Organisoitumisen
historiaa
Irma Sulkunen, Raittius
kansalaisuskontona. Raittiusliike ja järjestäytyminen 1870-luvulta suurlakon
jälkeisiin vuosiin. SHS 1986, 312 s. Historiallisia tutkimuksia 134.
Maalari maalaa ja rahaa saa,
ostaa viinaa ja oksentaa.
Tämä vanha lastenloru kertoo jotakin
olennaista suomalaisista viinanjuontitavoista. Niinpä viinan valmistusta,
myyntiä ja nauttimista koskevia rajoituksiakin on ollut meillä olemassa
milteipä maailman sivu. Erityisesti niitä harrastettiin 1700-luvulla. Papit pauhasivat
rahvaan ryyppäämistä vastaan ja viranomaiset vainosivat kansanjuopottelijoita.
Pelkkä humala julkisella paikalla
oli rikos jo vuosisatoja sitten, joten kyseessä ei ole mikään kieltolakiajan
uutuus. 1800-luvun alkupuoli näyttääkin alkoholinkulutuksen perusteella aika
viinanhuuruiselta. Talonpojilla oli silloin oikeus ”laillisena aikana” polttaa tietty
määrä viinaa kotona ja se oli myös tuottavaa liiketoimintaa. Viljan
jalostusaste nousi huimasti.
Kuitenkin 1800-luvun lopulla, sen
jälkeen kun viinan kotipoltto oli huonojen satojen takia vuonna 1866 kielletty,
alkoi Suomi ”kuivua” silmissä. Alkoholin kulutus henkeä kohti laski 1,5 litraan
puhdasta alkoholia henkeä kohti. Samaan aikaan monissa Euroopan suurissa maissa
luku oli 5-10 litraa. Nykyäänhän määrä on meilläkin kymmenisen litraa/hlö.
Noin pienen kulutuksen oloissa olisi
luullut kansanvalistajien myhäilevän tyytyväisinä ja pappien naukkailevan
punssinsa ilman tarvetta nostaa juoppouden syntiä kovin voimakkaasti esille.
Siitä huolimatta raittiusliike
nousi hyvin suureksi kansanliikkeeksi juuri 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun
alussa.
Irma Sulkusen kirja on tutkimus
kansalaisaktiivisuudesta, järjestäytymisestä, joka käytännössä muodostui
eräänlaiseksi työväenliikkeen esiasteeksi. Raittiusliikkeellä oli kuin olikin
poliittinen ulottuvuutensa. Tämä ymmärrettiin myös Venäjällä, jossa sikäläinen
liike joutui viranomaisten epäluulojen kohteeksi (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=%D0%BA%D0%BE%D0%BC%D1%83+%D0%BD%D0%B0+%D1%80%D1%83%D1%81%D0%B8+%D0%BF%D0%B8%D1%82%D1%8C
).
Sulkusen lähestymistapa on
sosiaalihistoriallinen ja hän on tutkinut perusteellisesti raittiusseurojen
perustamista ja jäsenistöä, sekä alueellisesti että ajallisesti.
Kirjan nimi saattaakin johtaa
lukijan harhaan, sillä sen kohteena ei niinkään ole itse ideologia, kuten sana kansalaisuskonto antaisi ymmärtää, vaan
liike, kansanliikkeen dynamiikka ja sosiaalinen ympäristö.
Käytyään läpi valtavan määrän raittiusyhdistysten
materiaalia kirjoittaja on kyennyt luomaan ilmeisen luotettavan yleiskuvan
siitä, mitä tapahtui: alun perin keskiluokkaisten arvojen ja individualistisen
itsensä kehittämisen perustalle syntynyt liike levisi ensin kaupunkeihin ja
sitten maaseudulle ja sai usein paikallisia erityispiirteitä. Sen rivit
täyttyivät työväen keskuudesta.
Raittiusideologia syntyi tilanteessa,
jossa vanha, patriarkaalis- uskonnollinen, yhtenäinen maailmankuva oli
särkymässä. Samaan aikaan maaseudun suuresti kasvanut liikaväestö alkoi liikkua
ja muutti kaupunkeihin ja ulkomaille.
Uusi työläisidentiteetti sai aluksi
ilmaisunsa juuri raittiusliikkeen kautta. Se oli itse asiassa eräänlainen
esityöväenliike, joka sittemmin muuttui monelle tarpeettomaksi, kun sen tilalle
tuli marxilainen sosialidemokraattinen työväenliike, jolla oli myös raittiusaate
ohjelmassaan.
