Erityisiä pahan valtakuntia

 

Imperiumien puolustus

 

Elvira Roca Barea, Imperiofobia y leyenda negra. Roma, Rusia, Estados Unidos y el Imperio español. Prologo de Arcadi Espada. Biblioteca de Ensayo 130 (Serie Mayor). Siruela 2023, 615 s.

 

Tälläkin palstalla on joskus mainittu ”musta legenda” (Leyenda negra), jolla tarkoitetaan Espanjan ja espanjalaisten systemaattista mustaamista historiassa ja jopa nykyisyydessäkin.

     Tämä ilmiö alkoi jo 1500-luvulla ja asialla olivat erityisesti Englanti ja Hollanti sekä yleensä protestantit ja siinä kuvattiin Espanja ja espanjalaiset poikkeuksellisiksi: poikkeuksellisen raaoiksi, fanaattisiksi ja laiskoiksi ja muitakin paheita oli heille kasaantunut. Espanjan vallan väitettiin olleen alamaisille poikkeuksellisen tuhoisaa, mitä todisteltiin väärennetyin perustein.

     Toki tämä ”legenda” on jo moneen kertaan kumottu ainakin osittain, mutta onhan siitä aina jotakin tarttunut. Espanjalaisille nöyttää tulleen se mielikuva, että heidän maataan on pidetty ja pidetään poikkeuksellisena noiden ikävien ominaisuuksien suhteen.

     Elvira Barea on asian selvittämiseksi kirjoittanut mahtavan ”esseen” (ensayo), jossa hän vertaa Espanjan imperiumia erinäisiin muihin imperiumeihin, Roomaan, Venäjään ja USA:han ja on päätellyt, että niitä kaikkia vastaan on syntynyt samantyyppinen reaktio, jota hän nimittää imperiofobiaksi.

   Kun kirja on esseeksi aika mittava, päätin noudattaa sen suhteen samaa taktiikkaa, jota suositellaan elefantin syömiseen: on otettava pala kerrallaan.

     Kirja on varustettu lähdeviittein ja sen bibliografia on suhteellisen laaja. Ymmärrettävästi Espanja ja yleensäkin romaaninen kielialue ovat englannin ohella runsaimmin edustettuina. Vain pari saksankielistä nimikettä löytyy ja ruotsin- tai suomenkielisiä ei tietysti lainkaan.

    Venäjää käsittelevä osuus sisältää tunnettuja russofobian klassikoita. Sellainen fobiahan on ihan oikeasti ollut olemassa, vaikka Putinin hallinto on nyt napannut käsitteen käyttöönsä ja muovaillut siitä itselleen sopivan työkalun.

     Russofobian historiasta mainitaan jopa Australiassa 1800-luvun puolivälissä syntynyt paniikki, jossa ihmiset huusivat hädissään venäläisten tulevan, vaikka kyseessä toki oli vain ihan paikallisista syistä syntynyt räjähdys.

     ”Pietari Suuren testamentti”, markiisi de Custinen ”Venäjä vuonna 1839” ja muitakin klassikkoja mainitaan asianmukaisesti ja kirjoittaja ylpeilee sillä, että on osoittanut russofobian itse asiassa olevan ranskalaista juurta eikä englantilaista, kuten on oletettu.

     Hänen mukaansa russofobia syntyi sen suuren kansallisen alennustilan johdosta, jonka aiheutti tappio seitsenvuotisessa sodassa vuonna 1763 ja tärkeimpien siirtomaiden menetys.

     Samaan aikaan otettiin ranskalaisten alentuvan sivilisaatiomission kohteeksi Venäjä, jopa sana ”civilisation” keksittiin tuohon aikaan ja sen puute liitettiin erityisesti Venäjään. Esimerkiksi Voltaire piti Venäjää lupaavana koekenttänä valistuneille uudistuksille, kun taas Diderot epäili venäläisten ”barbaarien” sivistämismahdollisuuksia. Diderot’n näkemys tuli vallitsevaksi.

     Napoleonin russofobia on hyvin tiedossa ja samoin Krimin sodan aikainen suuri venäläisvastaisen propagandan aalto. Rocan ajatus siitä, että koko asia olisi oikesataan syntynyt vasta 1700-luvun lopulla, on kekseliäs, mutta ei riittävä.

     Kari Tarkiainen on katsonut, että russofobialla oli liivinmaaliaset alkujuuret, jotka liittyivät siihen vaaraan, jonka saksalaiset ritarit huomasivat ilmaantuvan Moskovan suuriruhtinaskunnan nousun myötä.

      Etenkin englantilaiset ja myös saksalaiset matkailijat olivat kuitenkin kirjoittaneet havainnoistaan sangen ”russofobisessa” sävyssä hyvin tunnettuja teoksia jo 1500-luvulla ja 1600-luvulla ilmestyi monia perusteellisia alan klassikoita. Englannin osalta niitä selostetaan esimerkiksi kirjassa ”Rude & Barbarous Kingdom”, jonka nimi jo puhuu puolestaan.

     On ilmeistä, että Venäjää arvosteltiin usein aivan kohtuuttomasti. Itse asiassa sen imperiaalinen valta oli useinkin lempeämpää kuin länsieurooppalaisten imperialistien omalla tontillaan eivätkä edes sen lait olleet mitenkään erityisen julmia, pikemminkin päinvastoin. Venäjän ja venäläisten, kuten kaikkien muidenkin imperiumien mustaamiseen käytettiin runsaasti myös suoranaista valhetta.

     Eri asia on sitten, että imperiumien alaisuudessa olevat kansat ovat yleensä ainakin jossakin vaiheessa ja erityisesti 1800-luvulla tulleet tyytymättömiksi asemaansa. Tämä koski jopa Itävalta-Unkaria, joka oli sentään suhteellisen helläkätinen eikä harjoittanut samanlaista denationalisaatiota kuin Venäjä 1800-luvun lopulla Puolassa ja muuallakin.

     Meillekin oli tuollaista käsittelyä jo valmisteltu, mutta siitä ei lopultakaan tullut mitään, vastoin kaikkia kohtuullisia odotuksia.

     USA:n imperiumi on luonteeltaan erilainen, moderni, eikä ole keskittynyt alueiden hallinnolliseen liittämiseen sitten 1800-luvun. Siitä huolimatta se on herättänyt voimakasta antiamerikkalaisuutta, paitsi latinalaisessa Amerikassa, myös Euroopassa ja jopa erityisesti Englannissa.

     Antiamerikkalaisen Myytin mukaan amerikkalaiset ovat sivistymättömiä, ahneita ja kaiken todellisen kulttuurin vihollisia. Tähän liittyy yleensä antisemitismi: USA:n politiikkaa ohjaa juureton, kosmopoliittinen juutalaisuus, joka on kansallisuuksien vihollinen.

     Antiamerikkalaisuudella on vahvasti myös kotimainen lähteensä. Intellektuelliksi pääsee vain vihaamalla ja vastustamalla omaa maata ja sen politiikkaa. Tekijä ottaa esimeriksi Noam Chomskyn, joka on säilyttänyt arvovaltansa älymystön keskuudessa, vaikka onkin paljastunut törkeäksi valehtelijaksi.

     Kirjoittaja on käyttänyt myös Paul Hollanderin teoksia, joita olen itsekin lukenut. Hollander on niissä paljastanut antiamerikkalaisuuteen liittyvää irrationaalisuutta, mutta muistini mukaan hän kyllä myös jossakin vaiheessa huomasi, ettei koko ilmiö ole sellaisenaan vailla perusteita.

     Roca ei tässä esseessään ole kiinnostunut sellaisesta aineistosta, joka häiritsisi hänen varsinaista missiotaan eli sen osoittamista, ettei Espanjan imperiumiin kohdistunut ”fobia” ole suinkaan ainutlaatuista: kaikki imperiumit näyttävät saaneet osakseen sellaista suhtautumista  ainakin enemmän kuin olisivat ansainneet.

     Tarkoitushakuisuutta ja suoranaista valehteluakaan ei ole kaihdettu, kun viholliskuvaa on rakennettu ja kun sitä sen jälkeen on yhä uudelleen tuettu ja lopulta suorastaan siihen vedoten osoitettu kaikenlaisia asioita.

     Tähän mennessä luettuna Focan kirja on kiinnostavaa ja hyödyllistä luettavaa. Siitä tulevat hiukan mieleen myös entisen Venäjän kulttuuriministeri Medinskin kirjat, joissa Venäjää häpäisevät myytit yksi kerrallaan ”kumotaan” (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset ).

     Medinskilläkin on kyllä asiaa kirjoissaan ja pidän selvänä, että nuo myytit ovat melkoiselta osalta liioiteltuja, mutta niitä pahempaa on toki sokea imperialismi, joka osaa vain vastustaa kaikkea kritiikkiä.

     Barean näkökulma on apologinen ja se on kiinnostava juuri nyt myös siksi, että imperiumit ovat kuohuntavaiheessa. Yleensä niitä on aina kuvailtu rappeutuneiksi ja niiden hajoamista ennustettu. Toki ne ovat aina jossakin vaiheessa myös hajonneet.

     Vaikka Barean essee osoittaa, ettei Espanja ole poikkeustapaus (vrt. historiallinen erityistie), ei se osoita, etteikö imperiumeihin kohdistettu kritiikki ja vastarinta olisi oikeutettua.

     Tällä hetkellä Venäjä on yrittänyt rakentaa uudelleen hajonnutta imperiumiaan, mikä on yleensä mahdotonta. USA taas on mennyt klassiseen ”liian kauas kurottamisen” overstretch) ansaan ja Kiina vasta valmistautuu ottamaan maailmassa sen aseman, joka täyttää syntyneet tyhjiöt.

      Meidänkin maamme on osa eräänlaista eurooppalaista imperiumia, joka rajoittaa suvereniteettiamme, vaikka onkin osoittautunut ulkopoliittiseksi mitättömyydeksi. Voisi olla kiintoisa tarkastella sitä muiden imperiumien rinnalla.

 

 

Irrallaan

 

Yksinäinen susi ja lauman ulvonta

 

Kesällä tuli käytyä Rantasalmella Putkisalon kartanossa, jonka suuri lammaslauma vaeltelee vapaana pellolla. Siis vapaana omissa rajoissaan. Tein pienen kokeen ja mäkätin hieman lampaan ääntä matkien.

Välittömästi juoksi luokseni ainakin sata lammasta, ehkä niitä oli kaksikin sataa. Joka ainoa tuijotti minua typerästi ja matki yhä uudelleen ääntäni. En tiedä, miksi ne niin tekivät, ehkä odottivat jotakin suupalaa itse kullekin tai ehkä vain tekivät sitä samaa kuin muutkin, koska oli pakko, eikä muuta mahdollisuutta ymmärretty olevan.

Ihminen laumaeläimenä on taipuvainen aivan samanlaiseen käytökseen, mikä hämmästyttää yhä uudelleen sellaista, jonka mielestä siihen ei ole mitään pakkoa. Miksei ihminen voisi ajatella vain ihan itse tykönään ja jättää kaikenkarvaiset mäkättäjät omaan arvoonsa, ellei niillä selvästi ole jotakin todellista annettavaa?

On opettavaista seurata, miten lauman pakko, seuraamisen vietti pitää vallassaan ihmiskunnan enemmistöä. Lauman mukana mennään ja se koetaan elinkysymykseksi, vaikka vähälläkin järjellä, jos sitä käytettäisiin, koko homma paljastuisi silkaksi typeryydeksi.

