tiistai 11. huhtikuuta 2017

Kulttuurisodan rintamilta



Culture Wars

Timo Hännikäinen, Lihamylly. Kiuas 2017, 175 s.
World Values Survey on muuan kunnianhimoisimmista ja kattavimmista ihmisten arvostuksia kartoittavista projekteista. Se näyttää antavan mahdollisuuden väittää, että jokainen riittävästi modernisoitunut yhteiskunta muuttuu enemmän tai vähemmän Ruotsin kaltaiseksi: avoimeksi ja suvaitsevaksi, eloonjäämisarvojen sijaan itseilmaisua korostavaksi.
Ihmiskunta joutuu siis kulkemaan pitkän kulttuurisen taipaleen alhaalta Somaliasta ylös Ruotsiin. Pakko se on tehdä, mutta onhan se myös vaivan väärtti.
Liioittelen vain vähän. Mikäli maailmanhistorian kehitys todella vie lainomaisesti tuohon tiettyyn suuntaan, on edistys joka tapauksessa sittenkin tosiasia, toisin kuin tässä vielä hiljattain usein ajateltiin. Vähintäänkin edistys on jotakin objektiivista yhteiskunnallisesti, olkoonkin että esimerkiksi taloudessa olisi syytä taantua tuottamaan yhä vähemmän ja vähemmän, jotta myös saastutettaisiin vähemmän.
Edistyksen ja taantumuksen välinen ristiriita on jyrkempi ja sovittamattomampi kuin mikään muu. Mikäli taantumus aiheuttaa sen, että kenties miljoonat ihmiset joutuvat tarpeettomasti elämään vanhanaikaisessa maailmassa, on se niin sanoakseni synti henkeä vastaan, jota ei voi saada anteeksi enempää tässä elämässä kuin tulevassa. Neuvostoliitossa taantumuksen edustajista käytettiin nimitystä kansan viholliset, mikä olikin oikein osuva termi.
Kun 1960-luvulla opiskelin sosiologiaa, minua imponoivat monet uuteen, pluralistiseen yhteiskuntaan liitetyt asiat. Sellainen oli orgaaninen solidaarisuus, joka syntyi, kun yhteiskunnan kaikki jäsenet tunsivat tarvitsevansa tuota yhteiskuntaa ja siitä ja sen vapaudesta hyötyvänsä. Sellainen solidaarisuus oli jopa lujempaa, kun kasarmikurilla ja kielloilla kuunaan voitaisiin saavuttaa.
Toinen kiinnostava seikka oli ajatus ideologioiden ehtymisestä. Kysymys oli siitä, että koska ihmisten halut ja tarpeet olivat pohjimmiltaan rationaalisia, tuli kysymys niiden saavuttamisesta luonteeltaan tekniseksi. Itse asiassa koko ristiriitaisten intressien sovittelu voitiin hoitaa rationaalisella mekanismilla ja unohtaa irrationaalinen hammasten kiristely.
Samaan kokonaisuuteen liittyi vielä rangaistusperiaatteesta luopuminen kriminologiassa ja idea yleisestä mielihyvän maksimoinnista yhteiskunnassa, joka sulki piiriinsä kaikki sen jäsenet, myös vangit. Samassa kansankodissa sitä asuttiin ja samoja ihmisiä oltiin eli halujemme tyydyttäjiä.
Tulipa oikein hyvä mieli, kun noita luki ja näki kaiken kauniin ympärillään toteutuvan. Irrationaaliset intohimot ja obskurantismi ikään kuin sulivat silmissä nopeaan tahtiin. Uskovaiset painuivat nopeasti ja peruuttamattomasti marginaaliin ja vaikka opiskelijapiireissä alkoi totinen saarnahenki vallata alaa, oli mahdollista ajatella sen olevan pohjimmiltaan rationaalista, kuten se itse väitti.
Mutta eihän se niin ollut. Militantti edistyksellisyys oli niin totaalisen vihamielinen erinäisille ideologiaansa sopimattomille faktoille, että asenne muistutti jo hihhuleiden ja kveekarien arvostamaa ja tavoittelemaa sieluntilaa.
Merkittävää oli, että nimenomaan viha oli se tunne, joka nostettiin ylitse muiden. Lisäksi tosin kyllä oli noita hippejä, mutta he tuskin näyttivät paljon tajuavan ympäristöstään kunhan mukelsivat mantrojaan. Sellaista liikettä ei tarvinnut eikä voinutkaan ottaa ihan vakavasti.
