ja koostui hyvinkin erilaatuisista osista, joilla oli kullakin oma historiansa. Kaikki eurooppalaisen yhteiskunta- ja aatehistorian merkittävämmät murrokset kuuluivat myös saksalaisten maiden historiaan.

       Luulen, että Saksan erikoisuuksien pohdiskelijat saivat aikoinaan älyllisen tyydytyksen työstään ja mielestään ymmärsivät, miksi natsismin täytyi tulla maailmaan. Sitä en tiedä, miten heidän päättelynsä edesauttaa nykyisen nyhverö-Saksan ymmärtämistä, jonka symboliksi hyvin sopii Der Deutsche Michel, tuo flegmaattinen lallus (ks. Vihavainen: Haun deutsche michel tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

       Historialliset selitykset ovat usein hyvin houkuttelevia, mutta niissäkin on syytä pysyä kohtuudessa ja pitää ainakin silmällä myös lähimenneisyyttä, vaikka satojen vuosien päässä häämöttävä muinaisuus tuntuisikin aivan erityisen hyvältä selittäjältä.

       Lähimenneisyyden voi nimittäin ainakin katsoa vaikuttaneen varmasti nykyisyyteen aivan suorallakin vaikutussuhteella: Hitlerin ajan saksalaiset muistivat hyvin sen sodanjälkeisen rankaisupolitiikan, joka kohdistui viattomaan siviiliväestöön ja jota perustetiin selittämällä oikein virallisesti saksalaiset yksin sotaan syyllisiksi.

        Venäjä, Neuvostoliiton hahmossa, nousi supervallaksi nimenomaan kommunismin tunnusten alla. Jo tsaarin aikana se oli ollut suurvalta, mutta supervallan käsite oli jotakin uutta auringon alla. Ideologian todistelut siitä, että se olisi koko maailman todellinen johtaja ja koko historian korkein saavutus, eivät tuntuneet ainakaan kaukaa haetuilta.

        Supervallan status oli hankittu käsittämättömän suurin ihmisuhrein, jotka olivat hyvin todellisia ja kaikkien tuntemia. Neuvostosysteemin romahdus merkitsi siten äkillistä pudotusta hyvin korkealta. Itsekehun alalla Neuvostoliitto oli saavuttanut luultavasti uuden maailmanennätyksen ja päässyt ainakin natsien rinnalle, ellei ohikin. Nyt kupla puhkesi.

       Romahdukseen liittyi taloudellinen ahdinko, joka on verrattavissa Saksan 1920-luvun alkuun. Kuten mielipidetutkimukset osoittavat, kommunismi oli äkillisesti menettänyt maineensa, mutta eihän tämä tehnyt tyhjäksi sitä maailmanhistoriallista urotyötä, jonka Venäjä oli tehnyt miljoonauhrein voittaessaan Saksan. Myös supervaltaisuuden gloorian menetys jäi kaihertamaan.

        Vielä 2000-luvun alkupuolella enemmistö venäläisistä suhtautui mielipidemittausten mukaan skeptisesti Venäjän mahdollisuuksiin palata jälleen suurvallaksi. Usko tähän mahdollisuuteen lisääntyi merkittävästi vasta Krimin kaappauksen jälkeen. Sitten alkoikin vanha suola janottaa.

        Kun Venäjä nyt on joutunut vanhaan, klassiseen asemaansa, jossa koko läntinen Eurooppa on asettunut sitä uhkaamaan, on sen reaktio varsin ymmärrettävästi ollut samanlainen kuin 1800-luvulla vuosien 1830-1831 ja 1863-1864 Puolan kapinoiden aikana. (ks. Vihavainen: Haun meidän ja teidän vapautenne tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

        Suurvaltaisen imperialismin haamusärkyyn on liittynyt pahastuminen siitä, että ”sivulliset” julkenevat puuttua ”slaavien perheriitoihin”. Puolan kapinoiden kukistamiseen liittyi törkeä yritys koko puolalaisuuden tuhoamiseen, mikä oli rikollista politiikkaa millä tahansa mittarilla. Silti asia vetosi venäläiseen isänmaallisuuteen, kun siihen liittyi Euroopan esittämä uhkaus.

       Kommunistivallan kausi kesti Venäjällä pari kertaa kauemmin kuin Itä-Euroopan ns. kansandemokratioissa. Se merkitsi sitä, ettei sen romahtaessa Venäjällä ollut enää elävää muistoa siitä, mitä oli olut ennen vallankumousta.

        Ideologian tasolla tämä senioriteetti merkitsi sitä, että Neuvostoliiton status oli laadullisesti ylempänä kuin Itä-Euroopan maiden. Neuvostoliitossa kerrottiin rakennetun kehittynyt eli kypsä sosialismi (razvitoj l. zrelyj sotsializm), jollaista Itä-Euroopassa vasta rakennettiin. Venäjällä sen sijaan rakennettiin täyttä häkää jo kommunistista yhteiskuntaa.

        Tämä johtoasema koko maailmanhistorian kehityksessä oli tietenkin ylpeä rooli ja siitä myös seurasi, että pidemmälle ehtineenä Neuvostoliitto antoi normin koko muulle maailmalle, joka lainomaisesti oli ennemmin tai myöhemmin siirtyvä sosialismiin ja sitten kommunismiin.

        Myös Itä-Euroopan kansandemokratiat olivat tietenkin sidottuja neuvostoliittolaisen mallin toteuttamiseen ja olivat omaksuneet tavoitteekseen tuon kehittyneen eli kypsän sosialismi rakentamisen. Kun se olisi saavutettu, tulisi niiden vuoro alkaa rakentaa kommunismia, jonka Neuvostoliitto silloin olisi jo kaiketi saavuttanut.

       Toisaalta mikään toinen maa ei voinut antaa normejaan uranuurtajamaalle, koska ei ollut vielä ehtinyt yhteiskunnallisessa kehityksessään niin pitkälle. Itse asiassa mistään ei löytynyt kriteereitä, joiden mukaan Neuvostoliiton reaalisosialismia olisi voinut arvostella. Sen työväenluokan kollektiivista viisautta edustava puoluekin teki aina päätöksensä yksimielisesti.

     Jälkikäteen ajatellen tuntuu uskomattomalta, että niin monet myös ns. älymystön piiriin itsensä lukevat henkilöt ottivat tämän anti-intellektualismin aivan vakavasti jopa -ja erityisesti- ulkomailla.

       Venäjällä oli tietenkin pakko olla ainakin hyväksyvinään tämä ajatus puoluevaltion erehtymättömyydestä ja pyhyydestä. Jos nyt ei kuitenkaan uskonut kommunismiin, olivat reaalisia asioita ainakin suurvaltaisuus ja isänmaallisuus, sekä tietenkin kaikkea valvovan ison veljen ”kaikkinäkevät silmät ja kaikki kuulevat korvat”, joista runoilija Lermontov jo 1830-luvulla puhui.

      Samanlaiset asiathan ne pitivät myös Hitlerin hallintoa pystyssä, mutta tässä tapauksessa ne oli ymmärrettävä toistensa vastakohdiksi.

       Venäläinen nykytodellisuus ammentaa nyt suurvaltaisuuttaan ja chauvinismiaan ennen muuta1900-luvun runsaista varastoista. Niillä oli suoranaiset edeltäjänsä 1800-luvulla, eikä mikään estä etenemästä aina keskiajalle asti, kun nykytilanteen historiallisia juuria haetaan.

       Lähimenneisyyden laiminlyöminen olisi tässä kuitenkin suuri virhe, kuten monet Venäjä-spesialistit ovat todenneetkin (ks. Vihavainen: Haun graziosi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

       Venäjän nykyinen nousu maailman häiriköksi ja sen asettuminen Euroopan vastapooliksi on sangen valitettava asia, jota ei voi pitää ennalta määrättynä. Mitään periaatteellista uutta tässä asetelmassa ei kuitenkaan ole ja sen ymmärtämiseksi on syytä ensin katsoa lähelle ja vasta sitten kauemmas.

 

 

keskiviikko 22. heinäkuuta 2026

Juoppojen aikaa

 

Virolaista neuvostokirjallisuutta

 

Toomas Vint, Pikkukaupungin romaani. Suomentaneet Anja ja Juhani Salokannel. Gummerus 1982, 188 s.

 

     Tämä kirja ilmestyi useiden kustantajien yhteisessä ”Neuvostokirjallisuutta”-sarjassa. Jokainen tarpeeksi vanha muistaa nuo vihreäkantiset kirjat, joiden symbolina oli tyylitelty N-kirjain.

     Nyt olen huomannut koko sarjaa jopa pidettävän lähinnä noloja vitsinä, jossa tarjottiin helppohintaista sosialistista realismia taistolaisten uskovahvistukseksi ja muiden saattamiseksi oikeaan uskoon.

     Tämä on aika köykäinen mielikuva. Kun nyt katson tämän kirjan lopussa olevaa sarjan luetteloa, pistävät silmään heti Fjodor Abramovin kolme kirjaa, jotka itse asiassa olivat neuvostoyhteiskunnan täysin säälimätöntä ruotimista aidon realismin, eikä minkään sosialistisen realismin hengessä.

     Ihmettelin jo silloin, miten niiden julkaiseminen oli ylipäätään mahdollista. Sarjan neljäs osa kai sitten jo ilmestyi sarjan ulkopuolella, ellen väärin muista, mutta tuskin se on tärkeää. Abramov oli tutustunut myös Väinö Linnan teoksiin ja oli niiden suuri ihailija. Pitäisin häntä jonkinlaisena Neuvostoliiton Linnana, jonka merkitys ei vbalitettavasti noussut samalle tasolle.

     Hänen teokseensa perustuvaa näytelmää kyllä esitettiin Leningradin (Pietarin) Malyi dramatitšeski teatterissa, jossa se saavutti kulttimaineen.

    Ja olihan sarjassa monta muutakin hyvää nimeä: Viktor Astafjev, Grigori Baklanov,  Vasili Belov, Valentin Katajev, Konstantin Paustovski, Valentin Rasputin, Vasili Šukšin, Juri Trifonov, Ilja Ehrenburg ja tietenkin lisäksi noita virallisia suuruuksia, Maksim Gorkista Aleksandr Fadejeviin, Konstantin Fediniin, Mihail Šolohoviin, ynnä muihin. Aleksandra Kollontaikin on mukana.