Älymystöksi itseään nimittävän kansanosan piirissä laumakäytös on erityisen räikeää, sillä se ei yleensä tapahdu hyvässä uskossa. Hölmöyteen mennään mukaan, koska muutkin menevät ja koska uskotaan, että ne, jotka ovat vielä tyhmempiä, saisivat muuten vettä myllyynsä: pötyähän se on, jota totuutena juhlitaan, mutta varmaankin hyödyllistä.

Niinpä heitetään aivot narikkaan ja ylpeinä jopa verrataan itseä parvessa uivaan silakkaan tai huuhkajaa raivoisasti raakkuvan varislauman jäseneen. Parodia on tässäkin mahdotonta.

Patriotismi on kaikessa atavistisuudessaan arvokas ja tärkeä tunne. Se liittyy itsesuojeluvaistoon ja sen edellyttämään solidaarisuuteen. Se voi sisältää erään rakkauden muodon. Kuten kaikki asiat, se on kuitenkin liikaa paisuessaan intellektuaalista myrkkyä, lurjuksen viimeinen pakopaikka, kuten Samuel Johnson sanoi.

Kuten Seppo Oikkonen on ansiokkaissa kontribuutioissaan tälläkin palstalla usein todennut, vaaran kokemisen aikoina patriotismi helposti muuttuu regressioksi, henkiseksi taantumiseksi.

 Itsensä uhrin asemaan asettavat kansanjoukot puolustautuvat vimmaisesti, vapautuen kaikista häiritsevistä ajatuksista, kuten vaikkapa juuri tuota omaa asemaansa koskevista refleksioista. Jäljelle jää narsistinen raivo, jossa kaikki hyvä ja oikea on omalla puolella ja paha vastaavasti muualla.

Kun kaksi tälle tasolle taantunutta kansaa kohtaa, kuten sodissa yleensä tapahtuu, laskee ajattelun intellektuaalinen taso yhä lähemmäs nollapistettä ja jäljelle jäävät vain välineelliset kysymykset: miten parhaiten vahingoittaa vastapuolta? Voisiko sen hävittää kokonaan?

Nouseminen tästä henkisestä kuopasta on hyvin vaikeaa. Siihen tarvitaan hidasta työtä, jännityksen laukaisua ja ymmärrystä osapuolia yhdistävistä arvoista ja päämääristä. Näissä merkeissä lopetettiin aikoinaan kylmä sota.

Rauha sotamoodissa olevien kansojen välillä ei synny ilman pakkoa ja pakotus taas synnyttää helposti myytin epäoikeudenmukaisuudesta ja petoksesta. Se voi olla perusteltukin, olennaista on, että se koetaan psykologisesti välttämättömäksi.

Tämän ajan suuri regressio voi toivottavasti alkaa vähä vähältä parantua alkavana vuonna, mikä auttaisi myös sodan ulkopuolella pysyneitä maita palaamaan normaalille älylliselle tasolle. Se on epäilemättä hyvin vaikeaa ja vaatisi nimenomaan hyökkääjältä uskottavuuden palauttamista ja anteeksipyyntöä.

Sellainen näyttää nyt aivan mahdottomalta, mutta jossakin vaiheessa se on tehtävä. Myös hyökkäyksen kohteen olisi kyettävä tunnustamaan, ettei sekään ole politiikassaan saavuttanut enempää absoluuttista viisautta kuin kaikkiallista moraalista ylevyyttä.

Kaiken kaikkiaan ihmiskunnan toivo on niissä, jotka ajattelevat itsenäisesti ja kykenevät irtautumaan mäkättävästä laumasta. Journalismin velvollisuutena olisi nostaa heitä esille sen sijaan, että se yrittää kerätä rahaa myötäilemällä toinen toistaa hullumpia lauman kellokkaita ja vaikkapa tehtailemalla tekaistuja sensaatioita hihamerkeistä ja rasismista.

Mutta eihän lampaasta leijonaa synny eikä silakasta individualistia.

Joka tapauksessa tekee mieleni nostaa esille joitakin itsenäisiä intellektuelleja siitäkin huolimatta, ettei heidän roolinsa satu olemaan kulloinkin vallitsevan oikeaoppisuuden mukainen.

Tässä nyt esimerkiksi Jaan Kaplinski, johon sain hieman tutustuakin, kun hän piti instituutissamme esitelmän puhtaalla venäjän kielellä -jonka epätäydellisyyttä hän pahoitteli.

Tämä blogi oli alun perin siis julkaistu ennen tätä nykyistä älyllistä alennustilaa:

perjantai 8. lokakuuta 2021

Asiallisia kysymyksiä

 

Etsiskelyjä

 

Jaan Kaplinski, Kirje isälle Suomentanut Anja Salokannel,  Otava 2005, 331 s.

 

Jaan Kaplinski ei koskaan nähnyt isäänsä, jonka NKVD vangitsi hänen ollessaan vielä vauvaikäinen. Isättömänä, naisten parissa kasvaminen on yleensä enemmän tai vähemmän traumaattinen kokemus, mitä tietyissä piireissä on nykyisin muodikasta olla muka ymmärtämättä. Asia ei silti muuksi muutu.

Varsinaisen isän ikävän sijasta kirjailija pohdiskelee tässä isänsä identiteettiä. Hänhän oli puolalainen, mutta myös juutalainen, ainakin jossakin mielessä. Tosin DNA-testit eivät tue geneettistä juutalaisuutta, joka on yleensä olemassa siitä huolimatta, että sen olemassaolo halutaan jostakin syystä kieltää.

 Juutalaista uskonnollisuutta isän maailmaan ei kuulunut, mutta kaiketi hän oli frankilaisten mystisen lahkon perillisiä ja kukaties tiesi jotakin tuosta traditiosta. Ehkäpä itse sukunimi Kaplinski viittaa juutalaiseen pappiin, kuten esimerkiksi Cohen ja Katz.

Kiinnostavin osa kirjasta käsittelee kirjoittajan oman identiteetin ja ajattelun muotoutumista. Virolaiseksi hän ei itseään tuntenut ja puolalaiseksi vielä vähemmän. Sama koskee juutalaisuutta.

Kaplinski oli taipuvainen mystiikkaan, mutta vieroksui yhtä lailla niin muodikasta new agea kuin muutakin patenttiuskovaisuutta. Kirkot olivat hänelle aina kauhistus ja esimerkiksi puolalaisuutta hän vieroksui sekä siitä syystä, että sen kansalliseen psykologiaan kuului eräänlaista suurvaltaista pöyhkeyttä ja sen ohella katolisen kirkon kunnioitusta.

Kun tämä kirja kirjoitettiin, oli Pax Americana vielä lyhytaikaisen kukoistuksensa huipulla. Sen toivoton pinnallisuus ja tuhoisa konsumerismi kauhistuttivat Kaplinskia, joka usein käyttää nykymaailmasta Titanicin vertausta. Loputtomalle tuotannon kasvulle ei näyttänyt olevan mitään vakavaa vastavoimaa edes ideologisesti.

Tässä tulee mieleen neuvostoliittolaisen Igor Šafarevitšin teos Kaksi tietä samaan kuiluun (1989) (https://royallib.com/book/shafarevich_igor/dve_dorogi___k_odnomu_obrivu.html ), jossa hän varoittaa, ettei kulutusjuhlaan pyrkivä neuvostososialismi ole hitustakaan parempi maapallon kohtalon kannalta kuin kapitalismi. Omaperäisen nerokas Šafarevitš kirjoitti myös uskomattoman rajun sosialismin kritiikin (https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%A1%D0%BE%D1%86%D0%B8%D0%B0%D0%BB%D0%B8%D0%B7%D0%BC_%D0%BA%D0%B0%D0%BA_%D1%8F%D0%B2%D0%BB%D0%B5%D0%BD%D0%B8%D0%B5_%D0%BC%D0%B8%D1%80%D0%BE%D0%B2%D0%BE%D0%B9_%D0%B8%D1%81%D1%82%D0%BE%D1%80%D0%B8%D0%B8 ), jossa hän esitti se olevan yhteydessä inhimilliseen kuolemanviettiin. Silti hän jatkoi matematiikan akateemikkona.

Itsenäistä ja itsepäistä Šafarevitšia ei Neuvostoliitossa kyetty hiljentämään, mutta kun hän vuonna 1982 julkaisi teoksen Russofobia, hyökkäsivät läntisen maailman oikeinajattelevat hänen kimppuunsa ja leimasivat hänet syytöksistä pahimmalla: hän oli antisemiitti!

Sen seurauksena akateemikolta vaadittiin riistettäväksi Yhdysvaltain tiedeakatemian kunniatitteli, joita hän ei suinkaan ollut itse edes hakenut. Hän luopui sittemmin itse siitä, kun USA hyökkäsi Irakiin.

Solženitsynin kanssa aikoinaan yhteistyötä tehnyt akateemikko näyttää suhtautuneen poliittisesti korrektin väen loiskiehuntaan sen ansaitsemalla ylenkatseella. Hänestä ja hänen urastaan on suomalainen Krista Berglund kirjoittanut englanninkielisen väitöskirjan, jossa tämäkin episodi analysoidaan perusteellisesti.

Otin esille matemaatikko Šafarevitšin räikeänä esimerkkinä siitä, miten uskomattoman ahdasmielinen ja sananvapauden traditioista piittaamaton myös tämän ajan läntinen yhteisö oli ja on. Itse asiassa se oli jopa suvaitsemattomampi kuin Neuvostoliiton Tiedeakatemia, joka aina vaali kaikin keinoin autonomiaansa. Aioin kirjoittaa ”intellektuaalinen yhteisö”, mutta ehkä on parempi olla sitä sanaa käyttämättä.

Kaplinski, jonka ajattelu on hyvin yksilöllistä ja yleiskäsitteitä karttavaa, on kiinnostunut konkreettisista asioista: eläimistä, joiden lempeä kohtelu on hänelle tärkeää, luonnosta, jonka säilyttäminen mielettömän talouskasvun vaaralta on lähes uskonnollinen arvo ja niin edelleen.

Henkinen kulttuuri, joka ei suinkaan ole samaa kuin kaiken maailman tilaisuudet ja kokoontumisajot, on nykyään heikoissa kantimissa. Viron tilannetta kirjoittaja pitää varsin irvokkaana. Kaikki, mikä liittyy kansalliseen sortoon, on muuttunut pyhäksi, sosialismin rajoitusten purkamisen jälkeen rehottaa paljas materialistinen barbaria ja sen kylkiäisenä kaikkialla ulottuva taikausko. Suomessa näyttävät monesta merkistä päätellen olevan asiat paremmin.

Mutta nythän, 2000-luvun alussa, eletään siirtymäkautta. Sitten, kun itsenäisessä Virossa syntyneet muodostavat kansan enemmistön, voi tilanne ollakin jo ihan toinen.

Kiinnostavaa kyllä, Kaplinski ei oikeastaan pidä itseään runoilijana eikä lainkaan viihdy esiintyvän runoilijan roolissa, joka hänestä on prostituutiota. Hän on kyllä kirjailija ja kääntäjä, romaanisten kielten maisteri, joka vähättelee niiden taitoaan, puolalainen, joka osaa puolaa mielestään heikosti ja kiinan kielen rakastaja, joka aloitti tämän suuresti rakastamansa kielen opiskelun liian myöhään. Suomi ja venäjä sujuvat erinomaisesti ja muistelen, että sama koskee saksaa.

