Onko niitäkin?

 

Intiimialueita

 

Intiimialueet ovat niitä kaikkein yksityisimpiä ja siksi niin sanotusti herkkiä ja siihen tuo nimityskin viittaa. Kyseessä eivät ainakaan perinteisesti siis ole julkiset asiat, vaan aivan visusti henkilökohtaiset.

Kun olen kroonisesti kiinnostunut kulttuurin muutoksesta, joka minunkin elinaikanani tarjoaa pitkän sarjan nopeita ja perusteellisia muutoksia, täytyy tunnustaa, että tätä ala minuakin kiinnostaa, vaikka satavuotispäivä, jota jokseenkin varmasti vietän haudassa, lähestyy jo kovaa vauhtia. Ehkä tällainen ei enää olekaan sopimatonta.

Suuria muutoksia on helppo havaita ja usein ajoittaakin. Aleksis Kiven Seitsemää veljestä moitittiin rivosta kielestä, kun siellä mainittiin esimerkiksisana ”sonnin suoro”, jonka merkitystä useimmat tuskin edes ymmärsivät. Hannu Salaman kirjassa humalainen ääliö lallatteli joitakin seksiin liittyviä sanoja ja sekoitti niitä vielä raamatullisiin aiheisiin.

Tuomiohan siitä tuli ja Salamalle jopa oikeudessa. Samaan aikaan kuitenkin seksiin liittyvä sensuuri alkoi purkautua erittäin nopeasti, niin meillä kuin muualla, esimerkiksi Englannissa ja jopa USA:ssa. Siellä Playboy oli eräänlaisen vallankumouksen symboli (ks. Vihavainen: Haun playboyn aika tulokset ) ja sitä oli saatavissa myös Savonlinnan rautatiekirjakaupasta.

Nythän aika on jo ajanut Playboyn ohi ja sen, sanoisiko, tietty viattomuus vaikuttaa jo hullunkuriselta. Nyt netti on tulvillaan pornoa, jossa normaali heteroseksuaalinen yhdyntä on jo harvinainen poikkeus, jollaista ei oikein kehdata enää esittää.

Sen sijaan esiin nostetaan joitakin kummallisuuksia, joista alapäiden nuoleminen on ehdottomasti lievimmästä päästä, vaikka näyttääkin nyt olevan jotenkin pakollinen osa jokaista aktia.

Noita pornosivustoja on paljon ja niillä kuuluu olevan jopa miljoonittain erilaisia esityksiä tarjolla. Siitä huolimatta ja sen lisäksi kukoistaa vielä myös amatöörien tai puoliammattilaisten harjoittama prostituutio, joka tunnetaan nimellä Only Fans (ks. Vihavainen: Haun hefner tulokset ). Siellä voivat teinitytötkin kuulemma hankkia omaisuuksia.

Oma aikakauden indikaattorinsa on ns. gay-sektorin julkisuus, joka näyttää nousseen valtavirraksi yhdessä ns. pride-ilmiön kanssa, joka lanseerattiin koko maailmassa samoihin aikoihin. Sen syntyhetkeksi on mainittu Stonewallin mellakat vuonna n1969, mutta en oikein luota tuohon ajoitukseen. Itse etsisin suurta offensiivia 1990-luvulta.

Gay-skenen piirissä kukoistaa oma kulttuurinsa erityisine termeineen, joita tuskin kukaan ulkopuolinen aiemmin tunsi.

Nyt niiden tunteminen kuuluu jo yleissivistykseen. Fingerpori-sarjakuva, jonka ”ymmärtäjien” kerhoon itsekin kuulun, on antanut naivan uusia merkityksiä esimerkiksi suomen kielen sanoillesanoille ”juna” tai ”karhu”, ”helikopteri” ja niin edelleen.

  Vielä parikymmentä vuotta sitten ei kukaan olisi keksinyt yhdistää niitä homoskeneen. Nyt se tehdään jo luontevasti ja ilman muuta ja naureskellaan kuin teini-ikäiset.

Mutta entä se varsinainen fyysinen intiimialue? Ensimmäisen maailmansodan jälkeen alkoivat nuoret naiset jo innolla esitellä sääriään aina polviin saakka, olipa kylmä tai kuuma ilma ja toisen maailmansodan jälkeen uimarannoilla erään ydinpommiräjäytyksen jälkeen muotiin tulleet ”bikinit” paljastivat vielä enemmän.

Nyt on normaalia nähdä sellaisia stringejä, jotka eivät itse asiassa edes näy, eli peitä mitään, mutta joiden voidaan ja jotka täytyykin kuvitella pakaroiden välissä oleviksi. Vulvakin näytetään jo mahdollisimman tarkoin molemmin puolin ja varmuuden vuoksi vielä kiristetään vähäinen vaate niin, että sen kohdalle muodostuu aisanmukainen ryppy.

No, miksi ihmeessä sitten enää pelleillään niiden narujen kanssa, eikä yksinkertaisesti olla ihan alasti?

Siinäpä hyvä kysymys. Tuntuu siltä, että kyseessä on lähinnä jonkinlainen maagista merkitystä omaava rituaali: vapaata pääsyä ei ole, vaikka kaikki näkyy. On ainakin vaivauduttava siirtämään narua hiukan syrjään.

En tiedä, saisiko kokonaan alastomana esiintyvä nainen enää nykyään sakot siitä, ettei ole käyttänyt noita stringejä julkisella paikalla. Pidän sitä mahdollisena.

Entäpä häpykarvat, pubes, joiden kasvaminen on antanut kokonaiselle ikäkaudelle sen nimen? Internetin mainoksista voi havaita, että myös miesten oletetaan ajavan ne pois. Molemmat sukupuolet, vai pitääkö sanoa kaikki, ”sheivaavat”. Pehkot ja tuherot ovat kaamea, ”häpeällinen”? muisto menneisyydestä (vrt. Vihavainen: Haun tuuhakon viesti tulokset ).

Tässä on tietenkin näkevinään freudilaisittain ymmärrettävän paluun infantiiliin tilaan, jossa karvat eivät vielä kasvaneet. Intiimialue jää nykyään jo äärimmäisen kapeaksi nauhaksi, joka peittää naisilla korkeintaan noita alapään aukkoja ja miehillä piilottaa vieläkin ns. keskiveitikan, kuten opiskelijakielellä 1960-luvulla sanottiin.