     Kaikki noista eivät ole hengen jättiläisiä, mutta vaihaisin koska tahansa vaikka koko amerikkalaisen kirjallisuuden tämän sarjan kirjoihin.

Leonid Brežneviä, jonka ”Pieni maa” saavutti niin valtavan maineen hänen kotimaassaan ja toi tekijälleen ”Neuvostoliiton sankarin” kultaisen tähden, ei sentään ole juuri tässä sarjassa mukana, mutta oli siellä ainakin yksi hilpeyttä aiheuttava nimi: Juri Piskulov kirjallaan ”Neuvostoliitto ja Pohjola”. Hän oli sentään virkamies ja idänkaupan asioiden hoitaja Talouskomissiossa Neuvostoliiton puolella. Tämä huomattakoon.

     Mutta vielä yksi asia sen lisäksi pistää silmään: virolaisia kirjoja on suhteellisen paljon. Mukana ovat Lilli Promet, Mats Traat kahdella kirjalla, Ülo Tuulik,  Mati Unt, Toomas Vint, Arvo Valton ja Lennart Meri.

      Ehkä siinä ei se kaikkein terävin kärki, en tiedä, mutta tuskin nyt ihan kehnoinkaan porukka. Mats Traatin kirjasta muistan pitäneeni ja Mari Unt uskalsi kirjoittaa todella imponoivasti. Lisäksi joukossa on yksi latvialainen, Albert Bels.

     Tämä sarja ei tietenkään ollut ainoa paikka, jossa neuvostokirjallisuutta, myös virolaista julkaistiin. Itse asiassa sieltä saatiin yllättävänkin terävää aikakauden kuvausta m(ks. esim. Vihavainen: Haun mustamäki tulokset ).

     Neuvostoliittolainen elämänmuoto (Sovetski obraz žizni) oli itse asiassa pyhä, sillä se oli virallisesti julistettu sosialismin rakentamisen uusimman ja korkeimman vaiheen, ”kehittyneen eli kypsän sosialismin” (ks. Vihavainen: Haun kehittynyt sosialismi tulokset) yhdeksi keskiseksi osaksi.

     Niinpä kirja, jossa se näyttikin olevan yhtä älytöntä juopottelua ja seksin hamuamista, voitiin periaatteessa käsittää neuvostovastaiseksi agitaatioksi. Stalinin aikana niin tehtiin herkästi.

     Nyt kaikki oli monimutkaisempaa. Julkisuuteen saattoi päästä varsin skandaalimaisiakin kirjoja ja toisaalta viattomat saattoivat jäädä vaille imprimaturia. Kaaderit ratkaisivat kaiken, kuten oli opittu sanomaan jo ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana.

     Tätä taustaa vasten tämä Toomas Vintin kirjakin on kiinnostava. On selvää, ettei mitä tahansa kirjaa annettu julkaista Suomessa, mikäli se neuvostoviranomaisista riippui. Ja taisi se riippua aika paljon.

     Vintin kirja on itse asiassa melko banaali. Siinä muuan ärrävikainen nuori kirjallisuudentutkija lähtee kosimaan ihastustaan, jotta välttyisi jäämästä vanhaksipojaksi, josta kukaan ei tässä elämässä välitä.

     Retki johtaa journalistien seuraan ja tolkuttomaan kännäämiseen, vaikka päähenkilö itse asiassa on raitis  mies. Seuran vuoksi on pakko tehdä kuten muutkin.

     Ihastus on pikkukaupungin kulttuurielämän uusi tähti. Tallinnalaisten silmissä koko kaupunki on varsin naurettava loukko, jonka niin sanottu kulttuurielämä on yhtä tyhjän kanssa. Kaupunki muuten muistuttaa kovasti Rakvereä suurine teurastamoineen ja kylpylöineen.

Päähenkilö ajautuu kommelluksesta toiseen ja uhkaa jo tulla kiinniotetuksi yrityksestä raiskata nainen keskellä katua, mikä ei tienkään olisi koskaan edes käväissyt hänen mielessään. Pahin on viinapiru, joka uhkaa romahduttaa koko projektin, mutta löytyyhän se raittiuskin sentään viimein ja ihastukselle saadaan kukka ojennettua ja kosinta esitettyä.

     Kosinta kuulostaa tytöstä hullunkuriselta, kuten koko mieskin, mutta niin se vain kohtalo johdattaa ihmisiä ja loppujen lopuksi syntyy kuin syntyykin onnellinen avioliitto ja potra poikakin, joka nyt ei taida olla aviomiehen omaa työtä, mutta jossa ei mitään vikaakaan ole.

     Tässä siis onnellinen loppu. Juopot lehtimiehetkin näyttävät jotenkin raitistuvan ja voidaan kai odottaa kehittynyttä eli kypsää sosialismia toteuttavan ja kommunistista yhteiskuntaa rakentavan maan voivan pitää heitä hyödyllisinä kansalaisinaan

    En tiedä, miltä kirja tuntui suomalaisesta lukijasta 1980-luvulla. Ehkä taistolaiset eivät sellaisia lukeneet? En myöskään ole perillä Vintin nykyisestä arvostuksesta. Luulen, että hän on ihan kelpo jäsen siinä kirjallisessa veljeskunnassa, joka on Viron kulttuurin vankka tukipylväs.

 

 

torstai 25. joulukuuta 2025

Menestyneen miehen ura

 

Viron historian murrosajoilta

 

Raimo Pullat, Mis mul meeles. Estopol 2025, 335 s.

 

Kerroin joskus oppilailleni, ettei Venäjän tutkimus tarkoita sitä, että käytäisiin vain venäläisissä arkistoissa ja kirjastoissa istumassa, niin tärkeää kuin se onkin.

Itse asiassa paras Venäjän tutkimus neuvostoaikana tapahtui muissa maissa, ennen muuta Amerikassa, mutta myös esimerkiksi Englannissa, Saksassa ja Ranskassa. Sinne oli kertynyt melko paljon dokumentteja ja myös syntynyt emigranttien perustamia koulukuntia.

Venäjälle matkustaminen ja kielen osaaminen sekä kulttuurin tunteminen olivat tietenkin välttämättömiä, mutta arkistojen sisältämä tieto kuului tiukimmin vartioituihin valtiosalaisuuksiin ja tutkijat joutuivat usein toimimaan sokkoina ja pitämään pimeässä myös lukijansa.

Sama koski niin ulkomaalaisia kuin venäläisiä ja muita neuvostoliittolaisiakin tutkijoita. Tutkija ei saanut nähdä arkistoluetteloita eikä siis päässyt ymmärtämään kokonaisuutta. Tietyissä arkistoissa, kuten Viron ulkoministeriön arkisto, ei ollut lähtökohtaisesti edes oikeutta tehdä muistiinpanoja tai viitata joihinkin nimenomaisiin lähteisiin. Voitiin vain mainita arkiston nimi.

 Mikäli tutkijalle annettiin joitakin dokumentteja ja hän jopa sai luvan tehdä muistiinpanoja, ne tallennettiin leimattuihin vihkoihin, joista ne saattoi lähtiessä uudelleen kopioida. Sen jälkeen leimatut vihot poltettiin, kuten Pullat kertoo.

Lähdeviitteissä annettiin aina vain signum, jonka avulla viitatun lähteen voi löytää arkistosta. Sen sijaan ei ollut tapana kertoa, minkä luontoisesta dokumentista oli kyse, joten koko viitteen todistusvoima jäi täysin hämärän peittoon. Siihen voitiin vain uskoa tai olla uskomatta. Asian tarkistaminen ei ollut realistista.

Jossakin määrin asia erikseen olivat vanhimman historian dokumentit, vaikka jopa keskiajan historian kirjoittamisen oli tapahduttava vallitsevan marxistis-leninistisen ortodoksian mukaisesti.

Paikallinen nationalismi, riistäjäluokkien ihailu ja muut vääristymät uhkasivat virallista totuutta kaikkialla. Moskova ja puolue keskuskomiteoineen olivat tutkijaan nähden samassa asemassa kuin Rooma ja paavi katolisille papeille. Tietenkin niillä oli myös paikalliset asiamiehensä ja uskovaisensa.

Raimo Pullat, (synt. 1935) sai uransa alussa kokea näitäkin ongelmia ja jopa hänen väitöksensä näytti olleen vaarassa. Kaiken kaikkiaan hänen voi kuitenkin havaita olleen melkoinen Hannu Hanhi virolaisten historiantutkijoiden joukossa. Hänen muistelmansa ovat täynnä lukemattomia kuvauksia kunnianosoituksista ja ulkomaanmatkoista, jotka alkoivat jo 1960-luvulla ja eri kansallisuuksia edustavien kollegoiden luettelo käsittää noin 1600 nimeä.

Pullat työskenteli aikanaan myös Viron tiedeakatemian historian laitoksen johtajana, joten edustusmatkojakin tarvittiin ja pääsy ulkomaille epäilemättä sen takia helpottui. Silti on merkillepantavaa, miten paljon tutkimustyötä ja muita matkoja ulkomaille siunaantui tutkimusaiheesta, joka keskittyi niinkin spesifiseen teemaan kuin Tallinnan asukkaisiin ja niiden elämään.

Kysymys oli osittain siitä, että saksalaiset olivat kaapanneet Tallinnan kaupunginarkiston ja vieneet sen sodan aikana Saksaan, jonne Pullatin oli matkustettava sitä käyttämään ja josta hän onnistui sen palauttamaan. Tätä on muuten pidetty hänen varsinaisena suurtyönään, jolla on ollut Viron historiankirjoitukselle olennainen merkitys.

Toinen suurta kansainvälistä liikkuvuutta edistävä seikka on ollut kielitaito. Viron ja venäjän lisäksi Pullat hallitsee myös erityisesti puolan ja suomen kielet ja tietenkin osaa myös saksaa ja englantia. Nuorena hän oli tekemässä myös Viron TV:n Suomi-lähetyksiä.

Avioliitto puolattaren kanssa lähensi tutkijaa Puolaan ja hän on julkaissut tutkimuksia myös Puolan ja Viron sekä Puolan ja Suomen suhteista maailmansotien välisenä aikana. Lisäksi hän on yhdessä poikansa kanssa tehnyt tutkimuksen Suomenlahden pirtukaupasta (ks. Vihavainen: Haun viinameri tulokset ).