Se suuri 1960-luvun kapina järisytti niin Eurooppaa kuin Amerikkaa. Meilläkin myytiin ja jopa ostettiin Rautatiekirjakaupasta kallista Ramparts-lehteä ja kaikenlaista edistyksellistä makulatuuria kierteli kädestä käteen, vaikkapa nyt Playpower-niminen hengentuote.
Taistolaisuus tuli ja meni, mutta sen päälle kasatut mullat osoittautuivat kovin kevyiksi. Kun Yhdysvalloissa alkoivat kulttuurisodat, haluttiin meilläkin ehdottomasti sinne mukaan. 1960-luvulla meillä oli ensin poltettu sotilaspasseja ja sitten menty armeijaan opiskelemaan tulevassa vallankumouksessa tarpeellisia taitoja. Tämä muutos kuvasi siirtymistä amerikkalaisista (kuviteltuihin) neuvostoliittolaisiin ihanteisiin, aina silti edistyksen puolella.
Amerikassa Culture War näyttää olevan 1990-luvulla syntynyt käsite. Siinä ovat siis edistys ja taantumus taas vastakkain, kuten ennenkin. Koska yhteiskunnassa ihmiset kuitenkin ovat monessa suhteessa erilaisessa asemassa, pyrkivät he luonnostaan kannattamaan myös monia erilaisia arvoja.
Tämä ei kuitenkaan sitten enää sovi. Kuten Spartassa aikoinaan julistettiin silloin tällöin sota helootteja vastaan, hyökätään jenkeissä ja niiden henkisissä siirtomaissa aina silloin tällöin myös omaa alhaisoa vastaan. Juuri nyt siellä on kuumat paikat, miksei siis meilläkin?.
Erikoista kyllä kulttuurisodan liberaaliksi itseään nimittävän osapuolen pyrkimyksenä näyttää olleen ja olevan sellaisen tilanteen aikaansaaminen, jossa kaikki ovat omaksuneet samat liberaaleiksi nimitetyt arvot, jotka sitä paitsi poikkeavat olennaisesti perinnäisestä liberalismista.  Pyritään siis lyömään läpi uusi normaali.
Vastoin vanhaa pluralismin perusajatusta katsotaan, että voi olla olemassa vain yhdenlaisia legitiimejä mielipiteitä. Muita vastaan tulee taistella ja kun kerran kysymys on koko historian eli laajemmassa mielessä olemassaolon perusasiasta, tulee taistella kaikin keinoin. Vaara uhkaa koko ajan ja vastarinta saattaa yllättää.
Tämä on siis asetelmaltaan totaalista sotaa. Kuten joku vielä saattaa muistaa, Tiedonantaja-niminen lehti jäi joskus kiinni valheesta, mikä nyt ei toki ollut harvinaista. Harvinaista rehellisyyttä sen sijaan osoitti tällä kertaa päätoimittaja, joka selitti, että lehden ajamat asiat ovat niin hyviä, että niitä kyllä voi tukea valheillakin.
Huomattakoon, että totaalisessa sodassa valhe on täysin legitiimi ase ja sitä pyritään käyttämään maksimaalisen tehokkaasti. Sehän ei edes ole niukka hyödyke, toisin kuin nuorten miesten henki ja terveys, joita niitäkään ei viime kädessä säälitä, mutta eiväthän ne loputtomiin riitä.
Mutta asiaan. Timo Hännikäinen on nuoren polven terävimpiä intellektuelleja, joka sitä paitsi ei ole halunnut pitää valtavirrasta poikkeavia ajatuksia omana tietonaan.
Seurauksena on ollut mielikuvituksellinen ajojahti, jota tekisi mieli verrata lähinnä Solženitsynin Venäjällä aikoinaan osakseen saamaan käsittelyyn.
Olisi kovin hullunkurista lukea, mitä kaikkea liberalismin nimissä toimivat henkilöt ovat kehdanneet tehdä, ellei ymmärtäisi, mitä se kohteelle itselleen on merkinnyt.
Kuten Solženitsynin tapauksessa vainoajien tavoitteena ei ollut vain henkilön tuhoaminen, vaan myös hänen henkensä ja henkisen vaikutuksensa mitätöinti. Kaikkia keinoja käytettiin, fyysistä eliminointia lukuun ottamatta, mutta hengen maailmassa se ei olekaan tehokasta eikä edes olennaista.
