Journalistin päiväkirjat

Naapurin lehtikuningas

Dnevnik Alekseja Sergejevitša Suvorina. Izdanije vtoroje, ispravlennoje i dopolnennoje. The Garnet Press, London, Izdatelstvo Nezavisimaja gazeta, 2000, 666 s.

Pietarilainen Novoje vremja oli aikansa suomalasille kirosana. Se kiiruhti aina kommentoimaan Suomen asioita venäläispatrioottisessa hengessä ja koko lehti leimattiin meillä mustasotnialaiseksi ja panslavistiseksi aviisiksi.

Siinä oli totta toinen puoli, mutta koko totuus on kiinnostavampi.

Lehden omistaja ja julkaisija Aleksei Sergejevitš Suvorin oli hyvin kiinnostava ja monipuolinen kulttuuripersoona. Paitsi intohimoinen journalisti, hän oli myös kirjailija ja korkeiden tahojen luottomies. Hän ylläpiti jopa omaa teatteriaan.

Suvorin rikastui saatuaan käsiinsä Novoje vremja-lehden, josta tuli todella suosittu ja myös arvovaltainen. Joskus siitä näkyy käytettävän epiteettiä ofitsioznyj eli puolivirallinen.

Totta olikin, että julkaisija oli hyvissä väleissä muun muassa Venäjän vahvan miehen, Sergei Witten kanssa ja tämä antoi luottamuksellisesti käytettäväksi salaisiakin papereita. Suvorinilla oli myös monopoli Venäjän rautatieasemien lehdenmyyntiin, lieneekö ollut Witteltä peräisin.

Suvorin oli läheisissä väleissä myös monien kirjailijoiden kanssa ja muun muassa Tšehovin henkiystävä. Myös Dostojevski kuului hänen lähipiiriinsä.

Suuri yleisen mielipiteen heräämisen aika sattui Venäjällä Turkin sodan aikaan, jolloin slavofiiliset ja panslavistiset ajatukset saivat suurta suosiota. Tuolloin myös Suvorin luisui autoritarismin suuntaan, mutta hänen poliittiset vakaumuksensa eivät koskaan muodostuneet erityisen lujiksi lukuunottamatta uskoa siihen, että ihmiset ovat tyhmiä, kuten päiväkirjan esipuheen kirjoittajat toteavat.

Kun lehdessä vuorottelivat liberaaleina ja taantumuksellisina pidetyt näkemykset, sitä myös arvosteltiin periaatteettomuudesta ja nimitettiin ”miten haluatte”-lehdeksi.

Suurta yleisöä kannatti tietenkin kosiskella esimerkiksi suomalaista separatismia ruoskimalla.

Suvorinia ei kuitenkaan käy päinsä leimata yksinkertaisesti taantumusmieheksi, sillä esimerkiksi teatterissaan hän esitytti Tolstoin radikaalin kappaleen ”Pimeyden vallat” ja muutakin porvaria säikäyttävää.

Itse asiassa Suvorin näyttää tasapainoilleen liberalismin ja taantumuksen välillä ja harrastaneen jälkimmäistä etupäässä saadakseen tilaa edelliselle. Jotakin hänen asenteestaan kertonee seuraava lainaus:

Tšehov sanoi minulle, että kirjoitan oikein hyvin liberaalina, mutta varsin huonosti konservatiivina. Mutta minulla on aihetta ajatella, että kirjoitan etupäässä liberaalisti ja konservatiivisesti kirjoitan sen vuoksi, että saisin tilaa liberalismille. Onnettomuudekseni en ole hölmö eikä minulla ole pienintäkään halua siihen, että hölmöt ja isänmaan pelastajat potkisivat minua.

Muuan heikko kohta Suvorinilla joka tapauksessa oli, nimittäin antisemitismi. Ranskan kuuluisassa Dreyfusin jutussa hän tuli omaksuneeksi Dreyfusia vastustavan kannan ja osoitti juutalaisvastaisen asenteensa muutamassa muussakin tapauksessa. Tämä oli sivistyneelle lukijakunnalle liikaa ja lehti alkoi menettää mainettaan.

Toinen tapaus liittyi1900-luvun alun  ylioppilaslevottomuuksiin. Venäläisten kirjailijoiden liiton keskinäisavun komitea järjesti Suvorinia vastaan kunniatuomioistuimen, jossa häntä syytettiin siitä, että hän yllytti hallitusta kieltämään keskustelun levottomuuksista, ”joissa Novoje vremjalla oli niin häpeällinen rooli.”

Tässä oli epäilemättä aivan tarpeeksi syytä leimata koko lehti mustasotnialaiseksi, mutta itse asiassa hän kyllä oli vaikeampi tapaus eikä kumarrellut ketään tai sanokaamme, ettei tehnyt sitä automaattisesti, aatteellisin perustein.