Tietenkin kaikki kehittyy ja kaikessa on vielä kehitettävää ainakin johonkin suuntaan. On hyvinkin mahdollista, että muoti vielä alkaakin saada vaikutteita esimerkiksi muhamettilaisesta pukeutumisesta, joka etelässä ja idässä onkin viime vuosikymmeninä saanut aivan ”uusia”, keskiaikaisia muotoja.

Toisaalta on mahdollista sekin, että esimerkiksi miehet alkavat entistä enemmän korostaa ulkoisia sukupuolitunnuksiaan ja käyttöön tulee jälleen ns. kalukukkaro, joka aikoinaan olikin normaali asuste. Toki lämpimillä ilmoilla saatetaan ruveta myös käyttämään vaikkapa jonkinlaista tuppea.

Kaiken kaikkiaan, intiimialueen äärimmäinen supistuminen sekä kuvaannollisessa että fyysisessä mielessä on jo länsimaisessa kulttuurissa mennyt lähelle kulminaatiopistettä. Samaan suuntaan ei voida jatkaa. Seksiin liittyvät vitsitkään eivät taida enää naurattaa, vai miten lienee? Ainakaan mitään hävettävää kainostuttavan mielessä ei intiimialueissa (lat. pudendum) enää ole.

Kukapa uskaltaisi myöskään laskea leikkiä vaikkapa homoista ja miten voidaan edes kuvitella, että jotakuta voitaisiin kiristää vanhan maailman hunaja-ansalla? Jos joku on toisen kanssa silleen, niin sitten on, eikä siinä ole kenelläkään nokan koputtamista, vai kuinka? EVVK?

Mikäli joku uskaltaa laskea leikkiä esimerkiksi homoseksuaalisuudesta, hänet voidaan piankin haastaa leivättömän pöydän ääreen sellaisen vähemmistön pilkkaamisesta, joka tässä kulttuurissa nauttii erityistä suosiota ja tuntee oikeutettua ylpeyttä synnynnäisestä ominaisuudestaan.

Vai miten se oikein on? Olisiko sittenkin jotenkin noloa kuvassa, jossa joku tunnettu poliitikko esimerkiksi istuisi ns. junassa? Miksi se olisi? Vai eikö nolous tässä tapauksessa koituisi juuri tuon kuvan julkaisijalle ja mahdollisen kiristyksen yrittäjälle?

Hyvä me!

 

Tässä vaiheessa nyt ollaan

 

Kyynikko (”koiramies”) Diogenes masturboi aikanaan torilla ja lausahti: ”voisinpa sammuttaa nälkänikin yhtä yksinkertaisesti”.

Huomattakoon, ettei Diogenes edustanut mitään kiistatonta koulukuntaa, jonka näkemykset olisivat ilman muuta kuuluneet jokaisen sivistyneen ateenalaisen hyväksymiin totuuksiin.

Koulukuntariidat olivat tuolloin ankaria ja ajattelijat uskalsivat vielä ihan oikeasti esittää omia näkemyksiään, vaikka ne olisi at olleet poliittisesti epäkorrekteja. Tai jotkut uskalsivat ja jotkut eivät.

Itse asiassa Diogenesta myös parjattiin ja halveksuttiin, mutta johdonmukainen hän oli, eikä ihan kuka tahansa onnistunut saamaan korkeinta tunnustusta itseltään Aleksanteri Suurelta, olkoonkin, että tämä ei ollut filosofi, vaan luokiteltavissa lähinnä hillittömäksi nuoreksi juopoksi. Oli hänessä sentään sitä jotakin, kun maailmankin miekalla valloitti.

Mitä Diogeneen ”koiramaisuuteen” tulee, se ilmensi kuitenkin valtavaa moraalista rohkeutta. Normaali laumaansa sitoutunut ihminen ei yksinkertaisesti olisi kyennyt -eikä kykene- irtautumaan vallitsevista normeista, olivatpa ne miten joutavia tai mielettömiä tahansa.

Muinaiset roomalaiset ja varmasti monet kreikkalaisetkin, Diogenes ainakin, tunnustivat sen viisauden, jonka mukaan luonnolliset asiat eivät ole häpeällisiä -naturalia non sunt turpia. Siitä huolimatta tapana oli hoitaa jopa suolen ja rakon tyhjennys hieman torin katseelta suojassa ja sama koski intiimejä sänkypuuhia.

Erilaiset rituaalit olivat sitten erikseen ja tietenkin myös orgiat, sitten kun niistä tuli muotia. Intiimit asiat eivät sinänsä olleet häpeällisiä, mutta -tulkitsen- yksilön arvokkuutta koetti itse kukin suojella.

Himokas irstailija ja juoppo oli syystä epäilyksenalainen hyveensä (kohtuullisuus, viisaus) suhteen näyttäytyessään kiihkossaan naurettavana. Ei se häntä häpäissyt, mitä hän teki, vaan miten. Siis se, että hän menetti herruuden omaan itseensä. Oli siis ainakin viisasta pitää sellaiset hetket muilta piilossa.

No, tässä olen nyt käyttänyt omaa mielikuvitustani, mutta en vailla antiikin auktoreilta löytyvää tukea. Silloisessa kulttuurissa ei ollut seksiteollisuutta sanan nykyisessä mielessä. Vielä Augustus karkotti Ovidiuksen Roomasta ja Caesarin paheita -tosia tai ei- pilkattiin, sikäli kuin uskallettiin.

Omana aikanamme seksin kaupallis-teollinen merkitys on kasvanut valtavasti ja itse asiassa koko konsumeristinen kulttuurimme rakentuu sen ympärille.

Toki muu elämysteollisuus, mukaan lukien matkailu ja kulinarismi tulee aivan kannoilla, mutta mikä bisnes tarjoaisi paremman voittoprosentin? OnlyFans-”tähti” vilauttaa niitä paikkoja, jotka julkisuudelta kätkee ja vaatii siitä rahaa. Panokset eivät maksa mitään, tai eivät maksaisi, ellei digimaailman sutenööri työntäisi kättään väliin.

