sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Koiranleuka?



Häijy herrasmies

The Wicked Wit of Winston Churchill. Compiled by Dominique Enright. Michael O’Mara Books Ltd. 2001, 160 s.

Churchillin lentäviä lauseita on koottu useaksikin kirjaksi, joista on tainnut itsekin tulla kirjoitettua.
Mutta tässä vielä yksi, joka muuten kuuluu ilkeyksien sarjaan (Wicked Wit). Siinä esiintyvät myös Jane Austen ja Naiset (siis yleensä).
Oliko Churchill enemmänkin vastuuton ja vaarallinen, juoppo koheltaja vaiko sittenkin jämerä maan isä, Britannian bulldoggi, jonka vankka harkitsevaisuus ja lujuus pelastivat maan ellei koko maailman?
Siinäpä kysymys, jonka uusi elokuva Darkest Hour on jälleen tehnyt ajankohtaiseksi. Elokuvassa sankari on oikeastaan molempia, mutta edellinen rooli on vain pintaa eikä koskaan todella ole vaarassa toteutua. Viinaa saattaa mennä, mutta vakaa ja terve harkinta säilyy. Toivotaan, että asia oli siten.
Joka tapauksessa Churchill oli, noin suomalaisittain sanoen, hyvä suustaan. Hänestä voisi myös käyttää sanaa koiranleuka, ellei sana tuntuisi jotenkin sopimattomalta. Älyniekka on toinen  kandidaatti. Adjektiivina kai hieman vanhentuneeksi koettu sukkela voisi olla hyvä. Nokkela lienee nykykielessä käypäisin.
 Meillä ei kirjakielessä –vaikka kyllä murteissa-  oikein ole noita huumormiehiä kuvaavia sanoja, joita vaikkapa venäjässä on koko valikoima: šutnik, umnitsa, ostrjak. Viimemainittu, johon sisältyy harrastetun sanailun kirpeys, voisi kuvata Churchillia parhaiten. Englanniksi oikea adjektiivi voisi olla witty.
Joskus maailmassa meillä oli tapana sanoa, että sitä tai tätä nimitettiin hyväntahtoisesti sillä ja sillä nimellä, missä korostui se, ettei nokkeluuksien varsinainen tarkoitus ole kenenkään loukkaaminen. Tässäkin muuten kuvastuu aikakausien vaihtuminen. Nykyäänhän loukkaantuminen on pyhä asia ja syntyy tarvittaessa vain yhdestä ainoasta sanasta, lähes mistä tahansa.
Joka tapauksessa Churchillin nokkeluus oli usein hyvinkin terävää tai häijyä, mutta ei yleensä tyhjänpäiväistä. Hyvän sukkeluuden ominaisuutena onkin, että se kestää vakavan tarkastelun. Parhaimmillaan siinä ilmenee syvällisyyttä, joka panee ajattelemaan ja mieleen tulee, että sen, johon sutkaus kohdistuu, olisi myös pitänyt ajatella ja ottaa huomioon se, miten asia voidaan ymmärtää.
Hyvä sutkaus on siis itse asiassa parhaimmillaan filosofiaa ja nostaa esille ajattelematta jääneitä konteksteja ja torjuttuja mahdollisuuksia. Reaktiona on vapauttava nauru, joka ei ole pahantahtoinen, huolimatta näennäisestä ilkeydestä.
Vaikka onhan niitä muunkinlaisia vitsejä ja sutkauksia. Ajatellaanpa nyt sitäkin, kun Churchill kertoi, miten Downing Street 10:n kohdalla pysähtyi tyhjä taksi ja siitä astui ulos Clement Attlee… Tai sitä, miten hän tokaisi Attleen olevan hyvin vaatimaton ihminen, jolla on monia päteviä syitä vaatimattomuuteensa…
Todellisena patrioottina Churchill puhui kehnoa ranskaa ja näyttää tunteneen sen isänmaalliseksi velvollisuudekseen. Casblancan neuvotteluissa hän hämmästytti de Gaullea omatekoisella ranskallaan sanoen Si vous m’obstaclerez, je vous liquderai!