Pullatin toiminta sijoittuu aikaan, jolloin kansainväliset suhteet Viroon ylipäätään tulivat mahdollisiksi. Suomi oli aluksi keskeisessä asemassa. 1970-luvulta lähtien järjestettiin joka toinen vuosi suomalais-neuvostoliittolaisia historiantutkijoiden symposiumeja, jotka toimivat erityisesti Helsingin ja Moskovan akselilla.

Sen lisäksi alettiin -ihme kyllä- järjestää joka toinen vuosi myös talous- ja sosiaalihistoriallisia seminaareja, joiden venäläinen pääpaikka oli Leningrad ja joihin osallistui tutkijoita Suomesta (pääpaikka Turku) ja joissa mukana olivat myös Viro ja Latvia, joskus oli vieras Liettuastakin.

Tallinnassa myös ilmestyi Neuvostoliiton skandinavistien julkaisu Skandinavski sbornik, jota Pullat joskin syystä ei edes mainitse. Noita ”skandinavisteja” oli 1980-luvulla useita kymmeniä ellei satoja, mukaan lukien myös filologit, etnologit, sosiologit ja niin edelleen.

Joka tapauksessa siis virolaisten tutkijoiden kansainvälinen yhteistyö kasvoi jo 1970-1980-luvuilla varsin merkittäväksi. Kommunistinen puolue pyrki kahlehtimaan ja suuntaamaan tutkimusta mieleisekseen, mutta onnistui vain osittain. Itse asiassa juuri virolainen Heino Arumäe ensimmäisenä Neuvostoliitossa julkaisi Molotovin-Ribbentropin paktin salaisen lisäpöytäkirjan Rahva hääl-lehdessä vuonna1988. Mutta se oli jo sitä murrosaikaa.

Olisi varsin kiinnostavaa lukea siitä, millaiseksi Viron historian kuvaa yritettiin pakottaa ja millä keinoin ja keiden toimesta se tapahtui. Johannes (Ivan) Käbinin lyhyt Viron historia kertoo, millainen neuvosto-Viron virallinen omakuva oli. Käbin oli Viron kommunistipuolueen pääsihteeri vuosina 1950-1978 ja sen jälkeen Viron korkeimman neuvoston puheenjohtaja vuosina 1978-1983.

Viron ”vallankumouksista” kirjoitettiin instituutissa monta vankkaa nidettä ja vanha akateemikko I.I. Mints innostui myös Baltian maiden vallankumouksen tutkimisesta. Hänhän kävi Suomessakin Kansallisarkiston Venäläisiä sotilasasiakirjoja tutkimassa ja innostui näkemästään. Täällä hänelle, jopa annettiin kaikkea materiaalia, mitä hän kiitteli. Moskovassa oli asia luultavasti toisin, niin alan johtava tutkija kujin hän olikin.

Tämä kirja kertoo kuitenkin vain yhden miehen komeasta urasta eikä Viron historian muuttumisesta perestroikan suuressa kriisissä. Pullatin tutkimukset keskittyivät keskiajalta 1800-luvulle ulottuvaan kauteen ja Tallinnaan. Niistä hän väittelikin peräti kaksi kertaa, toisen kerran Oulussa.

Todettakoon, että käsitykset eteläisen naapurimaan historiasta olivat Suomessakin tuohon aikaan hyvin erikoiset ja meillä ilmestyi siitä tuskin mitään kelvollisia tutkimuksia. Mainittu Käbinin sepustus oli itse asiassa kauan aikaa ainoa suomenkielinen kokonaisesitys aiheesta…

Toki vanhoja kirjoja, kuten Ants Oraksen ”Viron kohtalonvuodet”, saattoi jostakin löytää, mutta kyseessähän oli neuvostovastainen propaganda, kuten koko edistyksellinen älymystömme ymmärsi. Tilanne oli lyhyesti sanoen kauhea.  Mutta oliko se yhtä huono myös Virossa vai peräti vielä huonompi?

Pullatin kirja on, paitsi kirjoittajan oman toiminnan kronikka, vaikka tarjoaakin lukijalle myös kurkistuksen neuvosto- Viron akateemiseen maailmaan nimenomaan historiantutkimuksen alalla.

Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka paljon oli sellaisia tutkijoita, jotka akateemikko Gustav Naanin (fyysikko ja filosofi) tavoin hyvässä uskossa kannattivat virallisia neuvostotulkintoja. Ystäväni Enn Tarvel sanoi minulle jo neuvostoaikana, ettei niitä uskonut kukaan. Ehkä sentään ainakin Naan?

Viron laulavan vallankumouksen myötä monet paksut käsikirjoitukset menivätkin roskakoriin, kuten Pullat mainitsee, mutta niistä ja niiden kirjoittamisesta olisi kiinnostavaa tietää enemminkin.

Sille, joka ei tunne Neuvostoliiton ideologista kehitystä tuona aikana, saattaa monen asian merkitys jäädä hämäräksi.  Asia koskee esimerkiksi akateemikko Juhan Kahkin ristikseen saamaa sosiologista ja sosiaalihistoriallista tutkimusteemaa ”Yhtenäisen neuvostokansan synty, Viron esimerkkien perusteella”. Kirjassa se on muodossa ”Nõukogude rahva sünd Eestis”.

Tämä perustui ajatukseen, että eri kansallisuuksiin jakaantuneen väestön sijasta sosialistinen järjestelmä oli Neuvostoliitossa kehittynyt sille asteelle (kehittynyt eli kypsä sosialismi), että kansallisuutta pidettiin yksilön identiteetin kannalta toissijaisena.

Keskeistä ihmisille sen sijaan tässä uudessa sosialismin kehitysvaiheessa oli osallistuminen yhteiseen kommunistisen yhteiskunnan rakennustyöhön, yhteinen ”Neuvostolainen elämänmuoto” (образ жизни -Советский) ja jopa kansoja yhdistävä venäjän kieli.

Viron kansallisilla pyrinnöillä oli tässä asetelmassa lähinnä kielteinen ja toivottoman taantumuksellinen rooli. Tiedän, että virolaiset tutkijat suhtautuivat tähän suureen ideologiseen sapluunaan yleensä ironisesti, mutta sen oli pyhä ja sen kanssa oli jotenkin elettävä.

Jonkun oli asiat hoidettava myös miehityksen aikana. Se oli yritettävä pitää patrioottien käsissä, muuten tilalle tulisivat täysin pimeät voimat.

Juhan Kahk, joka kuulemma yritti saada pikavauhtia aikaan uuden Viron historian yleisen konseptin, joutuu tässä kirjassa kovin arveluttavaan valoon. Tunsin hänet itsekin ja sain sen käsityksen, ettei hän ollut opportunisti, vaan pikemminkin eräänlainen paasikiveläinen. Toki Pullat tunsi näitä asioita aivan toisella tasolla kuin minä.

Kirjoittaja ei erityisesti arvostele kollegoitaan, mutta Kahkin ja vuonna 1992 Pullatia seuranneen instituutin johtajan, Rein Helmen rooli kyllä esitetään kielteisinä.  Helmen aikana instituutti meni nopeasti konkurssiin ja sen peräti 150 työntekijästä erotettiin puolet.

Itse asiassa olisi ehkä tässä ollut kohtuullista mainita se tavattoman surkea tilanne, mihin Neuvostoliiton ja siis myös Viron talous oli tuohon aikaan joutunut.

Muistelmat ovat aina muistelmia ja niiden keskeinen aihe on muistelija itse. Pullatin kohdalla tarina kertoo yhä uusista menestyksistä ja onnellisesta elämästä, joka toki on se päämäärä, mihin meidän kaikkien on syytä pyrkiä ja sitä arvostaa. Hatunnosto siitä.

Haluaisin kyllä kuitenkin vielä lukea myös sen tarinan, jossa Viron todellinen historia katakombeissa säilytettiin ja viimein kaivettiin esiin sen valheen ja hevonpaskan alta, jonne se oli neuvostoaikana haudattu.

Miten tapahtui herääminen totuuden ymmärtämiseen, jos sitä oli ja miten ja missä rajoissa toimivat ne, jotka eivät halunneet elää valheessa? Oliko niitä, jotka uskoivat valheen välttämättömyyteen ja jopa siunauksellisuuteen? Miten heihin suhtauduttiin? Mikä oli Moskovan ja omien kommunistien roolin suhteellinen merkitys? Miten entiset kollaboraattorit sitten myöhemmin menestyivät ja mitä sanoivat?

Ehkä sellainen kirja onkin jo kirjoitettu?

keskiviikko 7. toukokuuta 2025

Naapurista

 

Venäjä, joka menetettiin

 

Pentti Stranius, Häivähdys Venäjää. Esseitä kulttuurista, kielestä, karjalaisuudesta ja venäläisestä älymystöstä. Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy 2025, 311 s.

 

Elokuvaohjaaja Stanislav Govoruhin (ks. Vihavainen: Haun govoruhin tulokset) teki aikoinaan dokumenttifilmin ”Venäjä, jonka menetimme”. Siinä hän rinnasti vallankumousta edeltäneen Venäjän upeat aikaansaannokset ja bolševikkivallan aikaansaaman syvän rappion. Arvosana jälkimmäiselle oli murskaava.

Tämän kirjan kirjoittaja kuului niihin, jotka aikoinaan menivät Neuvostoliittoon opiskelemaan ja enemmän tai vähemmän kotiutuivat sinne monien opiskeluvuosien aikana. Puolisokin löytyi sieltä.

Tuo mennyt maailma, joka tuntui toimivan täysin eri periaatteella kuin kotoinen rationaalinen byrokratiamme, oli monessa suhteessa kiehtova ja jopa viehättävä, kaikessa kolossaalisessa tolkuttomuudessaan. Venäläinen ihminen toi siihen lämpöä ja sympatiaa.

Oman itsetietoisen ryhmänsä Neuvostoliitossa muodosti älymystö, joka ajatteli yhtä, puhui toista ja teki kolmatta, kuten sanotaan. Se ei koskaan ottanut täydestä virallista propagandaa. Noista ulkomaalaisista opiskelijoista ei aina voinut sanoa samaa.