Raittiusliike oli toki vain yksi
aikakauden monista liikkeistä, jotka olivat tunnusomaisia 1800-luvun lopun
yleiselle vapautumiselle. Silloinhan syntyivät palokunnat, nuorisoseurat,
naisasialiike, osuustoimintaliike ja monet muut edistykselliset riennot. Kaikki
tämä edusti uudenlaista kansalaisaktiivisuutta, jonka tukena olivat kansakoulut
ja kansallisuusaate.
Poliittiset puolueet olivat
alkuvaiheessa vielä useimmiten kaukana tavallisesta kansalaisesta, siihen saakka
kunnes saatiin yleinen äänioikeus vuonna 1906.
Toki Suomen työväenpuolue
perustettiin jo vuonna 1899. Se muutti nimensä Suomen sosialidemokraattiseksi
puolueeksi vuonna 1903, jolloin se myös omaksui ns. Forssan ohjelman. Sivumennen
sanoen, tuo ohjelma oli hyvin samanlainen kuin Venäjän bolševikeilla
ja erot huomatakseen on katsottava tarkkaan.
Sosialidemokraateista tuli sitten
heti poliittinen jättimenestys ja ensimmäisenä maailmassa se sai jopa
enemmistön parlamentissa, hukatakseen sitten mahdollisuutensa hyppäämällä bolševikkien
kelkkaan, mutta se on jo juttu erikseen.
Minua kiinnostaisi tässä historian
vaiheessa erityisesti raittiusliikkeen ideologia, josta Sulkusen kirja puhuu
kovin vähän. Tunnettua on, että ihanteellisuus,
uusi työväenluokkainen itsetietoisuus oli alkuaikojen sosialidemokraattiselle ideologialle
ominaista. Siihen liittyi myös voimakas kirkonvastaisuus ja valistushenkinen
rationalismi.
Uusi, ihanteellinen työläinen ei
enää halunnut olla ”orjajoukko halpa”, vaan nimenomaan sivistyneistä
kansalaisista muodostunut ryhmä, joka tunsi ihmisarvonsa ja vaati eikä vain pyytänyt
itselleen oikeuksia.
Tähän ihannekuvaan sopi huonosti se
maalari tai muurari, joka tilipäivänä joi rahansa ja ajoi perheensä yön
selkään.
Huolimatta alkoholin pienestä
kokonaiskulutuksesta, on tiedossa, että voimakkaan humalahakuinen juominen keskittyi
tiettyihin paikkoihin ja aikoihin. Sulkusen kirjassa sellaisina esitetään muun
muassa uudet teollisuuskaupungit Lahti ja Kotka, joissa oli aivan ”amerikkalainen”
meno päällä. Sen mukaisesti kunnon kansalaisen olikin viisainta ottaa ladattu
pistooli mukaan, jos siellä aikoi tiettyinä aikoina liikkua…
Asia on toki ymmärrettävä. Raskas
työ, joka tuohon aikaan oli lähes täysin sääntelemätöntä työvoiman riistoa,
vaati asianmukaiset huvit, eikä sellaiseen ollutkaan usein mahdollisuuksia.
Tosin luppoajat saattoivat venyä pitkiksikin, kun esimerkiksi sahat pantiin
talveksi seisomaan.
Rentut olivat joka tapauksessa kelvoton
ryhmä vaatimaan oikeuksiaan ja käytännössäkin he taisivatkin olla
kiinnostuneita vain paremmasta palkasta.
On merkillepantavaa, että
raittiusliikkeessä –joka vaati ehdottomuutta- oli innolla mukana myös tunnettuja
viinamäen miehiä, kuten Eetu Salin. Mutta harvoja taisivat olla synnittömät
papitkin, vaikka he synnin kauhistuksesta saarnasivat.
Suomen työväestö sai joka
tapauksessa kansainvälistäkin kuuluisuutta ihanteellisista pyrkimyksistään.
Venäjällä näyttää vuosisadan vaihteessa uskotun, että Suomessa olivat lähes
kaikki ihmiset raittiita. Eväitä sille näkemykselle antoi juomalakkoliike, joka
saavutti 1800-luvun parina viimeisenä vuotena suuret mittasuhteet. Vuonna 1898 oli
peräti 70000 suomalaista antanut kirjallisen lupauksen pidättäytyä alkoholijuomista
vuoden ajaksi.
Tämähän ei kuitenkaan maailmoja
mullistanut. Samaan aikaan tuo sinänsä vähäinen alkoholin kulutus nimittäin
kasvoi.
Mutta voimannäyttönä ja poliittisena
tahdonilmaisuna juomalakot olivat jo huomionarvoisia. Niin olivat myös kieltolakia
vaativat adressit, joita kerättiin yhä uusia.
