Yksilötason perspektiivi

 

Tarinoita paikan päältä

 

Maxim Fedorov, Minun Ukrainani. Minerva 2023, 239 s.

 

Maxim Fedorov on nuori venäläinen radio- ja TV-toimittaja, joka on juurtunut Suomeen ja puhuu sujuvaa suomea.

Kun hän on sukujaan äidin puolelta ukrainalainen, sopii hän hyvin henkilöksi, joka voi yrittää selvittää suomalaisille venäläisyyden ja ukrainalaisuuden keskinäistä suhdetta.

Ukrainan valtion synty Neuvostoliiton hajotessa oli monille yllätys ja jopa tutkijapiireissä voitiin sanoa, että kyseessä oli odottamaton valtio. Otsikoitiin jopa: Ukraine, the Unlikely Nation. Ukrainan kuuluminen Venäjän yhteyteen oli ollut yhtä itsestään selvää kuin vaikkapa Katalonian kuuluminen Espanjaan.

Venäläiset patriootit laskivat Venäjän imperiumiin kuuluvan jopa neljä eri ”Venäjää”: Velikaja, Malaja, Belaja i Tšervonaja Rus eli Iso-Venäjä, Vähä-Venäjä eli Ukraina, Valko-Venäjä ja vielä Punainen Venäjä eli Galitsia, joka viime vuosisadat oli ollut pääosin Puolan, Itävallan ja sitten Itävalta-Unkarin alaisena.

Muistan, miten muuan ulkovirolainen patriootti 1980-luvulla pohdiskeli mahdollisuutta Viron uuden valtiollisuuden saavuttamiseksi. Avainsana oli Viron ”suomettuminen”, ulkopolitiikka, joka pysyvästi tekisi siitä Venäjän kannalta vaarattoman. Venäjä, kuten mikään muukaan valtio, ei kuitenkaan normaalioloissa voisi suostua alueensa pienentämiseen ja niinpä vetoapua voisi tuoda konflikti Ukrainassa.

Ukrainan konfliktin Venäjä joutuisi selvittämään verisesti, mutta lännessä sitä pidettäisiin slaavien perheriitana, kuten Puškin oli nimittänyt Puolan kapinaa 1830-1831, eikä interventiota missään tapauksessa haluttaisi tehdä. Venäjä taas voisi kiillottaa kilpeään sallimalla samaan aikaan Viron ”suomettumisen”.

Tällähän oli paralleelinsa vuodessa 1863, jolloin Venäjä jälleen kukisti Puolan kapinan, mutta salli samaan aikaan alamaisuskollisille suomalaisille valtiopäivien kokoontumisen ja jopa oikeuden oman kielen käyttöön ns. kielireskriptillä. Se oli näyteikkunapolitiikkaa.

Kuitenkin juuri samana vuonna keisari, tuo meidän juhlittu Aleksanterimme, jonka ylevä hahmo seisoo Senaatintorilla Lain, Työn, Tieteen ja Taiteen ympäröimänä, allekirjoitti saksalaisessa kylpylässä myös Emsin päätöksen, jolla kiellettiin ukrainan kielen käyttö.

Mutta Ukrainastahan meillä ei mitään tiedetty. Gogolin Ukraina- teoksiakin suomennettiin vasta aika myöhään, kasakoiden elämää romanttisesti kuvaava Taras Bulbakin vasta vuonna 1878.

Eipä ihme, että Venäjän ja Ukrainan sota on hämmästyttänyt katajaista kansaamme. Sen osapuoliakin on ollut vaikea panna selkeästi vastakkain ainakaan kielellisellä perusteella, eikä suomalaisilla normaalisti ole des mitään käsitystä siitä, mikä on noiden kielten suhde toisiinsa.

Russofobia on tässä maailmassa tosiasia, jonka Venäjän valtio on kerran toisensa jälkeen saanut aikaan raakalaismaisilla hyökkäyksillään, joiden on yhä uudelleen kielletty olevan mitään hyökkäyksiä. Isovenäläisen mytologian mukaan maa on aina vain puolustautunut ja sen laajeneminen on johtunut naapurikansojen vapaaehtoisesta liittymisestä siihen.

