keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Venäjän idea






Venäjän idea Rurikista Putiniin

Yhtenäistä Venäjää Rurikista Putiniin ei historiasta löydy ilman määrätietoista etsimistä, kuten ei löydy yhtenäistä Italian historiaa Rooman perustamisesta nykyiseen Italiaan tai edes Euroopan historiaa Kaarle Suuresta nykypäivään.
Tässä ei ole mitään kummallista, sillä Rurik ja hänen veljensä kuuluvat juuri tuohon mainittuun aikakauteen, jota Euroopassa nimitetään karolingiseksi. Silloinhan Kaarle Kaljupää, Ludvig Saksalainen ja Lothar jakoivat frankkien valtakunnan, joka alkoi kehittyä kohti nykyisen Euroopan kansallisvaltioita ainakin noin jälkiviisauden valossa ja viimein synnytti Euroopan unionin, joka on kehityksen tähänastinen huippu ainakin tästä päivästä katsoen ja samalla paluuta Kaarle Suuren aikoihin, jos nimittäin niin halutaan asia nähdä, muuten ei.
Joka tapauksessa venäläisen idean syntyä voi etsiä lähinnä kahdesta lähteestä: toisaalta itäisen kristillisyyden juurtumisesta Venäjälle ennen vuosituhannen vaihdetta ja sen jälkeen ja toisaalta Moskovan ruhtinaskunnan laajenemisesta 1300-luvulta lähtien eli mongolivallan väistyessä, mikä oli pitkä prosessi eikä kertasuoritus.
Itse asiassa tuossa Venäjän maiden kokoamisessa, jonka Moskova suoritti, oli vastakkain kaksi valtakuntaa ja kaksi kilpailevaa traditiota eli voidaan puhua kahdesta Venäjästä, joista toinen oli länsimainen tai ainakin osittain länsimainen Liettuan valtakunta, joka oli liitossa Puolan kanssa ja edusti läntistä, katolista kirkkoa. Toinen oli Moskova, joka edusti sekä itäistä kirkkoa että myös itäistä, jopa mongolisperäistä valtioajattelua, jonka perusideana oli despotia eikä länsimainen feodaalinen ajattelu, jonka keskiössä oli vapaa ritari.
Moskova tietenkin sitten muutaman vuosisadan mittaan kukisti ja liitti itseensä kaikki Venäjän maat, kuten nyt tiedämme, myös Kiovan ja suurimman osan muutakin Ukrainaa. Tältä osin yhdistäminen vietiin päätökseen vasta Stalinin aikana vuonna 1940.
Kuuluivatko Ukraina ja Valko-Venäjä jollakin oikeudella Moskovan yhteyteen on kiistanalainen kysymys, jossa mielipiteet ovat jyrkästi vastakkaisia. Kyseessä olivat toki muinaisen Rusin maat, russkije zemli, kuten karolingien alaisuuteen olivat aikoinaan kuuluneet monet sittemmin itsenäiset valtakunnat, jotka Euroopan unioni on jälleenyhdistänyt ja siinä sivussa ottanut enemmänkin. Ehkä sillä on ollut asiaan historian mandaatti. Sehän on ollut argumenteista suurin sen jälkeen kun Jumalan antamiin valtakirjoihin on lakattu luottamasta.
Joka tapauksessa Venäjän imperiumi, Rossija, joka oli virallisesti olemassa vuodesta 1721, ei ollut pelkkä kansallisvaltio, vaan nimenomaan imperiumi, mutta sen slaavilaista ydintä, jonka muodostivat iso-Venäjä, Valko-Venäjä, Vähä-Venäjä eli Ukraina ja Punainen Venäjä eli Galitsia, pidettiin enemmän tai vähemmän yhtenäisenä kokonaisuutena niin itse Venäjän imperiumissa kuin sen ulkopuolella. Sen sijaan Puola, Suomi, Liettua, Viro ja Liivinmaa olivat kaikki eri kategoriassa. Ne olivat osa imperiumia, mutta eivät Venäjää, ainakaan aluksi.
Vasta bolševikkivalta erotti Venäjät taas toisistaan ja sen romahtaminen jätti ne aivan oikeasti toisistaan erilleen. Paineen hellittäessä syntyi myös kuohuntaa, mikä on sellaisissa yhteyksissä väistämätöntä. Senhän voimme todeta myös samppanjapulloa avattaessa. Tämä koskee myös hiilihappoisia juomia esimerkiksi seltterivettä, jota meillä nykyään nimitetään vichyksi tunnetun kylpyläkaupungin vesiparantoloiden tuotteen mukaan.