Kuitenkin hän osasi mielestään kylliksi ranskaa ollakseen tyytymätön tulkkeihin, jotka sivumennen sanoen eivät ymmärtäneet hänen ranskaansa. Kahdenkeskiset neuvottelut ranskalaisten kollegojen kanssa kuitenkin sujuivat ainakin joskus. Luoja tietää, mitä keskustelijat lienevät kuvitelleet toisen osapuolen sanoneen.
Turhaa kunnioitusta poliitikkokollegoitaan kohtaan Churchillilla ei ollut. Liian usein hiljaiset, vahvat miehet ovat hiljaa vain siksi, etteivät tiedä, mitä sanoa ja heitä pidetään vahvoina, koska he vaikenevat, tokaisi hän joskus.
Yleinen mielipide ei erityisemmin kiinnostanut Churhillia, mutta pakkohan se oli huomioida. Maailmalla liikkuu valtava määrä valheita, hän sanoi, ja pahinta on, että puolet niistä on totta.
Siitä huolimatta: perille ei pääse koskaan, jos heittää kivellä jokaista koiraa, joka haukkuu.
Jokaiselta lipsahtaa joskus epämiellyttävä totuus väärässä paikassa. Halpoja ja kurjia, sanoi Churchill katsoessaan amerikkalaisia lend-lease hävittäjiä. Anteeksi kuinka, kysyi vieressä kuunnellut Roosevelt. Ne ovat halpoja meille ja kurjia saksalaisille, vastasi Winston häkeltymättä.
Ja joskushan sitä kuulee omasta itsestäänkin ikäviä totuuksia tai ainakin sellaisiksi tarkoitettuja arvioita. Kerran Churchill istui klubilla, syvällä nojatuolissa ja kuuli, miten nuoret ja eteenpäin pyrkivät poliitikot juttelivat entisestä pääministeristä: Niin, tiedättekö, että sanotaan hänen olevan jo aika lailla hei-hei…
Niin, ja sanotaan, että on alkanut jo tulla ihan kuuroksikin, murahti Churchill nojatuolin uumenista.
Churchill itse sanoi, ettei vihannut ketään muuta kuin Hitleriä –ja sekin kuului ammattiin. Itse asiassa hän oli hyvissä väleissä monien sellaisten ihmisten kanssa, joista hän sanoi tunnetuimmat ilkeytensä, jotka siis eivät olleet ilkeitä sanan varsinaisessa merkityksessä.
Churchillia voidaan siis pitää humoristina par excellence. Sanoakseni parhaan tietämäni kohteliaisuuden, totean, että hän olisi hyvin voinut olla savolainen.
Valtiomiehissä huumori ei ole kovin yleinen piirre. Mieleen tulee ensimmäisenä Stalin, jonka huumori oli sinänsä tasokasta, mutta saattoi olla aika raakaakin. Kekkonen taas vaikuttaa usein aidosti ilkeältä, vaikka nokkelahan hänkin oli.
Marsalkka Alanbrookea, joka piti Churchilliä vaarallisena sekoilijana ja pysyi usein tiukkana, kun neuvoteltiin, Churchill näyttää arvostaneen. Montgomeryn omahyväisyyttä hän ei sen sijaan voinut sietää. Asiaa kuvannee hänen sutkauksensa: In defeat, unbeatable, in victory, unbearable.
Kun Afrika Korpsin komentaja, kenraali von Thoma jäi Montgomeryn vangiksi, tämä tarjosi hänelle päivällisen. Churchill tokaisi: Minun käy sääliksi Thoma-parkaa. Voitettu, häväisty ja vangittu ja sitten vielä tämä… päivällinen Montgomeryn kanssa.
Joka tapauksessa Churchill kuului ns. suuriin persoonallisuuksiin. Kun sellaisista lukee, tulee aina mieleen, mahtaako niitä vielä olla tämän päivän politiikassa. Putinia tai edes Trumpia en niihin laskisi, vaikka he ovatkin molemmat omalla tavallaan erikoisia ja heiluttelevat tätä maapallo-parkaa aika lailla.
Euroopassa taas tuntuu olevan pelkkiä nollia eikä omastakaan maasta nouse yhtään maininnan arvoista hahmoa. Vai olenko väärässä?