Noilla eväillä pääsee tietenkin katselemaan maailmaa monesta kulmasta ja se onkin Kaplinskin intohimona. Yhden ainoan totuuden olettaminen on kulttuurin loppu, se on totalitarismin ydin. Pax Americanan puitteissa se näyttää 2000-luvun alussa jo vaarallisesti lähenevän.

Nyt, Kaplinskin jo kuoltua, myös maailman kulttuurin tilanne on muuttunut, sen näköalat ovat toisenlaiset. Englannin kieltä kyllä viljellään järjettömän paljon myös esimerkiksi Venäjällä, jossa virallinen taho sentään kuitenkin on yrittänyt nostaa omaa kulttuuria esille. Sen ekspansiokyky ei kuitenkaan näytä kovin merkittävältä.

Kiinalainen kulttuuri levittää vaikutustaan vain hitaasti, mihin vaikuttaa hankala kirjaimisto. Itse kielihän lienee maailman kehittynein ja siis helpoin yksitavuisten sanojen jono ilman taivutuksia.

Käännöskoneet saattavat piankin tuoda toimivan kiinan kielen kenen tahansa ulottuville.

Kaplinski oli suuri itämaisten uskontojen ystävä, ja nehän ovat meilläkin vallanneet jo suuren osan nuoremman sukupolven ajatusmaailmasta. Kehitys seuraavien puolen vuosisadan aikana eli nykyisen nuorison elinaikana tulee olemaan kiinnostavaa.

Kristinuskon hiipuminen johtanee piankin sen häviämiseen. Sen mukana menee paljon sellaistakin, mitä tuskin olemme tulleet edes aavistaneeksi.

 

Imperiumin varjo

 

Russofobia kukoistaa taas

 

Joitakin kansoja pelätään ja vihataan enemmän kuin toisia ja yleensähän asioilla on ihan oikeat ja niin sanoakseni legitiimit syynsä. Euraasian mantereella on jo kauan kammoksuttu Venäjää ja Amerikoissa taas Yhdysvaltoja.

Kiinan ja Japanin kuva toisistaan salmen vastakkaisilla puolilla ei ole ollut kaikkein kauneimpia, mikä on ymmärrettävää huolimatta siitä suuresta kulttuurisesta velasta, joka japanilaisilla on Kiinalle.

Joskus viha, pelko ja molemmatkin kohoavat suoranaisen fobian asteelle, ja suuret tunteet saatetaan silloin kohdistaa jo muitta mutkitta vihattavan kansan yksittäisiin edustajiinkin. Tämä tietenkin kuuluu moukkien tasolle, mutta siitähän on meidän aikanamme tullutkin suuri norminantaja.

Silloin ja mielestäni vasta silloin voidaan puhua fobiasta, antiseminismistä ja vastaavasta. Mikäli joku suhtautuu kielteisesti valtioon tai jopa kansaankin sen poliittisen roolin perusteella ja esittää asialle järkevät syyt, ei tietenkään ole aihetta asiaa kauhistella ja patologisoida.

Itse asiassa vasta kieltäytyminen noudattamasta asiassa normaalia logiikkaa antaa aihetta ylenkatseeseen, kuten tietenkin myös asioiden heikko perusteleminen, taakse jääneeseen menneisyyteen vetoaminen ja vastaavat harhat.

En itse asiassa tiedä, miten Ruotsin ja Tanskan välinen viha ilmeni menneinä vuosisatoina lukuun ottamatta tanskalaisten kapinointia valloitetuissa maakunnissaan (snapphanerörelsen) ja ruotsalaisten uskomatonta julmuutta kapinoitsijoiden rankaisemisessa (seivästykset ym.).

Aiheuttiko jo pelkkä ruotsalaisen tapaaminen tanskalaisessa jonkinlaisen inhoreaktion ja pidettiinkö häntä lähinnä siansaksaa mongertavana elukkana? Kuitenkin hän kuului luterilaiseen kirkkoon ja oli ainakin saman moraalikoodeksin alainen, kuin medelsvensson ja lienee veisannut samoja virsiäkin.

Sen kyllä muistan, että Kustaa III lähetti Tanskaan vakoilijan, jonka suureksi eduksi hän mainitsi, että tämä ”härskade deras ohyggeligt språk”.

Tanskassa taas olen istunut amiraali P. Tordenskiöldille, ”ruotsalaisten trappajalle” omistetussa pubissa, mutta eihän asia sinänsä mistään vielä todista. Sekin mies palveli uhattua isänmaataan, kuten kaikki sotilaat.

Vastenmielisiä ovat joka tapauksessa ne ilmiöt, joissa valtio alkaa määrätietoisesti edistää toiseen kohdistuvaa vihaa ja julkaisuttaa valikoivia sepustuksia, joissa vastapuolta ja tulevaa potentiaalista uhria mustataan. Ennen talvisotaa skribentit ahkeroivat Suomen suunnalla ja samanlaista toimintaa on ollut Venäjällä havaittavissa jo hyvän aikaa ennen Ukrainan sodan syttymistä. Moni muistanee nämä lapsiin liittyneet ”kansanmurha” legendat.

Nyt ovat Kremlin hengen jättiläiset taas olleet asialla ja ”Mustia kirjoja” suoltuu kuuliaisten skribenttien kynästä kunniallisten historioitsijoiden harmiksi.

Typerimpien ehdoilla näissä asioissa joka tapauksessa pelataan, eikä ole syytä tuudittautua siihen uskoon, ettei asioilla ole mitään merkitystä. Tuollainen mentaliteetti leviää kuin tauti ja voi tarttua naapuriinkin.

Onhan meillä tuota russofobiaakin myyty hyvin jo muutaman vuoden ajan. Mikäli joku venäläinen asiaa ihmettelee, hänen on syytä asettaa rakas kotimaansa lahjomattomien tosiasioiden peilin eteen ja arvioida ”erikoisoperaation” merkitystä ihan ulkokohtaisesti ja ilman valtiollisen propagandan savuverhoa.

Tosiasia on, että Venäjä on, Saksan ohella, ollut Euroopan pelätyin ja inhotuin valtakunta ihan riippumatta siitä, miten miellyttäviä kansalaisia ja hienoa kulttuuria sieltä löytyy. Syynä on aivan yksinkertaisesti ollut se imperialistinen politiikka, jota tuo maa on harjoittanut.

Minun arviolleni ei tietysti kenenkään tarvitse panna painoa, mutta otetaanpa nyt sen sijaan esille vaikkapa sellaiset miehet, joiden sanalle Venäjällä vielä hiljattain annettiin kuvaannollisesti sanoen JumaSlan sanan arvo:

 

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Marx ja Engels russofobeina

 

Marx ja Engels ”russofobeina”

 

1800-luvun alkupuolella Venäjän pelko alkoi kasvaa Euroopassa. Napoleonin epäonnistunut Venäjän-retki vain pahensi tilannetta, vaikka Pariisiin marssineet Aleksanteri I:n joukot käyttäytyivät sangen mallikelpoisesti. Ainakin verrattuna siihen, mitä Napoleonin joukot tekivät Venäjällä.

Nikolai I:n Venäjästä tuli läntisessä Euroopassa raakuuden ja mielivallan symboli. Tätä mielikuvaa levitti erityisesti Markiisi de Custinen teos La Russie en 1839, jota myytiin huikeat parisataatuhatta kappaletta. Kun Pyhän liiton periaatteille uskollinen Venäjä kukisti puolalaisten kapinan vuonna 1831 ja auttoi vielä Unkarin kapinan kukoistamisessa vuonna 1849, oli ”Euroopan santarmin” laakerit ansaittu. Edistykselliset piirit inhosivat Venäjää ja sotaa sitä vastaan saarnattiin useaan otteeseen, eritoten Puolan vapauttamiseksi, mistä ennen muuta oli ollut kyse myös vuonna 1812.

Noihin aikoihin tuli myös käyttöön sana ”russofobia”, jonka lanseerasi Fjodor Tjuttšev, runoileva diplomaatti ja ”virallisen kansallisuusopin” harras kannattaja.

Kun tarkastellaan 1800-luvun eurooppalaista Venäjän-vastaista kirjallisuutta, ajan ”russofobiaa”, mikäli termi sallitaan, nousee sen piiristä esille kaksi nimeä, joita äkkisestään voisi pitää yllättävinä.

Karl Marx ja Friedrich Engels, joita Leninin aikana pidettiin Neuvostoliitossa erehtymättöminä profeettoina, olivat Venäjästä sangen kiinnostuneita. Marx jopa opetteli venäjää ja seurasi venäläistä keskustelua mahdollisuuksista rakentaa sosialistinen yhteiskunta talonpoikaisen yhteisomistuksen pohjalta.

Näiden ”tieteellisen sosialismin” profeettojen mielipiteet Venäjästä olivat kuitenkin neuvostokaudella joissain kohdin niin arkaluontoisia, että itse Stalin kielsi vuonna 1934 erään Engelsin artikkelin julkaisemisen ”Bolševik”-lehdessä. Artikkeli käsitteli tsaari-Venäjän ulkopolitiikkaa. Tähän aikaan Stalinin suurena projektina oli venäläisen isänmaallisuuden rehabilitointi ja sen kannalta Engelsin artikkeli oli myrkkyä. Tämän ohella ”tieteellisen sosialismin” perustajaisät olivat kirjoittaneet paljon muutakin hankalaa tekstiä. Erityisesti näihin kuuluivat vuonna 1849 kirjoitetut Unkarin kapinaa ja panslavismia koskevat artikkelit.

Edellä mainitussa vuonna 1890 kirjoitetussa artikkelissa Engels kuvasi Venäjän ulkoasiainhallintoa ulkomaalaiseksi mafiaksi, ”jesuiittaveljeskunnaksi”, joka todellisuudessa määräsi maan ulkopolitiikan ja ilmeisesti oli myös vastuussa sekä Pietari III:n että Paavalin ja myös Aleksanteri I:n murhista, sikäli kuin viimemainittu nyt murhattiin.

Venäjä ei Engelsin mielestä ollut ainoastaan eurooppalaisen taantumuksen tukipylväs, sen ulkopolitiikka oli itse asiassa pelkkää rosvousta. Aleksanteri I:n aikana se ei tyytynyt valloittamaan vain venäläisiä tai edes slaavilaisia alueita, joista esimerkiksi ukrainalaiset kuitenkin olivat oma kansansa: ”Vaikka venäläinen chauvinismi saattoikin vielä keksiä tekosyitä –en sano oikeutusta- Katariina toisen valloituksille, niin samaa ei varmasti enää voitu tehdä Aleksanterin valloitusten kohdalla. Suomi on suomalainen ja ruotsalainen. Bessarabia on romanialainen ja Puola on puolalainen. Kyseessä ei enää ole lainkaan hajanaisten ja sukua olevien kansojen yhdistämisestä, joita kaikkia olisi voitu kutsua ”venäläisiksi”. Tässä kyseessä on alaston vieraiden alueiden valloittaminen väkivalloin, selvä ja ilmeinen rosvous”.

Saksan asioihin sekaantuminen ja saalistaminen siellä oli Engelsin tulkinnan mukaan Venäjälle myös tärkeä prioriteetti, joka avasi pelottavia mahdollisuuksia.