Moskovan Venäjän ideana ja ideologiana oli olla maailman ainoa oikeauskoinen valtakunta. Kyseessä oli itse asiassa juutalaistyyppinen partikularismi, joka julisti omaa paremmuutta ja ainoana oikeassa olemista. Messianismiakin julistettiin sitten Bysantin kukistuttua, mutta sen toteuttamiseen voimat olivat aivan liian vähäiset ja se jäi lähinnä ideologiseksi koristeeksi vailla todellista merkitystä. Poliittisesti Moskova ei harrastanut tasavertaisia sopimuksia ja neuvottelemista, vaan tunsi vain alistumisen ainoaan oikeaan komentoon. Tämän saivat kokea Novgorod ja Pihkova, jotka hävitettiin barbaarisesti edustuksellisine valtiomuotoineen. Sama kohtalo tuli Ukrainan kasakoiden osaksi. Liettua ja osa Valko-Venäjää säästyivät kauan Puolan turvissa.
Pietari Suuren perustaman imperiumin ideologiana ei kuitenkaan voinut enää olla pelkkä oikeauskoisuus. Itse keisari ei siitä edes pahemmin perustanut, vaan alisti koko kirkon muitta mutkitta omaksi työkalukseen, synodin alaisuuteen. Vaikka ortodoksinen kirkko toki edelleen oli ylitse muiden, olisi varmaankin harhaanjohtavaa väittää, että ortodoksia olisi ollut Venäjän imperiumin todellinen ideologia. Muita uskontokuntia suvaittiin imperiumissa, etenkin omilla alueillaan. Esimerkiksi juutalaisille tämä alue tšerta osedlosti kyllä oli tarkoin rajattu.
Opetusministeri Uvarovin vuonna 1833 käyttöön ottama ideologia, joka koostui kolmesta osasta, oikeauskoisuus, itsevaltius ja kansanomaisuus (Pravoslavie, samoderžavije, narodnost), säilyi tässä roolissa aina bolševikkivallankumoukseen. Se oli sattumoisin myös kilpailija ja vastakohta eurooppalaiselle kolminaisuudelle vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus. Jo aikanaan Venäjän ideologia oli vankan konservatiivinen ja käytännössä valtion rooli muodostui taantumukselliseksi. Siitä vihat, jotka tunnemme esimerkiksi Marxin ja Engelsin Venäjää koskevista häijyistä kirjoituksista.
Marx ja hänen seuraajansa eivät olleet ainoita, jotka pitivät Venäjää Euroopan ja koko maailman taantumuksen tärkeimpänä tukipylväänä. Näin teki koko radikaali ja liberaali Eurooppa, hallituksia myöten, demokratioista monarkioihin. Venäjän idea tulkittiin 1800-luvulla ennen muuta periaatteelliseksi taantumuksellisuudeksi, mitä se olikin. Joseph de Maistren kaltaiset liberalismin viholliset löysivät Venäjältä henkisen kotinsa.
Pelkkä taantumuksellisuus on tylsyyttä ja älyllistä aseettomuutta ilmentävä kanta ja juuri sellaisena näki keisari-Venäjän idelogian myös sen kuuluisa intelligentsija, taisteleva älymystö, joka näki kutsumuksekseen taistelun valtaa vastaan ja kansan puolesta. Mikäli voidaan lähteä siitä, kuten intelligentsija oletti, että koko Venäjän virallinen kansalaisuusoppi (ideologia) oli vain väkivallan ja riiston naamio, tarkoitti se sitä, että myös vallan viljelemä puhe Venäjän kansasta ja sen ominaisuuksista (narodnost) oli osa samaa yläluokan ideologista petosta.
Venäjän imperiumin ideologia oli itse asiassa ristiriitainen. Oikeauskoisuus eli ortodoksia oli eksklusiivista eikä se käytännössä liiemmin pyrkinyt messiaaniseen rooliin, vaikka lähetyssaarnaajat toki kastoivat paikallisia pakanoita. Kansanomaisuus narodnost, tuskin saattoi tarkoittaa muuta kuin etnistä venäläisyyttä tai sitten oli oletettava, että etninen venäläisyys sulki sisäänsä muidenkin kansallisuuksien erikoislaadun ainakin jollakin tasolla.