14 kommenttia:

  1. On meillä muutama hyvä poliitikko ollut viime vuosina mutta kun eivät ole suostuneet tanssimaan toimittajien tahtonsa multikultihumppaa poliittisesti korrekteilla askelmerkeillä, heidät on liattu painomusteella niin hyvin, että Agatha Christie 10 murjaania näyttävät albiinoilta.

    Yksi parhaista oli veturimies Asikkalasta, James Hirvisaari. Mies toi eduskuntaan kansantaiteilijan Tampereelta katsomaan paikkaa, jossa oli säädetty rangaistavaksi pilkata poliitikkoja. Taiteilija pisti pilkaksi ja tuuletti kainaloaan paljastaen mielipiteensä istuntosalin ilmapiiristä.

    Stalinilta oppinsa hakeneet Tampereen punayliopiston tiedotuslinjan läpäisseet politrukit mukajärkyttyivät. Vankeutensa istunut kansantaiteilija leimattiin äärioikeistolaiseksi, koska hänen blogissaan oli valokuvia joissa hän häpäisee Lenin-patsaita. Ironia on toimittajille vastenmielinen esitysmuoto, mutta kahlehditut kädet eivät taputa.

    VastaaPoista
  2. Suomessa ei Churchillin tyyppinen letkauttelija pärjäisi vaikka olisi kuinka hyvä tahansa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Soinillakin kohteet vaarattomia.

    Nyt ovat vallassa miehet vailla ominaisuuksia: Orpopoika, Häkkäpoika ja Mykkäpoika.

    VastaaPoista
  3. "Vai olenko väärässä?"

    Et, toisaalta meidän tulee olla tuosta kiitollisia: sitten kun merkittäviä poliitikkoja nousee, maan asiat ovat huonosti, vanhan kreikkalaisen sanonnan mukaan vasta myrskyssä perämies punnitaan. Churchillin oli koko 1930-luvun näennäisen rauhankauden takarivin poliitikko, ellei suorastaan häirikkö. Sitten 1940 osoittautui hänen olleen oikeassa.

    VastaaPoista
  4. Paljon puhutaan kuinka muka yhteiskunta on muuttunut "suvaitsevaisemmaksi". Todellisuudessa nykyisin ei oikeilla eksentrikoilla olisi mitään mahdollisuutta päästä korkeisiin asemiin, olipa kyse tieteestä, politiikasta tai taloudesta. Tämä pätee kyllä kaikkiin länsimaihin.

    VastaaPoista
  5. Olisi hienoa kuvitella kahden suurmiehen - Paasikiven ja Churchillin "hirmuinen" tapaaminen. Tulkki tosin olisi tarvittu, koska ei Paasikiven englanti kai harjoituksesta huolimatta juuri Churchillin ranskan tasoa korkeammalla ollut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paasikivi opiskeli packåroåtsia ja venäjää, joten englannille ei ollut tarvetta. Roåtsin kieli ei ainakaan Paasikiven tapauksessa ollut portti muiden kielten oppimiseen.

      Poista
  6. Suvaitsevainen länsi ei suvaitse persoonallisuuksia, eikä valtamedia suvaitse totuusmediaa. Voihan jollakin politiikolla olla jopa persoonallisia ajatuksia, mutta ei rohkeutta esittää niitä. Onhan maassa jokunen nokkela enbusketyyppinen toimitajakin, joka kuitenkin katsoo visusti mihin suuntaan nokkeluutensa heittää. Eipä nuo ole yleisiä muuallakaan. Kanadassa on Jordan Peterson, joka tuntuu olevan kuin huutavan ääni korvessa, kun paremmassa maailmassa heitä olisi vähintään yksi joka yliopistossa parhaissa kaksi puhumattakaan mediasta.