Engels, jonka olisi voinut kuvitella selittävän politiikan luokkanäkökohdilla, käsitteli Venäjää itse asiassa erikoistapauksena, joka uhkasi koko Eurooppaa erikoisluonteensa takia. Hän näyttää myös uskoneen niin sanotun Pietari Suuren testamentin aitouteen.

Marxin ja Engelsin sympatiat olivat vahvasti ajan kumouksellisten liikkeiden puolella ja niihin he lukivat myös puolalaisten taistelut sortoa vastaan. Ranskan vallankumouksen säästyminen ensimmäisen suuren liittokunnan hyökkäykseltä selittyi heidän mukaansa juuri puolalaisten kapinalla, joka hajotti liittolaisten voimat.

Napoleon oli heidän mielestään Euroopan toivo Venäjää vastaan, mutta teki kohtalokkaan virheen lähtiessään marssimaan Moskovaan sen sijaan, että olisi tyytynyt vapauttamaan Puolan ja järjestämään sen olot, mikä jälkeen olisi voitu ottaa vastaan Venäjän hyökkäys.

Marxin ja Engelsin ja toisaalta Bakuninin keskinäinen vihamielisyys heijastui myös kansallisuuskysymyksissä. Engels suhtautui ironisesti panslavistien väitteisiin siitä, että saksalaiset ja unkarilaiset olisivat sortaneet slaaveja.

Päin vastoin, ne oli pelastettu turkkilaisilta. ”Mitä olisikaan tullut näistä hajanaisista pikku kansoista, jotka ovat näytelleet niin säälittävää osaa historiassa, jos niitä ei olisi koottu yhteen ja johdettu Muhammedin ja Solimanin armeijoita vastaan, jos niiden niin sanotut ”sortajat” eivät olisi ryhtyneet niihin taisteluihin, jota käytiin näiden heikompien kansojen puolesta!”... ”Lyhyesti sanoen on selvää, että nämä saksalaisten ja unkarilaisten ”rikokset” slaaveja vastaan ovat tässä tapauksessa parhaita ja arvokkaimpia tekoja, joista kansamme ja unkarilaiset voivat ylpeillä historiassaan.” Näin kirjoitti Friedrich Engels ”demokraattisesta panslavismista” vuonna 1849.

Aikansa lapsena Engels pani paljon painoa kansanluonteelle. Slaavilaiset kansat –puolalaiset nimenomaisesti poisluettuna- olivat hänen mielestään aina olleet ”vastavallankumouksen tärkein työkalu”. Slaaviarmeijat, muun muassa kroaatit tukahduttivat vallankumousta niin Puolassa kuin Italiassakin.

 Panslavistinen yhtenäisyys merkitsi Engelsin mukaan joko pelkkää kuvitelmaa tai sitten venäläistä ruoskaa. Kuten tunnettua, Bakuninin mielestä ”ruoskan kansakunta” taas olivat saksalaiset, kuten ilmenee jo hänen teoksensa ”Knuto-germanskaja imperija i sotsialnaja revoljutsija” (Ruoskasaksalainen keisarikunta ja sosiaalinen vallankumous) nimestä.

Marxin ja Engelsin näkemyksille Venäjästä oli Puolan kysymyksellä ja puolalaisilla vaikutteilla tärkeä ja jopa keskeinen merkitys. Toki venäläisten puheet ”legitimiteettiperiaatteesta” Pyhän liiton taantumuksen perusteluna kuulostivat irvokkailta, kun ajateltiin Puolan, tai miksei Suomenkin kohtaloa. Mitä ”legitiimiä” tuoreen ryöstösaaliin pyhittämisessä oli?

 Venäjä myös toimi kaksinaamaisesti esimerkiksi Kreikassa: ”Tsarismi saarnasi legitimiteettiä ruhtinaille ja taantumuksellisille, liberaaleille poroporvareille se saarnasi sorrettujen kansojen vapauttamista ja valistusta –ja molemmat uskoivat.” Näin arvioi Engels 1800-luvun alun tapahtumia vuonna 1890.

Engelsin russofobialla oli myös tutkimuksellista ja dokumentaarista pohjaa. Venäjän diplomaattikunnan ”juonet” paljastettiin vuonna 1830, kun kapinoivat puolalaiset pakottivat suuriruhtinas Konstantinin pakenemaan Varsovasta.

Hän jätti jälkeensä diplomaattisen kirjeenvaihdon, joka julkaistiin Englannissa vuonna 1834. Vanha Engels tunsi myös amerikkalaisen George Kennanin kirjoitukset Venäjän pakkotyöjärjestelmästä. Kennanin teos  Siberia and the Exile System ilmestyi aluksi artikkeleina ja sitten kahtena niteenä vuonna 1891.

Sen kirjoittaja perusti eräiden muiden (mm. Mark Twain) kanssa seuran Society of Friends of Russian Freedom, joka julkaisi itsevaltiuden vastaista aikakauslehteä Free Russia.

Engelsin mielestä Kennan ”paljasti koko maailmalle ne petomaiset tavat, joilla tsarismi tukahduttaa jokaisen vähäisimmänkin vastarinnan imperiumissaan.”

Nykyaikaisen lukijan huomiota herättää se, että Marx ja Engels tavallaan henkilöivät kansakuntia ja kirjasivat niille hyveitä ja paheita kuin ihmisyksilöille. Puolalaiset ja unkarilaiset olivat hyveellisiä, venäläiset paheellisia. Edelliset kykenivät vallankumoukselliseen kapinaan, jälkimmäiset tarvitsivat kapinoidessaankin jonkin ”tsaarin” auktoriteettia.

Koska Venäjä ja näköjään myös venäläisyys edustivat vallankumouksellisuuden vastakohtaa, ne 1800-luvulla tavallaan demonisoitiin myös poliittisen kentän vasemmalla laidalla. Kaikki, mikä palveli Venäjän etua, oli tässä intellektuaalisessa ympäristössä väärin.

1900-luvulta lähtien on tullut tavaksi ajatella, että jokaisella valtiolla on luonnollinen, legitiimi taipumus edistää valtioetuaan raison d’êtat, tai ainakin turvallisuuttaan. Marxin ja Engelsin kannalta taantumuksen eduissa ei ollut mitään legitiimiä.

 

Veroj i pravdoj

 

Keisarin uskolliset suomenruotsalaiset

 

Kuten tunnettua, jalo keisari Aleksanteri I lahjoitti suomalaisille upseereille heidän virkatalonsa omaisuudeksi, jonka hallussapidosta ei enää tarvinnut suorittaa palvelusta.

Niinpä tuo enimmäkseen vaatimaton maalaisaatelistomme olikin vapaa lähtemään vaikka Venäjälle palvelemaan uutta esivaltaansa ja tekikin sen niin sanotusti uskossa ja totuudessa. Haminan  kadettikoulu tarjosi hyvät eväät matkalle.

J.E.O. Screen laskeskeli, että joka kuudes (jos oikein muistan) suomenruotsalaisen aatelisperheen poika palveli keisaria sotilaana 1800-lubun lopulla. Kenraalin ja amiraalin arvoihin kohosi viitisen sataa miestä. Mirko Harjulan väitöskirja antaa tarkimmat käytettävissä olevat luvut.

Noista amiraaleista yksi oli Loviisassa syntynyt Theodor Avellan (Федор Карлович Авелан) (1839-1916), joka sai kunnian komentaa sitä venäläistä eskaaderia, jonka vierailu Toulonin satamaan juhlisti uutta Venäjän ja Ranskan liittoa, josta 1890-luvulla syntyi aivan ylitsevuotava ranskalais-venäläinen ystävyys.

Tämä ilmiö oli jokseenkin merkillinen ottaen huomioon lähihistorian: niin Napoleonin Venäjän-retken ja sen yhteydessä tehdyn vandalismin ja muut tihutyöt sekä melko hiljattain käydyn Krimin sodan.

Niin sanottu russofobia oli syntynyt ja kasvanut aivan erityisiin mittoihin juuri Ranskassa, jossa sen apostoleihin kuului itse Napoleon ja jossa alan merkkiteosta, markiisi de Custinen kirjaa oli myyty jättiläispainoksina. Sitä paitsi jumalaton, liberaali Ranskan III tasavalta oli kaiken sen vastakohta, mitä virallinen Venäjä edusti.

Nyt kuitenkin koko Ranska kuohui riemua ja iloa riitti Venäjälläkin. Joikunen vuosi sitten näin Eremitaasissa näyttelyn, joka oli omistettu vuosisadan vaihteen ranskalais-venäläiselle ystävyydelle. Se ilmeni taiteessakin mitä moninaisimmissa muodoissa, esimerkiksi posliinimaalauksisa kuvailtiin komeita kasakoita. Venäläinen sotilas ja ranskalainen  poilu löivät kaikkialla veljenkättä ja hymyilivät riemukkaasti.

Koko tämän suuren ystävyyden tausta ja syy oli helposti ymmärrettävissä: se suuntautui Saksaa vastaan. Yhdistynyt Saksa oli vuonna 1871 nöyryyttänyt ennenkuulumattomasti Ranskaa ja ryöstänyt siltä Elsassin ja Lothringenin, eikä ranskalaisen ylpeys voinut sietää moista häpeää. Se oli pestävä pois verellä, mutta verta ei tuntunut olevan tarpeeksi ennen kuin saatiin Venäjä mukaan.

Leo Tolstoi kirjoitti murhaavan ironisesti tuosta falskista ja pohjimmiltaan sotaisesta riemusta ja oudosta ystävyydestä ja otti tuomariksi yksikertaisen talonpojan, joka kehotti sotimisen sijasta menemään yhdessä pellolle töihin. Poliittiset intohimot olivat pelkkää falskia epäjumalan palvekusta.

Nut sattui niin, että tuota venäläistä eskaaderia, jonka miehistö sitten matkusti juhlittavaksi Pariisiin, johti suomalainen -siis vår landsman- Tehodor Avellan, joka tietenkin joutui virkansa ja asemansa puolesta pitämään pompöösejä puheita haltioissaan olevien ranskalaisten tunteita tyydyttääkseen.

Tämä nauratti Avellanin kollegaa, tolista suomalaista amiraalia, Kraemeria, joka kertoi, että Avellan oli kaikkea muuta kuin seurallinen, eikä julkisissa esiintymisissä millään meinannut saada sanaa suustaan.

Joka tapauksessa hänelle kirjoitettiin hyvin komea puhe, jossa hän hehkutti ”venäläisen sydämensä” suurta liikutusta sillä pyhällä hetkellä, kun noiden kahden suuren kansakunnan voimat yhtyivät ja ystävyys syntyi.

Kaikkeahan se virka teettää. Tässä kannattaa muistaa, että myös Mannerheim joutui merkittävään kunniatehtävään jo Nikolai II:n kruunajaisissa ja edusti sittemmin rykmenttiään myös Poltavan taistelun 200-vuotispäivänä vuonna 1909.

Mainittakoon, että tuona samaisena vuonna juhlittiin demonstratiivisesti myös Suomessa maan alistamista Venäjän valtaan Haminan rauhassa. Porvoon valtiopäivien valtiosopimuksesta ei venäläisellä taholla haluttu kuulla sanaakaan.

Mannerheim kuuluu olleen varsin huvittunut roolistaan Poltavassa, eihän hän ollut mikään puolalainen, joille osallistuminen vaikkapa Puolan jakojen juhlimiseen olisi ollut mahdotonta. En kyllä tiedä, miten oli vuoden 1812 muistojen laita. Tuo sotahan oli tarkoitettu Puolan vapaussodaksi, mutta siinä sitten kävi kuin kävi. Kuitenkin se jäi Puolalle enemmän tai vähemmän pyhäksi.