Kuten kirjoittaja toteaa, joskus maailmassa saatettiin suomalaisissa kulttuuripiireissä sentään vielä kokoontua saman pöydän ääressä, vaikka mielipiteet olisivat olleet keskenään jyrkästi ristiriitaisia. On kovin paradoksaalista, että juuri tänä päivänä sellainen ei edistyksen kärkijoukkoon pyrkivien tolvanoiden mielestä käy lainkaan laatuun. Sen sijaan vihollinen pyritään eristämään kaikin keinoin.
Nämä keinot ovat asioita seuranneille tuttuja. Kaikenlaiset kuiskuttelut, irtisanoutumisvaatimukset, leimaamiset ja uhkailut ovat perintöä jo puolen vuosisadan takaa. Historiallinen uutuus sen sijaan oli, että jo myönnetyn apurahan maksamista vaadittiin peruutettavaksi.
Ehkäpä tätä voi verrata toiseen innovaatioon, vaatimukseen lentokoneen tankanneen öljy-yhtiön boikotoimisesta. Tämä näet osaltaan edesauttoi suomalaisten viranomaisten päätösten toimeenpanoa… Uutta aikaa me elämme, on se uskottava.
Typeryyden valta on niin mahtava ja sen syvyys niin suuri, että asiaa ei tee mieli uskoa todeksi, mutta pakkohan se on.
Toki Hännikäinen itse oli provosoinut vainoojiaan. Osittain kyseessä on ollut karnevalistinen porvarin säikyttely, jota yleensä on pidetty puolipakollisena kulttuurihenkilön rekvisiittana. Pahin munaus tuli sitten tehtyä muutaman päivän känniputkessa. Quod semel emissum est, volat irrevocabile verbum, sanoivat jo muinoin latinistit. Siinä anteeksipyynnöt auttaneet ei.
Mutta vaikka ajat eivät ole kuin ennen, löytyy tästä kaikesta paljon tuttuakin. Suomenkielisen kirjallisuuden parhaat muistelmat kirjoittanut sosiaalipsykologian emeritusprofessori Kullervo Rainio huomasi aikoinaan, että käynnissä oli informaatiosota. Yksinäisenä sutena hän uskalsi käydä vastarintaan ja oli koko ajan pahasti alivoimainen, mutta loppujen lopuksi sekin sota voitettiin. Voittajaksi selvisi siis terve järki.
Miten käy tällä kertaa, on tietenkin vielä ratkaisematta. Aidon intellektuellin tavoin Hännikäinen ei hyväksy sodan logiikkaa hengen tanterilla. Vihollisen vihollinen ei ole ystävä, mikäli hän on moraalisesti kelvoton eikä kunnioita totuutta ja muita rehellisiä taistelutapoja.
Joka tapauksessa on syytä muistaa, että nyt, kuten ennenkin, Suomen tapahtumat ovat sidoksissa siihen, mitä maailmalla tapahtuu. Olemme täällä paljolti samojen haasteiden edessä kuin ihmiset muualla maailmassa. Se, mitä siellä tapahtuu, voi olla myös meille keskeisen tärkeää. Kukapa ratkaisi esimerkiksi taistolaisuuden kohtalon?
Trump tai edes Putin eivät Hännikäisen mielestä kuitenkaan ole kelpo liittolaisia tai oppaita traditionalistille. Onko heillä puhtaat aseet?
Hännikäinen ei viittaa Mannerheimiin eikä tämän ”puhtaan valkoiseen” (candidus) miekkaan, mutta itse traditionalismin asiaa hän pitää oikeutenaan ja velvollisuutenaan kannattaa.
Kirja on juuri niin säkenöivästi kirjoitettu ja oivaltava kuin tekijältä voi odottaakin. Samalla se on erään tietyn, murheellisen vaiheen kuvaus maamme kulttuurin kehityksessä
Mielipideilmasto taitaa kuitenkin olla muuttumassa toiseen suuntaan kuin mainstreamin soturit haluaisivat. Asiaa tuskin loppujen lopuksi ratkaistaan millään henkiselä areenalla.
Käänne syntynee viimeistään jossakin kehityskaaren kohdassa, kun oivalletaan, että mikäli Somalia ei muutukaan uudeksi henkiseksi Ruotsiksi, vaan sen sijaan sen kansalaiset fyysisesti muuttavat Ruotsiin, ei WVS:n skenaario edistyksestä voikaan enää toteutua. Sen sijaan syöksytään suoraan kohti taantumusta nimenomaan liberaalien arvojen kannalta katsottuna.

