Lehdestäni

Lehdestä

Silloin tällöin tulee ajatelleeksi, millä mielellä tulevaisuuden ihmiset mahtavat lukea meidän aikamme median tuotteita.

En odota kovin suuria, mutta luulen, että ainakin joillakin on yhä tallella huumorintaju huolimatta siitä, että sitä vastaan taistelevat ovat saaneet taakseen valtavia resursseja. Oli niitä resursseja Stalinilla ja Hitlerilläkin, mutta silti kansa naureskeli partaansa. Ei sitä todellisuutta voi mahtikäskyllä muuttaa.

Mutta asia tuli mieleeni päivän lehdestä. Parikymmentä vuotta sitten päätettiin suurella touhulla Finlandia-talon remontista. Se päällystettäisiin Carraran marmorilla, kuten oli tehty ennenkin, huonolla menestyksellä. Vaihtoehdoksi esitettyä kotimaista kiveä ei huolittu, koska sen ominaisuuksia ei kuulemma tunnettu. Marmorin ominaisuudet tunnettiin erinomaisesti ja niinpä jo silloin ymmärrettiin, että tämä nykyinen remontti on siis tulossa viimeistään näihin aikoihin.

Remontin hinta on kuulemma 60 miljoonaa euroa, vaikka lienee todennäköistä, että summat esitetään alakanttiin. Lehti kertoo, ettei taloa koskevassa suojelupäätöksessä edes mainita mitään siitä materiaalista, jolla talo pitää päällystää, joten kyseessä näyttää olleen ns. kulttuuriteko ja sellaisillahan on aina hintansa. Muun muassa arkkitehdin suku lienee näin saatu tyytyväiseksi.

No, demokratiassa ne, jotka valitaan päätöksiä tekemään, ovat aina fiksumpia kuin ne, jotka heidät tehtäviinsä äänestivät, sanoi joskus Bertrand Russell. Systeemihän korjaa itseään ja jos kansa on jostakin syystä tyytymätön edustajiensa aikaansaannoksiin, niin tottahan se korvaa heidät heti uusilla vai miten se nyt menikään.

Kulttuuriosaston merkittävimpään antiin kuuluu koko sivun analyysi euroviisuista. Suomen edustajan menestys tuntuu olevan pettymys ainakin suomalaisille muusikoille, jotka kaikkien veronmaksajien yhteinen yle sivuutti kutsuen edustajakseen kansainvälistäkin näkyvyyttä ainakin yhdessä maassa saaneen tähden, joka oli ihan oikea lesbo, eli siis ei mikään etuoikeutettu sortaja, jos oikein ymmärsin asian merkityksen. Aika hyvä tärppi.

Israel oli kuitenkin pannut paremmaksi valitsemalla edustajakseen ylipainoisen matamin, joka jossakin japanilaistyylisessä sumopainijan asussa varoitteli poikia lähestymästä itseään. Osoittautui, että tuore metoo-evankeliumi veti paremmin kuin lesbous.

Hänenlaistensa tukevien naisten pitää saada olla oma itsensä, käyttää värikkäitä vaatteita ja olla onnellinen, kuului sanoma. Sitä paitsi pitää karistaa tielle tunkevat miehet, joita tuntuu kai sitten tosiaan olevan vaivaksi asti.

Osaako tuohon nyt muuta kuin aplodeerata ja toivoa, etteivät nuo maskuliinit nyt aivan kohtuuttomasti häiritse ja hätyyttele. Mutta kyllä tältä pohjalta tuntuu suurelta vääryydeltä, että ne suomalaiset kehitysvammaiset joskus kehdattiin jättää pois kärkipaikoilta.

Lukija saattaa jossakin vaiheessa ihmetellä, mitä ihmeen merkitystä on sillä, minkä maan kappale voittaa tällaisen täysin luokattoman musiikkijuhlan, jossa enempää laulajan kyvyt kuin kappaleen tasokaan eivät ole maininnan arvoisia. Jopa itse voittaja kertoi, että kilpailut ovat hieman hassu idea, koska tarjolla on niin erilaista tavaraa, että päätökset ovat pakostakin mielivaltaisia.

Mutta kuunteleehan noita kisoja (vai oliko se niin, että katselee) kaikkiaan jopa 200 miljoonaa ihmistä, joten asian on reaalisesti erittäin tärkeä. Tärkeys kai sitten myös sisältää valtavan ideologisen vastuun. Musiikillisesti opin lehden analyysistä sen, että muusikko, jonka tekemisen keskiössä ovat beatbox ja luupperi, on väistämättä ajassa kiinni.

