Syvältä

Ylöspäin

Jaan Kross, Syvyydestä.(Väljakaevamised), suom. Jouko Vanhanen, WSOY 1989, 300 s.

De profundis, syvyyksistä oli rinnakkainen latinalainen nimi venäläisen Vehi-ryhmän kirjalle Iz glubiny. Se antoi asianmukaista jylhyyttä sille hädälle, johon oli jouduttu: syvyyksistä minä huudan sinua, Herra…

Tässä tapauksessa kyse kuitenkin itse asiassa on kaivauksista, kuten myös alkuteoksen nimestä ilmenee.

Kirjan ytimessä on 1200-luvun teksti, joka on ihmeen kaupalla säilynyt syvällä maan alla, sulaneen vahan sisällä. Se mullistaisi Viron vanhan historian tai ainakin antaisi erittäin kiinnostavan uuden näkökulman, mikäli se saisi oikeuden päästä julkisuuteen…

Mutta onko historialla oikeutta muuttua? Se sentään koostui asioista, joita eivät mitkään tutkijat, edes akateemikot ratkaise. Ja asiat on jo päätetty korkeimmalla mahdollisella tasolla.

Kyse on Neuvosto-Virosta, jossa kukaan ei ole mitään, kuten totalitaarisen yhteiskunnan teoreetikotkin ovat todenneet. On vain puolue, ja kuten sen keskuskomitean vuonna 1938 hyväksymä puolueen historian lyhyt kurssi totesi: itse kukin on vain puolueen palveluksessa ja mikäli asia vaatii, hänet voidaan heittää syrjään tarpeettomana romuna.

Sitä paitsi hänet voitiin teloittaakin, mutta tämän mainitseminen oli tarpeetonta, sillä asia tuli kirjassa niin monta kertaa vakuuttavasti esille ja jokainen ymmärsi sen muutenkin, ilman elämöintiä.

Elettiin viisikymmenluvun puoliväliä eli niin sanotun suojasään aikaa. Virolainen intelligentsija alkoi palailla kuka mistäkin, Venäjän pohjoisosista, Siperiasta ja Kazakstanista. Kansakunnan älyn terävin kärki oli vuosikymmen sitten kerättyvarsin tarkoin pois avainasemista.

Aika oli siis toivoa täynnä, mutta ei liian täynnä. Pari miestä huipulla oli vaihtunut, mutta kaikki muut olivat asemissaan ja tulisivat niistä pitämään kiinni. He olisivat valmiita puolustamaan itseään ja tekojaan. Mihin tässä voi luottaa?

Krossin romaani on kirjoitettu tai ainakin julkaistu 1980-luvun lopulla, jolloin asiat jo näyttivät toisenlaisilta. Sitä ei siis voi lukea 50-luvun, vaan 80-luvun dokumenttina, mutta silti uskon sen antavan kiinnostavan näkökulman suojasään maailmaan sille, joka ei ole tullut tuon ajan ominaislaatua tarkemmin ajatelleeksi.

Kross kohdistaa katseensa usein siihen tolkuttomuuteen, joka oli stalinilaisen yhteiskunnallisen insinöörityön ytimessä. Luokka oli se, mistä lähdettiin.

Kyseessä ei tietenkään ollut mikään todellinen yhteiskuntaluokka marxilaisessa mielessä, vaan ihmisille annettu luokka. Jokainen oli lähtöisin joko työtätekevistä luokista tai riistäjäluokista. Porvarillisessa yhteiskunnassa myös älymystö palveli hallitsevaa luokkaa ja sen edustajat luettiin sen piiriin. Näin oli kirjoitettu.

Kuten Leninin huikeasta pamfletista –joka valitettavasti ei ole parodia- Valtio ja vallankumous käy ilmi, vuosisataisneron johtaviin ajatuksiin kuului nimenomaan rangaista entisen hallitsevan luokan jäseniä.

Eihän tässä hänenkään mielestä mitään marxilaista sinänsä ollut, mutta se oli agitaation keino. Kun entisen riistäjäluokan jäsen sai kaikkein viimeisimpänä osansa yleisestä niukkuudesta, se todisti  (niin sanotulle) proletariaatille, että se oli vallassa ja sitä suosittiin, kuten pitikin.