Itse päiväkirja vilisee toinen toistaan hurjempia juoruja. Muuan niistä kertoo, että Aleksanteri II oli välittömästi ennen murhaansa maannut pöydän päällä erään rouvan. Tämä oli kertonut asian henkilääkäri Botkinille, joka taas kertoi sen kuolinvuoteellaan eteenpäin.

Aikakauden ”hirviöihin” kuuluivat homoseksuaalit eli ”pederastit”, joita korkeimmissa piireissä vilisi, vaikka asiaa pidettiin erittäin salaisena. Yksi sellainenhan oli keisarin lasten kotiopettaja, antisemiitti ja Suomen ystävä, ruhtinas Meštšerski.

Hölmöiksi tuomitaan päiväkirjassa milloin Stolypin, milloin Katkov, Venäjän toinen lehtikeisari, tämä jälkimmäinen tosin Tolstoin suulla.

Suvorinilla oli myös tilaisuus kuulla kaikkia mahdollisia juoruja esimerkiksi amiraalien kiistoista koskien sitä, kelpasivatko venäläisten telakoiden tuottamat laivat mihinkään. Suuriruhtinas Konstantinin näyttelemisestä Suvorin antaa murskaavan arvostelun ja kuvailee Venäjän johtavien potentaattien suorastaan bysanttilaista keskinäistä juonittelua.

Omituinen on tarina siitä, miten sisäministerin ja Suomen ministerivaltiosihteerin, Plehwen avioton poika Holmström oli kääntänyt ruotsista jonkin hyvin liberaalin kirjan, jota sitten painatettiin sisäministeriön kustannuksella. Sen arvostellut Sankt-Peterburgskije vedomosti sitten suositteli Plehwen Suomeen nähden liberaaleja näkemyksiä. Sen jälkeen kirja takavarikoitiin ja sitten taas päästettiin pannasta.

Sen jälkeen Holmström kirjoitti siitä konservatiivisen arvostelun, jota tarjottiin Novoje Vremjalle. Suvorin vaati siihen kuitenkin muutoksia. Päiväkirjasta ei käy ilmi, julkaistiinko juttu sitten.

Joka tapauksessa tämäkin episodi sopisi kyllä Plehwen kuvaan. Hän ei ollut se yksivakaisen typerä taantumuksellinen, jollaiseksi hänet yleensä kuvataan, vaan pikemminkin hyvin ovela ja kyyninen juonittelija.

”Aika on kummallinen ja vaarallinen. Suojelkoon Jumala meitä”, päättää Suvorin muistiinpanonsa näistä vehkeilyistä.

Suomen kysymyksestä olisi tässä kirjassa luullut löytävänsä paljonkin mainintoja, mutta itse asiassa niitä löytyy tuskin lainkaan. Asia selittynee osittain sillä, etteivät päiväkirjat tietyiltä kriittisiltä ajoilta, kuten alkuvuodesta 1899 ole säilyneet.
Myöskään suomalaisia poliitikkoja ei mainita lainkaan, ei edes Leo Mecheliniä, joka sentään oli suomalaisen separatismin symboli ja tuli muutenkin julkisuuteen, suuren vankilareformikokouksen yhteydessä. Bobrikov kyllä mainitaan, mutta ei hänen murhaansa.

Mutta sellaisiahan päiväkirjat ovat. Niiden kirjoittaja saattaa olla vaikkapa hyvin ihastunut jonkin filosofin ajatuksiin, mitta ei tunne tarvetta kertoa siitä päiväkirjassaan. Itse olin hieman yllättynyt siitä, ettei Konstantin Leontjevin nimikään tullut täällä esille, mutta onhan siellä sitäkin useammin Rozanov, joka sattui olemaan Suvorinin ystävä.

Kaiken kaikkiaan kirja tarjoaa kiinnostavan välähdyksen kiinnostavaan aikakauteen. Sen kuuluisuuksien seassa seikkailee myös yrmeä, Iivana Julman näköinen keppiukko, joka milloin käy seuraamassa ja johtamassa teatterinsa harjoituksia, milloin seurustelee Tšehovin, Tolstoin tai Witten kanssa.

Hänen perhesuhteensa ja henkilöhistoriansakin sopivat draaman aiheeksi alkaen siitä, miten rakastaja oli murhannut hänen ensimmäisen vaimonsa ja Suvorinin monien lasten äidin. Tuttavapiiriin kuului myös joutavasta syytä käyty ja kuolemaan johtanut kaksintaistelu. Niitä Suvorin synkästi vihasi hölmöyden osoituksina. Se muuten oli ominaisuus, jota hän eniten kammoksui.