Joka tapauksesa, nuo ”ryssänupseerit” eli våra landsmän olivat aikoinaan keisarin nuhteettomia palvelijoita, vaikka kaikki eivät sentään menneet niin pitkälle muin Mannerheim, joka piti kuolemaansa saakka yöpöydällään Nikolai II:n kuvaa. Siellä se on vieläkin.

Tällainen nuhteettoman imperialismin palvelijan rooli oli suurella osalla suomenruotsalaista aateliamme. Moni hyödynsi sitä hyvinkin tehokkaasti kuten Carl August ja Hugo Standerstskiöld, jotka Iževskin ja Tulan aetehtailla ansaitsivat suuren omaisuuden.

Toki nimenomaan suomenruistalaisuuden piirissä sai erityistä pontta myös suomalainen separatismi ja Suomen itsenäisyysliike. Saattaa kuulostaa paradoksilta, mutta asia ei ole vaikea ymmärtää, jos vaivautuu pohdiskelemaan aikakausia niiden omasta näkökulmasta eikä jälkiviisaudella.

Mutta tässä muuan blogi eräästä merkittävästä suomalaisesta amiraalista:

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Kolmen keisarin amiraali

 

Keisarin amiraali

(Heikki Tiilikainen, Tsaarin amiraali, suomalainen Oscar von Kraemer. Atlasart, Porvoo 2008, 224 s.)

 

Kuten tunnettua, suomalaisia, etupäässä suomenruotsalaista aatelistoa, palveli runsaasti Venäjän sotavoimissa. Kenraalikuntaan kohosi yli neljäsataa henkeä ja amiraaleiksi puolen sataa. Venäjän armeijan ja laivaston mittasuhteet huomioiden tämä ei ollut erityisen paljon, mutta suomenruotsalaisten määrään verrattuna kyllä.

Nämä herrat, joihin ajan lehdistössä viitattiin termillä ”våra landsmän”, säilyttivät usein varsin läheisetkin siteet Suomeen, vaikka osa tietenkin venäläistyi täysin.

Oscar von Kraemerin ura oli tavallista onnekkaampi. Hänestä ei ainoastaan tullut eläköityessään täysi amiraali, vaan hän pääsi myös keisarin seurueeseen, keisarin sivusadjutantiksi ja sittemmin kenraaliadjutantiksi ja lippukapteeniksi. Hänet nimitettiin myös valtakunnanneuvostoon.

Yksinvaltiaan armonosoitukset ja nuuskarasiat tulivat uskollisen amiraalin osaksi monista todellisista ansioista. Hän palveli kolmea keisaria ja sai omaan ja perheensä tuttavapiiriin runsaasti kuninkaallisia ja muita potentaatteja. Hänen tehtäviinsä kuului myös suuriruhtinas Aleksei Aleksandrovitšin, tulevan laivaston komentajan saattaminen pitkälle vierailulle Amerikkaan ja sitten maapallon ympäri. Tästä sinänsä kiinnostavasta tehtävästä, joka vei muun muassa keisari Mutsuhiton vieraaksi, ei miehistö eikä päällystö lainkaan pitänyt. Veihän se vuosiksi eroon perheestä.

Yllättävää kyllä, von Kraemer säilytti varsin läheiset yhteydet Suomeen, vaikka oli lähtenyt sieltä jo lapsena. Hänen identiteettinsä oli nimenomaan suomenruotsalainen. Keisarille hän oli lojaali upseeri, jolle kysymyksen suuriruhtinaskunnan asemasta eivät kuuluneet. Kummallista kyllä, tekijä kertoo von Kraemerin kirjeessä ärähtäneen ”fennomaaneille”, jotka hänen mielestään vaaransivat Suomen asemaa. Asia lienee ymmärrettävä niin, että hän paheksui sitä, että nämä nostivat metelin ns. dagbladilaisten liberaalien varomattomasta typeryydestä kun nämä Venäjän ja Englannin sodan uhatessa vuonna 1885 esittivät ajatuksen suuriruhtinaskunnan puolueettomuudesta, jotta sen laivoja ei kaapattaisi.

Niin tai näin, kyllä vastuu ikkunoiden rikkomisesta oli tuolloin ennen muuta muilla kuon fennomaaneilla, ennen muuta se oli Moskovskije Vedomostin ja Novoje Vremjan kiukkuisilla toimittajilla, jälkimmäisiä von Kraemerkin joutui harmikseen kestittämään.

Von Kraemerin merkitys Venäjän laivastossa kasvoi huomattavan suureksi, sillä hän ei ainoastaan ollut keisarin luottomies ja huvijahtienkin päällikkö, vaan toimi aikanaan myös laivaston teknisen komitean puheenjohtajana. Kuten tunnettua, Tsushiman taistelussa koettu katastrofi liittyi pitkälti Venäjän laivaston tekniseen heikkouteen, joten suomalaista voidaan haluttaessa hakea syntipukiksi. Myös laivastoministeri Kristian Avellan sattui tuhon aikaan olemaan suomalainen, samoin kuin risteilijäeskaaderia komentanut kontra-amiraali Oskar Enqvist (eskaaderissa oli mukana mm. kaikkien Pietarin-kävijöiden tuntema Aurora).

Tiilikainen ainakin vapauttaa von Kraemerin epäilyksistä ja selittää tappion liittyneen johtamiseen. Tuossa vaiheessa von Kraemer olikin ollut jo vuosia haudassa.

Niin tai näin, von Kraemerin ura, joka alkoi jo pikkupoikana sotilasoppilaitoksessa, käsitti peräti viisikymmentä vuotta ja siihen liittyi niin haavoittuminen Sevastopolia puolustettaessa kuin haaksirikko Jyllannin rannikolla, Thyborönin luona. Tuo tapahtuma olisi voinut käydä kohtalokkaaksi von Kraemerin uralle, mutta keisari ymmärsi, että voimakas merivirta, joka vei laivan kohti rannikkoa, oli ennalta arvaamattoman kova. Sivumennen sanoen, tuo paikka on tässä suhteessa hyvin pahamaineinen ja näiden rivien kirjoittajakin kaikessa vaatimattomuudessaan oli siellä vähällä päästä hengestään kolmisenkymmentä vuotta sitten.

Tiilikaisen kirja on täynnä mitä mielenkiintoisimpia välähdyksiä aikakauden ilmiöistä ja tapahtumista niin laivastossa kuin hovissa ja sen liepeillä. Siinä kerrotaan myös laajasti päähenkilön vaikutelmista monissa maissa ja monilla merillä. Kirjan ulkoasu ja kuvitus on lyhyesti sanottuna loistava ja lukuiset tietoiskut antavat välttämätöntä taustaa ajan ilmiöille.

Venäläiset sanat on kirjassa valitettavasti hyvin usein kirjoitettu väärin. Tämä vitsaus on suomalaisissa kirjoissa aivan liian yleinen, koska sen välttäminen ei paljon vaivaa vaatisi. Kaiken kaikkiaan kirja joka tapauksessa on mitä suurimmassa määrin lukemisen väärtti.

 

Kun historiaa tehdään mahtikäskyllä

 

Sotahan siitä tuli

 

Aika joskus kymmenen- viisitoista vuotta sitten alkaa tuntua jo aika nostalgiselta. Vaikka kummallisia, totalitarismista muistuttavia ilmiöitä esiintyikin, tuntui ajatus ihan oikean sodan puhkeamisesta Euroopassa täysin fantastiselta. Kuka olisi tarpeeksi hullu yrittääkseen edistää asiaansa sellaisella keinolla? Sehän olisi pelkkää tyhmyyttä.

Vielä vuoden 2022 helmikuun jälkeen Moskovan kremlin isoherra kielsi sanomasta, että käydään sotaa. Kyseessä oli erikoisoperaatio, joka tosin käytti sotilaallisia keinoja, mutta ei tietenkään ollut mitään sotaa ja sitä paitsi edistyi koko ajan suunnitelmien mukaan, mitä vihamieliset piirit eivät olleet ymmärtävinään.

Kyseessä oli sitten neuvostokauden merkittävin yritys hallita todellisuuden hahmottamista käskemällä. Olisi kiinnostavaa tietää, miten moni käskynalaisista ihan oikeasti uskoi tähän tarinaan ja miten moni pystyi kehittämään orwellilaisen kaksoisajattelun, jossa kaksi kertaa kaksi ei ollutkaan neljä.

Totalitaarinen valtio syntyi ensimmäisen maailmansodan aikana ja lienee toteutunut parhaiten Saksassa. Komentotalous säännöstelyineen oli sen keskeinen osa, mutta myös henkinen puoli oli hyvin tärkeä. Nykyaikainen ”propagandavaltio” syntyi silloin ja toisessa maailmansodassa sillä oli käytettävissään jo tehokkaat koneistot myös demokraattisissa valtioissa.

Tuntuu siltä, että uudet teknologiat, some ja tekoäly ovat tuoneet propagandasodan yhä lähemmäs ihmisten rauhanaikaista arkipäivää. Sodan ja rauhan välinen ero, joka ennen oli varsin selvä, on hämärtynyt.

Valitettavasti asia ei koske vain diktatuureja ja sotaa käyviä maita, joissa tiettyjä käsityksiä ja uskomuksia ajetaan kansan päähän vakain tuumin totuudesta piittaamatta. Myös demokraattisessa ja pluralistisessa maailmassa propagandasota on yhä merkittävämpi osa todellisuutta.

Joskus lähes sata vuotta sitten tällainen valtiojohtoinen mielipiteiden ohjaus kuului demokratioissa vain sota-aikaan. Silloin luovuttiin tai ainakin joustettiin monista demokraattisen valtion instituutioista, paradoksaalisesti sen takia, että itse demokratia kestäisi paremmin. Puhuttiin ”demokratuurista”.

Kuten muuan Valtion tiedoituslaitoksen työntekijä pohdiskeli mietinnössään: diktatuurit kehuskelevat estottomasti erinomaisilla saavutuksillaan ja suurelle yleisölle voi jäädä kuva, että vain niissä todella tehdään jotakin kansan hyväksi. Myös demokratia tarvitsee propagandaa tuekseen ja se sitä vasta tarvitseekin maailmassa, jossa diktatuurit käyttävät kaikkia keinoja itseään mainostaessaan.

Niinpä meilläkin pyrittiin huolehtimaan yleisestä mielipiteestä sitä kartoittamalla ja hoitamalla erityisen asiamiesverkoston avulla (SAT-VIA). Sensuuria käytettiin, mutta sen merkitys oli toissijainen. Tärkeintä oli saada yleinen mielipide suunnatuksi konsensuksen avulla.

En tiedä, mitä mediapooli nykyään puuhailee, eikä tiedä moni muukaan, kun se tuntuu olevan kovin hiljaa toiminnastaan. Olisi kyllä tarpeellista ja kohtuullista, että se kertoisi enemmän itsestään.

Muistan hieman hätkähtäneeni 1990-luvulla, kun tutustuin Venäjän ”mediaturvallisuuden doktriiniin”. Siitä lähti varsin selkeä neuvostoinstituution haju ja se tuntui olevan ristiriidassa maan erittäin vahvasti demokraattisen perustuslain kanssa.