Itse 1970-luvun alussa Moskovassa opiskellessani en juuri lainkaan tavannut muita suomalaisia. Sen sijaan muistan, miten muuan venäläinen opiskelija oli aidosti suuttunut kuvatessaan erästä tuntemaansa suomalaista, joka oli hänelle kehunut elämää Neuvostolitossa: hyvähän hänen oli puhua, kun sai kolminkertaista stipendiä ja nautti parhaansa mukaan kahden maan antimista…

Mutta sellaisiahan uskovaiset ovat. Auskultoidessani yliopettajamme joskus tokaisi: autuaita ovat ne, jotka näkevät ja kuitenkin uskovat. Joku sellainenkin oli siinä opettajanplanttujen joukossa.

Kommunismin rakentamisen, jota Neuvostoliitto virallisesti toteutti, vitsailtiin olevan ikuista työtä. Sehän ei, vastoin puolueen juhlallista lupausta, onnistunutkaan vuoteen 1980 mennessä. Sen sijaan todettiin 1960-luvulla, että olikin löydetty uusi, lainomainen yhteiskuntakehityksen vaihe, ”kehittynyt eli kypsä sosialismi”, joka jokaisen yhteiskunnan oli käytävä läpi matkallaan kommunismiin.

Neuvostoliitto oli ainoana maana maailmassa päässyt tuohon vaiheeseen ja rakensi nyt sitten sitä kommunismia. Se ei siis enää, päin vastoin kuin Itä-Euroopan kansandemokratiat, rakentanut vasta kehittynyttä sosialismia, vaikka kirjoittaja tulee näin väittäneeksi.

Sattuuhan sitä, yleisesti ottaen kirja on sangen asiantunteva ja tarttuu moniin pienempiin ja suurempiin ja usein kiinnostaviin asioihin, jotka jollakin tavoin koskevat Venäjää.

Neuvostoliiton romahdusta seurannut vaihe oli Venäjän todellinen aallonpohja, joka vertautui jo vallankumouksen jälkeiseen sekasortoon ja siihen totaaliseen hävitykseen, jolloin kaikki normaalit yhteiskunnan laitokset oli tuhottu tai muuten lakanneet toimimasta. Tehtaat seisoivat, palkkoja ei maksettu, ruokaa ei ollut. Katastrofi oli todellisuutta.

Älymystölle tämä kuitenkin oli vapautumisen aikaa, mutta ilo oli lyhytaikainen. Hyvin nopeasti älymystö menetti sen ylivertaisen aseman, joka sillä yhteiskunnassa oli ollut, vaikka asia oli harvoin palkkapussissa näkynyt.

Kapitalismin raain ja primitiivisin muoto valtasi äkkiä Venäjän, kulttuurille ei siinä rahaa liiennyt ja vapaus näytti toimivan vain pienen ihmisen murskaamiseksi. Runot eivät enää kiinnostaneet, kun kaiken sai sanoa suorasanaisestikin. Kukaan ei silti kuunnellut.

Toki elokuva, jota kirjoittaja on erityisesti harrastanut, vapautui ja pannasta pääsi suuri määrä mestariteoksia. Kirjoittaja kertoo niiden tekijöistä ja muustakin älymystöstä, jota hän aikoinaan haastatteli.

 Tässä voin mainita teettäneeni itsekin 2000-luvun alussa joukon haastatteluja, joissa tutkittiin älymystön omaakuvaa. Ne löytyvät teoksesta” Communism and Consumerism”. Venäjän älymystö on todella kiinnostava ilmiö ja yhtä omaleimainen kuin koko maan historia.

Kuten totesin, kirjoitin itsekin pari kirjaa venäläisestä älymystöstä (ja sen ikuisesta vihollisesta, pikkuporvaristosta englanniksi. Stranius toteaa englannin ylivallan akateemisessa tutkimuksessa kasvaneen yli kaiken kohtuuden pian Neuvostoliton romahdettua.

Tästä on pakko olla samaa mieltä. On toki mahdollista, että käännöskoneet ennen pitkää voivat muuttaa tilannetta, samoin kuin länsimaisen kulttuurin aseman muuttuminen suhteellisesti yhä heikommaksi.

 Joka tapauksessa kirjoittaja on tähän kirjaan sisällyttänyt muutamia lukuja myös englanniksi ja venäjäksi. Ymmärrän hyvin tämänkin, niin harvinainen kuin ratkaisu onkin.

Kirja käsittelee hyvin monia aihepiirejä, joita en ryhdy erikseen ruotimaan. Osittain luvut on kirjoitettu jo ennen Ukrainan sotaa ja tuntuvat ikään kuin sanovan, että putinit tulevat ja menevät, mutta Venäjä säilyy ja myös tarve ymmärtää venäjän kieltä ja kulttuuria.

Lähtekäämme siitä. Tuota yhden miespolven takaista vanhaa Venäjää (miten monta kertaa tuon maan historiassa onkaan ollut syytä erottaa toisistaan ”vanha” ja ”uusi” Venäjä!), jota ei enää ole, muistellaan nyt kaiholla monella taholla. Vanhasta muistista näyttää kommunistinen kustantajakin tunteneen lukkarinrakkautta siihen.

On vain taas kerran toivottava, että Venäjä selviää siitä tolkuttomuudesta (ks. Vihavainen: Haun tolkku tulokset), jota sen nykyiset johtajat politiikassaan edustavat.

Neuvostoaika oli koomisessa seniiliydessään tavallaan myös sympaattista ja sen intelligentsija ansaitsi kaiken ihailun ja kunnioituksen.

 Nyt tuon maan omatekoiset suurmiehet saarnaavat ja toteuttavat evankeliumia, jolla ei ole sankarikuoleman lisäksi mitään erinomaista tarjottavana edes nimellisesti. Intelligentsija on oudon hiljaa. Onko se todella kuollut, kuten Maša Gessen (vrt. Vihavainen: Haun gessen tulokset) Straniuksen referoimana on päätellyt?

En usko sitä. Kyllä me vielä saamme rajan takaa kuulla hyviäkin uutisia. Luetaan nyt sillä välin esseitä siitä, millainen se Venäjä joskus oli.

lauantai 16. marraskuuta 2024

Extra ecclesiam nulla spes salutis

 

Pyhä liitto vai kasarmi?

 

Antti Kujala, Kuin veljet keskenään. Neuvostoliiton itäeurooppalainen imperiumi 1944-1991. Minerv 2024, 485 s.

 

Antti Kujala (ks. Vihavainen: Haun antti kujala tulokset) on ahkera ja monipuolinen historioitsija, jonka monet kirjat ovat saaneet paljon vähemmän julkisuutta, kuin ne ansaitsisivat.

Viittaan tässä nyt erityisesti hänen suomettumiskirjaansa (Neukkujen taskussa, 2015).  Se oli kaiketi liian tasapainoinen ja kiihkoton esitys voidakseen saada journalistit innostumaan ja hehkuttamaan tutkimuksen saavuttamaa uutta tasoa. Monesta muustakin kirjasta voisi sanoa samaa.

Mikäli tutkija tekee työnsä säntillisesti ja ottaa huomioon kaikki tiedossaan olevat lähteet eikä anna ennakkokäsitystensä ohjata itseään, syntyy hyvää tutkimusta, joka ei kuitenkaan todennäköisesti ole niin sanotusti seksikästä. Niinpä kirjoittajan potretti tuskin pääsee komeilemaan iltapäivälehtien sivuilla, jonne sitä vastoin yhä uudelleen pääsee heppoisia helppoheikkejä.

Itä-Euroopan niin sanottujen kansandemokratioiden käsitteleminen yhtenä kokonaisuutena tai ainakin rinnakkain ei ole hullumpi idea. Siinähän sitten voidaan todeta, millaisia eroja niillä ja niiden asemalla ja politiikalla oli toisiinsa verrattuna.

 Lisäksi Kujala on ottanut mukaan varsin laajasti myös Suomen, joka toki oli eri asemassa kuin nuo muut, mutta jonka vertaaminen niihin on ilman muuta asiallinen lähtökohta.

Itä-Euroopan maiden ja Suomen ohella käsitellään kirjassa koko ajan laajasti myös Neuvostoliiton kehitystä. Sen tunteminen onkin välttämätöntä kokonaiskuvan ymmärtämiseksi.

Venäjän taitoisena ja myös Neuvostoliiton ja Venäjän historiaa monesta näkökulmasta tutkineena Kujalalla on hyvät edellytykset ymmärtää kuvaamiansa kehityskulkuja. Itä-Euroopan niin sanotut kansandemokratiat eivät tosiaankaan muodostaneen blokkia. Seurakunta oli sekalainen.

Tutkimus on jo muutaman vuosikymmenen ajan perääntynyt siitä ajatuksesta, että tuo yhteisö, jonka näkyvinä tunnuksia olivat Varsovan liiton ja SEV:in tapaiset organisaatiot, olisi ollut määrätietoisen suunnitelman tulos.

Ei myöskään pidä paikkaansa, että tuo yhteisö olisi toiminut yksinkertaisesti Moskovan alaisena, vaikka siihen olisi hyvää halua voinutkin olla. Moskovan resurssit eivät yksinkertaisesti riittäneet itsevaltaisen käskijän rooliin ja paikalliset johtajat hyödynsivät asiaa parhaansa mukaan.

Kaiken taustalla oli toisaalta Neuvostoliiton ja toisaalta noiden toisten maiden rooli tai roolit toisessa maailmansodassa. Kuten tunnettua, niissä oli jännitteitä riittämiin.

Ideologia oli toinen ja erittäin tärkeä tekijä yhteisön liimana ja oikeuttajana. Puna-armeija (vuodesta 1946 Neuvostoarmeija) oli tietenkin vielä yksi välttämätön tukipylväs koko rakennelman alla.

Ideologiaa on nykyään usein opittu vähättelemään ja pidetty sitä vain ohuena savuverhona alastoman voimapolitiikan päällä. Todellisuudessa kyse oli tämän tulkinnan mukaan ikuisen Venäjän perinteisestä ja sen olemukseen kuuluvasta valtapyrkimyksestä, joka oli vain napannut käyttöönsä löytämänsä aseen, joka täydensi tykkien ja panssarien voimaa.

Kujala ei hyväksy tällaista, historiaan varsin leväperäisesti suhtautuvaa lähtökohtaa ja huomauttaa, että 70-vuotisen neuvostokauden jättäminen huomiotta ei ole kohtuullista.

