Talkoisiin?

Solidaarinen Suomi

Kun YH vuoden 1939 lokakuussa aloitettiin, se merkitsi tosiasiallista armeijan liikekannallepanoa. Kansantaloudelle sellainen on myrkkyä ja valtion finansseja se rasittaa kovasti.

Yhteiskunnallisessa solidaarisuudessa oli meillä tuohon aikaan vielä paljon toivomisen varaa ja kun rasitus nyt kohdistui epätasaisesti yhteiskuntakuokkiin, oli odotettavissa luokkaristiriitojen kärjistymistä.

Siltä se aluksi näyttikin.

Moskovassa oli vuoden 1939 skenaariota suunniteltaessa valmistauduttu tekemään Suomessa vuoden 1918 revanssi Puna-armeijan tuella. Niinpä siellä luettiin vesi kielellä omien reportterien juttuja siitä, miten Suomen valtiontalous oli ennen pitkää romahtamassa liikekannallepanon kustannuksiin. Uutiset luokkaristiriitojen kärjistymisestä kertoivat ilahduttavasti, että reserviläisten ja suojeluskuntalaisten välillä oli ollut jo puukkotappeluita.

Se propagandakuva, joka lehdissä sitten joulukuun alussa esitettiin ja jonka mukaan Suomen plutokraattisen valtion politiikan näännyttämä kansa oli aloittanut vallankumouksen, oli saanut hyvää pohjustusta.

Uutiset mahtoivat olla keksittyjä sillä suomalainen mielialatarkkailu ei tiennyt tuollaisista tappeluista mitään. Sen sijaan se kyllä tiesi niistä epäkohdista, joita oli syntynyt, kun vakinaiseen palvelukseen kutsuttujen perheet olivat usein jääneet vaille tukea. Monet joutuivat todella elämään puutteessa.

Asian merkitys ymmärrettiin ja työnantajatkin saatiin nyt mukaan maksamaan asianmukaista korvausta sotilaiden perheille. Myöhemmin, jatkosodassa tuli voimaan perheellisten sotakuukausipalkka, joka maaseudun mittapuilla edusti jopa melko normaalia tasoa.

Työmarkkinapolitiikassa työnantajapuoli vielä vikuroi vastaan, mutta jo talvisodan kestäessä saatiin aikaan ns. tammikuun kihlaus työehtosopimuksien hyväksyttävyydestä ja jatkosodan uhkaavina aikoina sitten jopa yleissopimus työehdoista.

Rintamamiesten ja kaatuneiden perheet olivat kaikesta huolimatta yhä haavoittuvia, mutta heitä pyrittiin tukemaan monin tavoin sekä valtion toimesta että vapaaehtoisesti.

Sodat olivat suuri askel kohti sosiaalivaltiota tai jopa sosialismia. Sellaisestakin voitiin jo sodan oloissa puhua ja itse asiassa myös bolševikkien keskusjohtoisen talouspolitiikan mallina oli ollut saksan sotatalous. Sosialistinen talous ja sotatalous sisälsivät samoja totalitarismin elementtejä. Asiat hoidettiin käskyttämällä eikä jätetty niitä laissez-faire-ajattelun varaan.

Sosialistiseen ja siis myös sotatalouden säännöstelyyn kuuluvat aina pulailmiöt ja pullonkaulat ja niitä opittiin hallitsemaan muun muassa eräänlaisilla puolittain vapaaehtoisilla pakkotöillä. Esimerkiksi sadonkorjuun aikana mobilisoitiin Neuvostoliitossa vielä maan hajoamiseen saakka virastojen ja koulujen väki ulos pelloille ”perunaan”, kuten termi kuului.

Meillä on muistona menneiltä ajoilta vielä koulujen syysloma, joka aikoinaan tunnettiin perunannostoloman nimellä.

Maaseudulla ”šefit” eli kunniapäälliköt (sesonkiapulaiset) viettivät Neuvostoliitossa usein viikkokausia kylissä yrittäen saada sadon mahdollisimman nopeasti talteen. Siitä huolimatta hukkaporosentit olivat suuria, kolmenkymmenen luokkaa.

Suomessa otettiin sotien aikana käyttöön varsin samanlainen systeemi. Työvoimaa mobilisoitiin maaseudulle erilaisten järjestöjen voimin. Perustettiin Nuorten talkoot, Naisten työvalmiusliitto ja lopulta Suurtalkoot. Paikalliset yhdistykset organisoivat käytännössä työvoiman käytön.

Vapaaehtoisuuden periaate oli tietenkin hieno ja sitä yritettiin ylläpitää. Samoin oli merkittävä se sosiaalinen henki, joka työssä vallitsi. Esimerkiksi sadonkorjuussa mentiin joukolla apuun vähäväkisiksi katsotuille tiloille, joiden isäntä oli usein rintamalla puolustamassa maata.