Muutos on tapahtunut pikkuhiljaa ja nyt meitä hämmästyttäisi, mikäli saisimme huomata merkkejä todellisesta sananvapaudesta Venäjällä. Vielä senkin aika taas tulee, mutta ei kannata vielä varata popcorneja sen näytelmän seuraamista varten.  

Informaatiosodan eturiveissäm asteli kulttuuriministeri Medinski, joka halusi radikaalisti arantaa Venäjän imagoa historiassa ja päätteli, että sen huonoon tilaan on syynä heikko” PR-työ (piar)”, eikä esimerkiksi maan politiikka naapureihinsa nähden (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=medinski ).

Putin puolestaan ryhtyi vuonna 2020 komentamaan Venäjän historiaa omaksumalla myös arkistolaitoksen ylimmän johtajan roolin ja luvaten ”tukkia saastaisen turvan” Venäjän parjaajilta (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=saastaisen+turvan ).

Vielä vuonna 2013 sinänsä pahaenteiset oireet siis olivat vasta oireita. Puhuminen sodasta oli vielä pelkkää huulenheittoa, joka kelpasi lähinnä vitseihin.

Tällä tavalla tuli kirjoitettua:

 

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Jos ei nyt sotaa sentään...

 

Informaatiosota –vaara historialle?

 

 

Venäjän kulttuuriministeri Medinski tunnetaan lukuisista kirjoistaan, joissa puhdistetaan Venäjän mainetta kautta historian. ”Russofobia” on hänen näkemyksensä mukaan halki vuosisatojen sokaissut läntiset tarkkailijat parjaamaan Venäjää, joka tosiasiassa on ansainnut kiitosta ja myös toiminut puhtaasti ja pyyteettömästi, kuten ministeri aina osoittaa.

Medinskin kirjoissa on omat puolensa. Olen lukenut niistä useita ja kirjoittajan argumentit ovat joskus varsin painavia. Hauskojakin kirjat ovat. Mutta yleisesti ottaen niissä ei mitään erityistä uutta ole.

Uudempaa sen sijaan on, että Venäjällä on nyt korkeallakin tasolla haluttu entistä pontevammin ohjailla Venäjä-kuvan kehittymistä myönteisempään suuntaan, esimerkiksi oppikirjoissa. Tämäkin on varsin luonnollinen pyrkimys, ainakin mikäli ”sielua ei väännetä” kovin pahasti silloin, kun itse esitettävät tosiasiat ovat kielteisiä.

”Venäjän etujen vastaista historian vääristelyä” vastustava komissio lopetti toimintansa jokin aika sitten. Sen puheenjohtaja, KGB-akatemian kasvatti Sergei Naryshkin johtaa nyt uutta Venäjän historiallista seuraa, joka näyttää sangen laajasti huolehtivan historiantutkimuksen organisoinnista maassa. Suomen historiallisen seuran kanssa sillä näyttää olevan vähän yhtäläisyyksiä.

Joka tapauksessa Naryshkin kävi pari viikkoa sitten Suomessakin allekirjoittamassa sopimuksen Kansallisarkiston kanssa yhteistyöstä. Paikalla oli myös FSB:n arkistopäällikkö, kenraaliluutnantti Hristoforov, joka on aiemminkin toimittanut suomalaisten tutkijoiden käyttöön sangen kiinnostavia dokumentteja. Hänet tunnetaan kelpo miehenä.

Voimmekin vain ilolla tervehtiä kaikkia niitä toimia, jotka lisäävät tutkijoiden käytössä olevan informaation määrää. Samaisena viikonvaihteena Helsingissä aloitti myös toimintansa presidentin hallinnon alainen tutkimuslaitos RISI, jonka johtaja, tiedustelukenraali Reshetnikov avasi siellä historiaseminaarin.

Kun tähän lisätään, että melkoisesti uusia kirjoja Suomen historiasta on ilmestynyt naapurimaassa, voimme pitää kehitystä ainakin periaatteessa ilahduttavana. Suomihan on kauan ollut melko vähäisen huomion kohteena Venäjän historiapolitiikassa. Kehityksen myönteisyys riippuu tosin siitä, millaisin tavoittein ja millaisella otteella työtä tehdään.

Läntisessä maailmassa on sangen yleisesti vallalla liberalismin perusajatuksiin kuuluva periaate, jonka mukaan vapaa tieteellinen keskustelu on se, joka vain ja ainoastaan takaa myös tieteen todellisen kehityksen ja edistyksen. Käytännössä pyrkimys totuuteen joutuu usein taistelemaan tiensä läpi ennakkoluulojen, sensuurimentaliteetin ja muodikkaiden humpuukimestarien vaikutusvallan.

Joka tapauksessa historian säätelyä ylhäältä käsin on liberaalissa lännessä pidetty periaatteessa sallimattomana. Käytännön tiedepolitiikka, kustantajien preferenssit ja monet muut seikat toki näyttelevät omaa rooliaan, mutta silti. Tärkeä on lähtökohtainen pyrkimys totuuteen. Vaikka totuus on aikansa lapsi –veritas, filia temporis- kuten sanotaan, ei se tarkoita, että historia saisi olla huora, joka alistuu eniten tarjoavalle. Ei sitä ainakaan saa hyväksyä, saati kiitellä.

Tiettyä huolestumista saattaa herättää se, että Venäjällä näyttää yhä avoimemmin voittavan alaa se näkemys, ettei objektiivisuuteen edes kannata pyrkiä, koska se lopullisena päämääränä jää saavuttamattomaksi. Tällaista käsitystä tukevat kulttuuriministeri Medinskin lausunnot, eivätkä vain ne. Neuvostoaikanahan tällainen oletus oli ilman muuta lähtökohtana. Sen jälkeen on ollut toisin.

Olisi todella ikävää, mikäli historiasta jälleen tulisi informaatiosodan kenttä. Jonkinasteista informaatiosotaa Venäjän ja lännen välillä on joka tapauksessa viime aikoina viritelty, myös lännen puolelta, sikäli kuin voi havaita.

Professori Igor N. Panarin on muuan informaatiosodan venäläisistä eksperteistä. Hän kannattaa ”kolmen D:n” ideologiaa: duhovnost, derzhavnost, dostojnstvo eli henkisyys, suurvaltaisuus ja arvokkuus.  Näihin katsotaan myös liittyvän toisen kolmikon dialog, druzhba, dobro eli dialogi, ystävyys ja hyvä (rikkaus). Ulkopolitiikassa Panarin on kannattanut suurta euraasialaista unionia omalla valuutalla. Hän on myös ennustellut Yhdysvaltojen hajoamista ja sisällissotaa Amerikassa (2009).

Panarinin laajasta tuotannosta mainittakoon vuonna 2004 ilmestynyt ”Informaatiosota ja diplomatia”. Luultavasti kirja heijastelee ainakin alan korkeinta opetusta Venäjällä, sillä KGB:ssä uransa aloittanut Panarin on kauan ollut opettajana mm. diplomaattiakatemiassa.

Kirjassaan Panarin ylistää Stalinia 1900-luvun suurimmaksi geopoliitikoksi, joka käytännössä toteutti vanhaa ”Moskova – kolmas Rooma”-ideaa. Hänen mielestään myös Machiavellilla oli hyvin suuret ansiot diplomatian ja informaatiosodan periaatteiden kehittämisessä. Juuri häneltä on peräisin ”ristiriitainen, mutta ikuinen periaate ’tarkoitus pyhittää keinot’”. Macchiavelli myös ymmärsi, miten likaiset tehtävät voitiin hoitaa itse tahriintumatta: tee kaikki kerralla, pistä toinen teloittamaan ja teloita sitten hänet… Stalin, kuten omalla vaatimattomalla tavallaan Kekkonen, oli Machiavellin hyvä oppilas.

Mitä geopolitiikkaan tulee, Panarinin mielestä Venäjän kutsumuksena on hallita Euraasian geopoliittista ydinaluetta. Sitä varten tarvitaan sekä uusi poliittinen doktriini että kyky ottaa se vastaan. Venäjän ”passionaarisen eliitin”, joka ymmärtää uuden doktriinin, tulee tehdä siitä ”venäläisen superetnoksen käyttäytymisen stereotyyppi”. Sana ”passionaarinen” viittaa tässä tunnettuun euraasialaisuuden teoreetikkoon, Lev Gumiljoviin, joka katsoi, että nimenomaan Venäjällä nuorena kansakuntana on merkittävästi kykyä itsensä uhraavaan, ”passionaariseen” käyttäytymiseen.

Venäjä, kuten muutkin maat, on aina eliitin hallitsema, tekijä toteaa. Tosin eliittejä voidaan vaihtaa.

Venäjän imagon suhteen Panarin tukeutuu professori K.A. Hatshaturoviin, joka jo vuonna 2000 päivitteli sitä, että lännen think tankit olivat korvanneet vanhan ”primitiivisen neuvostovastaisuuden” ”alhaisella russofobialla”. Russofobia toimii edeltäjäänsä, ”antisovjetismia” syvemmällä tasolla, koska se Hatshaturovin mukaan leimaa venäläiset biologisen determinismin pohjalta taipuvaisiksi tuhoamiseen, väkivaltaisuuteen ja masokismiin. Venäjä esitetään rikollisena valtiona, Tshetshenian sota, bandiittien mellastus ja korruptio ovat Venäjän kuvassa vallitsevana. Hatshaturovin mukaan ne kyllä ovat todellisia, mutta vain osa todellisuudesta. Ehkä tässä voi ohimennen kommentoida, että etenkin vuonna 2000 ne kyllä olivat erittäin merkittävä osa.

Panarin uskoo, että ellei Venäjä kontrolloi omia tiedotusvälineitään, sen tekevät muut valtiot. Tiedotuksen ohjauksessa tarvitaan sekä sensuuria, että aktiivisia keinoja. Metodit ovat yleisesti tiedossa. Niitä ovat muun muassa anonyymi auktoriteetti (”tutkijoiden monivuotisen työn tuloksena…”), arkipäiväinen kertominen (joka esimerkiksi tarvittaessa banalisoi kauheudet), varkaiden aina suosima ”ottakaa varas kiinni!” –metodi, ”jaarittelu”, ”haloefekti”, ”ensimmäisyyden efekti”, ”paikallaolon efekti”, ja niin edelleen. Informaatiota tarjottaessa voidaan käyttää monia tehokeinoja, ”silminnäkijöistä” toistoon.

Banaaliudestaan huolimatta juuri jatkuva toistaminen on ilmeisesti yhä propagandan keinoista tehokkain. Sanoman perille ajamisessa voidaan myös käyttää puolitotuutta, kontrastia, psykologista sokkia, mielipidemittauksia, assosiaatioiden luomista ja niin edelleen. Yleisölle voidaan tarjota ”myrkyllistä sandwichia”: se tarkoittaa, että ei valehdella, mutta sivuutetaan ”tarpeettomat” faktat. Käytettävissä on myös metodi nimeltä ”sokeroitu sandwich”, jossa negatiivinen pihvi piilotetaan positiivisen aloituksen ja lopetuksen väliin.

”Informaatiobalanssi”, jossa Venäjällä olisi kyky vaikuttaa Yhdysvaltain, Euroopan ja Aasian väestöön oli Panarinin mukaan tärkeä tavoite. Muiden suurvaltojen tapaan oli julkaistava vuosittaista raporttia ihmisoikeuksista ja kiinnitettävä siinä huomiota mm. Baltian maiden venäläisväestön kielellisten oikeuksien loukkauksiin.