Tässä maailmassa ei voida esittää mitään niin törkeää valhetta, ettei joku siihen uskoisi ja Venäjällä, joka aina on vetänyt puoleensa raa’an voiman ja häikäilemättömyyden ihailijoita, riittää kannattajia kaikkialla, tekipä se mitä tahansa.

Suomalaisten kannalta on varmasti hankalaa joutua ymmärtämään, etteivät kaikki venäjänkieliset kannatakaan Moskovan tyrannien politiikkaa, ei meillä eikä Ukrainassa tain edes Venäjällä.

Aikoinaan, suomen kielen asemasta taisteltaessa jaettiin ihmisiä suomenmielisiin ja ruotsinmielisiin. Tämä ei suinkaan eikä läheskään vastannut jakoa suomenkielisiin ja ruotsinkielisiin. Moni suomalaisuuden kannattaja osasi suomea vain kurjasti tai ei ollenkaan.

Tilanne Ukrainassa on analoginen. Erityisesti Ukrainan uuden itsenäisyyden alussa ukrainamieliset usein osasivat ukrainan kieltä heikosti, mutta tämä ei suinkaan estänyt heitä omaksumasta ukrainalaista identiteettiä ja vastustamasta moskovalaista yliherruutta. Kieltä vaihdettiin usein sitten, kun siihen kyettiin.

Irlannissa lojalismi ja separatismi menivät paljolta uskonnollista rajaa pitkin, vaikka kieli oli yhteinen. Ukrainassa vastaavaa uskonnollista rajaa ei ole, vaikka merkittäviä eroja on myös tällä alueella. Ukrainan kieli, toisin kuin iiri, on kuitenkin täysipainoinen, elävä kieli, jonka kehittymistä on tosin vuosisatojen ajan estetty. Nyt se sen sijaan on vapautunut ja alkaa olla voimissaan. Suurtenkaan ukrainalaisten kirjakauppojen anti ei kuitenkaan vielä ole läheskään verrattavissa venäläisiin. Tällaiset prosessit vievät vuosikymmeniä.

Fedorovin (kirjoittaisin Fjodorovin, ellei kirjoittaja itse olisi omaksunut toista käytäntöä) kirja esittää ennen muuta hänen omaa tarinaansa ja kokemuksiaan ukrainalaismielisenä venäläisenä Suomen kansalaisena sotivassa Ukrainassa. Tarpeellista konkretiaa lisäävät myös tarinat ystävistä ja tuttavista ja heidän vaiheistaan. Juuri tämän tason kertomuksia tarvitaan, jotta ukrainalaisten tilanne tulisi ymmärrettäväksi.

Moskovalaisen tyrannin maanisessa mielikuvituksessa ei mitään Ukrainaa ole olemassa eikä saakaan olla. Aivan samoin ajateltiin Pietarin palatseissa 1800-luvulla ja Ukrainan lisäksi siellä haluttiin kieltää ja hävittää myös Puola.

Vanhan renkutuksen mukaan historian kulkua ei taaksepäin voi tuupata ja tyrannit saa aina palkkansa. Historian viekkaus on tässä tapauksessa toiminut täsmälleen vastoin hyökkääjän tarkoituksia. Päättyipä tämä sota miten tahansa, sen tuloksena on ainakin ukrainalaisen kansallistunnon valtava nousu ja maan eri kansallisten ryhmien läheneminen.

Sodan oloissa olennaiset asiat kuitenkin jäävät usein havaitsematta. Fedorovin kirja tarjoaa suomalaisille hyvän kurkistusaukon myös niihin yksilötason ongelmiin, joita tuon maan asukkaat päivittäisessä elämässään kohtaavat. Ei se tilanne ole suinkaan yksinkertainen ja itsestään elvä.