19 kommenttia:

  1. Eivätkö Hännikäisen mielipiteet ole lähempänä mustasotnialaisuutta kuin traditionalismia?

    VastaaPoista
  2. Se ei kyllä ole tullut mieleeni. Kehotan tutustumaan.

    VastaaPoista
  3. http://kohudosentti.blogspot.fi/2017/04/alexander-duginin-essee-suomen-idea.html?m=1

    Dugin on kirjoittanut esseen Suomen asemasta. Onkohan tuo vain Duginin omaa ajattelua vai suhtaudutaanko Venäjällä nykyään Suomeen yleisemminkin noin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No epäilemättä on omaa ajattelua, mutta eihän tuossa nyt mitään sellaista ole, jota eivoisi pitää yleisenä suhtautumistapana.

      Poista
    2. "suomalais-ugrilaisten enemmistö asuu Venäjän alueella ja integroitui vuosisatoja sitten juuri venäläiseen kulttuuripiiriin, muodostuen isovenäläisen etnogeneesin tärkeimmäksi komponentiksi."

      Tämä virke ihmetytti minua. Olen aina ajatellut, että isovenäläisen väestön katsottaisiin Venäjällä olevan pääasiassa slaaveja eikä ugreja.

      Poista
    3. No tämähän on vanha ajatus jo yli sadan vuoden takaa ja nyt taas kovin suosittu uusien tutkimustenkin valossa.

      Poista
    4. Suomen historian amputaatiota duginilaiseen/ryssäläiseen tapaan,

      On merkillepantavaa että Alexander Dugin esseessään
      "Suomen idea -- Mietteitä suomalaisesta identiteetistä ja rajaseudun geopolitiikasta" ei kertaakaan maininnut marsalkka Mannereimia. Varmaankin sen takia että juuri Mannerheimin nerous pelasti Suomen joutumasta bolshevikkien nieltäväksi vuoden 1918 vallankumouksen/kansalaissodan aikana ja sitten Talvisodan ja Jatkosodan aikana.

      Seuraava amputaatio: "Suomi hyökkäsi Hitlerin puolella Suuren Isänmaallisen sodan aikana…" Duginin Venäjällä ei puhuta Toisesta maailmansodasta, koska sen aloittivat Hitler ja Stalin Ribbentrop-sopimuksen mukaisesti: Stalin hyökkäsi puolaan ja sitten Suomen kimppuun. Dugin ei tunne sanaa Talvisota.

      Seuraava väärennös: "Suomi ei ottanut ratkaisevaa askelta Neuvostoliittoa kohtaan, mutta vältti samalla pikaista liittymistä euroatlantistiseen blokkiin. Tämä synnytti uuden poliittisen termin – ”suomettuminen”. Voi olla hyvinkin mahdollista että professori Dugin ei tiedä, että käsite finlandisierung syntyi Saksassa sen jälkeen kun Suomen jälkeen myös Ranska solmivat Neuvostoliiton kanssa viiden vuoden taloussopimuksia sen pjatiletkojen/viisivuotiskausien mukaisesti. Suomen sisäpolitiikassa suomettumisella on jo erilaiset ulottuvuudet.