Kansalaissodan vuosina tämä merkitsi monelle sivistyneistön edustajalle kuolemantuomiota. Maksim Gorkin sentään sallittiin kerätä hätäapua Venäjän oppineille etenkin Suomesta, josta sitä saatiin monta junanvaunullista. Kunhan Venäjä taas nousisi, se kiittäisi Suomea sydämestään, lupasi kirjailija, vanha Suomen ystävä ja puolustaja.

Mutta palatakseni Viroon, siellä niin sanottu sosialistinen yhteiskunta heitettiin valtion päälle kuin valmisvaate. Se oli tehty Venäjällä ja määrättiin käyttöön myös Baltiassa sen enempää paikallisia oloja kyselemättä. Miksi moiseen alentua?

Venäjällä kollektivisoinnin, kuten koko bolševismin ydin oli ryöstetyn ryöstäminen, käyttääkseni tuota aikoinaan kovin kuuluisaa termiä. Ideana oli, että kaikki ne, jotka osallistuivat uuden järjestyksen toimeenpanemiseen, saivat palkintonsa. Se otettiin niiltä, jotka joutuivat likvidoiduiksi (luokkana tai fyysisesti).

Kross tulee sanoneeksi, että niin sanotut kulakit olivat kollektivisoinnin vastustajia, ainakin potentiaalisesti. Näin tietenkin oli. Winston Churchillia siteeratakseni Neuvostoliitossa nimitettiin sellaista henkilöä, joka vastusti omaa murhaamistaan, perheensä vangitsemista ja omaisuutensa takavarikointia, taantumukselliseksi.

Mutta ei se vastustaminen ollut olennaista, ainakaan Venäjällä, vaan se, että tarvittiin ihmisiä, jotka olivat heitä eivätkä meitä. Ja sellaisiksi määrättiin ylhäältä, ilman valitusoikeutta. Oli turha kuvitella, että pelastus löytyisi kannattamalla systeemiä. Tosin yhteistyö elimien kanssa saattoi auttaa.

Kross herkuttelee sillä, miten järjettömästi neuvostologiikka toimi. Keskiajan historian spesialistin olisi pitänyt olla Vatikaanissa tutkimassa, mutta hänen osoitteensa olikin nyt Vorkuta. Toimialana oli kaivosteollisuus ja erikoisalana hakun heiluttaminen tai jokin vastaava.

Yhtä mieletöntä oli estää kansan vihollisen tytärtä harjoittamaan opiskelemaansa lääkärintointa: hänhän olisi päässyt käsiksi myrkkyihin…

Mutta oma logiikkansa systeemillä oli. Sen puitteissa joku saattoi aina menestyäkin, mutta hintana oli omantuntonsa ja ihmisarvonsa myyminen, henkinen prostituutio.

Virossa ei ilmeisesti koskaan todella tunnettu laajassa mitassa sitä ilmiötä, joka meillä kulki taistolaisuuden nimellä. Siellä valhe oli liian ilmeistä ja häikäilemätöntä.

Törkeys saattaa jopa auttaa joitakin ihmisiä uskomaan siihen, mitä he haluavat uskoa. Yhteistoimintamiesten psykologia lienee usein sellaista suosiva.

Mutta ne miehet ja naiset, jotka palasivat leireiltä ja kyydityksestä eivät olleet huijattavissa. Jos he olisivat ilmestyneet 1970-luvun Suomeen, heitä olisi nimitetty kyynikoiksi. Itse asiassa kyse oli satiirisesta puhetavasta, kaikki oli liian ilmeistä ansaitakseen argumentointia.

No, syvyyksistä siis löytyi uusi dokumentti, miekkalähetystä harjoittaneen piispan anteeksipyyntö ja katumus sen rikoksen johdosta, jonka hän oli virolaisille tehnyt.

Mutta sehän olisi ollut herkkupala kommunisteille vai kuinka? Mutta asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Olisihan sitä yhtä hyvin voitu käyttää tuomittaessa Neuvostoliiton väkivaltaista miehitystä ja oman uskonsa eksportointia.

Niinpä tuo vaarallinen –fiktiivinen- dokumentti, joka ehti jo herättää suuria tunteita, haudataan jonnekin. Sillä ei ole oikeutta olla olemassa Leninin ja Stalinin luomassa järjestelmässä, jossa totuus ei ole mikään arvo sinänsä.