Aseveliliitto auttoi jäseniään talouden kuntoon saattamisessa ja hoitamisessa ja jopa talojen rakentamisessa. Sen toiminta paisui sangen merkittäväksi ja se oli todella suuri sosiaalisen mielen osoitus. Solidaarisuus yhdisti konkreettisesti niitä miehiä, jotka jo rintamalla olivat jakaneet samat vaarat ja vastukset.

Kommunistien kannalta tällainen instituutio oli tietenkin vaarallinen ja kiellettiin ”fasisminluontoisena” sodan jälkeen.

Vapaaehtoisuuteen liitettiin meilläkin ennen pitkää pakko. Tietyn ikäiset kansalaiset määrättiin työvelvollisiksi ja vuonna 1943 pidettiin peräti työvelvollisten kutsunnat. Pojat viettivät jopa useita kuukausia leireillä, joilla töiden lisäksi opiskeltiin, myös sotataitoja. Tytöillä oli omat leirinsä ja niiden puitteissa myös opiskeltiin uusia taitoja, jota olivat uusissa oloissa tärkeitä. Säilöminen oli yksi tällainen.

Kaiken kaikkiaan noissa sodan ajan vapaaehtoisissa ja varmaankin osittain myös pakollisissa talkootöissä on havaittavissa huomattava solidaarisuuden henki. Kun jotkut rintamalla joutuivat antamaan henkensäkin, yrittivät muut kykyjensä mukaan ainakin helpottaa heidän perheidensä asemaa.

On pääteltävissä, että paitsi taloudellista, tällä toiminnalla oli suuri yhteiskunnallinen merkitys. Se todisti konkreettisesti, etteivät puheet yhteisestä isänmaasta olleet pelkkiä löysiä fraaseja. Niille, jotka halusivat tehdä jotakin, talkoot eri muodoissaan tarjosivat siihen konkreettisen mahdollisuuden.

Kun nyt lukee lehtiä, törmää alinomaa siihen, että jotkut haluaisivat tavalla tai toisella auttaa niitä, jotka apua tarvitsevat.

Mahdollisuudet taitavat nykyään olla paljon vähäisemmät kuin pari sukupolvea sitten. Tuskin ainakaan tarvitaan valtavia määriä koivuhalkoja liikenteen pitämiseksi käynnissä.

Sen sijaan kyllä näyttää siltä, että puutarhaviljelyssä tarvitaan suuria määriä kausityövoimaa, jota nyt ei ilmeisesti saada ulkomailta. Ehkäpä tässä olisi jonkinlainen talkoohengen paikka?

Vapaaehtoista ilmaistyötä tarvitaan myös oikeastaan aina. Yksinäiset vanhukset ja muut unohdetut ovat kai kiitollisia avusta. Mutta he ovat vain pieni ryhmä, joka sitä paitsi ei nyt ole huonoimmassa asemassa.

Todellinen ongelma ovat ainakin aluksi kai pienyrittäjät, joiden elinkeino kaatuu valtion määräyksiin. He ovat tämän nykyisen sodan uhreja eivätkä he tarvitse almuja, vaan mahdollisuuden panna bisnes taas pyörimään.

Ne menetykset, jotka pakollisten määräysten noudattaminen heille tuo, eivät ole korvattavissa sotakuukausipalkkaan verrattavalla järjestelyllä. Lainat ja vuokrat, hukkainvestoinnit, pilaantuvat varastot ja henkilökunnan palkat ovat myös painamassa.

Olen kuullut, että jopa vakuutusyhtiöt ovat kieltäytyneet korvaamasta yrittäjille koronan aiheuttamia vahinkoja. Ehkäpä heillä on sopimuksissaan jokin petiitillä painettu force majeure-lauseke. Kyllähän ne toki itsekin voivat suuronnettomuudessa nurin mennä. Yrittäjää heidän oman nahkansa pelastuminen tuskin lohduttaa.

Nykyisen tilanteen synnyttämiä ongelmia on vaikea hoitaa talkoilla, vaikka suurta talkoointoa tuntuisi olevan ilmassa.

Ehkäpä sitä sentään voisi jotenkin hyödyntää? Joka tapauksessa mukaan on saatava myös firmat. Nyt on tilaisuus osoittaa ihmisistä välittämistä laajemmaltakin pohjalta kuin hehkuttamalla suurta suvaitsevuuttaan pride-kulkueisiin osallistumalla ja Tom of Finlandin taidetta ihastelemalla. Mutta siinä kysytään valmiutta uhrauksiin. Mahtaakohan tuota löytyä?