Oveluuden valtakunta

Leviathan ja intellektuellit

Joshua Yaffa, Between Two Fires. Truth, Ambition and Compromise in Putin’s Russia. Granta 2020, 356 s.

Venäjän intelligentsija on syntymästään saakka tuntenut vallan vastustajakseen. Sen roolina on ollut kansan suojeleminen vallan eli valtion väkivallalta ja riistolta.

Intelligentsija ei ole halunnut olla pelkästään kansan aivot, vaan myös sen puolustaja ja sijaiskärsijä. Sen ehdottomuus asialleen sai tsaarinvallan loppuaikoina jo absurdeja muotoja ja sen asenteen mielettömyydestä on paljon kirjoitettu.

Venäjän intellektuaalisen historian ehdoton virstanpylväs on vuonna 1909 ilmestynyt Vehi-kokoelma, jossa joukko johtavia älykköjä punnitsi sen ajan intelligentsijan roolia ja havaitsi sen vaaralliseksi ja suoraan hurskaita aikomuksiaan vastaan toimivaksi.

Vehin sanoma oli lyhyesti sanoen se, että kun intelligentsija juuttuu kompromissittomaan taisteluun valtiota vastaan, se samalla pakottaa myös toisen osapuolen jyrkentämään toimiaan ja syntyy tilanne, joka voi johtaa vain katastrofiin.

Intelligentsijan taholta vastattiin leimaamalla vehiläiset vallan hännystelijöiksi ja obskuranteiksi. Sitä paitsi tuossa tulevassa katastrofissa ei ollut mitään vikaa. Kyseessähän oli juuri se vallankumous, johon pyrittiin ja joka ratkaisisi kaikki ongelmat.

Tiedämme jo miten siinä sitten kävi. Hannibalin valan tehnyt intelligentsija otettiin vallankumouksen jälkeen sellaisiin kouriin, ettei sillä ollut enää mitään mahdollisuutta vastarintaan. Itse asiassa se tuhottiin luokkana ja kasvatettiin sen tilalle uusi, neuvostointelligentsija, kuten Stalin hehkutti. Se oli luotettava luokkansa palvelija se.

Tosiasiassa tuo ”luokka” tietenkin oli itse valtio, se sama mieletön väkivaltakoneisto, jollaiseksi Lenin oli sen määritellyt. Aiemmin sen tehtävänä oli ollut nujertaa se vastarinta, joka kohdistui luokkaherruuteen, nyt se piti huolen siitä, ettei minkäänlaista vastarintaa esiintynyt.

Mutta näistä teemoista on kirjoitettu erittäin paljon, vaikka nuori reportteri nimeltä Yaffa, ei näytä noita tekstejä lukeneen.

Teema on kuitenkin myös historiallisesti tärkeä. Muistakaamme vain, miten erilainen rooli Suomen älymystöllä on aina ollut verrattuna Venäjän älymystöön. Jo Snellman nimitettiin senaattoriksi ja koristeltiin kunniamerkeillä. Meillä olikin jo vanhastaan tullut luontevaksi tavaksi ottaa aina ensin huomioon, mitä Pietarissa ajateltiin, kun haluttiin toimia kansan parhaaksi sen aivoina ja sydämenä.

Muuten, Putin, jonka aikana Venäjän keskiluokka oikeastaan vasta syntyi, näyttää myös odottaneen, että tuo luokka ja siis siinä luvussa myös siihen kuuluva älymystö, olisi hänelle ja hänen edustamalleen valtiolle kiitollista ja uskollista. Kun osoittautui, ettei niin käynytkään, otettiin käyttöön piiska (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=n%C3%A4in+naapurissa ).

Mutta toki porkkanoitakin on vallan saleissa aina piisannut ja myös sellaisia älykköjä, joita ne kiinnostavat. Toisia ne kiinnostavat niin paljon, etteivät he anna periaatteiden lainkaan häiritä etenemistään.

Joshua Yaffa on nuori reportteri, jonka kokemukset Venäjästä ovat alkaneet vasta Putinin kaudella. Hän on kiitettävän utelias ja paneutuva tarkkailija ja on onnistunut solmimaan luottamuksellisia suhteita lukuisiin merkittäviin intellektuelleihin erin puolilla Venäjää. Etupäässä nämä ihmiset ovat julkisen sanan tai ainakin sanan palveluksessa.

En oikein tiedä, rakentaako Yaffa aivan tökerön olkiukon sanoessaan että läntinen käsitys Venäjästä on se, että siellä kansaa pitää ”vankinaan” Putin, jota kiinnostavat vain hänen oma valtansa ja omaisuutensa. Putinin palvelijat ovat sitten pelokkaita ja serviilejä nilkkejä, joilla ei periaatteita ole.

