Nykyaika entisaikaan.

Missä mentiin?

Olavi Paavolainen, Nykyaikaa etsimässä. Esseitä ja pakinoita, Like 2002 (Otava 1929), 280 kuvaa, 461 s.

Ilmestyessään Paavolaisen kirja luotasi sitä kulttuurin uusinta uutta, mikä maailmaan oli tullut suuren sodan jälkeen. Luin sen ensimmäisen kerran yli puoli vuosisataa sitten, jolloin se oli jo hauskasti vanhentunut. Nyt se on jo dokumentti toiselta aikakaudelta.

Silti kirja on varsin kiinnostava. Se on reportaasi omasta ajastaan ja sen on kirjoittanut mies, joka halusi aina tunkeutua pintaa syvemmälle tai ainakin pohtia, mitä sanottavaa tuolla pinnallisuudella oikeastaan oli.

Kirjassa on ajankohtaan nähden erittäin huomattava määrä kuvia, mikä heijastaa sitä kirjoittajan ajatusta, että kuva olisi surmaava tekstin. Ottaen huomioon sen, että tuon ajan kuvat olivat yleensä mustavalkoisia, pieniä ja suttuisia ja että ajan suuriin uutuuksiin kuului vasta radio, mutta ei televisio, tuo oli aika rohkea näkemys.

Paavolainen taisi siinä asiassa olla sata vuotta aikaansa edellä.

Hän olisi oikeasti halunnut käydä katsomassa tulevaisuutta -sillä nyt jo usein ymmärrettiin, että myös meille kerran saapuisi koko se koneellinen ja urbaani kulttuuri, joka Amerikassa vietti hurjaa nousukauttaan, mutta liput mahtaviin Leviathanin kaltaisiin matkustajalaivoihin, joilla olisi viikossa voinut päästä Amerikkaan, olivat aivan liian kalliita.

Niinpä oli tyydyttävä Eurooppaan, jossa kannatti etsiä vasta nykyaikaa, mutta tuskin juuri tulevaisuutta.

Pariisissa oli paljon huippumoderneja elementtejä, Eiffel-tornista metroon, mutta siellä oli myös eilispäivä yhä läsnä: hotellit olivat -silloinkin- ahtaita, kylmiä ja vailla hissejä. Öljylamppuja löysi Ranskasta yhä varsin helposti.

Kuitenkin kolmimiljoonaisen megalopoliksen elämä oli jotakin muuta kuin vasta äskettäin suurkaupungiksi (ajan oloissa) paisuneen Helsingin melko vaatimattomat mittasuhteet.

Joka tapauksessa Ranska, Saksa ja Venäjä olivat kirjoittajan mielestä elettävän murrosajan kulttuurin johdossa. Ne tasoittivat tietä sille uudelle kulttuurille, joka saapui Amerikasta ja oli osittain jo Euroopassa: hermoja koetteleva nopeus, rahan palvonta, neekerijazz, uudenlainen naistyyppi ja niin edelleen.

Sivumennen sanoen, anglosaksien osuus suomalaisesta populaarikulttuurista oli tuohon aikaan ylivoimaisesti suurin. Kyse oli ennen muuta amerikkalaisesta aineksesta, kuten Olli Jalonen kertoo kirjassaan Kansa kulttuurin virrassa.

Joka tapauksessa Paavolainen keskittyi Ranskaan ja erityisesti Pariisiin, käväisi Nizzassa ja ehkä Biarritzissa, mutta ei kanaalin takana eikä vielä myöskään Neuvostoliitossa.

Tämä saattoi johtua vaikkapa kielitaidollisista syistä, en tiedä. Tiettävästi Paavolaisen ranskakaan ei ollut kovin korkealla tasolla, mutta eihän se estänyt häntä havainnoimasta elämän menoa ja rytmiä.