Kuitenkin Kujala kiinnittää ideologiaan ja sen merkitykseen yllättävän vähän huomiota, mikä ilmenee siinä, ettei hän selosta, mitä neuvostoideologia oikeastaan väitti maailmasta ja historiasta ja toisaalta Neuvostoliiton ja toisaalta kansandemokratioiden ja kapitalististen maiden roolista siinä. Myös ideologinen riita Kiinan kanssa jää avaamatta.

Reaalipolitiikka epäilemättä määräsi tosiasiassa Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan maiden välisiä suhteita enemmän kuin mikään muu. Niinhän se määräsi myös 1500-1600-lukujen uskonsotien asetelmia ja tavoitteita.

Kuitenkin sekä uskonsodissa että 1900-luvun jälkipuoliskon politiikassa myös ideologisella aspektilla oli suuri ja jopa erittäin suuri merkitys. Neuvostoliiton politiikka ei ollut pelkkää voimapolitiikkaa, vaan nimenomaan ideologista voimapolitiikkaa, jossa motivoitiin omia näkökohtia pyhillä päämäärillä, joiden nimeen sopi valehdellakin miten paljon tahansa.

Valehteleminen ei toki kuulu ainoastaan ideologiseen periaatepolitiikkaan, kuten joka päivä voimme havaita, mutta keskenään ne kuuluvat hyvin luontevasti yhteen. Totalitarismin suosima ja tuottama orwellilainen kaksoisajattelu on myös totaalisen valheen ideaalinen kasvupohja, jossa ideologia kukoistaa.

Kujala esittää Itä-Euroopan maiden historiallisen kehityksen melko yksityiskohtaisesti ja mukana on ainakin minulle ennen tuntemattomia asioita erityisesti DDR:n kehityksestä ja sen ongelmista, jotka vielä sangen myöhäisessä vaiheessa saivat veljeskansandemokratioiden johtomiehet ajattelemaan aseellisen väliintulon mahdollisuutta vuoden 1968 Tšekkoslovakian tapaan.

Historiaa ei ole ennalta määrätty ja tämä koskee myös ns. sosialistisia maita. Suurempi sotilaallinen konflikti olisi kenties voinut lykätä järjestelmän kuolinkouristuksia ja samalla tehdä niistä todella väkivaltaisia. Hämmästyttävän kivuttomasti tapahtunut siirtyminen pois sosialismista ei ollut itsestäänselvyys kenellekään.

Luulen, että itse kullakin on tästä kirjasta paljon oppimista sikäli kuin asia koskee Itä-Euroopan maiden, Neuvostoliiton ja jopa Suomenkin historiaa. Nähdäkseni Kujala on tarkoin päivittänyt tutkimustilanteen ja tuntee monipuolisesti kansainvälistä tutkimusta.

En kuitenkaan osaa olla haikailematta sellaisen lähestymistavan perään, jossa Varsovan liittoa tarkasteltaisiin eräänlaisena uutena Pyhänä liittona tai oikeastaan sitä vielä paljon ideologisempana liittona, jonka oikeuttamisessa uudella sekulaarisella teologialla oli keskeinen rooli.

Itse asiassa se lienee ollut vielä paljon merkittävämpi kuin esimerkiksi 1600-luvun Katolisella liigalla. Neuvostoliiton nojautumista ideologiseen supertieteeseen, marxismi-leninismiin voisi ehkä verrata sellaiseen unioniin, jossa jesuiittaveljeskunnalla olisi ollut määräävä asema.

Kujala ottaa kyllä esille sen, miten Hruštšov haastoi Yhdysvallat ja koko kapitalistisen maailman ja lupasi ohittaa ne muutamassa vuodessa. Sen sijaan hän ei selosta NKP:n 22. edustajakokouksen tekemää juhlallista julistusta, jonka mukaan Neuvostoliitossa siirryttäisiin kommunistiseen järjestelmään vuoteen 1980 mennessä.

On totta, että tätä dogmia jouduttiin muuttamaan jo 1960-luvulla ja ottamaan sen sijaan käyttöön tarkoin määritelty käsite Kehittynyt eli kypsä sosialismi (ks. Vihavainen: Haun kehittynyt sosialismi tulokset). Kommunismin rakentamista Neuvostoliitto joka tapauksessa piti ohjelmansa keskeisenä kohtana aina luhistumiseensa asti.

Itä-Euroopan maiden ideologinen status oli hyvin merkittävästi vaatimattomampi: ne olivat sitoutuneet rakentamaan vasta sosialismia ja sitten myöhemmin kehittynyttä sosialismia, jollainen Neuvostoliitossa jo vallitsi.

Kujala selostaa kyllä muun muassa Neuvostoliito ja DDR:n ideologisia kahnauksia sen takia, että jälkimmäinen julkesi esittää omia käsityksiään sosialismista. Selostuksessa ei kuitenkaan avata tuon asian varsinaista sisältöä, vaan käsitellään sitä vain valtapoliittisena asiana.

Elämme nyt uutta ideologioiden nousun aikaa. Sen ymmärtämiseksi meidän kannattaisi ottaa vakavasti myös sellaisten ideologioiden historia, jotka aikanaan maineettomasti romahtivat. Niin on historiassa aina käynyt ideologioille ja eiköhän niin mahtane käydä myös monille niille nykyajan näkemyksille, joita nyt kohdellaan niin itsestään selvinä.

Mitä Kujalan kirjaan tulee, sen ansiot ovat, kuten sanottu, pikemmin valtapolitiikan ja sen taloudellisten ja sotilaallisten muutosten analysoinnissa, kuin ideologian käsittelemisessä.

Näitä asioita käsittelevät eivät voi ohittaa tätä kirjaa.

tiistai 16. heinäkuuta 2024

Silloin kaikki oli toisin

 

Totalitarismi kaiken takana

 

Vuonna 1972 löin Valeri Zintšenkon kanssa vetoa siitä, eletäänkö Neuvostoliitossa vuonna 2000 kommunistisessa yhteiskunnassa.

Valeri oli neuvostoihminen. Sukunimen perusteella hän oli ukrainalainen, mutta tietenkin puhui venäjää kuten kaikki muutkin ja oli lähtöisin jostakin Keski-Aasian tasavallasta, muistaakseni peräti Turkmenistanista, mutta eihän sillä ollut väliä.

Käsitettä kehittynyt eli kypsä sosialismi (ks. Vihavainen: Haun kehittynyt sosialismi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ei vielä ollut keksitty, mutta neuvostoihminen (ks. Vihavainen: Haun neuvostoihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) oli kyllä todellisuutta. Hänelle oli kansallisuus yhdentekevä asia, mutta uuden ja tulevan yhteiskunnan reaaliat sitäkin tärkeämpiä.

Tämä oli sitä aikaa, kun Neuvostoliiton talouden ja siis myös elintason katsottiin ennen pitkää ohittavan useat länsimaat (ks. Vihavainen: Haun macmillan tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja niin Urho Kekkonen kuin Harold Macmillan pohtivat, miten silloin vastattaisiin sen ideologiseen haasteeseen.

Juuri samaisena syksynä vuonna 1972 tosin tapahtui, että ilmaisen leivän rajaton antaminen opiskelijaruokalassa loppui ja valtava kampanja leivän säästämiseksi (älkää syöttäkö niitä sikojanne leivällä!) kävi kautta koko laajan neuvostojen maan.

Se oli taas yksi osoitus siitä, ettei kaikki vain mitenkään suostunut menemään suunnitelmien mukaan, ei vaikka Neuvostoliitto oli maailman suurin ja mahtavin maa ja vielä tieteellisesti hallittu ja väkiluvultaankin isoin, mikäli nyt otettiin lukuun vain vakavasti otettavat maat.

Se oli kirjoitus seinällä, mutta eiväthän ihmiset, jotka uskovat, osaa lukea ja vaikka osaisivat, eivät halua.

Valeri siis uskoi, että tulossa on se kommunistinen yhtyeiskunta (Vihavainen: Haun kommunistinen yhteiskunta tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), joka oli juhlallisesti luvattu NKP:n III puolueohjelmassa.

Valeri ei ollut uskossaan yksin ja vaikutti asiastaan varmalta. Tuohon aikaan sen uskon takana oli maailman eturivin tiede akatemioineen ja tekniikka avaruusihmeinenen. Näin asian ainakin vakuutettiin olevan (on nimittäin tiedettä, meinaan).

Minulla ei oikeastaan ollut mitään kunnon argumentteja omalle skeptiselle kannalleni ja ehkä siitä nyt en ihan satavarma ollutkaan. Miksi olisin ollut? eihän kukaan voi tulevaisuutta tuntea.

Joka tapauksessa olimme Valerin kanssa erimielisiä ihan rauhallisesti, ilman mitään riitaa tai tunteenpurkauksia, jollaisia olisi pidetty intellektuelleille sopimattominakin.

Usko kommunistisen yhteiskunnan tulemiseen hiipui tutkimusten mukaan Venäjällä (ja kenties hieman Suomessakin) 1970-luvun loppuun mennessä ja havaitsin itse saman ilmiön ystävieni keskuudessa. Olin sattunut joutumaan älykköseuraan, jossa systeemin arvosteleminen ja 1970-luvun alussa oli kaiken viisauden alku. Näkemykset kuitenkin kovenivat suuresti 1970-luvulla.

Kun totalitaariselle paskapuheelle (jerunda) tyydyttiin vain nauramaan 1970-luvun alussa, puhuttiin vuosikymmenen lopulla ja etenkin 1980-luvulla jo rosvokoplasta, joka piti kokonaista kansakuntaa ja itse asiassa useampiakin panttivankinaan.

Älyllisestä kritiikistä oli siirrytty avoimeen,  antikommunismiin, mikä oli jo siirtymistä ideologiaan kaikkine seuraamuksineen.

1980-luvulla kommunismin ideologia sai sitten jo pahan ja näkyvän vuodon, ikään kuin torpedo olisi osunut valtavaan taistelulaivaan. Toki voitiin aina puhua reaalisosialismista: tässä se on, mitä on mahdollista saada aikaan ja onhan se systeemi aina älykkäämpi ja humaanimpi (!) kuin kapitalismi ja sitä paitsi vahvempi.

Vasta 1990-luvulla ja itse asiassa tarkkaan ottaen vuoden 1991 kevään jälkeen koko hallinnon arvovalta vasta romahti täydellisesti ja äkillisesti. Oli kuin teräskolossi olisi kääntynyt äkkiä pystyyn ja vajonnut suurella kohinalla ja  ryskeellä meren syvyyksiin.