Vuonna 1919 tämä suuri unelma
sitten toteutui ja kieltolaki astui voimaan. Valitettavasti se oli yhtä
toimimaton utopia kuin sosialismikin. Mutta olipahan edes yritetty.
Laumojen hallintokeinot ovat hieman vaihdelleet aikojen kansojen ja keskuudessa, mutta pääperiaate on kuitenkin aina pysynyt samana, älkää tehkö, niin kuin me teemme, vaan niin kuin me neuvomme. Suomessa koko kansalle tarkoitettuina kepittäjinä on käytetty enimmäkseen Jumalan pelkoa, maallisemman herran pelkoa ja tietysti viinan kauhistusta. Koska kaikki ei toimi kaikilla, niin osa-alueittan on aina ollut käytössä me je ne memetelmä. Me hyvät, eli paremmat ja he hyväkkäät, eli huonommat.
VastaaPoistaKehitys kuitenkin kehittyy. Vanhat keinot purevat enää vain pikku vähemmistöön ja me ja he menetelmäkin jakautuu hyvinkin epämääräisesti, mutta nyt uusi lääke on löytynyt ja miksei olisi löytynyt, kun lääketeollisuus on yksi suurimmista teollisuusalueista. Tai siis lääkehän on ikivanha, mutta sen aiheuttama pelko on hävinnyt yhteiskunnan terveysolojen kehittyessä. Ilmesesti sitten joku valopää keksi, että kyllä vanha keino on parempi kuin pussillinen uusia nykyisen globaalisen kanssakäymisen ja tiedonsiirron ansiosta. Virukset ovat ikuisesti uusiutuva luonnonvara, joten odotellaan seuraavaa ärhäkämpää tai voidaanhan me jotain pirulaista vähän ärhäköittääkin. Idea oli loistava ja sen ujuttaminen ihmisille kävi uskomattoman helposti. Varmaan ideoijien joukossa oli joku laumakäyttäytymiseen perehtynyt, sillä vaikka pelko on aina toiminut hallintokeinona, niin on myös paljon itsepäisyyttä ja oman onneensa luottavia. Näitä dissitenttejä ajatellen pelko käärittiin hyvää tekevään pakettiin, suojellaan heikompia. Sillä saatiin tolkun ihmiset vaikuttamaan julmilta mummun tappajilta. Nyt perinteiset fasistit ja kommunistit katselevat huuli pyöreänä, että näinkö helppoa se on. Aika moni heistä on ryöminytkin luolistaan huutamaan lisää rajoitteita, sillä laumahysterian vallitessa yhteiskunta on rajoitusten avulla saatu jo esifasistiseen tai esikommunistiseen tilaan ja siitä on sitten hyvä jatkaa.
Se oli kai Dostojevski, joka ennusti, että jos kansalla alkaa mennä liian hyvin, niin se tulee keksimään jonkun keinon saadakseen elämään vaihtelua ja tarkoitusta ja kun hyvää on vaikea panna paremmaksi, niin päinvastainen temppu käy suitsait sukkelaan. Dostojevski oli viisas mies.
Tuosta Venäjällä aikoinaan elätellystä luulosta, että Suomessa oltaisiin täysraittiita, tuli mieleen monen 1990-luvulla Suomeen muuttaneen inkeriläisen hämmästys siitä, että Suomessa puhuttiinkin monia murteita. Olivat luulleet kaikkialla täällä puhuttavan yhtä ja samaa kirjakieltä. Asia ilmenee taannoin Joensuussa tehdystä väitöskirjasta. Ajat muuttuvat, stereotypiat elävät.
VastaaPoistaJostakin luin, että Suomessa on enää kaksi valtakunnallista kattojärjestöä, joiden nimessä esiintyy sana "raittius". Opiskelijajärjestöjä sun muita varmasti on, joissa sana esiintyy jotenkin humoristisena. Vakavampi mietinnän paikka.
Viinan ongelmakäyttö on jatkuva viheliäinen vitsaus, ja viinasta vierottaminen nykyisin iso bisnes. Silti vain yksi tai kaksi sadasta ongelmakäyttäjästä onnistuu tavoitteissaan, lienee yleinen arvio. Sellaisen esitti jopa eräs tamperelainen pitkän linjan AA:lainenkin julkisuudessa äskettäin.
Tiesi asian jo Rehnqvistkin Viinan Kauhistuksessaan:
"Kaiketi ovat harvat ne juomarit, jotka tekevät totisen ja pysyväisen parannuxen." S. 35.