Panarinin mielestä Venäjällä ei voi olla liittolaisia, mutta kyllä sen sijaan vihollisia. Tämän määräävät jo maan mittasuhteet.

Uuden poliittisen eliitin luominen oli kirjan ilmestyessä tekijän mukaan vielä kesken. Sen tehtävänä olisi muun muassa luoda uusi myönteinen imago Venäjälle. Eliitin luomisessa keskeinen rooli kuului tekijän mukaan maan presidentille.

Panarinin kirja ei tarjoa suuria yllätyksiä. Jos todellista ”informaatiosotaa” käydään, käytetään siinä kaikkia keinoja, kuten sodassa yleensäkin. Venäjällä ajatus ei juuri tuoreudellaan hätkäytä. Neuvostoaikana koko systeemi kävi totaalista ja armotonta informaatiosotaa läntistä maailmaa vastaan. ”Totuudella” ei tässä leikissä ollut mitään itseisarvoa, ellei se sattunut palvelemaan neuvostojen maan asiaa. Tämän tiesi jokainen ja vain todella tyhmät ottivat tämän propagandan täydestä. Yleensä he asuivat ulkomailla.

Mutta nyt olisi tärkeää tietää, käykö Venäjä sitten informaatiosotaa ja jos käy, niin ketä vastaan ja miksi?

Shakkipelissä kuningatar voi potentiaalisesti uhata laajaakin aluetta. Sen todelliset aikeet kannattaa pitää salassa. Moukalla sen sijaan on käytettävissään vain hyvin rajoitettu ulottuvuus. Siinä on salaperäisyyttä yhtä vähän kuin kahlekoirassa, joka haukkuu ja rähisee ketjunsa päässä.

Jos kysymme kenraaleilta, miksi Venäjä on yhtäkkiä alkanut huomattavasti panostaa sellaisten historiallisten teemojen esille nostamiseen, jotka ilmeisesti katsotaan Suomen kannalta epämiellyttäviksi, niin tuskinpa sieltä mitään avomielistä vastausta kannattaa odottaa.

Jos sen sijaan katsomme, mitä moukka tekee, on vastaus sitäkin selvempi. Muuankin Helsingin yliopiston dosentti ilmoitti hiljattain russophobia.net –sivuston haastattelussa, että kolmas maailmansota on jo alkanut psykologisen informaatiosodan muodossa. Hänen mukaansa NATO ja USA tosin olivat jo hävinneet tämän sodan ja voittajaksi oli jäänyt ”euraasialainen poliittinen alue”.

Samainen dosentti on myös vuodesta toiseen esiintynyt suomalaisen toista maailmansotaa koskevan historiankirjoituksen ”asiantuntijana” Pietarissa. Siellä hän vuosi sitten leimasi suomalaisen historiankirjoituksen ”psykologiseksi ja informaatiosodaksi omaa kansaa vastaan”, minkä johdosta ”koko Suomen kansa käytännöllisesti katsoen elää koko ajan sotapsykoosin vallassa”.[1] Tänä keväänä pidetyssä ”tieteellisessä konferenssissa” dosentti keskittyi kuvailemaan erään suomalaisen historiantutkijan erään sukulaisen suhdetta erään natsijohtajan entiseen puolisoon kauan toisen maailmansodan jälkeen…

(http://www.youtube.com/watch?v=BYIYmikYmQk

Sitaatit riittävät kuvaamaan loputkin sisällöstä. Kyse ei ole enää siitä, että tulos on heikko, kun suutari pannaan piirakoita leipomaan. Kyseessä on houremaisten, tieteenvastaisten väitteiden vuodesta toiseen jatkuva jankuttaminen, jonka viitekehyksenä on ajatus informaatiosodasta. Tämä ei tietenkään tapahdu sattumalta.

 Lieneekö ajatus informaatiosodasta sitten olemassa vain tämän dosentin aivoissa? Ilmeisesti ei. Samaisen dosentin taistelutoveri, muuan uskontokuntaa vaihtanut pastori ilmoitti takavuosina jopa ohjaajansa nimen: professori Manoilo.

Sikäli kuin asia liittyy historiaan, on kaikkia siihen liittyviä teemoja on voitava tutkia ennakkoluulottomasti. Vastaukset kysymyksiin tulee hyväksyä sellaisina, kuin ne parhaiden käytettävissä olevien tietojen mukaan ovat.  

Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa on vielä monia ”valkoisia aukkoja”. Muun muassa vuosina 1937-1938 Neuvostoliitossa tapahtunut suomalaisten kansanmurha odottaa yhä tutkijaansa. Uhreja tässä ”kansallisessa operaatiossa” oli varmuudella yli 8000, mahdollisesti paljon enemmän.

Olisi todella suuri vahinko, mikäli tällaisista teemoista tulisi ”informaatiosodan” välineitä. Sellainen olisi omiaan myrkyttämään maidemme välisiä suhteita ja nostamaan taas pinnalle sen vanhan russofobian, joka on jo lähes kokonaan kadonnut. Tätä me suomalaiset kaikkein viimeiseksi haluamme. Myös venäläisille siitä voi koitua vain pelkkää vahinkoa, mikä suuren maan edustajien näyttää joskus olevan vaikea käsittää.

Ikävieä merkkejä on havaittavissa. On helppo todeta, että internetissä on venäläisellä puolella viime aikoina yhä enemmän levinnyt jonkinlainen merkillinen, arkaainen ja anakronistinen suomalaisviha, jota hatarat historiatiedot ja niihin liittyvät erilaisten ”dosenttien” purkaukset ruokkivat.

Suomalais-venäläinen historiantutkijoiden yhteistyö ansaitsee parempaa.

---

[1] Санкт-Петербург и страны Северной Европы. Материалы Четырнадцатой ежегодной международной научной конференции. Санкт-Петербург 2013,  295.

 

Yksilötason perspektiivi

 

Tarinoita paikan päältä

 

Maxim Fedorov, Minun Ukrainani. Minerva 2023, 239 s.

 

Maxim Fedorov on nuori venäläinen radio- ja TV-toimittaja, joka on juurtunut Suomeen ja puhuu sujuvaa suomea.

Kun hän on sukujaan äidin puolelta ukrainalainen, sopii hän hyvin henkilöksi, joka voi yrittää selvittää suomalaisille venäläisyyden ja ukrainalaisuuden keskinäistä suhdetta.

Ukrainan valtion synty Neuvostoliiton hajotessa oli monille yllätys ja jopa tutkijapiireissä voitiin sanoa, että kyseessä oli odottamaton valtio. Otsikoitiin jopa: Ukraine, the Unlikely Nation. Ukrainan kuuluminen Venäjän yhteyteen oli ollut yhtä itsestään selvää kuin vaikkapa Katalonian kuuluminen Espanjaan.

Venäläiset patriootit laskivat Venäjän imperiumiin kuuluvan jopa neljä eri ”Venäjää”: Velikaja, Malaja, Belaja i Tšervonaja Rus eli Iso-Venäjä, Vähä-Venäjä eli Ukraina, Valko-Venäjä ja vielä Punainen Venäjä eli Galitsia, joka viime vuosisadat oli ollut pääosin Puolan, Itävallan ja sitten Itävalta-Unkarin alaisena.

Muistan, miten muuan ulkovirolainen patriootti 1980-luvulla pohdiskeli mahdollisuutta Viron uuden valtiollisuuden saavuttamiseksi. Avainsana oli Viron ”suomettuminen”, ulkopolitiikka, joka pysyvästi tekisi siitä Venäjän kannalta vaarattoman. Venäjä, kuten mikään muukaan valtio, ei kuitenkaan normaalioloissa voisi suostua alueensa pienentämiseen ja niinpä vetoapua voisi tuoda konflikti Ukrainassa.

Ukrainan konfliktin Venäjä joutuisi selvittämään verisesti, mutta lännessä sitä pidettäisiin slaavien perheriitana, kuten Puškin oli nimittänyt Puolan kapinaa 1830-1831, eikä interventiota missään tapauksessa haluttaisi tehdä. Venäjä taas voisi kiillottaa kilpeään sallimalla samaan aikaan Viron ”suomettumisen”.

Tällähän oli paralleelinsa vuodessa 1863, jolloin Venäjä jälleen kukisti Puolan kapinan, mutta salli samaan aikaan alamaisuskollisille suomalaisille valtiopäivien kokoontumisen ja jopa oikeuden oman kielen käyttöön ns. kielireskriptillä. Se oli näyteikkunapolitiikkaa.

Kuitenkin juuri samana vuonna keisari, tuo meidän juhlittu Aleksanterimme, jonka ylevä hahmo seisoo Senaatintorilla Lain, Työn, Tieteen ja Taiteen ympäröimänä, allekirjoitti saksalaisessa kylpylässä myös Emsin päätöksen, jolla kiellettiin ukrainan kielen käyttö.

Mutta Ukrainastahan meillä ei mitään tiedetty. Gogolin Ukraina- teoksiakin suomennettiin vasta aika myöhään, kasakoiden elämää romanttisesti kuvaava Taras Bulbakin vasta vuonna 1878.

Eipä ihme, että Venäjän ja Ukrainan sota on hämmästyttänyt katajaista kansaamme. Sen osapuoliakin on ollut vaikea panna selkeästi vastakkain ainakaan kielellisellä perusteella, eikä suomalaisilla normaalisti ole des mitään käsitystä siitä, mikä on noiden kielten suhde toisiinsa.

Russofobia on tässä maailmassa tosiasia, jonka Venäjän valtio on kerran toisensa jälkeen saanut aikaan raakalaismaisilla hyökkäyksillään, joiden on yhä uudelleen kielletty olevan mitään hyökkäyksiä. Isovenäläisen mytologian mukaan maa on aina vain puolustautunut ja sen laajeneminen on johtunut naapurikansojen vapaaehtoisesta liittymisestä siihen.

Tässä maailmassa ei voida esittää mitään niin törkeää valhetta, ettei joku siihen uskoisi ja Venäjällä, joka aina on vetänyt puoleensa raa’an voiman ja häikäilemättömyyden ihailijoita, riittää kannattajia kaikkialla, tekipä se mitä tahansa.

Suomalaisten kannalta on varmasti hankalaa joutua ymmärtämään, etteivät kaikki venäjänkieliset kannatakaan Moskovan tyrannien politiikkaa, ei meillä eikä Ukrainassa tain edes Venäjällä.

Aikoinaan, suomen kielen asemasta taisteltaessa jaettiin ihmisiä suomenmielisiin ja ruotsinmielisiin. Tämä ei suinkaan eikä läheskään vastannut jakoa suomenkielisiin ja ruotsinkielisiin. Moni suomalaisuuden kannattaja osasi suomea vain kurjasti tai ei ollenkaan.

Tilanne Ukrainassa on analoginen. Erityisesti Ukrainan uuden itsenäisyyden alussa ukrainamieliset usein osasivat ukrainan kieltä heikosti, mutta tämä ei suinkaan estänyt heitä omaksumasta ukrainalaista identiteettiä ja vastustamasta moskovalaista yliherruutta. Kieltä vaihdettiin usein sitten, kun siihen kyettiin.