Neuvostoliitto hajosi ilman seremonioita Belovežskaja puštšan vaatimattomassa kokouksessa, joka symbolisesti pidetiin aarniometsässä, missä Euroopan viimeiset biisonit elävät. Eutoopan biisoni eli visentti (zubr)) tarkoittaa venäjässä myös viimeisiä ideologiaansa lukkiutuneita ihmisiä, fossiileja neuvostoajoilta. Zubrovkasta puhutaan jossakin sitten erikseen.

Niin vain hävisi yhtäkkiä ja jälkiä jättämättä ysi maailmanhistorian merkillisimmistä ja mahtavimmista utopioista. Normaali elämä saattoi alkaa.

Vai kuinka sininä oikein kävikään? Kun nyt katselee niitä lukemattomia yrityksiä selittää Venäjän erityisyyttä mongolivalloituksella ja Iivana Julmalla, ei voi kuin ihmetellä sitä sokeutta, joka estää katseen kohdistumista paljon läheisempään aikaan ja seitsemänkymmenen vuoden pituiseen totalitarismin valtakauteen.

Silloin kun tuo totalitaarinen systeemi oli pystyssä, osoitti suurta intellektuaalista rohkeutta ajatella sitä vain venäläisyyden ja venäläisen tradition jatkumona, vaikka se olikin vannonut olevansa totaalinen murros koko kulttuurissa. Näinhän sitten teki Richard Pipes ehkä merkittävimpänä kaikista.

Oliko se tuollainen murros vai ei? Lopahtiko koko uuden systeemin vaikutus noin vain itsekseen omaan mahdottomuuteensa ja sulivatko ideologiset lumiukot luonnon pakosta kohdatessaan läntisen konsumerismin ylivertaisuuden?

Totalitarismiin ei ole tehty tiliä Neuvostoliitossa, sanotaan. Tässä on vinha perä, mutta ei siihen ole kunnolla tilittäydytty lännessäkään. Ellei ymmärretä, että totalitarismi kuitenkin kaikitenkin merkitsi jyrkkää katkosta entiseen verrattuna, ei ymmärretä enempää kommunistista kuin nykyistäkään Venäjää.

Tässä tekee nyt mieli palauttaa mieleen erään tavattoman merkittävän aikalaistodistajan henkilö. Hän, Aleksandr Jakovlev, oli aikansa suuria symbolisia hahmoja, jonka teoksia olisi viimeinkin saatava myös suomeksi.

Mutta tässä nyt hiukan Jakovlevista ja totalitarismista:

 

tiistai 13. marraskuuta 2018

Harmaa eminenssi

 

Harmaa eminenssi

 

Richard Pipes, Alexander Yakovlev. The Man Whose Ideas Delivered Russia from Communism. NIU PRESS/De Kalb, 2016, 151 s.

 

Venäjän tutkimuksen Grand Old Man Richard Pipes on ilmeisesti viimeisenä työnään tehnyt pienen elämäkerran perestroikan arkkitehdista, Aleksandr Jakovlevista.

Itse asiassa Jakovlev mahdollisesti pyrki koko ajan pidemmällekin kuin sosialismin uudistamiseen. Ainakin omien sanojensa mukaan hän pyrki sen hajottamiseen.

Näin hän ainakin kertoo eräässä omaelämäkerrallisessa kirjassaan, jossa hän myös hätkähdyttävästi kuvaa heräämistään sen asian ymmärtämiseen, että niin sanottu reaalisosialismi oli pelkkä pahanlaatuinen väkivaltajärjestelmä ja väittää, että politbyroossa kaikki olivat kyynikkoja.

Jakovlevin muistelmakirjat ovatkin varsin järisyttävää tavaraa ja niistä ilmenee, että muuan Neuvostoliiton korkeimmilla paikoilla olevista miehistä koko ajan suunnitteli strategiaa koko systeemin kaatamiseksi.

Tällaiseksihan Stalin kuvasi valtakuntansa tilanteen keväällä vuonna 1937, aloittaessaan suuret puhdistukset. Hänen sanojensa mukaan pettureita oli joka tasolla ja niin asia luultavasti olikin. Olihan systeemi siinä määrin luonnonvastainen ja valheellinen, että vain hölmöt ja roistot saattoivat sitä varauksettomasti kannattaa. Mutta kaikki eivät olleet sellaisia.

Toki muistelmilla on omat rajoituksensa ja yhä uudelleen ilmenee, että ihmiset alkavat muistaa kaikenlaisia asioita sitten, kun niille niin sanoakseni syntyy tilausta, vaikka olisivat syvästi niitä kauhistuneet aikoinaan.

Jakovlevin tapauksessa systeemiin kohdistuvaa uskoa järkyttäviä asioita olivat Jakovleville omien sotavankien sodan jälkeen saama kohtelu ja sittemmin Hruštšovin ns. salainen puhe vuonna 1956, jossa Stalinin rikokset paljastettiin.

Pohtiessaan sitä, miten vääräksi koettu totalitaarinen järjestelmä voitaisiin hajottaa, Jakovlev tuli siihen tulokseen, että se kävisi päinsä vain sen omia resursseja käyttäen. Mikäli itsevaltainen pääsihteeri saataisiin noudattamaan systeemin purkamiseen tähtäävää politiikkaa, asia voisi onnistua.

Tässä asiassa Jakovlev on samoilla linjoilla merkittävän sosiologin, Vladimir Shlapentokhin kanssa. Voinemme siis tehdä sen johtopäätöksen, että systeemi olisi voinut jatkaa olemassaoloaan vielä iät ja ajat, jos siihen olisi pyritty. Sen jälkeen olisikin saattanut seurata sisällissota.

Itse asiassa se tuskin oli kovin kaukana nytkään ja 1990-luvun romahdus jo oli niin paha, että se nimittäminen katastrofiksi ei ole suinkaan liioittelua.

Toinen asia on, että Neuvostoliiton hajoaminen oli tervettä kehitystä, mutta niinhän myös ensimmäisen maailmansodan katastrofi oli välttämätön sen jälkeisen pienvaltiojärjestelmän syntymiselle.

Jakovlevin kuuluisa artikkeli Antihistorismia vastaan on tunnettu. Siinä hän hyökkäsi nousevaa venäläistä nationalismia tai ehkä pikemminkin sovinismia vastaan ja samalla tasapainon vuoksi myös intelligentsijan roolia uudessa yhteiskunnassa korostavaa kirjaa vastaan.

Tämä merkitsi myös astumista nomenklaturan varpaille ja niinpä Jakovlev ”karkotettiin” suurlähettilääksi Kanadaan, jossa hän oli kymmenen vuotta. Karkotus oli aika miellyttävä ja Kanadassa hän ystävystyi läheisesti pääministeri Pierre Trudeaun kanssa.

Jakovlev oli jo 1950-luvulla opiskellut vuoden Columbia-yliopistossa ja tunsi siis omasta kokemuksesta Amerikkaa. Vaikka Aleksandr Nikolajevitš oli suuri vapauden ihailija, hän ei koskaan ihaillut varauksettomasti Yhdysvaltoja, mikä jostakin syystä ihmetyttää Pipesiä.

Jakovlev ei myöskään maininnut monia törkeitä kansallisiin suhteisiin liittyviä asioita luetellessaan Neuvostoliiton rikoksia, mikä saattaisi viitata siihen, ettei hän ylipäätään voinut sietää nationalismia. Hän ei myöskään kannattanut ilman muuta Neuvostoliiton hajottamista.

Vanhoilliset, nationalistiset piirit haistoivat aikanaan, että Jakovlev oli petturi ja hänet jopa erotettiin puolueesta ennen kuin hän ehti itse erota.

Elämänsä lopulla Aleksandr Nikolajevitš keskittyi dokumenttien julkaisemiseen ja häntä saamme kiittää mahtavasta dokumenttijulkaisujen sarjasta Rossija, XX vek, dokumenty. Noita vankkoja niteitä oli määrä ilmestyä kuusikymmentäneljä kappaletta, mutta ilmeisesti nide 39. jäi viimeiseksi.

 Hyvä näinkin, noiden kirjojen tuhannet dokumentit on valittu strategisista paikoista ja tekevät lopullisesti mahdottomaksi neuvostojärjestelmän rehabilitoinnin.

Tai mahdottomaksi ja mahdottomaksi. Kaikenlaistahan tässä historiassa on jo nähty ja tullaan näkemään.

Mutta jokin Jakovlevin muistelmakirjoista olisi mielestäni ehdottomasti eli siis hyvin mielellään saatava suomeksi. Vaikkapa Muistin syöveri (Omut pamjati), joka on tosin kovin paksu, kaksiosainen.

Toki tämä tässä käsitelty Pipesin kirja on puolestaan ohut ja asiapitoinen ja rakentaa etupäässä juuri muistelmille, mutta siitä puuttuu niiden henkilökohtainen sävy. Useimpien on nykyään mahdotonta ymmärtää, mitä vapautuminen kommunismista aikoinaan merkitsi. Kyllä sekin kannattaisi ymmärtää, sillä totalitarismin idea ei ole maailmasta mihinkään hävinnyt.

 

sunnuntai 31. joulukuuta 2023

Ylpeä rooli

 

Venäläisen erityisyyden juuria

 

Nykyään on muotia selittää Venäjää ja venäläisyyttä kovin kaukaisilla asioilla. Keskiaika on mainio varasto kaikenlaista omituisuutta ja sieltä löytyy aina jotakin tarvitseville. Tiivistäen voidaan sanoa, että Venäjä on aina ollut sitä ja sitä eikä koskaan tätä tai tuota. Tämä näyttää tyydyttävän monien tiedolliset tarpeet.

Itse en suinkaan sulje pois enempää tataarilais-mongolisen despotian kuin hesykastisen mystiikan merkitystä Venäjän kehitykselle. Jotakin mahtanee merkitä jopa suomalainen verenperintökin, mutta vaikeudet tulevat silloin, kun pitäisi sanoa, mikä nimenomainen merkitys niillä kullakin on ollut.

Historiassa on valitettavasti niin paljon erilaisia vaikuttavia voimia, että on tuskin koskaan mahdollista tislata niistä esille jonkun nimenomaisen tekijän vaikutusta, sitä paitsi aina löytyy myös sellaista ainesta, joka on kauniille teorialle vastakkaista. Ei sitäkään oikein ole sallittua pyyhkäistä noin vain syrjään, jos halutaan olla vakavasti otettavia.