Todellisuus on tietenkin monimutkaisempi. Valta on epäilemättä kaikkivoipa, arvaamaton ja uhkaava, eikä sen vihoihin ole syytä hankkiutua.

Tässäkin tilanteessa on kuitenkin mahdollista pyrkiä edistämään niitä hyviä arvoja, joita ihminen itse kunnioittaa. Se vain merkitsee, että on tehtävä kompromisseja. Oveluus on selviytyjän avain tässä ajassa, kuten se oli aikoinaan maaorjatalonpojalla, joka pyrki välttämään konfliktia tilanherran kanssa voidakseen edistää omaa asiaansa.

Itse asiassa tällainen asetelma ei ole vieras lännessäkään. Ilman kykyä kompromisseihin saadaan aikaan vain lukkiutunut tilanne ja kenties hankitaan itselle nopea pääsy historian roskakoreihin.

Kannattaa myös muistaa, mikä oli tilanne neuvostoaikana. Toisin kuin usein kuviteltiin myös silloin vanha intelligentsijan periaatteellisuus oli hyvin tunnettu asia ja ihanteena pidetty.

Sitä ei kuitenkaan yleensä toteutettu menemällä Punaiselle torille kyltti kaulassa. Sen sijaan toimittiin omien mahdollisuuksien rajoissa. Esimerkiksi Neuvostoliiton Tiedeakatemia saattoi olla hyvinkin itsepäinen.

Muuan esimerkki oli, kun se kieltäytyi valitsemasta ”tieteellisen kommunismin” teoreetikkoa, S.P. Trapeznikovia täysjäsenekseen, vaikka sitä siihen koetettiin taivuttaa. Kompromissina voi sitten pitää, että kirjeenvaihtajajäsen tästä ”historian jyrkkien käänteiden” kronikoitsijasta sentään tuli.

Putin on nyt ottanut valtion glorifioinnin ja suoranaisen palvonnan uudeksi, kansalliseksi uskonnokseen. Sen kertoo jo hänen puhekokoelmansa otsikko: Patriotizm -natsionalnaja ideja Rossii -patriotismi on Venäjän kansallinen idea.

Puheissaan hän on korostanut valtion eli siis juuri tuon vallan ensisijaisuutta Venäjän historiassa ja vetänyt tukijakseen jopa Puškinin, joka aikoinaan saatiin runoilemaan vastalause Venäjän parjaajille, jotka vuonna 1831 yrittivät sekaantua Puolan kysymykseen.

Paralleeli Ukrainaan oli tietenkin mahdollisimman selvä.

Sekaantuminen Venäjän ja sen sukulaisten ”perheasioihin” on aina myöhemminkin ollut varmin tapa saada koko Venäjän kansa takajaloilleen. Siinä on intelligentsijallekin käynyt lähes mahdottomaksi yrittää säilyttää kriittistä asennettaan valtaan nähden.

Nyt valtio eli valta juhlii Venäjällä lähes rajoittamatonta herruuttaan ja intelligentsija on suurelta osalta sen palveluksessa, vaikka olisikin toisella jalalla oppositiossa. Kun synnyinmaan tunnetaan olevan uhattuna, olisi valtionvastaisuus maanpetosta ja epäisänmaallisuutta. Sellainen ei toki vetele.

Yaffan kirja antaa kiinnostavan näkökulman etenkin surullisenkuuluisaan venäläiseen tiedotukseen. Hänen olisi mielestäni kannattanut ottaa kirjassaan vauhtia hieman kauempaakin, älymystön ja vallan suhteita setviessään.

 Nyt lähtöpisteenä on Juri Levada ja hänen sinänsä merkittävät havaintonsa neuvostoihmisen psykologiasta ja kyvystä orwellilaiseen kaksoisajatteluun -doublethink.

Tällaisenaankin kirjan haastattelut epäilemättä antavat uutta ajattelemisen aihetta etenkin Venäjän tiedotuksen napamiesten ja -naisten psykologiasta. Eivät he mitään hölmöjä ole eivätkä edes orjamielisiä. He vain toimivat ympäristössä, jossa on pakko olla ovela. Se onkin kirjan ydinkäsite.

Sitä paitsi, ja tämä nyt on oma mielipiteeni, tällaiseen luonnottomaan ja Venäjän historiankin kannalta epänormaaliin tilanteeseen auttaa vain liennytys, ihan se vanhanaikainen kansainvälisen jännityksen vähentäminen. Vasta se vie uskottavuuden valtiota palvovalta putinismilta, joka hillittömässä militarismissaan on vaarallinen ilmiö. Älymystölle on annettava tilaa hengittää.

Nuorison piirissä on myös noita otsikoihin aina pääseviä mellakoitsijoita. Kokonaisuudessaan se kuitenkin on putinistisempaa kuin väestö keskimäärin…