Itse asiassa slavofiilien ajatus venäläisyyden yleisinhimillisyydestä (vsetšelovstšestvo) sisälsi juuri tämän ajatuksen. Venäläisestä kaikki-ihmisenä vsetšelovek puhui Dostojevski kuuluisassa puheessaan Puškinin patsaan paljastamisjuhlassa 1880, mutta idea oli jo paljon vanhempi. Venäläiset eivät romanttisten sielujen mielestä olleet vain jumalankantajakansa narod-bogonosets, vaan myös kaikki-ihmisiä, joille kansallisilla eroavaisuuksilla ei ollut rajoittavaa merkitystä. Venäläinen sielu oli niin laaja (širokaja) että se pystyi sulkemaan piiriinsä kaikki muut. Pienille kansoille tällainen ei ollut mahdollista, he joutuivat pelkäämään oman häilyvän identiteettinsä puolesta. Niinpä Venäjä saattoi sallia pienille kansoille, kuten suomalaiset, ”täyden etnografisen itsenäisyyden”, jollainen olisi ollut mahdotonta, jos suomalaiset olisivat jääneet Ruotsin vallan alle.
Venäläisyyden idea liittyi siis konservatiivisten romantikkojen mielestä sen fyysiseen ja henkiseen suuruuteen ja kaikenkattavuuteen. 1800-luvun lopulla tästä ideasta tuli myös valtiollisella tasolla hyväksytty imperialismin oikeuttaja. Ulkopuolisen tarkkailijan mielestä nationalismi yhtyi siinä ylhäältä katsovaan holhoamismentaliteettiin, joka ei hyväksynyt pienten kansojen imperiaalisen identiteetin puutetta ja partikularismia esimerkiksi Suomessa.
Bolševismi, joka merkitsi todellista messianismia korkeimmassa potenssissa, vaati koko maailmaa alistumaan tieteellisinä totuuksina esittämilleen väitteille, joiden mukaan neuvostoimperiumi oli kokonaan vapaa nationalistisista pyrkimyksistä ja perustui historian mandaatille ja luokka-ajattelulle.
Se tragikomedia päättyi aikanaan ja Neuvostoliiton luhistuttua alkoi uuden Venäjän idean etsintä. Niin uuden Venäjän virallisista symboleista kuin Putinin puheista voimme ymmärtää, että uusi identiteetti on imperialistinen, Venäjä ei voi olla muuta kuin imperiumi, koska sen sisällä on kansoja, joiden eroaminen olisi fyysinen mahdottomuus.
Samalla Venäjä on tullut avoimesti nationalistiseksi, ainakin se osa älymystöä, joka nyt näyttää olevan itsevaltiaan erityisessä suosiossa. Paluu ja jopa pyrkimys vallankumousta edeltävän Venäjän arvoihin ja nimenomaan pääministeri Stolypinin aikaan näkyy monessa asiassa.
Uusi venäläinen nationalismi on yhtä kummallista kuin entinenkin. Maassa on yhä useita virallisia uskontoja, jotka eivät keskenään ole lähellä toisiaan. Niin ortodoksia, juutalaisuus kuin islam ja buddhalaisuus ovat Venäjän vanhoja uskontoja ja valtiovallan suojeluksessa. Silti ortodoksinen kirkko on ylitse muiden samoin kuin venäjän kieli ja etninen venäläisyys. Toki jo venäläisten lukumäärä tekee tämän välttämättömäksi.
Vanha venäläinen intelligentsija suhtautui nationalismiin hyvin varauksellisesti. Nikolai Berdjajev jopa sanoi, että se inhosi sitä kuin saastaa. Itse asiassa vasta se intelligentsijan kahtiajako, joka ilmeni Vehi-almanakan ilmestymisessä vuonna 1909 ja johon Berdjajev itsekin osallistui, merkitsi tiettyä liberaalin nationalismin rehabilitaatiota venäläisen intelligentsijan piirissä. Toki samalla jätettiin hajurako mustasotnialaisuuteen, jota voi pitää jonkinlaisena fasismin esiasteena.