      Seuraava profanaatio: "Venäjä valmensi suomalaiset oman valtiollisuutensa luomiseen, mikä tapahtui vuonna 1917 bolshevikkien aikana, kun Venäjän keisarikunta hajosi."

      Miksei Venäjä valmentanut muita kansoja valtiollisuutensa luomiseen, esimerkiksi ukrainalaisia? Tässä tapauksessa Dugin on varmasti kuuro ja sokea.

      Poista
    5. Tässä olisi jollekulle asiasta tietävälle mielenkiintoinen homma kirjoittaa siitä millä tavoin Suomen historia nähdään venäläisessä historiankirjoituksessa ja miten se eroaa suomalaisesta näkemyksestä. Onkohan tätä asiaa missään sen tarkemmin jo käsitelty?

      Poista
    6. Onhan sitä ja lisää tulee. Minulla on sellainen suomalais-venäläinen projekti, jonka pitäisi tänä vuonna valmistua.
      Toisottavasti saadaan rahaa, jotte tulee käännettyä myös suomeksi, kun se on puolittain venäjäksi.

      Poista
  4. Toisinaan mietityttää, että onkohan ja missä määrin tuon moraalipanikoimisen taustalla ihan puhdasta huonoa itsetuntoa? Kyllä nyt luulisi, että ihminen, joka on onnistunut koostamaan itselleen edes jotensakin koherentin maailmankuvan, jonka perusteluihin itsekin uskoo, kykenisi sietämään myös tiettyä erimielisyyttä, ainakin kohtuuden rajoissa?

    Ylipäätänsäkin olen sitä mieltä, että ihmisen ei olisi omankaan henkisen ja älyllisen kehityksensä vuoksi syytä hengata liiaksi vain ja ainoastaan samanmielisessä seurassa, sillä siihenhän nämä kuplautumiset ym. klikkiytymiset tuntuisivat aika pitkältä myöskin perustuvan, saaden välillä jopa jonkinlaista tribalisoitumista muistuttavia muotoja. Erimieltä olevien kanssa keskusteleminen ja väitteleminen kehittää kummasti omaakin ajattelua ja opettaa huomaamaan virheitä niin omassa kuin toistenkin argumentaatiossa.

    On todella valitettavaa, että tuo käsite "suvaitsevaisuus" ymmärretään nykyjään aivan liiaksi jonkinlaisena naminamipusimuiskis-meininkinä ja halinalleiluna, kun omasta mielestäni se kannattaisi ymmärtää enämpi alkuperäisessä, lockelaisessa muodossaan, siis että kaikesta ja kaikista on täysin mahdotonta pitää, mutta myös itselleen epämieluisia asioiden olemassaolo kannattaa opetella hyväksymään ainakin johonkin mittaan, jos niistä ei ole mitään konkreettista haittaakaan ja niiden kanssa voi muutenkin elää.

    Vaan asia erikseen tietysti on, että uhridiskurssista on jo aikaa sitten tullut vallankäytön väline, jota sen käyttäjät kutsuvat "voimautumiseksi" tai miksikä milloinkin. Ota nyt sitten näistä uuskielen termeistä jotain tolkkua... Mutta niin näyttäisi olevan, että tällä jengillä on olemassa paitsi oma uhridiskurssinsa, myös uhrihierarkiansa, jossa ihmisen status tai oikeastaan koko tähän asennoituminenkin on kriittisesti riippuvaista ns. uhripääoman määrästä. Tuota käsitteellistä sekasotkua on oikeastaan turhaa edes yrittää analysoida sen tarkemmin, mitä nyt ehkä osoittaa sen ilmeisimmät virheet ja epäloogisuudet. Roskasta ei saa kultaa.

