Kerenski ja vuosi 1918

Kerenski Suomessa. Välähdys muistelmista

Kerenski ei suinkaan ole historian unohtama henkilö, vaikka häviäjiin kuuluukin. Neuvostoaikana hän ei tosin vaikuttanut juuri kenestäkään erityisen kiinnostavalta, mutta elämäkerta sentään kirjoitettiin Amerikassa, jossa harrastus vanhaan Venäjään muutenkin pysyi hengissä.

Meillä Suomessa käsitykset Kerenskistä jäivät oikeastaan yleisessä tietoisuudessa yhden pilkkalaulun tasolle, sen jälkeen kun ensi ihastus oli ohi ja koko Venäjän valta meillä kaatui Kerenskin mukana.

Meillähän oli kerran syytä kirjoittaa Kerenskille ylistysrunoja, kuten tehtiinkin ja sitten, kun hänet oli provosoitu jarruttelemaan kesken sotaa ilmaantuneita itsenäisyyspyrkimyksiä, oli taas aika tehdä häijyjä karikatyyrejä Suomen-syöjästä.

Joka tapauksessa vielä talvisodan aikana nousi esille ajatus Kerenskin johdolla muodostettavasta pakolaishallituksesta. Potut pottuina Kuusisen hallitukselle…

Tämä oli kai kuolleena syntynyt idea ja yhtä vähän oli Trotski kiinnostunut Suomen asiasta missään vaiheessa. Kerenski oli kuitenkin meille periaatteessa sympaattinen, vaikka olikin Venäjän ja siis Venäjän imperiumin patriootti, mikä asetti omat reunaehtonsa.

Olihan sekin nyt omalla tavallaan ymmärrettävää ja harva sitä aikoinaan osasi todella paheksua.

Kerenskin, kuten koko venäläisen yhteiskunnan tragedia taisi olla siinä, ettei kukaan osannut ottaa ihan loppuun asti vakavasti koko bolševismin törkeyttä. Hehän olivat tosiaankin valmiit estämään  demokraattisesti valitun Perustavan kokouksen (Учредительное собрание) pääsyn valtaan ja antautuivat Saksalle käytännössä ehdoitta.

Kun Venäjän valtiokoneisto saatiin halvaannutettua, seisoi sen yhteiskunta sormi suussa, osaamatta tehdä mitään. Vasta seuraavana kesänä alkoi varsinaisesti sisällissota, jossa demokratian puolustajat pian painettiin lopullisesti matalaksi ja vastakkain jäivät äärisuuntaukset.

Mitä nyt Kerenskistä voidaankin sanoa, oli hän ainakin vakaumuksiltaan demokraatti. Sattui vain olemaan niin, ettei tuolla valtiomuodolla osoittautunut olevan paljon mahdollisuuksia tuon ajan Venäjällä.

Suomessa oli toista. Olihan meillä maailman demokraattisin vaalilaki, sisältäen jopa naisten vaalikelpoisuuden. Oliko kansa tähän kypsää on kysymys, jota on pohdittava erikseen.

Toisin kuin yleensä taidetaan luulla, Kerenski ei syksyllä 1917 paennut ulkomaille naisen vaatteissa. Hatsinassa, pienessä kahakassa tappion bolševikeille kärsineenä hän kyllä joutui pakenemaan, mutta pysyi Venäjällä.

Venäjällä Kerenski itse asiassa pysytteli kesään 1918 saakka. Ensin hän oli Pietarissa, josta siirtyi Suomeen. Sieltä hän jälleen palasi Pietariin ja sieltä Moskovaan, jossa julkaisi kirjan Kornilovin ns. kapinasta, oman versionsa.

Moskovasta Kerenski pääsi serbialaisten sotavankien joukossa väärällä henkilöllisyydellä Muurmanskiin ja sitä kautta Lontooseen ja sitten Pariisiin.

Mikäli moinen ihmetyttää lukijaa, on syytä muistaa, että se totalitaarinen valtio, jonka Stalin aikanaan rakensi, ei vielä ollut edes lapsenkengissään ja olisi varmaankin väärin sanoa, että joku olisi moisesta haaveillut.

Kun valtio oli tuhottu, ei sen tilalle tullut muuta kuin mielivalta, jolla oli sitä paitsi satunnainen luonne. Ainoa, mikä sai ihmiset tottelemaan, oli väkivallan uhka, terrori. Hallitsepa nyt sitten siinä.

Kuten Kerenskikin kuvaa, tulo Suomen asemalle Helsingistä keväällä 1918 oli ankeaa. Kukaanhan ei ollut herran aikoihin luonut asemalta lunta. Miksi olisi?

 Ajureitakaan ei ollut eivätkä raitiotiet toimineet. Niinpä ei auttanut muu, kuin tallustella matkalaukkujen kanssa Liteini prospektille ja sieltä kauas, Roždestvenskaja ulitsalle raivaamattomien lumikenttien halki… Pietari alkoikin jo tyhjentyä.

Mutta millainen oli ollut Suomen-matka? Tuo maahan oli ottanut Kerenskin vastaan ylenpalttisen ystävällisesti vuotta aikaisemmin, joskin sen rakkaus oli jäähtynyt kesän valtalakiasian takia.

Perustavan kokouksen hajottamisen jälkeen tunnelmat Pietarissa muuttuivat Kerenskin mielestä sietämättömiksi ja hän päätti matkustaa Helsinkiin.

Siihen aikaan hän kuvaa vallan Helsingissä olleen jo sosialidemokraattisen puolueen käsissä ja maan olleen sisällissodan partaalla. Itämeren laivaston matruusit ja Venäjän armeijan sotilaat kannattivat sosialidemokraatteja.

Kerenskillä oli Helsingissä SR:iä sympatisoivia ystäviä ja ilman suurempia vaikeuksia neuvostohallinto antoi kahdelle hengelle luvan matkustaa Suomeen. Kerenskin oli kuitenkin salattava henkilöllisyytensä.

Helsingin asemalla ei ongelmia punaisen järjestysvallan kanssa ollut ja pian oltiin nuoren suomen(ruotsalaisen) asunnossa.

Helsingissä nuoret miehet puolueesta riippumatta noudattivat kenraali Mannerheimin kutsua ja siirtyivät maan pohjoisosiin liittyäkseen antibolševikkien riveihin, kertoo muistelija.

Muistellessaan Pietarin sivistyneiden luokkien ja jopa vallankumouksellisten, demokraattisten piirien passiivisuutta ja avuttomuutta, Kerenski vaikuttui suuresti Suomessa ilmenevästä älymystön edesvastuun tunteesta.

Jossakin vaiheessa vuokraisäntä, joka ilmeisesti kuului Mannerheimin lähipiiriin, sitten tunnusti, että maahan oli kutsuttu saksalaisia apujoukkoja ja kertoi, että saksalaiset olivat valmiit ottamaan Kerenskin suojelukseensa.

Sitä kunnon patriootti ei voinut hyväksyä ja hankkiutui siis lähtemään takaisin Pietariin, vaikka häntä siitä varoitettiin.

Tilannehan oli demokratian ja ihmisoikeuksien kannalta vain huonontunut, eikä itse asiassa tulisi paranemaan vuosikymmeniin. Mutta sitähän ihmiset eivät voineet tietää eikä uskoa…