Anne Kukkohovi kertoo Los Angelesissa harjoittavansa OnlyFans liiketoimintaa ja vilauttelun lisäksi muun muassa Dick-ratingia. Miehet lähettävät kuvia kalustaan ja Anne kertoo niistä mielipiteensä.

Mikä voisi olla kiinnostavampaa! Onkohan muuten kukaan mies keksinyt vastaavaa bisnestä? Naisethan ovat loputtoman uteliaita kuulemaan, mitä heistä ajatellaan ja miten heidät nähdään.

Onhan näistä tullut jo kirjoitettuakin (ks. Vihavainen: Haun threads tulokset), mitäpä kaikkea taas toistamaan. Seksin historia massamittaisena myyntiartikkelina on aika lyhyt (vrt. Vihavainen: Haun playboy tulokset).

Itse asiassa kirjoitin myös tuosta ihanasta oman tyttömme esittämästä kappaleesta ”Ich komme”, (ks. Vihavainen: Haun ich komme tulokset), mutta taisin olla tarpeettoman ironinen, koska jotkut lukijat selvästi pahoittivat mielensä. Anteeksi nyt, sehän on vain tyylilaji.

Kyseinen laulu käsittelee intiimiä, mutta erittäin tärkeää ja hienoa aihetta ja mikäli siihen suhtaudutaan nykyaikaisesti, on pakko todeta siinä myös mitä kauneimmalla tavalla toteutuvan ihmisoikeuksien (oikeus perustarpeiden tyydytykseen) ja tasa-arvon, koska kyse on naisesta subjektina. Vasta ensi kerralla mahtanee sitten olla mies samassa roolissa.

Laulu on taas kovin ajankohtainen, joten pari sanaa nyt vielä asianmukaisella kunnioituksella. Havis Amandan patsas on jo saanut rynnäkkösuojat ympärilleen, sillä kaikki on nyt mahdollista, kiitos Erikan ja hänen rohkeutensa. Tänään, lauantaina 17.6.2025 kello 8.35 elämme ehkä uuden aikakauden alkua. Tämä on kreikaksi kairos (καιρόc).

Ja kuinka hän, Erika, laulaakaan:

(Ich komme, ich komme)
Ja ennen ku tullee, se huutaa mulle
(Ich komme, ich komme)
Ja siihen mä kajautin kovvaa: "Ich komme"
(Ich komme, ich komme)
Ja me yhessä tullaan ja ollaan sillee
(Ich komme, ich komme)
Tälläst se on ku lovveen lankee
(Wunderbar)

 

Tämän lyriikan kieltä arvioisin alan terminologiaa käyttääkseni aidon karheaksi ja hienostelemattomaksi ja annan paljon pisteitä siitä, ettei se ole englanniksi paria sanaa nyt lukuun ottamatta.

Sanat ”kovvaa” ja ”lovvee” ja pari muutakin muotoa koskettavat kansallisromanttis-maalaisia tunteitani ja haluaisin vain kainosti huomauttaa, että kannattaisi saman tien myös sanoo esimerkiksi ”lujjaa” eikä ”lujaa”.

Mutta tämä on pientä. Yleisesti ottaen suoritus on tyylipuhdas ja ihan oikeasti tuntuu siltä, kuin artisti olisi ”silleen”. Itse asiassa hän onkin kertonut, että lavalla ainakin kerran ”tuli”. Toivottavasti hän tulee uudelleen. Sen täydellisemmäksihän ei taide enää voi tulla.

Onko maamme nyt jo kulkemassakin länsimaisen kulttuurimme ehdottomassa etujoukossa? Voiko tätä esitystä enää ohittaa taiteen nykyisten kriteerien puitteissa ja jos, niin miten?

No jaa, ehkäpä sanoitus voisi olla vähän vähemmän viitteellinen ja käyttää niin alatyylisiä ilmaisuja, kuin mahdollista. Tiedän, että monet arvostavat niitä hyvin paljon juuri intiimeissä tilanteissa.

Mutta siis, ei paha! Wie herrlich weit wir es gebracht!

Rahastus seksillä

 

Pornoa pukkaa

 

Seksuaalinen vallankumous oli yksi niistä suurista vapautustapahtumista, joihin ihmiskunnan edistyksellisin osa suurella tarmolla pyrki kautta 1800-luvun.

Eipä ihme. Itse asiassa seksuaalisuus tietenkin oli ja on ihmisyyden ytimessä, eräs perustarpeista, jonka tukahduttaminen ja vääristäminen on maailmassa aiheuttanut yhtä paljon pahaa kuin muukin sorto, kuten kansallinen tai yhteiskuntaluokkaan liittyvä.

Niin sanotuilla utopistisosialisteilla kuului jonkinlainen, yleensä hyvin radikaali seksuaalinen vallankumous aina ohjelmaan ja tulevaisuudessa sukupuolielämä oletettiin järjestettävän aivan uudella tavalla, joka tyydyttäisi kaikkia eikä sortaisi ketään.

Itse kukin ymmärsi asiat omalla tavallaan. Venäläisen radikalismin isällä ja Leninin suurella esikuvalla Nikola Tšernyševskillä seksuaalisuus on kaiken pyhän ytimessä hänen uudella Venäjällään, jonka kaupungit oli tehty lasista ja alumiinista (vrt. Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset).

Dostojevskilla taas on eräässä teoksessaan karikatyyrinen radikaali, joka haluaa vapauttaa naisseuralaisensa kehottamalla tätä myymään kadulla itseään. Onhan nuori kauneus tytön pääomaa, jonka käyttämisen estämistä tai edes hukkaamista ei voi sallia.

 Dostojevski huomauttaa, että kaikilla aatteilla on sellaisia kannattajia, jotka vahingoittavat niitä enemmän kun viholliset. Mutta tuo säikkymätön radikaali julisti kyllä olevansa hölmö, mutta lakkaavansa sitä olemasta, kun kerran tiesi itsekin asian. Kyseessä oli varmaankin yritys soveltaa Sokrateen johtopäätöstä tietämisen merkityksestä.

No, joka tapauksessa seksuaalinen valankumous tuli, kun sen aika koitti. Niin sanotut Bloomsburyn älyköt elivät uudenlaisten normien mukaisesti, mutta he muodostivat vain pienen saarekkeen jälkiviktoriaanisen Englannin tekopyhässä kulttuurissa.