Venäjän valtion tunnustamaa ideologiaa voi halutessa nimittää taantumukselliseksi, koska se tulkitaan lännessä juuri sellaiseksi. Jopa lähellä presidentin hallintoa vaikuttavissa piireissä (RISI, Izborskin klubi) rehottaa villi ideologinen kasvullisuus, josta voi erottaa sekä ortodoksista fundamentalismia, fasismia, geopoliittista huuuhaata ja puhdasta chauvinismia, mustasotinalaisuutta ja militarismia. Jos tällä joukolla on jokin yhtenäinen sanoma, niin se voisi olla ajatus Venäjästä valittuna maana, jossa kukoistaa luonnostaan kohtalonyhteyteen predestinoitujen kansojen onnellinen symbioosi. Tähän viittasi Putin pari vuotta sitten Konstantin Leontjevin auktoriteettiin tukeutuen.
Venäläiset ilmeisesti ovat jälleen nykyisen ideologian mukaan jumalankantajakansa ja yleisinhimillinen kansa, jonka tehtävänä on pelastaa ihmiskunta ja jonka helmassa on tilaa kaikille tai ainakin nyt kaikille Euraasian kansoille. Vanhan ja vakiintuneen slavofiilisen ajattelun mukaan venäläisyys on kuitenkin luonteeltaan väkivallatonta, joten imperiumin kutsumuksena ei ole väkivalloin pakottaa muita tulemaan onnellisiksi sen yhteydessä.
Tällaisia ideologisia esteitä oli myös Neuvostoliitolla, joka ei periaatteessa koskaan vienyt vallankumousta sinne, missä se ei omien edellytystensä varassa syntynyt. Kun käytännön tarpeet menivät ristiin periaatteiden kanssa, otettiin käyttöön käsite ”vastavallankumouksen viennin vastustaminen” ja homma hoitui.
Periaatteiden kunnioitus on arvostettava asia ja on tärkeää, että joku tässä maailmassa uskaltaa vielä puolustaa niitä vanhoja eurooppalaisia arvoja, jotka niin hyvin muistamme vielä viime vuosisadan puolivälistä. Kansallisena ideana Venäjän arvot kuitenkin näyttävät pikemmin maan omiin tarpeisiin räätälöidyltä kierrätystavaralta kuin intellektuaalisesti merkittäviltä innovaatioilta. Ei myöskään tunnu siltä, että tällä tavaralla olisi merkittävää vientipotentiaalia, toisin kuin aikoinaan kommunismilla.
Kun historiasta aina etsitään paralleeleja, tulee nykyisen ajan verrokiksi luonnostaan Nikolai I:n aika, jolloin koko Eurooppa nousi protestoimaan Venäjän toimista Puolassa. Vai olisiko peräti verrattava Putinia Aleksanteri II:een ja hänen toimintaansa Puolan kapinan kukistamisessa?
 Mitäpä kirjoittikaan sen ajan tapahtumista Aleksandr Herzen (käännös Anita Mitroshin, julk. Vesa Oittisen toimittamassa teoksessa Venäjä ja Eurooppa, Vastapino 2007):
”Vuonna 1861 Venäjällä kaikki tukivat Puolaa. Hallitus itse epäröi vielä pienen chartan ja hirsipuun välillä, suuriruhtinaan ja Muravjovin välillä kun sen avuksi tuli voimakas käsi, Euroopan diplomatian käsi sotaisan rauhantahtoisine nootteineen. Tämän aseistamattomalla kädellä tehdyn puuttumisen aiheuttaman kolauksen vuoksi julma patriotismi valtasi yhteiskunnan. Kaikki villi, mikä vielä oli piilossa venäläisen sielun syvyyksissä, paljastui julkeudella, jolla ei ole vertaa uudessa historiassamme. Puolan ja Nuoren Venäjän kimppuun hyökättiin. Vasta silloin hallitus tunsi olevansa tarpeeksi voimakas aloittaakseen kauhean oikeusprosessin ihanteita vastaan, loputtoman prosessin, joka nielaisi uhrin toisensa perään, levisi koko maahan ja jatkuu vieläkin…”
Venäjällä ei liene tuohonkaan aikaan ollut erityisiä harhaluuloja messianisminsa mahdollisuuksista lännessä, mutta kun mätä Eurooppa yritti itse tulla antamaan oppitunteja arvojen alalla, niin se oli sentään liikaa. Kyseessä oli sentään Venäjän oma osaamisalue.