    VastaaPoista
  7. Olisipa Trumpilla yhtä hyvä luotettava esikunta kuin Putinilla. Trump tarvitsee horjumattomia liittolaisia ei häilyviä heikkoja ystäviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puolet johtajuudesta on kyky valita hyvät avustajat. (Toinen puoli on pitää ne kurissa ja tarvittaessa hankkiutua eroon.)

      Poista
  8. Chruchilin motiivina natsien vastustamisessa ei ollut demokratian puolustaminen, vaan se että alkoi kokea uhaksi saksan brittiläiselle imperiumille ja sen vallalle ..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Churchill vihasi keisarin Saksaa, Weimarin Saksaa, Hitleri Saksaa. Jos hän eläisi vihaisi hän varmaankin myös Merkelin Saksaa. Churchillin "kaukonäköisyys" on myytti jota hänen faninsa toistamiseen asti latkattavat. Hän vastusti parlamentissa 1930-luvun puolivälissä ilmapuolustustutkien hankintaa. Kun ne osoittivat tehonsa otti tyyppi kyllä mielellään kunnian itselleen. Charberlainista tehtiin syntipukki vaikka todellisuudessa Churchillin edeltäjä teki tärkeitä päätöksi jotka poikivat jo 1940 Britannian sotatuotannon sellaiseen kasvuun että Natsi-Saksan ohi mentiin lentokonetuotannossa aivan heittämällä.

      Poista
  9. Oli Churchillin motiivi mikä hyvänsä, niin pieleen meni. Hän näet sattui valitsemaan liittolaisikseen 2 brittiläisen imperiumin pahinta vihollista eli Stalinin ja Rooseveltin ja vihollisiksiin tahot, jotka olisivat voineet tukea imperiumia (Saksa ja etenkin Japani). Tosin Japanin osalta brittien virhe oli peräisin jo 1920-luvulta,jolloin he käänsivät selkänsä Japanille ja rupesivat jenkkien kavereiksi (Kauko-Idässä oli valittava joko Japani tai USA, molempia ei voinut).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se pieleen mennyt, Churchill mielsi perustellusti Hitlerin päävastustajaksi brittiläiselle imperiumille ja demokratialle, muu oli seurausta tästä. Asennnetta kuvaa kommentti parlamentissa 1941, että jos Hitler hyökkäisi helvettiin, hän lausuisi muutaman hyvän sanan paholaisen puolesta. USA:n osalta kyse oli pakkoraosta, joka Englannin kannalta oli kuitenkin pienempi paha: demokraattinen, anglosaksinen valtio. Hyvinhän Englanti näyttää sopeutuneen ns. nuoremman partenerin rooliin.

      Vielä Churchillin realialismia Stalinin kuvaa äskettäin julkaistu kirja, jonka mukaan tämä oli käskenyt yleisesikuntaansa valmistelemaan sotatoimia Neuvostoliittoa vastaan Puolan aseman johdosta.

      Minkäs se Churchill sille voi, että aika oli ajanut brittiläisen imperiumin ohi. Ratkaiseva hetki oli vuosi 1914, jolloin Eurooppa teki itsemurhan.

      Poista
  10. Churchillistä tekee suuren persoonan juuri siksi että hän kuuluu sarjaan "victorious losers". Mies meni ja romahdutti Britannian imperiumin. Onneksi ehti vielä nähdä oman typeryytensä seuraukset eli miten Anthony Edenin vetivät Washington ja Kremli kölin alta Suezin kriisin aikana.

    Suuren sodan (1914-1918) ranskalainen pääministeri oli oikeassa todetessaan vuonna 1917 ettei Britannian imperiumi tule koskaan toipumaan tästä sodasta. Kuten kävikin. Churchill oli vain sen verran pölvästi että kuvitteli vuonna 1919 kuin mitään ei olisi maailmassa muuttunut.

    Tänä päivänä Venäjän ostovoimakorjattu bruttokansantuote on muuten noin 40% suurempi Britannian vaikka Venäjän imperiumi kutistui puoleen entisestään. Britannia on taantunut 100 vuodessa suhteellisesti eniten kaikista eurooppalaisista suurvalloista.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.