 Ensimmäisen maailmansotien jälkeinen aika oli jälkikäteen katsoen vasta tuon mainion vallankumouksen alkusoittoa. Alastomuus ja ruumiillisuus nostettiin kunniaan, mutta se tapahtui yhä jonkinlaisen ylevän aatteellisuuden puitteissa sikäli kuin kyse oli älymystöstä.

Vasta toisen maailmansodan jälkeen tapahtui massojen vallankumous. Sitä enteilivät jo sensuurisodat, joiden tuloksena kaunokirjallisuus jo vapautettiin sensuurista. Suuret ikäluokat suorittivat varsinaisen kumouksen, jonka symbolisena huipentumana on vuosi 1968. Bertrand Russellin henkilö yhdisti uuden radikalismin Bloomsburyn yhteisöön.

Sikäli kuin asia koskee seksuaalisuuden roolia kulttuurissa, tapahtui varsinainen vallankumous kuitenkin suurelta osalta muualla kuin Woodstock-festareilla. Sen todelliseksi pioneeriksi lanseerattiin menestyvä nuori mies, joka opiskeli collegessa.

Hän nimittäin luki Playboy-lehteä. Lehden ytimenä oli kuva” kuukauden leikkitoverista” (Playmate of the month), kolmen sivun värikuva kauniista ja alastomasta nuoresta naisesta. Tämän ympärillä oli sitten erilaisia eteenpäinpyrkivälle nuorelle miehelle sopivia tarinoita ja muuta hyvää, seksivitseistä ylellisten lahjojen (esim. moottoripyörä) kuviin.

Lehden ambitiona oli kuitenkin edustaa myös vakavaa filosofiaa, jolla kaikki perusteltiin. Niinpä siinä eräs osasto oli nimeltään” Playboy philosophy”, jossa yhä uudelleen perusteltiin, usein filosofian klassikoihin viitaten, miksi vapaus merkitsee myös sukupuolista vapautta. Ja yli kaikenhan oli taloudellinen vapaus, joka tarkoitti, että seksiä oli voitava hyödyntää myös taloudellisesti.

Julkaistuissa kuvissaan aina aamutakkiin pukeutunut ja hehkeiden tyttöjen ympäröimä lehtimoguli Hugh Hefner oli keskiluokkaisen ja kunniallisen (respectable) pornon ensimmäinen suuri profeetta (ks. Vihavainen: Haun hefner tulokset). Seksin myynnissä oli kyse miljardisummista ja periaatteessa ilmaisen myyntiartikkelin hinnan mielettömästä paisuttamisesta.

Onhan tässä jo aikaa kulunut siitä, kun Playboy oli kova sana nuorten miesten ja naisten keskuudessa. Naisille pääseminen kuukauden leikkitoveriksi merkitsi kurkottamista kuuluisuuden ja ”jetsetin” ihmeelliseen maailmaan, jossa kaikki maallinen hyvä oli saatavilla. Suomalaisiakin leikkitovereita oli.

Nykyäänhän pitää jo olla entinen pääministeri päästäkseen kurkistamaan tuohon paratiisiin. Pelkkä riisuutuminen on niin last season.

Tai mene ja tiedä. Kyllä seksin myynti tavalla tai toisella on yhä suuri bisnes ja luultavasti se on nyt jopa laajempaa kuin koskaan. Rahastamisen tavat ovat vain muuttuneet.

Lievästi hämmästyen törmäsin netissä sellaiseen termiin kuin ”OnlyFans-tähti”. Ilmeni, että OnlyFans on yhteisö, jonka jäsenet maksavat siitä, että ne saavat nähdä ”tähden” suorittavan erilaisia seksuaalisesti kiihottavia esiintymisiä.

Kyseessä on siis aivan sama idea kuin joskus takavuosina Sohossa, jossa pääsi tirkistämään jostakin aukosta naista, joka istui laatikossa housut kintuissa. Punnan maksamalla sai tirkistelyaikaa joitakin sekunteja ja sen jälkeen ”malli” sulki aukon ja pyysi lisää rahaa. Luultavasti kolikoita illan mittaan kertyi kilotolkulla.

Mutta nykyäänhän asiat hoidetaan hienostuneemmin, etten sanoisi sofistikoituneemmin. Tuo sana muuten tuli meille muistaakseni 1970-lubulla. No, joka tapauksessa, nyt esiintyvät jopa itse katsojat ja kaikkia osapuolia veloitetaan google-tiliä erilaisten appien käytöstä.

Nuo apit eivät yleensä ole sellaisenaan ns. kovaa pornoa tai lainkaan pornoa. Kova porno on ilmaista. Jokainen voi vapaasti mennä katsomaan youpornia tai pornhubia siitä vaan, nappia painamalla. Takeita ei ole siitä, että ruokahalu säilyy vielä tuon tarjonnan nauttimisen jälkeen. On se sellaista kamaa ja hyvin vaatimattoman kokemuksen perusteella uskallan esittää, että kehitys on sielläkin ollut nopeaa ja mennyt yhä perverssimpään suuntaan.

Mutta niin sanottu pehmoporno tulee nyt luoksemme ilmaiseksi ja kutsumatta, itse asiassa sitä ei pääse edes karkuun.

 Tietokoneelleni on pesiytynyt jokin MSN, joka aikanaan näytti joka aamu ensimmäisenä paljasta naisen takapuolta, mitä vastaan minulla ei sinänsä mitään ole. Venus Kallipyge oli mitä oli nimenomaan kauniin pyllynsä ansiosta. En ihmettele, että sitä alettiin palvoa.

Joka tapauksessa oli pakko nyt ihmetellä, miksi tätä tarjottiin nyt väkisin ja tilaamatta. Vastaus on tietenkin raha: samassa paketissa tuli ja tulee mainoksia ja taas mainoksia.

Vielä kummallisempaa on ollut Threads-nimisen appin (palvelimen?) sisältö. Sen kerrottiin olevan vastaisku amerikkalaisten magnaattien periaatteettomalle sananvapauden suosimiselle, nämähän olivat poistaneet omista systeemeistään niin sanotun faktantarkistuksen eli ennakkosensuurin.