Aikoinaan pohdiskeltiin paljon saksalaisuuden erikoislaatua, sen poikkeavaa kehitystietä (Deutsche Sonderweg), joka selittäisi alttiuden natsismille ja vastakohtaisuuden demokraattiseen mielenlaatuun nähden.

Kuitenkin Saksa oli Euroopan sydämessä ja koostui hyvinkin erilaatuisista osista, joilla oli kullakin oma historiansa. Kaikki eurooppalaisen yhteiskunta- ja aatehistorian merkittävämmät murrokset kuuluivat myös saksalaisten maiden historiaan.

Luulen, että Saksan erikoisuuksien pohdiskelijat saivat aikoinaan älyllisen tyydytyksen työstään ja mielestään ymmärsivät, miksi natsismin täytyi tulla maailmaan. Sitä en tiedä, miten heidän päättelynsä edesauttaa nykyisen nyhverö-Saksan ymmärtämistä, jonka symboliksi hyvin sopii Der Deutsche Michel, tuo flegmaattinen lallus (ks. Vihavainen: Haun deutsche michel tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Historialliset selitykset ovat usein hyvin houkuttelevia, mutta niissäkin on syytä pysyä kohtuudessa ja pitää ainakin silmällä myös lähimenneisyyttä, vaikka satojen vuosien päässä häämöttävä muinaisuus tuntuisikin aivan erityisen hyvältä selittäjältä.

Lähimenneisyyden voi nimittäin ainakin katsoa vaikuttaneen varmasti nykyisyyteen aivan suorallakin vaikutussuhteella: Hitlerin ajan saksalaiset muistivat hyvin sen sodanjälkeisen rankaisupolitiikan, joka kohdistui viattomaan siviiliväestöön ja jota perustetiin selittämällä oikein virallisesti saksalaiset yksin sotaan syyllisiksi.

Venäjä, Neuvostoliiton hahmossa, nousi supervallaksi nimenomaan kommunismin tunnusten alla. Jo tsaarin aikana se oli ollut suurvalta, mutta supervallan käsite oli jotakin uutta auringon alla. Ideologian todistelut siitä, että se olisi koko maailman todellinen johtaja ja koko historian korkein saavutus, eivät tuntuneet ainakaan kaukaa haetuilta.

Supervallan status oli hankittu käsittämättömän suurin ihmisuhrein, jotka olivat hyvin todellisia ja kaikkien tuntemia. Neuvostosysteemin romahdus merkitsi siten äkillistä pudotusta hyvin korkealta. Itsekehun alalla Neuvostoliitto oli saavuttanut luultavasti uuden maailmanennätyksen ja päässyt ainakin natsien rinnalle, ellei ohikin. Nyt kupla puhkesi.

Romahdukseen liittyi taloudellinen ahdinko, joka on verrattavissa Saksan 1920-luvun alkuun. Kuten mielipidetutkimukset osoittavat, kommunismi oli äkillisesti menettänyt maineensa, mutta eihän tämä tehnyt tyhjäksi sitä maailmanhistoriallista urotyötä, jonka Venäjä oli tehnyt miljoonauhrein voittaessaan Saksan. Myös supervaltaisuuden gloorian menetys jäi kaihertamaan.

Vielä 2000-luvun alkupuolella enemmistö venäläisistä suhtautui mielipidemittausten mukaan skeptisesti Venäjän mahdollisuuksiin palata jälleen suurvallaksi. Usko tähän mahdollisuuteen lisääntyi merkittävästi vasta Krimin kaappauksen jälkeen. Sitten alkoikin vanha suola janottaa.

Kun Venäjä nyt on joutunut vanhaan, klassiseen asemaansa, jossa koko läntinen Eurooppa on asettunut sitä uhkaamaan, on sen reaktio varsin ymmärrettävästi ollut samanlainen kuin 1800-luvulla vuosien 1830-1831 ja 1863-1864 Puolan kapinoiden aikana. (ks. Vihavainen: Haun meidän ja teidän vapautenne tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Suurvaltaisen imperialismin haamusärkyyn on liittynyt pahastuminen siitä, että ”sivulliset” julkenevat puuttua ”slaavien perheriitoihin”. Puolan kapinoiden kukistamiseen liittyi törkeä yritys koko puolalaisuuden tuhoamiseen, mikä oli rikollista politiikkaa millä tahansa mittarilla. Silti asia vetosi venäläiseen isänmaallisuuteen, kun siihen liittyi Euroopan esittämä uhkaus.

Kommunistivallan kausi kesti Venäjällä pari kertaa kauemmin kuin Itä-Euroopan ns. kansandemokratioissa. Se merkitsi sitä, ettei sen romahtaessa Venäjällä ollut enää elävää muistoa siitä, mitä oli olut ennen vallankumousta.

Ideologian tasolla tämä senioriteetti merkitsi sitä, että Neuvostoliiton status oli laadullisesti ylempänä kuin Itä-Euroopan maiden. Neuvostoliitossa kerrottiin rakennetun kehittynyt eli kypsä sosialismi (razvitoj l. zrelyj sotsializm), jollaista Itä-Euroopassa vasta rakennettiin. Venäjällä sen sijaan rakennettiin täyttä häkää jo kommunistista yhteiskuntaa.

Tämä johtoasema koko maailmanhistorian kehityksessä oli tietenkin ylpeä rooli ja siitä myös seurasi, että pidemmälle ehtineenä Neuvostoliitto antoi normin koko muulle maailmalle, joka lainomaisesti oli ennemmin tai myöhemmin siirtyvä sosialismiin ja sitten kommunismiin.

Myös Itä-Euroopan kansandemokratiat olivat tietenkin sidottuja neuvostoliittolaisen mallin toteuttamiseen ja olivat omaksuneet tavoitteekseen tuon kehittyneen eli kypsän sosialismi rakentamisen. Kun se olisi saavutettu, tulisi niiden vuoro alkaa rakentaa kommunismia, jonka Neuvostoliitto silloin olisi jo kaiketi saavuttanut.

Toisaalta mikään toinen maa ei voinut antaa normejaan uranuurtajamaalle, koska ei ollut vielä ehtinyt yhteiskunnallisessa kehityksessään niin pitkälle. Itse asiassa mistään ei löytynyt kriteereitä, joiden mukaan Neuvostoliiton reaalisosialismia olisi voinut arvostella. Sen työväenluokan kollektiivista viisautta edustava puoluekin teki aina päätöksensä yksimielisesti.

Jälkikäteen ajatellen tuntuu uskomattomalta, että niin monet myös ns. älymystön piiriin itsensä lukevat henkilöt ottivat tämän anti-intellektualismin aivan vakavasti jopa -ja erityisesti- ulkomailla.

Venäjällä oli tietenkin pakko olla ainakin hyväksyvinään tämä ajatus puoluevaltion erehtymättömyydestä ja pyhyydestä. Jos nyt ei kuitenkaan uskonut kommunismiin, olivat reaalisia asioita ainakin suurvaltaisuus ja isänmaallisuus, sekä tietenkin kaikkea valvovan ison veljen ”kaikkinäkevät silmät ja kaikki kuulevat korvat”, joista runoilija Lermontov jo 1830-luvulla puhui.

Samanlaiset asiathan ne pitivät myös Hitlerin hallintoa pystyssä, mutta tässä tapauksessa ne oli ymmärrettävä toistensa vastakohdiksi.

Venäläinen nykytodellisuus ammentaa nyt suurvaltaisuuttaan ja chauvinismiaan ennen muuta1900-luvun runsaista varastoista. Niillä oli suoranaiset edeltäjänsä 1800-luvulla, eikä mikään estä etenemästä aina keskiajalle asti, kun nykytilanteen historiallisia juuria haetaan.

Lähimenneisyyden laiminlyöminen olisi tässä kuitenkin suuri virhe, kuten monet Venäjä-spesialistit ovat todenneetkin (ks. Vihavainen: Haun graziosi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Venäjän nykyinen nousu maailman häiriköksi ja sen asettuminen Euroopan vastapooliksi on sangen valitettava asia, jota ei voi pitää ennalta määrättynä. Mitään periaatteellista uutta tässä asetelmassa ei kuitenkaan ole ja sen ymmärtämiseksi on syytä ensin katsoa lähelle ja vasta sitten kauemmas.

 

lauantai 1. heinäkuuta 2023

Mikä se oikein hymyilyttää?

 

Vieläkös vitsaillaan?

 

Vitsi on muuan älyllisen elämän perustoiminnoista ja voisi jopa sanoa, että vitseistään ihminen tunnetaan. Joidenkin huumorintajuun vetoavat eniten kompastumiset ja täytekakkujen heittelyt, toiset nauravat kielellisiin merkityseroihin perustuville vitseille ja niin edelleen.

Vitsi on joka tapauksessa täysin vakavasti otettava asia ja kansakuntia ja heimoja erotellaan toisistaan huumorintajunsa perusteella. Meillähän voidaan selvästi erottaa ainakin itä- ja länsisuomalainen huumori ja väärässä paikassa harrastettu vääränlainen huumori tuottaa meillä ainakin epäluuloisia katseita, ellei pahempaa.

Englantilainen understatementilla pelaava kuiva huumori ja ranskalainen vihjaileva ésprit ovat selvästi eri asioita, vaikka molemmat liikkuvatykin älyllisellä tasolla.

Saksasta on sanottu että Deutscher Humor ist keine Sache des Lachens, mutta toki myös saksalaisilla on ominaisuutta nimeltä Gemütlichkeit, jossa ymmärrys elämän perimmäisestä koomisuudesta on läsnä aj saksalainen naurukin saattaa olla varsin jyrisevää olematta samalla pahantahoista.

Syvällinen huumorihan sisältää niin sanoakseni metafyysisen ulottuvuuden, jonka tapaamme vaikkapa Veikko Huovisella: mikäpä on ihminen muuta kuin meidän herramme kusiainen tässä maailmankaikkeudessa.

Simo Puupponen alias Aapeli puhui muurahaisista, mutta ne ovat kuin ovatkin jotenkin tosikkomaista porukkaa -ja siksi kyllä tietenkin erityisen naurettavia. Kyse ei ole nimittelystä eikä sanasutkauksesta: siinä liikutaan syvällä olemuksen tasolla, siellä mistä löytyvät saksalaisittain sanoen Das Ding an sich, tarkemmin selittämätön Dingsda ja niin edelleen.