Tämä kuulostaa vakuuttavalta, vaikka en voikaan väittää asiaa ymmärtäväni. Minulle joka tapauksessa nousee siitä kysymys, onko olemassa mitään keinoa irtautua ajasta? Onhan kai nyt selvää, että vasta sillä tavoin taitelija pystyy tekemään jotakin muuta kuin pintamuodin mukaista tusinatavaraa. Mutta olkoon, eipä tämä touhu jaksa juuri kiinnostaa muuta kuin absurditeetillään.

Suurella kiinnostuksella luin siitä, että Venäjä ja Saksa voisivat löytää yhteisen sävelen ja tämä jopa huolimatta siitä, että Putin aikoinaan antoi koiransa löntystellä koirapelkoisen Merkelin helmoissa. Molemmat ovat kuitenkin oleskelleet DDR:ssä, joten eiköhän se siitä.

Moraalinen närkästykseni nousi sitten hälyttävälle tasolle lukiessani kolumnin otsikon, jossa kerrottiin, että Putinin eturivin ystävä myisi vaikka maansa.

Koska kyseessä on erittäin raskas syytös, joka sitä paitsi kohdistuu eturivin vaikuttajiin, odotin vankkoja faktoja ja nuhteetonta päättelyä.

Ikäväkseni niitä ei löytynytkään. Sen kyllä opin, että entinen liittokansleri Schröder oli läsnä Putinin virkaanastujaistilaisuudessa, mikä suuresti ärsytti monia saksalaisia, en tiedä miten monia. Näyttää kuitenkin, ettei asiasta ole mitään seurauksia, ohi vain katsotaan kuten myös Paavo Lipposen ja Esko Ahon sidoksia. Lienevätkö myyneet maansa ja missä ja milloin. Hintakin kiinnostaisi.

En itse väitä ymmärtäväni, miten kyseisten herrojen olisi toimittava, joten odotin jotakin vihjettä kirjoittajalta. Sellainen kai tulikin, mutta jopas olikin oraakkelimainen: Schröderin ja Putinin suhde on esimerkki siitä, miten autoritaaristen johtajien ja oligarkkien valta toimii. Putin on sekoittanut lännen Venäjä-politiikasta cocktailin, jossa ainesosina ovat väärinymmärrykset, toiveet ja harhat ja jossa reaalipolitiikkaa on vain antamassa väriä (HS 14.5.18, Anna-Liina Kauhanen, Näkökulma).

Tunnustan tulleeni vanhaksi, mikä saattaa vaikuttaa asiaan, mutta sitä en tunnusta, että tässä virkkeessä olisi jotakin järjellistä sisältöä.

Putin on siis sekoittanut jonkinlaisen cocktailin ja vieläpä lännen Venäjä-politiikasta eikä omastaan. Reaalipoliitikko hän ei kuitenkaan ole, vaan väärinymmärryksien, toiveiden ja harhojen (mitä ne ovat?) luoja tai niiden vallassa.

Mikäli kirjoittaja tarkoittaa reaalipolitiikalla sitä, mitä sillä normaalisti tarkoitetaan, lienee hänen kovin arvoituksellinen tuomionsa lännen politiikasta oikeansuuntainen. Kyllähän kyseessä näyttää olevan ennen muuta reaalipolitiikan vastakohta eli periaatepolitiikka, jota härkäpäisesti noudatetaan, vaikka siitä on pelkkää vahinkoa.

Die Welt kirjoittaa joka tapauksessa artikkelin mukaan, että Venäjän ulkopolitiikan tavoitteena on pitää kansainvälinen järjestys muuttumattomana, mikä ei kuulosta erityisen vaaralliselta. Yleensähän pyrkimys järjestyksen muuttamiseen on sen sijaan sisältänyt vaaroja rauhalliselle kehitykselle.

En tiedä, mikä oli tarkoitus, mutta ainakin itse tunsin jonkinlaista huojennusta luettuani nämä artikkelit ja mielialaa nostivat myös uutiset Iranin pitäytymisestä ydinsopimuksessa ja Pohjois-Korean lupauksesta tuhota ydinkoelaitos.

Puukotus Pariisissa ja itsemurhaiskut kolmeen kirkkoon Indonesiassa eivät paljon hätkäyttäneet. Jotkut asiat nyt vain kuuluvat eräiden maiden ja uskontojen piiriin eivätkä ole enää meillekään vieraita. Niihin kannattaa vain tottua.

Taas kerran sain aihetta olla tyytyväinen lehteeni ja maksoin kalliin tilausmaksun ilman murinoita.