Threadsin anti on sitten ollut miltei kokonaan naisten kuvia, vieläpä kauniiden naisten. Katsoohan niitä mielellään, mutta en ymmärrä, miksi minun pitäisi aina ohi mennessäni peukuttaa niitä, kuten ne kerjäävät tekemään. Lisäksi ne tarjoavat seuraa, vaikka yleensä asuvat toisella puolella maailmaa.  Pari kaunotarta harjoittaa lakkaamatta masturbointia, en tiedä, mitä tekemistä sillä on tällaisella uutissivustolla.

Verrattuna X:ään tämän kilpailijan sisältö on lievästi sanoen kummallista, enkä meinaa millään löytää sieltä sellaista informaatiota esimerkiksi päivänpolitiikasta, jota etsin. Jotakin toki on, mutta vain muutama prosentti tarjonnasta.

No, sittenhän meillä tässä ajassa on näitä varsinaisia seuralaispalveluita, jotka eivät mitään muuta pyrikään olemaan. On esimerkiksi Tinder, jossa on jonkinlainen tutka, jonka avulla voi löytää halukkaan parin jopa naapuristosta. Vastaava sukupuolivähemmistöjen palvelin on nimeltään Grindr. Muitakin näyttäisi olevan.

Kaikki suurimmat lienevät amerikkalaisia ja rahastavat ymmärtääkseni aivan samalla logiikalla kuin tuo muinainen Sohon tirkistelylaatikko. Tirkisteltäviksi ovat kuitenkin ryhtyneet ryhmien jäsenet ja sutenööri tarjoaa vain alustan.

Mutta puhe oli tässä nyt siis seksuaalisesta vallankumouksesta, joka merkitsi vapautumista irrationaaliseksi koetuista vanhanaikaisen yhteiskunnan normeista.

Vapautuminen tuli jo puoli vuosisataa sitten, eikä nykyinen nuori polvi voine lainkaan käsittää, millainen muutos kulttuurissa on tapahtunut.

On kuitenkin helppo nähdä, ettei muutos muistuta paljonkaan sitä, mitä utopistisosialistit kerran visioivat. Heidän utopiassaan seksi ei enää ollut kauppatavaraa, vaan edusti korkeimpia arvoja kehittyneimmillään.

Vapaassa yhteiskunnassa ja kulttuurissa ei seksuaalisuuden esittämisen ja myymisen rajoituksia voine ainakaan kovin paljon sallia. Olemme siis nyt tämän Dostojevskin radikaaliääliön aikoinaan, kuvittelemassa vapaassa yhteiskunnassa.

Elävään kulttuuriin on aina kuitenkin kuulunut ja kuuluu yhä keskeisenä hierarkkisuus. Viinaa voi juooda pullon suusta ja saada mukavan nousuhumalan, jonka vallassa sitten voi karjua ja rehennellä ympäristölleen, mikäli siitä saa tyydytystä.

Toisaalta voi myös nauttia ravintolassa miellyttävässä ympäristössä ja hyvässä seurassa viiniä ja herkullista ruokaa, mihin liittyneenä tuo samainen nousuhumala antaa autuaallisen lisänsä. Onko molemmissa kyse samasta asiasta, jätän itse kunkin mietittäväksi. Ainakaan meidän ns. kulttuuripiireissämme ei tällaisia eroja näköjään kyetä tekemään, mikäli kyse oin seksistä.

Jos esimerkkejä tarvitaan, viittaan vain tuohon Pride-maailmaan ja sen kuvastoon. konkreettisemmin voin mainita vaikkapa nimen Tom of Finland.

Olen näistä jo kirjoittanut, joten tyydyn tässä vain antamaan linkin (Vihavainen: Haun tom of finland tulokset).

Tulemme tässä näet pornon problematiikkaan. Huomautan suhtautuvani hyvään pornoon myönteisesti ja lähden siis siitä, että sitäkin on olemassa hyvää ja huonoa. Miksi juuri se huono ja suorastaan törkyinen laji on nykykulttuurissamme suurimmassa suosiossa, on minusta kiinnostava kysymys.

En rupea tässä avaamaan asiaa enemmälti, koska olen sen jo muualla tehnyt. Huomautan vain, että kyseessä mitä ilmeisimmin on sama ilmiö kuin aidon taiteen ja kitschn välisessä erossa (ks. Vihavainen: Haun kitsch tulokset).

Mutta kitsch-taidehan on nykyään hyvin arvostettua.

Niinpä niin, Dostojevskin ääliö.

Perimmäisten kysymysten äärellä

 

Länsimaisen kulttuurin eturintamassa

 

Niina Timosaari, Edvard Westermarck. Totuuden etsijä. Gaudeamus 2017, 308 s.

 

Edvard Westermarck on epäilemättä vaikutusvaltaisin suomalainen yhteiskuntatieteilijä kautta aikojen. Sosiologiemme tieteellinen seurakin on nimeltään The Westermarck Society, mikä epäilemättä antaa sille paljon lisää prestiisiä, vaikka onkin muuten varsin harhaanjohtava.

Suomalaiseksi tutkijaksi Westermarck oli sangen poikkeuksellinen sikäli, että hän saavutti kuuluisuutensa nimenomaan anglosaksisessa maailmassa ja teki kenttätyönsä kaukana, peräti Marokossa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=westermarck ).

Sattumoisin Westermarckin tutkimusote oli erinomaisesti ajan hermolla: 1800 ja 1900-lukujen vaihteessa, länsimaisuuden ja yleensä eurooppalaisuuden apoteoosin suurella hetkellä alettiin paradoksaalisesti myös kiinnostua hyvin vakavasti toisista kulttuureista. Franz Boas, James Frazer, Bronislaw Malinowski ja monet muut syventyivät primitiivisten kansojen kulttuuriin ja peilasivat länsimaalaisia instituutioita niitä vasten. Heidän jäljissään jatkoivat sitten Margaret Mead ja muut radikalismille paljon antaneet tutkijat.

Epäilemättä merkittävin tulos tästä ryntäyksestä oli arvorelativismin nopea vahvistuminen. Uusista tutkimuksista tehtiin radikaaleja tulkintoja, joiden avulla vanhat instituutiot saatettiin kyseenalaisiksi. Uskonnon arvovallan romahtaminen, joka oli tapahtunut 1800-luvun jälkipuoliskolla erityisesti Darwinin ansiosta, saatettiin päätökseensä yhteiskunnassa.

