Kansakunnan kaapin päällä

Kansallinen suurmies

Panu Rajala, Kansallisrunoilija. J.L. Runebergin elämä. Minerva 2020, 416 s.

Törmäsin tässä joku päivä sellaiseen ruotsinkieliseen tekstiin, jossa sanottiin suunnilleen niin, että kyllä on surkeata olla henkilö, jonka nimi muistetaan vain vaimon keksimästä leivoksesta.

Tässä tietenkin yritettiin vain briljeerata moukkamaisuudella, mutta tosiasia lienee, että Runebergin loiste kansallisten suurmiestemme riveissä on viime vuosikymmeninä himmennyt. Kaikellahan on aikansa.

Silti Rajalan kirjan otsikko on mitä suurimmassa määrin oikeutettu. Runebergista tuli aikanaan suomalaisuuden ylivertainen symboli. Erityisesti Vänrikit ja tietenkin Maamme-laulu olivat nostaneet Suomen kansan sellaiseen kunniaan, josta ei aiemmin edes unta nähty. Toki Kalevala ja Lönnrot tekivät myös tätä työtä omalla sarallaan.

Runeberg oli kuitenkin urbaanin maailman kasvatti, aikansa oppinut ja klassisen filologian ekspertti ja samaan aikaan vielä myös pappi ja opettaja.

Runeberg lienee maamme tutkituin kirjailija, kuten myös Rajala arvelee. Kirjat ovat usein hyviä ja perusteellisia: Viljanen, Klinge, Wrede ja monia muita. Silti uusia kirjoja tulee vähän väliä .( ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=majamaa ) Syytä onkin.

Runebergin suuruus perustuu paitsi hänen ylivertaiseen etevyyteensä runoilijana, myös hänen kansalliseen rooliinsa. Suomalaisen isänmaallisuuden symbolit olivat ja ovat osittain vieläkin Runebergin luomia, ja niiden ympärille on kansa kerääntynyt niin sortovuosien kuin sotien aikana.

Klingen mielestä Runebergin ”maisemallinen” isänmaa-äiti oli vaihtoehto sotaisemmalle ja poliittisemmalle nationalismille ja tätä symbolisoi Maamme-laulun epäpoliittinen ja viinanhuuruinen juhlinta Kumtähden kentällä vuonna 1848. Maamme oli suorastaan anti-Marseljeesi ja se kelpasi esittää vaikka itselleen keisarille. -Näinhän sitten aikoinaan Aleksanteri III:n aikana tehtiinkin, keisarinna Dagmarin pyynnöstä.

Keisarin Runeberg tai venäläinen Runeberg ovat tietenkin vain pieni osa tarinaa. Sellainen vaihe runoilijalla tosiaan oli ja hän pyrki vakavissaan pääsemään maineeseen myös Venäjällä. Se ei onnistunut, vaikka välittäjänä oli niinkin merkittävä kelpo mies kuin Jakov Grot.

Skandinaviassa ja etenkin Ruotsissa kävi paremmin ja kun poeta laureatus kypsässä iässä viimein matkusti entiseen emämaahan, hän sai siellä poptähden vastaanoton, kuten nykyään sanotaan. Sehän tarkoittaa ylenmääräistä ja suorastaan jumaloivaa juhlimista, idoliksi korottamista.

Rajala keskittyy lähinnä kahteen asiaan: Runebergin rakkauselämään ja kysymykseen, oliko hän jossakin mielessä demokraatti, minkä myöhempi anti-Runeberg Väinö Linna on kiistänyt.

Ensimainitulla alueella kirjoittajaa voi pitää ehdottomana eksperttinä, joskin parin sadan vuoden takaisten asioiden rekonstruoinnissa sekään ei vielä riitä.

Rajalan kirja lisää mielestäni melko lailla tietojamme Johan Ludvigin lemmenseikkailuista ja niistä kolmiosuhteista (ménage a trois), joita runoilijalla oli, nuoruuden polyamorian lisäksi.

Kolmiodraamoista ei kuitenkaan oikein voi puhua, johtuen Fredrikan ymmärtäväisestä suhtautumisesta siihen, että suuri poeetta tarvitsi nuorta lempeä. Mentiinkö lemmiskelyssä ihan sänkyyn asti, on kysymys, jota emme pysty ratkaisemaan ja lieneekö väliäkään. Riittävästi ainesta tuli ainakin omantunnonsoimauksiin ja laulua syntyi kuin häkkiin suljetulta kanarialintu-urokselta.

Tässä voi taas panna merkille sen, miten nuoria nuo ihaillut neidot siihen aikaan saattoivat olla. Suojelusikä otettiin käyttöön vasta 1900-luvun puolella. Siitä on muuten olemassa kiintoisa Juha Alan psykohistoriallinen kirja, joka liittyy sortovuosiin: Suomi-neito ja suojelusikä.

Mitä tulee demokratiaan, ei se itse asiassa ollut Runebergin aikakaudella anakronistinen käsite. Siitähän oli kysymys hulluna vuonna 1848, jolloin säilyttävällä puolella riimiteltiin: Gegen Demokraten helfen nur Soldaten.

Mutta demokratia kuului todella, kommunismin ja aggressiivisen nationalismin ohella aikakauden radikaaleihin aatteisiin, joista Runeberg pysytteli erossa. Ylioppilaana juotu puolalaisten malja, joka oli johtaa sotamieheksi Venäjän armeijaan, oli tehokasta havainto-opetusta.