6 kommenttia:

  1. Tuossapa myös mietelmiä Venäjän ideasta, vieläpä presiis samalla otsikolla:

    http://jaskanpauhantaa.blogspot.fi/2015/03/venajan-idea.html

    http://jaskanpauhantaa.blogspot.fi/2014/10/venaja-suojeluvaltio.html

    Oma kompetenssini ei riitä kovinkaan perusteellisiin kannanottoihin asiassa, mutta sinänsä hyvin mielenkiintoisia näkökulmia noissa kirjoituksissa kyllä nostetaan esiin.

    -G-mies-

    VastaaPoista
  2. Venäjä kansojen vankilasta kohtalonyhteyteen predestinoitujen kansojen onnelliseen symbioosiin.

    "Vanhan ja vakiintuneen slavofiilisen ajattelun mukaan venäläisyys on kuitenkin luonteeltaan väkivallatonta, joten imperiumin kutsumuksena ei ole väkivalloin pakottaa muita tulemaan onnellisiksi sen yhteydessä."

    Harvat pääsivät kertomaan siitä, miten gulageissa ihmisiä kohdeltiin: "...teidät tuotiin tänne likvidoitavaksi eikä parantolaan." Solzhenitsyn oli aloittanut perinteen.

    "Imperiumin kutsumuksena ei ole väkivalloin pakottaa muita tulemaan onnellisiksi sen yhteydessä." Stalinin Suuret Puhdistukset eli kansalliset operaatiot (обескровили нации) tekivät kuitenkin säännöllisen poikkeuksen tästä slavofiilien toiveajattelusta. Stalin perusteli dialektiikkansa pääteoksessaan.

    VastaaPoista
  3. No, ironiaa ei kai tarvitse alleviivata?

    VastaaPoista
  4. "Venäjän idea Rurikista Putiniin"

    Mainio kirjoitus, jollaista ei Suomessa vielä ehkä nähty. Jokainen ymmärtäväinen näkee myös, että siinä jokainen kappale on äärimmäinen tiivistelmä, joka loistaa.

    VastaaPoista
  5. Jospa kokisin minäkin kirjoittaa historiaa. Ihan lähteistäni ja lukemastani. Mistä se Sheimeikka tuli,Arkangelistako? Sieltäkö oli satamalaiturilta pöllitty ne persialaissilkit? Miksi Shemeikan asiamiehet eivät jäänneet kiinni. Siksi kai kun tavaraa liikkui niin paljon. Helpompi olisi kai ollut tulla Volgaa ylös Kaspialta ja sitten lasketella loppumatkasta Riikaan. Vai oliko Väinäjoella kunkin saksalaiskartanon kohdalla tullilaituri?

    Asiasta vaikenee Aki Kaurismäen syvyyspsykologinen osattoman kuvaus mykkäleffassa Juha joka kirkuu korvillemme ja päin näköä keitä olemme. Tästä oli hieno oopperakin joku vuosi sitten, jossa homma kävi Vaalimaan tien Shellillä ja Pietarin mafiahemmojen vaiheilla. Todella vaikuttavia elonkoosteita. Taiteilijoiden talentti työntää koko historiallis-sosiologisen osaston tien oheen.