Venäläinen huumori on kasvanut ja kukoistanut tyrannian varjossa. Ajatusten ja sanojen kieltäminen on huumorin ansari. Siellä se kehittyy reheväksi ja vastustamattomaksi, vaikka siitä rankaistaan ja ehkä juuri siksi (ks. Vihavainen: Haun freud vitsi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Totalitaarisen ideologian tunnistaa erehtymättömästi siitä, mettä se käy sotaa huumoria ja vitseja vastaan. Kuten Sigmund Freud totesi, vitsi on alitajunnan vapaapäivä, mutta totalitarismi ei hyväksy mitään vapaapäiviä. Siinä kaikki kuuluu politiikalle, mikään ei saa olla politiikan ulkopuolella eikä valtion Totuutta vastaan.

Vanhemmat ihmiset muistavat vielä Vitsi-Kemppaisen, joka edusti ns. SKP:n kirveslinjaa. Hän oli Kremlin vihoissa ja erehtyi jopa laskemaan leikkiä itsestään Brežnevistä, joka sentään oli maailmanhistorian edistysvoimien inkarnaatio.

Mutta eihän Kremlin koura Suomeen ylettänyt tuona aikana. Kommunisti Kemppainen saattoi vitsailla, vaikka samat asiat vaikkapa sosialidemokraatin suusta olisivatkin olleet poliittinen kuolemantuomio. Niin merkillinen oli se aikakausi.

Nyt ovat vitsit olleet vähissä jo toistakymmentä vuotta. Vitsi ei ole enää mikään naurun asia tiesivät saksalaiset jo kauan sitten ja meidän journalistimme ovat innolla istuneet heidän jalkojensa juuressa tätä uutta totuutta opiskelemassa (ks. Vihavainen: Haun vitsi vitsi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Viimeistään tuo kuuluisa hihamerkkijuttu vuonna 2012 opetti asian kantapään kautta kaikille vakavamielisille euroihmisille.

Vitsit ovat nyt vähissä ja niistä langettaa lehdistömme saksalais-ranskalaisella vetoavulla nopeasti poliittisen kuolemantuomion.

Me eletään uutta aikaa, sanoi kansallisrunoilijamme aikoinaan. Näin oli aihetta kirjoittaa jo vuonna 2015 eikä tuhon ole enää mitään lisättävää…

 

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Vitsit ovat vähissä?

 

 

Vitsi, vitsi!

 

 

Sigmund Freudilla oli hyviä oivalluksia, vaikka hänen teorioitaan ei nyt ottaisikaan ihan täydestä. Muuan oivallus koski vitsin olemusta: sehän vapauttaa yllättävästi alitajunnan huijaamalla yliminää, joka ei olisi koskaan voinut sallia kyseisen asian tajuamista.

Vitsi on siis tavallaan tie kiellettyyn tietoon. Kaikissa diktatuureissa se on sorrettujen salainen ase, vapauden valtakunta.

Neuvostoliitossa vitsi ei virallisen näkemyksen mukaan oikeastaan voinut olla mahdollinen. Niin sanottu kehittynyt eli kypsä sosialismi, joka maassa oli toteutunut jo 1950-luvun lopulta, tarkoitti, että yhteiskunnan ylärakenne eli kulttuuri täysin vastasi sen materiaalista perustaa. Toisin sanoen kaikki oli kohdallaan, oikeus toteutui maksimaalisesti ja vapaus vallitsi. Vapaus koski myös ajattelun vapautta, mutta kuten jo Marx oli ymmärtänyt, vapaudella oli luonnolliset ja objektiiviset rajansa ja todellinen vapaus tarkoitti välttämättömyyden hyväksymistä eikä sen irrationaalista vastustamista.

Sellainenhan olisi ollut vain koomista pään puskemista seinään.

Neuvostoliitossa ei siis oikeastaan enää ollut mistä vitsailla, ellei sitten kohteeksi otettu sitä joukkoa, joka halusi mahdottomia tai oli muuten tyytymätön vallitseviin oloihin, jotka olivat periaatteessa täydelliset.

Käytännössä vitsit eivät olleet kenenkään käskettävissä ja mitä pyhemmästä asiasta oli kyse, sitä varmemmin siitä väännettiin vitsiä. Itse asiassa Neuvostoliitosta etenkin Brežnevin aikana tuli todellinen vitsailun suurvalta. Stalinin aikana vitsailua oli tietenkin myös harrastettu, mutta siinä leikissä panokset olivat kovin suuret. Brežnevin aikanakin humoristit saivat varautua seurauksiin, mutta välttämättä sellaisia ei toki tullut, sillä vitsejä väänsivät itse asiassa kaikki. Ne olivat tie vapauteen.

Neuvostojärjestelmän romahdettua myös vitsit kärsivät inflaation. Todellisuus oli vielä entistäkin surkeampaa, mutta koska sen sai sanoa ja kaikki sen tiesivät, oli siitä turha vääntää enää vitsiä. Kaikki oli nyt sallittua, eikä se naurattanut, sillä olot eivät siitä parantuneet.

Myös meillä Kekkosen aikana ja sen jälkeen vitsailtiin kaikesta mahdollisesta. Kuten Helsingin Sanomien toimittaja juuri kolumnissaan totesi, SKS:n vuonna 1987 julkaisemassa koululaishuumorin kokoelmassa Kilon poliisi naurettiin vielä kaikelle mahdolliselle: vammaisille, juutalaisvainoille, seksuaalisille poikkeamille, neekereille ja niin edelleen. Tänään ei löytyisi kustantamoa, joka voisi julkaista moisen kirjan, toimittaja arvelee.

Mikä sitten saattaisi olla muutoksen syy? Ehkäpä olemme nyt sitten saavuttaneet sen (kehittyneen globalisaation?) kehityksen tason, jossa ei enää ole naurettavia asioita, ainakaan sellaisia, jotka liittyvät juutalaisvainoihin, naisiin, seksuaalivähemmistöihin, kansallisuuksiin ja rotuihin? Rotuja ei sitä paitsi taida enää olla olemassakaan?

En ole ihan varma, mikä oli Helsingin Sanomien kirjoittajan argumentti, mutta ymmärrän, ettei tuollaisia vitsejä enää suvaittaisi, koska ne nykyään, toisin kuin ennen osoittavat huonoa makua. Esimerkiksi englantilaiset eivät missään tapauksessa suostuisi sellaisia kertomaan eikä kuuntelemaan ja lienee oletettava, että he jostakin syystä ovat tässä asiassa enemmän oikeassa kuin me, vaikka en oikein tiedä miksi.

Muutos 1980-lukuun on tietenkin selvä. Niin sanottu poliittinen korrektius otti silloin vasta ensi askeleitaan Suomessa. Anglosaksisessa maailmassa se sen sijaan oli jo hyvässä vauhdissa ja vitsinkertojat löysivät herkästi itsensä leivättömän pöydän äärestä, jossa loukkaantujille määrättiin heidän kärsimyksistään käsittämättömiä summia. Tällaista ei meillä vielä ollut.

Nyt kaikki on toisin ja voimme olla ylpeitä siitä, ettemme enää puhu tai edes ajattele sopimattomia, vaan meilläkin yhteiskunnan päällysrakenne ja objektiivinen perusta vastaavat täysin toisiaan ja elleivät muuten rupea vastaamaan, niin mätkäistäänpä todellisen vapauden eli välttämättömyyden uhmaajille kunnon sakot. Näin se totalitarismin rakentaminen on ennenkin edennyt.

Vai onko ihmisten maku todella muuttunut? Yleisen sallivuuden lisääntyessä esimerkiksi seksuaalivähemmistöt eivät enää ole tabu, joten niiden naurettavuuspotentiaali on olennaisesti vähentynyt, mutta tuskin hävinnyt. Sukupuoleen liittyvät akka/ukkovitsit ovat myös hieman vähemmän huvittavia sukupuoliroolien muutoksesta johtuen: mikäli on täysin sallittua, että ukko on akkamainen ja päinvastoin, ei vitsille jää kovin paljon tilaa eikä tarvetta.

Mutta entä uskonnot, joukkomurhat, seksuaalirikokset ja muut perversiot? Kaikki ei todellakaan ole vielä muuttunut täysin sallituksi, nimenomaan uudet kiellot ja tabut luovat tilaa ja tarvetta vitsille. Ihminen on taipuvainen ymmärtämään enemmän kuin poliittinen korrektius haluaisi sallia ja vitsin paikka on juuri siinä: se on tie vapauteen, tai oikeastaan auttaa näkemään sen edes vilahdukselta.

Eikö siinä muka ole yhtään mitään naurettavaa, että tänne meidän maahamme jonnekin keskelle Pohjois-Karjalaa hankitaan maailman kaikkein primitiivisimmistä maista satamäärin muslimeita, jotka eivät voi syödä sianlihaa, koskettaa koiria, näyttää kasvojaan julkisella paikalla ja niin edelleen? Pelkäänpä, että tästä ja muista vastaavista nykyajan ihmeistä tullaan kyllä veistelemän vitsejä vaikka se kuinka kiellettäisiin. Tosin vitsin elintila kutistuu silloin, kun parodia on käynyt mahdottomaksi.

Etenkin koululaiset ovat aina olleet niin sanotun mustan huumorin mestareita. Kuten kreikkalaisessa tarustossa tapahtuvat kaikki mahdolliset kammotukset, mitä ihminen kykenee kuvittelemaan, samoin lapsen mielikuvitus luo hirviöitä, jotka sitten tapetaan vitsin voimalla. Totalitaarinen ajattelu ei lainkaan hyväksy sitä, että hirviöitä edes kuvitellaan, mutta lapset ovatkin yhä villejä, sivistymättömiä olentoja, joissa on sekä jaloutta että myös raakuutta.

Vitsien vastustajat tekevät toivotonta työtä. Orwellilainen newspeak saattaa kyllä kertoa meille, miksi se, mikä kuulostaa hauskalta ei ole lainkaan hauskaa ja miksi nauraminen väärissä paikoissa on väärin ja kuinka joistakin kansallisuuksista tai uskonnoista ei saa tehdä vitsejä, mutta toisista taas saa.

Mutta se on Sisyfoksen työtä. Turhaakin turhempaa on julistaa, ettei naurettavalle saa nauraa. Se on pelkästään naurettavaa.