Runebergilla oli tosiaan taipumusta katsoa maailmaa myös alempien kansaluokkien näkökulmasta. Hän antoi heillekin arvon, mikä ei suinkaan ollut itsestäänselvyys. Väinö Linnan mielestä runoilija unohti, että sodassa myös useimmilla rivimiehillä oli pää, ja oli omasta näkökulmastaan oikeassa. Runeberg kuitenkin eli toisessa aikakaudessa.

Runeberg oli maltillinen nationalisti ja Snellman henkilökohtainen ystävä, jossakin vaiheessa myös kämppäkaveri. Ystävyys, olkoonkin että säröili, säilyi loppuun asti. Mutta erilaisiahan nämä miehet olivat.

Sikäli kuin asia koski kielikysymystä, alkoi Runeberg vanhemmiten yhä huonommin sietää fennomaniaa. Kun hän hävisi kilpailun merkittävästä palkinnosta Aleksis Kivelle, yhtyi hän Ahlqvistin tuomioon suomenkielisen kirjailijan teosten kurjasta laadusta, vaikka ei edes pystynyt niitä lukemaan. Suurmies oli muutenkin kunniastaan arka ja sai myös kokea kriitikkojen loukkauksia, etenkin lahden takaa, vaikka tulihan seiltä kunniaakin.

Mutta mikä oikeastaan teki Runebergista suurmiehen vailla vertaa? Miten on mahdollista, että ruotsiksi kirjoittanut runoniekka muka olisi Suomen kansallisrunoilija? Eikö se titteli ilman muuta kuulu jollakin suomenkieliselle?

Vastaus on, että historiallisesti se kuuluu Runebergille eikä kenellekään muulle. Moukat, jotka tuntevat Runebergin nimen vain tortun perusteella eivät voi asiaa ymmärtää, mutta eivätpä sitten Suomen historiaa muutenkaan.

Tunnettu historioitsija ja Suomen syöjä M.M. Borodkin kirjoitti aikoinaan, ettei koko Suomen kysymystä voi ymmärtää ilman Runebergia (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ven%C3%A4l%C3%A4isten+runeberg ). Runeberg symbolisoi sitä suomalaisen nationalismin perusvirhettä, jota vastaan Pietarissa mobilisoitiin yleistä mielipidettä eikä turhaan: runebergilaista suomalaisuutta ei elähdyttänyt yleisvaltakunnallinen henki.

Kaameana venäläisen patriotismin loukkauksena oli pidettävä sitä, kun venäläisen kenraalin uniformuun puettu kenraali ja Kuopion läänin kuvernööri Järnefelt juhlisti tilaisuutta, jossa Koljonvirralla paljastettiin patsas venäläisten joukkojen kärsimän tappion kunniaksi…

Runebergin kansallinen suuruus liittyi saumattomasti tähän samaan erityiseen suomalaiseen patriotismiin, jota sopi kutsua myös separatismin nimellä. Moskovskije vedomosti ja Novoje vremja eivät arkailleet niin tehdä.

Sortokausina Runebergin teosten myynti kasvoi valtavaksi, eikä niitä uskallettu takavarikoida Se olisikin ilmeisesti toiminut itseään vastaan. Sen sijaan pantiin kyllä merkille, kuka paljasti päänsä Maamme-laulun kaikuessa ja kuka ei. Selvää oli, että kaiken maailman kokoukset, joissa Runebergin lauluja laulettiin, olivat suora loukkaus pietarilaiselle nationalismille ja moskovalaiselle slavofiilisyydelle.

Vänrikeissä löytyi sitä paitsi historia, jossa venäjän kunniakasta armeijaa pieksettiin kuin vierasta sikaa. Tyhjästä loihditut kaksi rakuunaa muka päihittivät viisi kasakkaa, taistelujen jälkeen olivat suomalaiset kentällä voittajina ja niin edelleen. Vihollinen oli raaka, armoton ja vihattava.

Mutta olihan siellä poikkeuksiakin, Kulnev ennen muuta. Häneen onkin aina turvauduttu, kun on haluttu osoittaa, että Runeberg itse asiassa lauloi vain klassisen sankarihengen kunniaksi ja sen edustajia oli rintaman molemmilla puolilla.

Oli sitä paitsi tosiasiakin, että Kulnevia kunnioitettiin myös vastapuolella ja että hän pelasti ainakin parin ruotsalaisen upseerin hengen, kuten Denis Davydov muistelmissaan kertoo.

Mutta tämähän on ikuinen teema, joka sitten toistui myös Kiplingillä:

Oh, East is East, and West is West, and never the twain shall meet,
Till Earth and Sky stand presently at God's great Judgment Seat;
But there is neither East nor West, Border, nor Breed, nor Birth,
When two strong men stand face to face though they come from the ends of the earth!

Saman, ajattoman tason ”demokratiaa” ja ”internationalismia” edusti myös aikanaan Runeberg, joka oli sekä Suomen ruotsinkielinen patriootti että keisariin nähden lojalisti.

Rajala ei puutu enemmälti Runebergin jälkivaikutukseen ja toteaa vain, että menestystarina sen kuin jatkuu yhä. Viime sotien aikanahan se saavutti erään huippunsa ja niinpä sitten Väinö Linnan Tuntematon koettiin iskuksi nimenomaan tuota kansallista sodan romantisoijaa vastaan. Siinä oli sen aikakauden näkökulma ja tehtävä, jonka Linna suoritti hyvin. Ei hän kuitenkaan Runebergia tappanut eikä olisi voinutkaan.

 Runeberg elää yhä ja tulee elämään, huolimatta siitä, että moukat eivät hänestä mitään tiedä. Hänen ikuisen ajankohtaisuutensa todistaa taas kerran Rajalan kirja.