    Heiltä henkeä vetäneenä sanoisin Kreikasta kun siellä on sokratesta liikkeellä. Eilen Tsipras puhui Agoralla parlamentissa ja vaati Saksalta 160 mrd euroa sotakorvauksina. Suomea asia koskee koska korvausta kysytään vuoden1941 viivästyksestä juhannukseen, ja koko läntistä maailmaa koska sotasesongin alun lykkäys lyhensi hyökkäyksen etenemismatkaa ennen talvisesongin aiheuttamaa pyssäystä. Talvi 1941-42 jäähdytti hyökkäysketjun fiilinkiä. Lykkäys sieltä Mussolinin Albanian ja minkä rintamilta ; piti Saksan itsensä tulla suorimaan kun eivät rohjeneet jättää kaakonkulman selustaansa Kreikan asevoimia pitämään sillanpääasemaa auki liittoutuneille.

    Puolustusministeri Nikos Paraskevopoulos ja oikeistomielisempi herra -telkkarissa Brysselistä näytetyssä itsevarmuudessaan ja maailmassa viihtymisessään- lisäsi, että elleivat rahat ala ilmaantua hän takavarikoi Keikasta saksalaisten omaisuuden. Sitähän piisaa hotelliketjuina ravintoloina panimoina mersukauppoina.

    Vaatekaupoista en tiedä, jo sillon kun minä siellä kävin uimareissulla oli bikinien yläosat viety. Näillä on ortodokseilla on sellaiset koulut, että vielä voivat käyttää älyllisiä ja historian kulun sukupolvittain modifioimia pysyviä argumentteja. Eli olisi rakennemuutoksen paikka. Pitäisi avata usko uus, kanavaa vaihtaa viiihteelle.

    10.3.-15 Financial Timesissä ensimmäiseksi pannussa Letters yleisönosastossa Francesco Caselli kertoo klubilla kuullusta traagisesta kokouksesta kun eurovirkailjat "nauroivat ääneen" kreikkalaisten esitellessä keinoja kerätä liikevaihtoveroa, sitä alvia siis. Ajatus oli että turistit ja asiakkat velvoitettaisiin vastaanottamaan kuitti ostoksistaan. Tälle naurettiin. Caselli kertoo Italissa tällaisen olleen käytäntönä 1990-luvun sekavuuksissa (itsekin muistan sen matkoiltani ja erityisiä poliisijoukkoja autojensa kyljissä jotain Police finance). Vielä tepsivämmän ja konstin FT:n juttu kertoo Argentiinasta, ihan insentiivin samasta asiasta. Siellä kauppiaille jaettiin arpalippuja, joita ojenettiin asiakkaille kuitteina! Valtion lainoissa Euroopassa lyhennys- ja korkovuorot usein arvottiin. Kun korko oli arpajaisvoitto ei sitä tarvinnut kaikille maksaakaan ! Osallistuivat arpajaisiin.

    Niin ja kun Englannin nousu 1688 ja kuningasmestauksen jälkeen tukevasti alkoi 1700-luvulla valtionvelka vakiinnutettiin isolta osaltaan ikuiseksi, siitä konsolisoidusta maksettiin 3 prosentin korkoa. Se kävi tietysti myös maksuliikenteessä eikä vain seissyt kirstuissa (nykyisin varjopankeissa tihutöissä ; kertoisin tästäkin häpeäkseni lukemaani, jos olisi korvia).
    Teollistumisen alkuvaiheen kauppiaat panivat omia seteleitä liikkeelle omilla paikkakunnillaan, joissa ne kiersivät laajasti ja vilkastuttivat maailmaa Intiaa myöten. Ja Suomea kun tervaa tarvittiin.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
  6. Shemeikka kuulostaa kovin ukrainalaiselta (Шемейко?). Sattumoisin Uhtuan Shemeikkojen suku oli Juhani Aholle hyvin, hyvin vihainen tuosta karikaryyistä, jonka hän rehellisestä laukkuryssästä piirsi.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.