Klerikalismin ja sen kanssa liittoutuneen puritanismin jälkijoukkotaisteluita käytiin kuitenkin vielä 1960-luvun kulttuurivallankumoukseen saakka, jolloin niin sanoakseni absoluuttinen nollapiste viimein saavutettiin ainakin sikäli kuin asia koski etujoukkoa.

Paradoksaalisesti porvariston yhteiskunnallisen vaikutuksen lisääntymisen myötä näytti ainakin monien mielestä1800-luvun lopulla lisääntyneen myös seksuaalinen puritanismi, jonka symboliksi muodostui viktoriaaninen Englanti. Käsitykset, jotka liittyivät muun muassa äärimmäisen vahingolliseksi katsottuun masturbaatioon, olivat paljon puhuva esimerkki ajan ilmapiiristä.

Sen liberaalina vastapoolina nousi esille Ranskan kolmas tasavalta, joka vannoi sekulaarisuuden nimiin ja erityisesti Pariisi, Das wahre Milliardenland, kuten ajan merkittävä intellektuelli Max Nordau asian esitti. Pariisista tuli uuden suurkaupunkilaisen urbanismin ja libertinismin symboli, jonne pyhiinvaelluksia tekivät monet suomalaisetkin vapaan rakkauden innoittamat kapinalliset (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kevytmielisyys ).

Taistelu seksuaalisesta vapautumisesta kesti kauan. Siihen osallistui aktiivisesti sellainenkin filosofi kuin Bertrand Russell, jonka kirja Marriage and Morals (1929) suomennettiin vuonna 1951 ja oli ilmestyessään mitä ajankohtaisin, kovin arkaluontoisia asioita kun käsitteli.

Vuonna 1953 perustetun Playboyn tapainen julkaisukin esitti suuria radeikaalis-filosofisia pretensioita vielä 1960-70-luvuilla. Se julkaisi osastoa nimeltä Playboy Philosophy, jossa seksin ja pornon vapautta puolustettiin puritanismia vastaan (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=playboy ).

Sittemmin koko ”uskallettuna” esiintynyt lehti sai vähitellen valtavirtaisen leiman ja sen pehmopornoisella keskiaukeamalla esiintymistä alettiin pitää täysin kunniallisena asiana. Ilmiön taustalla havaittava kulttuurin muutos on hyvin merkittävä.

Kuten me vanhat ihmiset vielä hyvin muistamme, seksuaalisesti arkaluontoisina pidettyjä kirjoja ja filmejä sensuroitiin vielä aivan äskettäin viranomaisten toimesta. Englannissa D.H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastaja sai kotimaassaan ilmestyä lyhentämättömänä vasta vuonna 1960. Norjalaisen Agnar Myklen kirja Laulu punaisesta rubiinista määrättiin Suomessa tuhottavaksi vuonna 1959.

Minun sukupolveni täällä liberaalissa pohjolassa sai vielä 1950-luvulla varttua varsin ahdasmielisessä ilmapiirissä, jossa oli paljon maalaisen yhtenäiskulttuurin piirteitä ja klerikalismin jäänteitä, ja vielä kelpo annos sitä samaa porvarillista puritanismia, joka vallitsi yhä myös anglosaksisissa maissa. Amerikassa se sai joskus aivan absurdeja muotoja jopa lainsäädännössä.

Niin sanottu uusin aika ja erityisesti viimeksi kuluneet 100-150 vuotta voidaan nähdä suurena länsimaisen ihmisen vapautumisen historiana, jossa siirryttiin suhteellisen nopeasti aivan uudenlaiseen yhteiskuntaan, jota sosiologian klassikot ovat maininneet orgaanisesti solidaariseksi: kieltojen ja käskyjen sijasta yhteisöjä pitää nyt koossa sen jäsenten valistunut oman edun tavoittelu, sikäli kuin pitää.

Nimenomaan seksuaalisella alalla, jossa vielä pari sukupolvea sitten vallitsi mitä ahdasmielisin kulttuuri, siirryttiin rajattomaan vapauteen 1960-luvun lopulta lähtien, kunnes heiluriliike toiseen suuntaan eli takaisin vielä suurempaan ahdasmielisyyteen alkoi ja viettää parhaillaan riemuvoittojaan muodikkaimpien ja typerimpien kulttuuristen liikkeiden muodossa.

Westermarckin tieteellinen toiminta keskittyi avioliiton ja seksuaalisuuden tutkimiseen. Kaiketi hän oli asiassa sopivasti ulkopuolinen, kun pysyi koko ikänsä poikamiehenäkin. Ei hän silti ainakaan aktiivinen homoseksuellikaan ollut tai jos oli, ei jättänyt asiasta sellaisia todisteita, joita tutkijat olisivat löytäneet.

Westermarckin nimen tuntee maailmassa jokainen kulttuuriantropologi myös ns. Westermarck-efektistä, jolla viitataan siihen, että lähisukulaisten väliseltä sukurutsaiselta suhteelta -joka johtaisi rodun huononemiseen- varjelee ihmisiä tietty luontainen vastenmielisyys, jota tavataan kaikkialla.

Vielä 1900-luvun alussa seksuaalisuuteen liittyi siis hyvin vahvoja tabuja, jotka eri maissa vaihtelivat. Niinpä Saksassa tutkittiin paljon homoseksuaalisuutta ja kirjoitettiin siitä. Sitä myös harjoitettiin puoliavoimesti (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=leino+berliini ).

Liberalismillaan ja rationalismillaan ylpeilevässä Englannissa asiaan liittyvät tabut sen sijaan olivat niin vahvoja, että jopa British Library kieltäytyi lainaamasta asiaan liittyviä teoksia… Eräät suuret skandaalit, kuten Oscar Wilden vankeustuomio, saivat kuitenkin aikaan paineita ainakin asiaa koskevan lainsäädännön muuttamiseen.

Hyvin vakavia sanktioita kohdistui etenkin Englannissa myös avioliiton ulkopuoliseen seksiin ja etenkin sen hedelminä syntyneisiin äpäröihin.

Kyseessä olivat räikeät oikeudenloukkaukset niiden mielestä, jotka katsoivat, että uhrittomista rikoksista ei olisi syytä rangaista lainkaan edes tekijöitä, saati täysin syyttömiä lapsia. Sanktioiden puolella taas olivat muun muassa uskonnolliset piirit, mutta eivät pelkästään ne.