Mainittakoon joka tapauksessa, että vuoden 1937 suuressa kulttuurikeskustelussa Pidot tornissa, asetettiin Suomelle yksimielisesti seurattavaksi kulttuuriseksi keskukseksi Englanti. Se edusti paljolta samanlaisia arvoja kuin Suomikin. Ranska oli sodan jälkeen väsähtänyt, ja Saksa ja Venäjä eivät nyt sattuneesta syystä tulleet kysymykseen…

Minusta Paavolaisen keskeinen pointti ja suurin ansio on siinä, mettä hän ymmärsi tapahtuneen katkoksen vai sanottaisiinko kehitysloikan historiallisen mekrityksen: tapahtumisen nopeutuminen, kuvan ”demokratisoituminen”, naisen tulo kaikkialle yhteiskuntaan, alastomuuskultti, kaikki nuo olivat syvällisiä muutoksia, eivät vain muoteja.

Jopa futurismi ja dada olivat tärkeitä oireita ajastaan. Dada ei ollut mitään taidetta, vaan sen vastakohta, mutta senhän se juuri halusi sanoa. Futurismin taustaksi oli ymmärrettävä Italia, joka oli kuin museo. Se, että se levisi juuri Venäjälle, jossa kansansivistys oli vasta alkuvaiheessaan, oli kieltämättä outo paradoksi.

Olla moderni ihminen merkitsi samaa kuin olla suurkaupungin asukas. Hänellä oli uudenlainen kokemis- ja näkemistapansa. Kulkuneuvojen kehitys ei merkinnyt vain matkustamisen nopeutumista, vaan maailman kutistumista: kun matka Pariisista Pekingiin taittui 12 päivässä, ei asia voinut olla vailla vaikutuksia! Cunard-linjan höyrylaivoissa rakastettiinkin toisin kuin kolmimaston kyydissä.

Romantiikan sininen kukka oli yhä olemassa, mutta nyt sitä symbolisoimaan sopivat maanosan halki kiitävä Pacific-veturi tai tarkasti määrättyä reittiä kulkeva Junkers-lentokone. Paavolainen kertoo löytäneensä sinisen kukan, nykyajan unelman, suurkaupungeista ja kiinnittäneensä sen pulloveriinsa.

Modernin ylellisyyden symboli oli auto ja siinäkin oli jotakin uudenlaista. Pölyisessä ja rasvaisessa nahkatakissaan kiitävän auton omistaja on aivan toisenlaisessa suhteessa ylellisyyteensä kuin menneen ajan ruhtinaat ja potentaatit, jotka keräilivät taidetta, rakennuttivat palatseja ja järjestivät uskomattomia herkutteluja.

Ja nykyään nainen oli siirtynyt tapahtumien johtajaksi. Veltto odaliski ei ollut enää muodissa, vaan sen sijaan aktiivinen poikatyttö tai amerikkalainen girl, Pariisista tunnettu grisette oli jo passé. Pariiisi kyllä oli yhä liberaalisuuden ja libertinismin keskus, mutta siinä suhteessa myös Berliini sopi jo sen kilpailijaksi.

Vuoden 1923 hyperinflaation aikaan Berliinissä syntyi myös ilmiö valuuttatyttö. Paikalliset kaunottaret ja jopa suorastaan emigranttivenäläiset aateliset tarjosivat valuutasta auliisti palveluksiaan. Tätä aikaa kesti pari vuotta, huomauttaa kirjoittaja. Kuten tunnettua, taloudellinen romahdus on sittemmin aiheuttanut vastaavia ilmiöitä muuallakin.

Aikansa reportaasina Paavolaisen kirjaa voi verrata vaikkapa Elsa Enäjärven kirjaan Englannista (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=en%C3%A4j%C3%A4rvi ). Paavolaisen kulturologinen lähestymistapa tekee kirjasta kuitenkin hieman toisenlaisen, siinähän muun muassa selostetaan ja jopa siteerataan laajastikin ajan kirjailijoita. Molemmat joka tapauksessa kertovat kiintoisasti myös itse kirjoittajasta ja hänen edustamastaan kulttuurista.

Kirja oli paljon luettavampi kuin aluksi sitä plaratessani kuvittelin. Hyvin sen parissa yksi koronapäivä menee.