    Sen sijaan, jos katsoo asian käytännöllisempää puolta, niin on oikeastaan aika kylmäävää havaita, miten paljon tuo uhridiskurssilla ratsastajien toimintatapa muistuttaa tyypillistä narsistien/persoonallisuushäiriöisten modus operandia; olennaisinta on luoda ympärilleen pelon ja epävarmuuden kyllästämä ilmapiiri, jossa melkein mikä tahansa "väärä" teko, ajatus tai sana saattaa laukaista itkupotkuraivarin tms. hysteriakohtauksen. Tällaisten tasapainottomien fanaatikkojen kanssa mihinkään edes jotensakin tasapuoliseen ja normaaliin vuorovaikutukseen pääseminen on mahdotonta, kun joutuu koko ajan ns. kävelemään munankuorien päällä - jokainen askel saattaa olla "väärä" askel. Itse olen erinäistenkin elämänkokemusten myötä oppinut syvästi kavahtamaan tuota häiriintynyttä ihmistyyppiä, ja ainoa keino heiltä suojautumiseen on yrittää pysytellä näistä mahdollisimman loitolla. Aina tämä ei vain valitettavasti ole mahdollista.

    VastaaPoista
  5. Kova juttu. Neuvostoliiton historiasta minulla tulee mieleen Boris Pasternakin Nobel-palkintoon liittyvä ajojahti, kun olen siitä vastikään lukenut. Siinä kirjailijat yksi toisensa jälkeen käänsivät kirjailijalle selkänsä ja joko yhtyivät nomenklatuuran kuoroon tai sitten joutuivat selittelemään anteeksi pyydellen käyttäytymistään (kuten Kornei Tšukovski). Oli siellä mukana myös alle kolmekymppinen Moskovan yliopiston tutkija ja huippulingvisti Vjatsheslav ”Koma” Ivanov, joka ei taipunut tuohon laulukuoroon, auttoi Pasternakia käytännön asioissa ja sai siitä hyvästä potkut. Mutta mies ei siitä hiljennyt, elää ja toimii edelleen (87 v.). Pasternak pyrittiin eristämään. Antisemististiset vihapuhujatkin päästettiin irti. Henkeä suojeltiin, koska miehestä oli tullut lännessä samanlainen symboli kuin aikoinaan Leo Tolstoista. Oli meneillään näytelmä, jossa uhrilta ei saanut viedä henkeä, köyttä kuitenkin kiristettiin pikkuhiljaa. Mies hymyili ja piti reippaana yhteyksiä ulkomailtakin saapuneisiin vieraisiin viimeiseen asti, kunnes päällystakki alkoi tuntua yllättävän raskaalta.

    VastaaPoista
  6. Me olemme laumaeläimiä ja tulokset sen mukaisia. Taistolaisporukoissa paljon ryypänneenä opin jo silloin, kuinka kukin kellokas katsoi huolella taakseen seurasiko lauma, vaikka antoi lauman uskoa, että kyllä hän tietää minne mennään, niin kuin tavallaan tiesikin, mutta suuntaakin tärkeämpää hänelle oli lauman keulilla keuliminen. Ongelma esiintyy paljaimmillaan nimenomaan toimittajissa, koska työnsä puolesta joutuvat automaattisesti keulille. Teatteri- elokuva- ja kuvataidepiireissä taas ryhmiin rekrytointi ja apurahat takaavat yhtenäisen laumakäyttäymisen, vai muistaako kukaan viime vuosikymmeniltä yhtään ei-vasemmistolaista tai ei-suvakki näyttelijää.
    Naiset ovat kulttuurin suurkuluttajia, joten on luonnollista, että näiden kellokkaisen johtama laumakäyttäyminen siirtyy heidän yleisöönsä. Surkuhupaisinta on, että Li Anderssonin Vasemmistoliitossa roikkuu vieläkin muutamia korpikommunismin perillisiä. Raukat ovat niin muutosvastarintaisia, että jököttävät paikoillaan kuin myrskyyn joutuneet jakkihärät, vaikka myrsky jo oli ja meni vieden mennessään myös härkien elinolosuhteet, mutta kun näillä jässiköillä ei ole uusiin olosuhteisiin uusia keinoja, niin tehdään niin kuin on aina ennenkin tehty. Jos olisin Li, niin kyllä minun mieleni pahoittuisi, mutta oikea Li varmaan vaan kohauttelee kulmakarvojaan ja odottaa ajan hoitavan nämä muinaisjäänteet pois, sillä onhan heilläkin tietysti uhripääomaa, mutta täysin väärän väristä ja väärältä ajalta, josta ei enää tarvitse oikeasti välittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Surkuhupaisinta on, että Li Anderssonin Vasemmistoliitossa roikkuu vieläkin muutamia korpikommunismin perillisiä. Raukat ovat niin muutosvastarintaisia, että jököttävät paikoillaan kuin myrskyyn joutuneet jakkihärät, vaikka myrsky jo oli ja meni vieden mennessään myös härkien elinolosuhteet, mutta kun näillä jässiköillä ei ole uusiin olosuhteisiin uusia keinoja, niin tehdään niin kuin on aina ennenkin tehty."