 Yllättävästi jopa sellainen omantunnonvapauden ja humaanisuuden profeetta kuin Immanuel Kant oli aikoinaan pitänyt sodomiaa inhimillisen arvokkuuden saastuttamisena ja suositellut sen rangaistukseksi kastraatiota. Fredrik Suuri sentään määräsi vain tamman kanssa syntiä tehneen rakuunan vain siirrettäväksi jalkväkeen.

Homoudesta kärähtäneitä ruoskittiin ja poltettiin aikoinaan uuden ajan alun Euroopassa julkisesti ja vielä 1960- ja jopa 1970-luvulle saakka asiasta saattoi saada rangaistuksen. Westermarck tulkitsi siihen liittyneen tabun tavatonta voimakkuutta sekä asian heteroseksuaaleissa herättämällä luontaisella inholla että myös sillä, että se antiikin aikana kristillisen kirkon piirissä yhdistettiin pakanalliseen temppeliprostituutioon.

Westermarck piti kiinni tieteellisistä saavutuksistaan, eikä suostunut ryhtymään pelkästään muodikkaiden libertiinien puolustajaksi, mikä tuotti hänelle myös syytöksiä taantumuksellisuudesta. Miehen ja naisen välistä avioliittoa hän piti luonnollisena asiain tuilana eikä vain yhtenä mahdollisena ja pohjimmaltaan mielivaltaisena instituutiona.

Joka tapauksessa hänen tutkimuksiinsa saattoivat asiansa puolustamiseksi nojata niin naisasialiikkeen edustajat, seksologian pioneerit, kuten Havelock Ellis, homoliikkeen perustajiin kuulunut Edward Carpenter ja monet muuta ajan merkittävät toimihenkilöt, jotka Westermarck hyvin tunsi.

Moraalin ja avioliiton synty ja perusta olivat ajan suuria teemoja, ja Westermarck pystyi antamaan uskonnollisten traditioiden sijaan niihin liittyviin kysymyksiin tutkimukseen perustuvia vastauksia. Hän oli monien aatteellisten yhdistysten näkyvä jäsen.

Seksuaalista puritanismia ei voinut sellaisenaan selittää pelkällä uskonnolla, ainakaan kristillisellä, mutta länsimaissa juuri siitä oli tullut sen merkittävin ylläpitäjä. Westermarck leimautui liberaaliksi ajan hengessä.

Sen mukaisesti hän pyrki olemaan johdonmukaisesti rationaalinen ja puolusti voimakkaasti myös eugeniikkaa, sekä positiivista että negatiivista.  Asian suuriin ajajiinhan kuului myös sionistiliikkeen perustajana tunnettu Max Nordau, joka kantoi huolta rodun rappeutumisesta ja halusi jalostaa etenkin juutalaista rotua.

Westermarck itse oli etenkin lapsena ollut sairaalloinen, minkä vuoksi hän ei pitänyt itseäänkään arvollisena lisääntymään: avioliitto ja lasten saattaminen maailmaan olivat ihmisen kenties vastuullisimpia tehtäviä, joissa oli huomioitava myös tulevien sukupolvien onni.

Suomessa Westermarck kannatti voimakkaasti itäruotsalaista rodunjalostuspyrkimystä, minkä hedelmiin kuului myös Folkhälsan, jonka tehtävät liittyivät aluksi erityisesti rodun parantamiseen. Toimittuaan aluksi uuden London School of Economicsin ensimmäisenä sosiologian professorina hän siirtyi uuden Åbo Akademin leipiin ja toimi sen filosofian professorina ja ensimmäisenä rehtorinakin.

Timosaaren kirja on varsin tarpeellinen katsaus meillä aivan liian vähän muistetun suurmiehemme intellektuaalisiin vaiheisiin ja etenkin hänen ajatustensa vastaanottoon. Kovin kiinnostavasti asioita ei ole esitetty, mutta hyvä näinkin. Jostakin syystä tämä uusi, kovakantinen kirja maksoi Rosebudissa vain vitosen.

Pelimiehen opas

Pelimiehen opas

Nainen ja taito valloittaa hänet. Erään gentlemannin muistiinpanoja (1919). Salakirjat 2014, 108 s.

Tässä vielä 1960-luvulla ja ehkä hieman myöhemminkin olivat lehdet kirjavanaan pikkuilmoituksia, joissa luvattiin lähettää postitse saniteettialan laatutuotteita. Luetteloita sai väärällä lähettäjänimellä ja siellä mainostettiin paitsi kondomeja ja emäruiskuja(!), myös kirjallisuutta.

Lemmenkoulu kuului kauan tuohon hieman salaperäiseen kirjallisuusvalikoimaan, samoin kuin Tanssikurssi.

En ole ihan varma, oliko siellä myös tätä kirjaa naisen valloittamisesta. Hyvin se olisi ainakin joukkoon mahtunut.

Tämän kirjallisuuden käyttäjistä merkittävä osa lienee ollut syrjäkylien aikamiespoikia, joille liikepaikoilla noudatetut seurustelusäännöt tuppasivat jäämään mysteeriksi, vaikkei heidän järjenjuoksussaan mitään vikaa olisikaan ollut.

En tiedä, olisiko tästäkään kirjasta valtavasti apua ollut. Sen kirjoittaja näyttää olleen ns. hummaaja ja vuosisadan selvällä suomella sanoen huoripukki. Ranskalaisittain voitiin varmaankin käyttää nimitystä bon vivant. Playboy-nimitystä ei ymmärtääkseni vielä ollut enempää kuin suomalaista pelimies-termiä.

Kirjoittaja, jota käyttämiensä esimerkkien perusteella epäilen tanskalaiseksi, käyttää paljon yläluokan ja suorastaan siniveristen tarjoamia esimerkkejä.

Asia on ymmärrettävä, sillä niin sanotut ylemmät kansanluokat ovat useimmiten olleet kehityksen eturintamassa ja sitä paitsi juuri heidän kolttosistaan oli mahdollista saada aineistoa.

Alempien luokkien kohdalla olisi pitänyt turvautua käräjäpöytäkirjoihin ja tulee kysyneeksi, olisiko kirja silloin ollut yhtä kiinnostava? Itse asiassa se kyllä olisi voinut olla kiinnostavampikin, ainakin nykyajan perspektiivistä.