Irlannissa lojalismi ja separatismi menivät paljolta uskonnollista rajaa pitkin, vaikka kieli oli yhteinen. Ukrainassa vastaavaa uskonnollista rajaa ei ole, vaikka merkittäviä eroja on myös tällä alueella. Ukrainan kieli, toisin kuin iiri, on kuitenkin täysipainoinen, elävä kieli, jonka kehittymistä on tosin vuosisatojen ajan estetty. Nyt se sen sijaan on vapautunut ja alkaa olla voimissaan. Suurtenkaan ukrainalaisten kirjakauppojen anti ei kuitenkaan vielä ole läheskään verrattavissa venäläisiin. Tällaiset prosessit vievät vuosikymmeniä.

Fedorovin (kirjoittaisin Fjodorovin, ellei kirjoittaja itse olisi omaksunut toista käytäntöä) kirja esittää ennen muuta hänen omaa tarinaansa ja kokemuksiaan ukrainalaismielisenä venäläisenä Suomen kansalaisena sotivassa Ukrainassa. Tarpeellista konkretiaa lisäävät myös tarinat ystävistä ja tuttavista ja heidän vaiheistaan. Juuri tämän tason kertomuksia tarvitaan, jotta ukrainalaisten tilanne tulisi ymmärrettäväksi.

Moskovalaisen tyrannin maanisessa mielikuvituksessa ei mitään Ukrainaa ole olemassa eikä saakaan olla. Aivan samoin ajateltiin Pietarin palatseissa 1800-luvulla ja Ukrainan lisäksi siellä haluttiin kieltää ja hävittää myös Puola.

Vanhan renkutuksen mukaan historian kulkua ei taaksepäin voi tuupata ja tyrannit saa aina palkkansa. Historian viekkaus on tässä tapauksessa toiminut täsmälleen vastoin hyökkääjän tarkoituksia. Päättyipä tämä sota miten tahansa, sen tuloksena on ainakin ukrainalaisen kansallistunnon valtava nousu ja maan eri kansallisten ryhmien läheneminen.

Sodan oloissa olennaiset asiat kuitenkin jäävät usein havaitsematta. Fedorovin kirja tarjoaa suomalaisille hyvän kurkistusaukon myös niihin yksilötason ongelmiin, joita tuon maan asukkaat päivittäisessä elämässään kohtaavat. Ei se tilanne ole suinkaan yksinkertainen ja itsestään elvä.

Sokea viha

 

Ehrenburg-piste

 

Ilja Ehrenburg (1891-1967) oli Venäjän juutalainen kirjailija, jonka nimi hyvin tunnettiin Suomessakin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ehrenburg ). Nimi assosioitiin usein siihen 1950-luvun poliittiseen suojasäähän (ottepel), jolle Ehrenburgin tuonniminen romaani antoi nimensä.

Venäjällä hänet muistettiin ja kai nytkin muistetaan sen sijaan parhaiten sota-ajan tulikivenkatkuisena propagandistina, joka sanoi ruman sanan niin kuin se oli: tapa saksalainen! Kyseessä oli kansalliselle tasolle edennyt viha, jota ei käynyt laimentaminen poliittisilla selityksillä, joiden mukaan kyseessä oli loppujen lopuksi ja itse asiassa luokkavastakohtiin perustuva taistelu, eihän mikään kansa sinänsä ollut paha, huono tai vihattava.

Tässä suhteessa Ehrenburgin sodanaikainen julistus tuo mieleen AKS:n Vihan veljien evankeliumin, jossa Elmo E. Kaila, Elias Simojoki ja kumppanit näkivät Suomen pelastumisen mahdollisuuden: kaikenvärisiä ryssiä oli vihattava, se oli totuus, jota Suomen kansa ei vielä ollut oppinut. Se ei osannut vihata, kuten verivihassa vihataan ja juuri tässä piili suuri kansallinen vaara.

Voidaan tietenkin sanoa, että kokonaisen kansan kaikkien edustajien vihaaminen merkitsee vaipumista syvään primitiivisyyteen, jossa vieras haju jo laukaisee primitiivireaktion ja jossa korkeammat aivotoiminnot lakaistaan syrjään eläimellisen regression tieltä. Kuitenkin myös ihmiselle tällainenkin on mahdollista ja näyttää siltä, että tämä mahdollisuus voi hyvinkin herkästi toteutua esimerkiksi sodan aikana.

Mitä Ehrenburgiin tulee, hän näytti sodan aikana päässeen Venäjällä suoranaisen palvonnan kohteeksi. Näin ainakin kertoi minulle paikallinen ystäväni Moskovassa 1970-luvun alussa. Hänen mukaansa rintamamiehet säilyttivät leikkeitä Ehrenburgin kirjoituksista mukanaan taisteluissa ja korottivat hänet sankarikseen, joka ainoana sanoi asiat niin kuin ne olivat.

Hitlerin mielettömän politiikan mukaisesti hyökkääjä tuhosi ja halveksi Venäjän kansaa kykyjensä mukaan masentaakseen sen vastarinnan, mutta tosiasiassa nostatti herättämänsä vihan äärimmilleen ja samalla allekirjoitti oman kuolemantuomionsa. Sota idässä oli mahdollisimman kaukana herrasmiessodasta.

Vladimir Pastuhov, suomalaistenkin hyvin tuntema Venäjän politiikan analyytikko, joka jo muutama vuosi sitten muutti Englantiin, on kirjoittanut artikkelin Ehrenburg-piste (Totška Erenburga, ks. Точка Эренбурга (novaya.media).

Tässä artikkelissa kirjoittaja pitää naiivina sitä monen venäläisen ajatusta, että Eurooppa olisi kiinnostunut kannattamaan ja ottamaan vastaan oppositiohenkisiä venäläisiä. Näin ei ole. Venäläisyys sinänsä on vastenmielistä ja vaaralliseksi koettua, etenkin Venäjän naapurimaissa. Tässä selitys siihen, miksi Dožd-kanava sai lähteä Latviasta. Nyt on saavutettu Ehrenburg-piste, jossa russofobia -aiheellinen ja ansaittu- on tullut värisokeaksi.

Kirjoittajan mielestä venäläisten emigranttien on syytä ymmärtää tilanne ja käyttäytyä sen mukaisesti eikä ihmetellä, etteivät he ole suosiossa.

Sodan aikana tapahtuu kaikenlaista ja vaikka venäläisen kulttuurin cancelointi ei nyt ihan vielä ole tullut päivän sanaksi, on sitäkin harrastettu. Moni on kerta kaikkiaan saanut tarpeekseen Venäjästä ja toivoo, ettei sellaista maata olisi koskaan ollutkaan.

Epäilemättä Pastuhov on tavoittanut jotakin oleellista Latvian tapauksesta. Maan tilanne on ollut äärimmäisen tukala ja se on vieläkin arkaluonteinen: latvialaisia on väestöstä 63 prosenttia ja loput ovat enimmäkseen venäläisiä tai muita slaaveja. Multikulturalismi, jota on pidettävä Venäjän tietoisen politiikan tuloksena, uhkaa ainakin pitkällä tähtäimellä kantakansallisuuden olemassaoloa ja tiedossa on, mitä Kremlin ”geopoliitikot” Latviasta ajattelevat.

Suomessa asiat ovat toisin. Paljon puhuttu suomalainen russofobia oli varmasti todellisuutta niin maamme itsenäistymisvaiheessa kuin sitten sodan aikanakin. Sen jälkeen kuitenkin saimme aikaan tilanteen, jossa maamme oli suorastaan hermeettisesti eristetty kaikesta venäläisyydestä. Pienimmillään venäläisten määrä maassamme oli laskettavissa pikemmin sadoissa kuin tuhansissa. Rautaesirippu ei sijainnut länsi- vaan itärajallamme.

Nykyään näyttää olevan paljonkin niitä, jotka kauhistelevat niin sanottua suomettumista, tarkoittaen sillä typerästi Suomen ulkopolitiikkaa Kekkosen aikana. Oliko se tahdotonta orjailua, joka tuotti meille kansallisen vaaran? Menetimmekö sen takia hyvät asemamme ja luisuimme surkeaksi vasalliksi?

Käytännössähän tapahtui aivan päinvastoin. Kuilun pohjalta ponnistimme vapaan maailman osaksi, ja meillä oli jo varaa aitoon ystävyyteenkin venäläisten kanssa. Ne, jotka kuvittelevat, että tuon ajan ulkopolitiikka oli tottelemista pistooli ohimolla, ovat käsittäneet kaiken aivan väärin.

Meidän Venäjä-kuvastamme hävisi tuon sangen idyllisen ajanjakson kuluessa russofobia, joka sen sijaan oli koko ajan ainakin potentiaalisesti olemassa niin sanottujen sosialististen ystävämaiden psykologiassa. Jokainen, joka on 1970-80-luvuilla keskustellut Venäjästä vaikkapa puolalaisten kanssa, tietää tämän.

Suuren ystävyyden piirissä vallitsi koko ajan epäilys siitä, että niiden politiikan sanelee Moskova noiden maiden omien etujen kustannuksella. Venäjä se oli, joka teki noista Keski-Euroopan maista väkisin Itä-Eurooppaa. Eiväthän ne halunneet olla sitä.

Suomessa sen sijaan ei koskaan herännyt edes epäilystä siitä, että täällä olisi kuuluttu itään. Sikäli kun sellaisia puheita oli, ne oli tarkoitettu ennen muuta hätkähdyttämään lukijaa (épatage). Eihän sitä tarvinnut muuta kuin matkustaa tarkoin vartioidun itärajan yli muutama satanen Suomen markkoja taskussaan. Kaikki, mitä lähes ekstraterritoriaalisilla oikeuksilla varustettu suomalainen siellä koki, vahvisti hänen vakaumustaan maansa läntisyydestä ja vapaudesta.

Se oli mukavaa aikaa ja kelpasi siinä kaveerata paikallisten venäläisten kanssa. Mitään syytä fobioille ei ollut. Venäjän vähemmistökansojen ja myös ns. kansandemokratioiden kanssa oli toisin, syistä, jotka eivät kaipaa enempää selitystä.

Nyt, kun Venäjä, vastoin koko aikakauden eetosta on ryhtynyt avoimeen sotaan naapurimaata vastaan tavoitteena sen väkivaltainen liittäminen valtaansa, on tilanne toinen kuin joskus 1960-80-luvuilla, 1990-2000-luvusta puhumatta.

Suomelle Venäjä ei ole ainakaan toistaiseksi pahaa tehnyt, mutta sitä toki on syytäkin pitää syyllisenä niihin vaikeuksiin, joita meillä muutamalla alalla nyt on.

Putin otti jossakin vaiheessa ihanteekseen Pjotr Stolypinin, kovaotteisen taantumuksellisen pääministerin, joka sai aika lailla myönteistä aikaan tukahduttaessaan kapinoivan rahvaan. Suomeen nähden Stolypinin politiikka oli typerää ja ylenkatseellista, kuten hänen kanssaan asioinut J.K. Paasikivi toteaa (Vihavainen: Haun stolypin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Putinin on nyt vallannut sama hybris, sama omasta vallastaan juopunut typeryys, jonka takia hän on peruuttamattomasti menettänyt sen, mitä piti suurimpana tavoitteenaan, naapurimaiden halukkuuden vapaaehtoiseen yhteistyöhön Venäjän kanssa.

Paitsi Latviassa, ainakin Ukrainassa on jo saavutettu tuo Ehrenburg-piste, jossa ei enää erotella tietyn kansallisuuden ihmisiä heidän asenteidensa mukaan, pelkkä kansallisuus riittää.

Toivokaamme, ettei tuolle tasolle koskaan enää taannuta omassa maassamme.