      ����touché!

      Poista
  7. Suomen-syöjyys elää Venäjällä edelleen.

    VastaaPoista
  8. Tänään HS:n mielipidesivulla otsikko: "Populismi NUJERTUISI vastaäänillä" allekirjoittajana ylitarkastaja.

    Eikö Suomessa pitänyt olla suvaitsevainen kulttuuri? Kansanvalta haluttaisiin siis nujertaa/murskata/tuhota pois silmistä ja mielistä. Oi aikoja, oi tapoja!

    Setarkos

    VastaaPoista
  9. Suomi on ihan oma lukunsa ns. läntisten maiden historiassa. 1800- luvulta Paulig, Fazer, Herlin, Serlachius, Finlayson jne. kävivät Venäjän kauppaa, nyt mennään Carl Haglundin ja Hjallis Harkimon johdolla Kiinaan. Se on sopivan kokoinen.

    Taistolaiset hullantuivat venäjän kieleen, Renny Harlin on jo Kiinassa. Suomalaisten natsifantasia Iron Skyn jatko-osa saa rahoitusta Kiinasta.

    VastaaPoista
  10. Kirjoitan hieman ilkeillen kirjassani, että
    Rooma, citta aperta, on avoin kaupunki, jonka vetovoima piilee sen asukkaissa. Ruotsissa ajatellaan melko lailla samalla tavalla. Jokainen erikseen ja kaikki yhdessä ovat individualisteja, icke nationalist. Sen sijaan Suomessa kaikki on ”kansallista” toisin sanoen ”natsionalist”; teatteri ja kirjallisuus, Runeberg ja Klinge, Kolbe ja Sofi, sekä kaksi kansallista kieltä.

    Sitten Erkki Tuomioja sai perustaa Historioitsijat ilman rajoja- yhdistyksen.

    VastaaPoista
  11. Kyllä se Timo Vihavainen niin että ei Saksan kansa muuttunut rauhantahtoiseksi muuta kuin kohdattuaan katastrofinsa. Ja niin käy tämän aikamme Dollari Gorillankin. Ellei sitä ennen tuhoa koko maapalloa vähä-älyisen sankarinsa johdolla.

    VastaaPoista
  12. J. H. Kunstler:
    "Vuonna 1952 meillä oli paljon öljyä ja kyky tehdä paljon autoja ja se todella oli hauskaa, hauskaa, hauskaa! Käänsimme sota-ajan tuotantomme ja osaamisemme yhden perheen omakotitalojen massatuotannoksi, jotka sitten sijoitettiin edulliselle rakennusmaalle kaupunkien ulkopuolelle. Tuloksena on, että olemme ilman tulevaisuutta jumissa asuinjärjestelyissä, jotka ovat paljastumassa historian suurimmaksi resurssien väärinkohdentamiseksi. Toinen hyvältä tuntunut huono päätös oli teollisuuden vieminen ulos maasta. Se näytti hyvältä idealta silloin – nyt meillä on köyhtynyt kansakunta, keskiluokka ja tulehtuneet poliittiset suhteet."

    Eiköhän tässä ole sitä "March of Folley"-meininkiä. Tehdään asioita joita maalaisjärjellä varustetut epäilivät. Mutta eihän ollut aikaa jäädä tuleen makaamaan. Suon yli niin että heilahtaa.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.