Joka tapauksessa tässä tarkastellaan naista nimenomaan naaraana, mikä vähentää sosiaaliluokan merkitystä asiassa. A propos, on outoa, että vaikka ihmisen eläimellisyydestä on tullut yhä hyväksytympi dogmi, tuntuu siltä.että on yhäkin jotenkin sosiaalisesti sallitumpaa puhua ihmiskunnan uroksista kuin naaraista. Vai onko näin ja jos niin miksi?

Yhtä kaikki. Kuten jo Kipling sanoi, naisilla on aina jotakin tärkeää yhteistä ainakin nyt ruumiissaan: For the colonel’s lady and Judy O-grady/ are sisters under their skin.

Ja ruumishan se on meille eläimille tärkeä. Eikö se itse asiassa olekin ainoa tärkeä asia, geenien siirtämisen jälkeen?

No, naistutkijamme on alan ekspertti harrastukseltaan. Hän on siis amateur tai Liebhaber, venäjäksi ljubitel. Hän nimittäin keräilee naisia samaan tapaan kuin jotkut keräilevät postimerkkejä, aus Liebe zur Kunst.

Harrastus on ollut tuohon aikaan sekä hyvin kallis, että vaarallinen. Tällainen epäilemättä kiihottaa tiettyä ihmistyyppiä ja nimenomaan miehiä. Toisaalta kirjoittaja kyllä esittää myös naispuolisen Don Juanin, joka on niinikään amatööri eli harrastaa tätä urheilua sen itsensä vuoksi, ei pakonomaisesti tai suuresta intohimosta.

Luultavasti kaikenlaisia tyyppejä on tälläkin alalla ollut aina vanhan testamentin päivistä lähtien ja tuossa mainitussa kirjassahan tapaamme melkoisen gallerian erilaisia hyvin aktiivisia feminiinejä. On jokseenkin jonninjoutavaa väittää naisten seksuaalisuuden olleen tabu koskaan.

Itse asiassa juuri ihmisnaaraan ainainen kiima tekee koko lajistamme hyvin omaleimaisen, eikä asian merkitystä voi liioitella. Mikäli lajimme yksiavioisuutta suojelisi parittelun keskittyminen vain tiettyihin harvoihin, vaikkapa vuosittaisiin kiima-aikoihin, olisi koko sivilisaatiomme aivan toisenlainen. Ehkä se olisi vain tylsä tai sitten aivan kehittymätön ja vailla hyvettä, koska sellaistahan ei muilla eläimilläkään ole.

Kirjan antamat käytännön neuvot perustuvat tarkkoihin huomioihin, joita naistutkijamme on tehnyt. Hän on muun muassa pannut merkille naisten hämmästyttävän kiivaan vihan oman sukupouolensa kilpailijattaria kohtaan ja selittää sen tietenkin markkina-arvon kärsimisellä.

Varsinaisesti siveitä naisia näyttää kuitenkin olevan äärimmäisen harvassa, kuten meidän myös nykyaikaisen näkemyksemme valossa on oletettava. Sen sijaan sellaiseksi tekeytymisellä on oma arvonsa ja merkityksensä juuri kosiskeluvaiheessa.

Itse asiassa monia naisia kiinnostavat aina uudet kokemukset. Jopa neekerien ja kiinalaisten kulien kanssa moni haluaisi kokeilla seksiä, missä kirjoittaja näkee jo luonnottomuutta. Mutta sehän oli aikaansa kuuluva käsite.

Kaikille cuck-miehille varoituksena kirjoittaja korostaa, ettei mies saa paljastaa ihailunsa ylenpalttisuutta. Se vain ikävystyttää naista. On kyllä syytä todeta, että tavoiteltu nainen on kaunis, mutta tuskin sen kauniimpi kuin moni muukaan. Sehän se vasta innostaa häntä ottamaan oman askeleensa.

Lemmenasiatkin on opittava ja luonnollisin ja paras opettaja nuorelle miehelle on vanhempi nainen, sanoo kirjoittaja järkevästi. Mitäpä hyvää siitä seuraakaan, mikäli kaksi estojensa vaivaamaa nuorta hankkivat toisiltaan muka kokemusta?

Miksi sitten mies kokoilee naisia eli kokemuksia heistä ja miksi naisilla on niin suuri, joskin kätketty halu heittäytyä asiaan mukaan?

Kirjoittaja ei näytä olevan psykoanalyysin ystävä eikä luultavasti ole koko asiasta kuullutkaan, mutta hän näköjään selittää asian uhkapelin jännityksellä. Ajatellapa sitä, että mies saa surmansa kaksintaistelussa ystävän kädestä sellaisen naisen takia, jota ei rakasta? Siinäpä on jotakin…

Aikamme näkökulmasta tämä kirjanen ei ehkä ole kokonaan vailla mielenkiintoa. Sehän on kirjoitettu aikana, jolloin kukaan ei tuntenut tai edes kuvitellut mahdolliseksi ”pelimies”-termiä.

Kirjoittaja oli elostelija ja huoripukki. Myös sanaa naissankari tai hamesankari  käytettiin ja sillähän oli ehdottomasti pejoratiivinen lataus, ainakin julkisuudessa. Kääntäjä on puhunut kauniimmin naisvalloittajasta ja suomessahan oli myös vanha sana hurmuri, ranskaksi charmeur.

Luulen, että sana hurmuri kyllä usein liitettiin huijareihin, sellaisiin kuin tunnettu Ruben Oskar Auervaara, josta aikoinaan paljon puhuttiin.

Olisi varmaankin korrektia tyytyä sanomaan, että kirjoittaja on naisten näkökulmasta (ja mistäs muusta näkökulmasta asioita nykyään saakaan tarkastella?) lurjus ja roisto ja ilmeisesti myös kärsii psyykkisistä ongelmista.

Mutta niitäpä vain aina taitaa riittää keskuudessamme, vieläpä molempia sukupuolia. Yksiavioisuus on ihmiselle lajityypillistä, mutta se on haavoittuvainen käyttäytymismuoto. Kulttuurimme keskeinen elementti taitaa sittenkin olla se ainainen kiima, joka meitä nuorena vaivaa…